torstai 27. syyskuuta 2012

Sateessa mennään

Mennäänkö ulos kahville? On kaunista ja seesteistä ja ah niin rauhallista!
Kirjoitin iltapäivällä yhden työpaikkahakemuksen - kumma kun vieläkin, jo useamman kymmenen työpaikkahakemuksta kevään jälkeen kirjoitettuani, kipristelen jokaisen kanssa yhäkin vähintäin tunnin- kaksi jos en vieläkin enemmän.

Utuinen puisto. Houkutteleeko nauttimaan?
Ihan oikeasti, yhden työpaikkahakemuksen rustaamiseen menee yhä ja alati vähintäin pari tuntia aikaa eikä se senkään jälkeen ole useimmiten sellainen, että sillä saisi pääsylipun haastatteluun... Ohkeissa, joissa neuvotaan kuinka tehdä hakemuksia ja kirjoittaa hyvä CV kerrotaan selkosanaisesti, että hakemuksen tarkoitus on saada työnataja kiinnostumaan minusta ja sen päätarkoitus on toimia lippuna työhaastatteluun. Kaikki ne tunnit jotka olen istunut ja rustannut hakemuksia, ovat tähän mennessä päästäneet minut tasan kahteen haastatteluun.... En enää ollenkaan ihmettele, että masennus astuu kuvioihin kun on muutaman kuukauden täysaikaisesti kirjoittanut hakemuksia eikä mitään, EI MITÄÄN tapahdu. Kukaan ei soita, kukaan ei lähetä sähköpostia - kukaan ei halua tavata minua, kellekään ei tule mielenkulmaankaan palkata minua.

Miksi, oi miksi??? MITÄ minussa on VIKAA??? Vanha? Nainen? Ruma? Asiat kyllä osaan, sen tiedän - mutta ehkä en osaa sitä kertoa oikein.

 Minulla on pohja suomen- sekä englanninkielisille hakemuksille ja ansioluettelolle ja tänään tein englanninkielisen hakemuksen. Hehkkuttelin osaamisillani ja kokemuksellani. Tarttuuko joku nyt koukkuun? Olen laittanut verkkoja ja siimoja nyt sinne ja tänne, eri firmoihin, rekrytointisivustoille ja vastailen päivittäin hakemuksiin - on se kyllä jumankekka jo ihan pirullista jos mitään vastausta ei mistään tule!!!

Kurpitsat odottavat halloweenia
Ruotsiksi en  muuten ole hakenut - suoraan sanottuna en ole saanut aikaiseksi rustata dokumentteja ruotsiksi - vielä. Mielessä on kyllä jo käynyt, että hakisin töitä peräti Ruotsista. Muuttaisin sinne vuodeksi, pariksi. Onnistuisiko hiukkasen paremmin, ehkä???

Näitä mietiskellessä voi lähteä sateeseen kävelemään. Nytkin sataa kaatamalla, kohisee, rapisee ja lorottaa...


Juostaan ja leikitään tässä kivassa kujassa.
Ohoh, onpa lätäköitä - no ei se mitään,
saappaat jalkaan!
Sateessa voi kävellä ja nautiskella märkänä luonnon ihanuudesta ja utuisuudesta. Ei tarvita ihovoiteita, ei ripsiväriä. Vesi puskee sisään kauluksesta, lahkeista, hihoista ja lopulta kaikkien vaatteiden läpi... Mutta mitä pienistä; ulkona on lämmin, 12-14 astetta tänäänkin. Hikihän siinä kävellessä tulee eli ihminen kastuu sisältä ja ulkoapäin samanaikaisesti.

Cool!

Ei kun saunaan tai vähintäin suihkuun kun pääsee jäleen kotiin!

Syksy on iiiiihanaa aikaa, eikö vaan? Onhan, onhan?

Jee jee, niin onkin!

Päivän pienet ilot


Kissa jää nauhastaan jumiin pensaisiin. Sitten kuuluu surkea maukuminen...
Laitoin aamupalan yhdeksäksi torstaina kouluun meneväll lapselle. Teetä, lasi omtekoista mustaherukkamehua (flunssa-aika on alkamassa), paahdettu ja lämmin karjalanpiirakkapala voilla ja päällä siivu keittokinkkua. Ja sitten hoputin lapsen laittamaan koulutavarat reppuun, yövaatteet sängyn päähän ja viulun koteloon.... Lapsi ei yksinkertaisesti tee asioita jos niistä ei joka hetki muistuta – grrrr; joskus ärsyttää saman asian jankuttaminen tosi paljon...

Ulkona oli aamulla sumuisen harmaa ilma – vähän kuin tihkusateen ja paksun sumun välillä. Lapsi meni kaverin kanssa pyörällä kouluun. Itse join kupin kahvia ja söin pari ruisleipäviipaletta ja lähdin kävelemään. Jätin polkupyörän telineeseen ja kävelin työkkäriin kopioimaan eilen illalla netistä löytämäni vapaan työpaikan jota haen vielä tänään. Se täytetään heti hyvän kandidaatin löydyttyä. Haluan olla se hyvä kandidaatti!!! Haluan työpaikkahakemuksesta kopion itselleni – laitan kansioon kaikki ne työpaikkailmoitukset joihin vastaan. Aika pino niitä jo onkin – pari-kolmekymmentä, luulisin.

Kävelin harmaassa säässä ja ihailin parhaimmillaan olevaa ruskaa – vaahterat ovat tähän aikaan vuodesta upeita! Kelta-puna-oranssi-vihreiden vaahteroiden lomassa on keltaisia koivuja, punaisia marjoja täynnä olevia pihlajia... Haavat alkavat olla kirkkaan keltaisia ja koristekirsikkapuiden lehden ovat tumman violettejä, melkein.

Linnut parveilevat ja suuria laumoja erilaisia pikkulintuja sitrittää ja pirisee ja rupattelee omiaan puissa ja pensaissa.

Tulee hyvä mieli kun kävelee syyssäässä! Ihokin tykkää kosteasta säästä!!!

Oksat koulun pensas-aidasta
Katson kuinka jo lähempänä kuusikymppinen puutarhatyöntekijä alkaa leikata puutarhasaksillaan oksia koulua ympäröivästä pensasaidasta. Oksat ovat täynnä pieniä punaisia marjoja. Naisella savuaa itse kieritetty sätkä huulessa ja hän tekee työtä verkkaisesti. Katson tilannetta kävellessäni – ja menen naisen luo. Pyydän muutamaa oksaa itselleni ”jos ne ovat menossa poisheitettäväksi”. Juu, ilman muuta saa ottaa. "Otan itsekin kotiin näitä koristeeksi. Kannattaa aina käyttää hyödyksi mieluummin kun heittää pois” kertoo nainen. Savosta tai Pohjois-Karjalasta tuntuu olevan kotoisin, murteesta päätellen.

TE-toimiston herkulliset
punakaneliomenat
Kannan suurta oksakasaa mukana TE-toimistoon, asettelen ne penkille siksi aikaa kun printtaan tarvitsemani paperit tietokoneelta. TE-toimistossa on rauhaisaa – luen Helsingin Sanomat ja huomaan suuren kulhon omenoita pöydällä. Joku työntekijöistä on tuonut omasta puutarhastaan hienoja punakaneli-omenoita jaettavaksi meille työttömille! Suurkiitos – oikein hyviä ovat! Olisin syönyt useammankin mutta en viitsinyt ottaa kuin kaksi!

Pienet kivat asiat tekevät iloiseksi – kaunis maisema, oksat kukkavaasiin, ilmaiset omenat – saavat hyvälle mielelle. Suuret surut lieventyvät; työttömyys on tässä yhä, rahattomuus ja tulevaisuuden edessä paksu verho.... Näin se on, tällä kertaa. Ja ehkä se on näin aina.

Nyt haen työpaikkaa ja haluan uskoa sen saavani! Positiivinen ja optimistinen ihminen on elämässään onnellisempi ja menestyykin paremmin , kerrottiin uutisissa tänään. Totta, totisen totta!

Osaisipa vaan olla optimisti kaiken keskellä....

tiistai 25. syyskuuta 2012

Ruisleipää!

Uuniin menossa - miksi leipä ei saisi olla hauska? Saa se, ruisleipäkin!!
Ruisleipä - tuo herkku ja ravinto vailla vertaa! Sillä aloitamme aamun ja ruisleipäsiivu tai kaksi päättää päivän, kupponen maitoa tai teetä kyytipojaksi ja vatsa on täynnä. Hyviä kuituja. Mineraaleja! Suomalaisuuden ytimessä on tämä ravitoaine jota on leivottu tuvissa, pirteissä ja kodeissa läpi maan, jo ties kuinka monien sukupolvien ajan.

Oma mummikin leipoi ruisleipää. Puisessa pienehkössä saavin mallisessa tiinussa teki taikinan joka kupli ja kihisi pari päivää astiassaan ennenkuin taikina oli valmis leivottavaksi ja kunnes leivät pöyriteltiin kariton muotoisiksi tötteräiksi ja laitettiin suureen leivinuuniin.
Leivät tulivat uunista makean happamalle tuoksuen, koko tuvan tuoksulla täyttäen. Mummi kopsautti leipää pohjasta – kypsänä se kumahtaa ontosti ja laitetaan leivinliinan alle jäähtymään.

Mihin lie mummin ruisleipätiinu hävinnyt hänen poismenonsa jälkeen, kuka on heittänytkään sen pois ja samalla laittanut juuren haaskioon? Poltettu on varmaan vanha tiinu jo iät ja ajat sitten.

Pois se on nyt - olisipa ollut hienoa tehdä ruisleipää samaan juureen kuin mummi aikoinaan!

Ruisleipää syömmä kotona päivittäinn, nykyäänkin. Aikaisemmin leipä oli siivuina suuresta pyöreästä limpusta leikattua, nykyään ruisleipä myydään ruispaloin kaupassa – ja niin ne toki ovatkin helppo ottaa kotona pussista, voidella ja syödä. Ei tarvitse leikata veitsellä! Täytyykin myöntää, että pahimmat itselleni sattuneet haavat ovat tulleet hiukan kuivettunutta ruisleipää leikatessa – kerran jopa nniin pahasti, että sormenpää oli irrota ja se joudittiin tikkaamaan eikä tunto ole koskaan tullut täysin siihen talkaisin.

Loppukesällä näin paikallislehdessä pienen ilmoituksen jossa kerrottiin, että vanhaan maataloon voisi tulla leipomaan ruisleipää pienille kursseille – mukaan saisi illan päätteeksi yhden leivän ja palan yli satavuotista taikinajuurta. Siinä minulle oikein hyvä juttu! Sinne siis – illan jälkeen voin sitten tehdä edullisesti omaa ruisleipää! Yksi leipä maksaa parista eurosta yli neljään euroon – leipäpalapussit samoin. Tällä tavalla saa työtön yksinhuoltaja-äiskä pidettyä lapsensa ja itsensä leivässä pidempään! Jess!

Ilmoittauduin innokkaaksi ruisleivänteon oppilaaksi ja nyt on kurssilla käyty!
Tuvan ikkunoista näkee kauas pelloille

Taikina oli kuplinut astiassaan jo pari vuorikautta kun me muutama naisihminen saavuimme suureen tupaan ihmettelemään menneen maailman tunnelmaa, niin lähellä kiireistä ja stressintäyttämää tämänpäivän maailmaa. Tuvan vanha kalustus ja esineet vuosikymmenten, vuosisatojen takaa, menneiden sukupolvien arjesta kulumisineen ja erilaisine väreineen tuntuivat rauhoittavalta. Itsekin paljon aikaa vanhassa maalaistuvassa vielä nykyäänkin viettävänä katselin tekstiilejä, ikkunanpielia ja esineistöä kiinnostuneena. Suomessa on ollut selkeästi erilainen tyyli sisustuksessa asuinpaikasata riippuen, se näkyi jälleen selvänä!

Avonainen takka jossa on tehty ruokaa suuressa padassa riiputtamalla on tuttua  lännessä kun taas idässä takkoja ei ollut mutta suuret tuvan hellat ovat lämmittäneet koko tuvan ja takana olleet kamaritkin, ruuat on tehty uunissä hauduttamalla ja hellalla.
 
Kaappikello osoittaa mennyttä aikaa
- sen koneisto oli pysähtynyt
Pitkät, kudotut raidalliset tuvan matot tuntuvat sen sijaan olevan kotoisia ja rakkaita joka puolen Suomea.

Teimme taikinan valmiiksi lisäämässä jauhoja niin, että taikina muuttui kimmoisaksi – oikeaksi leipätaikinaksi joka tarttui sitkeäksi kiinni käsiin. Nyt taikina sai nousta vielä puolisen tuntia ja naiset saivat kahvihetken tuvan pitkän pöydän ääressä. Saimme kahvileiväksi emännän aikaisemmin paistamaa ruisleipää ja kirnuvoita – voi että oli hyvää!

Sitten leivoimme leivät. Kaikkki tekivät lättänät reikäleivät – muotoillen leivät oman mallin ja mielikuvituksen mukaan – kuka on sanonut, että leivän pitää olla aina samanlainen – reikä keskellä ja pari pientä reikääpinnassa? Ehei, ei niin tarvitse olla – jollei juuri sellaista halua! Reiän voi laittaa sivuun, sen voi muotoilla vaikka piparkakkumuotilla kukaksi, sydämeksi tai vaikka hirveksi! Leivästä voi tedä vaikka isännän naaman mallisen, peikon tai miksei kissan??!!
Parin tunnin leipomiskeikka päättyi kuumien leipien pakkaamiseen leivinliinaan, kiitoksiin emännälle ja sitten kotiin lämmin leinä kainalossa!

Lapsi odotteli kotona kärsimättömänä. Hän oli tehnyt läksyt ja katseli kotiin tullessani jotakin filmiä tietokoneelta.

Otin leivän esiin – nyt sai lapsi iltapalaksi äidin tekemää lämmintä ruisleipää! Lapsi halusi reiän – eli reästä irrotetun palasen, pienen sydämen muotoisen pikku-leipäsen. Toki, saat sen kulta – se on vielä ihan lämmmin!
Kaneliomenoita tuvan pöydällä

Laitoin lasin maitoa pöytää, voirasian jääkaapista ja veitsen laatikosta. Pitäähän pienikin leipä halkaista. Veitsi vasten tuoretta ruis-sämpylää – AIH! Veitsi luiskahti ja leikkasi kunnon viillon vasempaan peukaloon.... Lapsi juoksi hakemaan laastaria ja desinfiointiainetta kylpyhuoneen kaapista. Nyt on äidillä sitten iso laastarituppo leivänleipomismuistonaan!

Mutta leipä – se on todella hyvää. Miksei olisi, juuri on yli satavuotista ja leipä paistettu hyvässä leivinuunissa!

Hauska yhteensattuma oli myös illan kymmenen uutisten loppukevennys:  Kahden Michelin-tähden omaavan Etelä- Ranskalaisen ravintolan omistaja, chef de cuisine, on nyt Suomessa käymässä ja hänelle lahjoitettiin 120 vuotta vanhaa suomalaista ruisleipäjuurta!  Hupaisa sattuma, tosiaan!

Työvoimapoliittinen koulutus - saako sillä työtä?

Tossut nurkkaan ja töihin! Miten onnistuisi?
Työvoimatoimisto, työkkäri eli virallisesti TE-toimisto ilmoittelee sivuillaan erilaisista koulutuksista joihin voi hakeutua. Jos koulutus tuntuu toimiston virkailijan mielestä hakijalle mielekkäältä, tukee toimisto hakemusta ja asiaa menee eteenpäin. Hyväksyviä ja hylkääviä instanseja, haastatteluja ja motiviien kartoitusta on useassa etapissa ennenkuin koulutus voi alkaa - ennenkuin siihen pääsee mukaan. Hakijoita on moninkertaisesti kuin mukaan pääsee - siitä huolimatta, että koulutus ei sinällään takaa mitään työllistymisessstä ja koulutuksen ajalta saa sitä samaa työttömyyspäivärahaa jota muutenkin saa. Jos siis on sellaiseen oikeutettu. Kaikki eivät ole - ja he sitten tietenkin kouluttavat itseään ilman tukea. Mutta  niinhän opiskelijat toki muutenkin tekevät - opiskelevat ja yrittävät hankkia elantonsa kuka mitenkin.

Itse olen hakenut jo useaan niin sanottuun F.E.C. koulutukseen. Olen läpäissyt ensimmäsen seulan ja päässyt haastateltavaksi koulutusta tarjoavaan paikkaan kahdesti - ensimmäiseen koulutusyritykseen menin jo kesällä, yhtenä ehkä noin kymmenestä ensihaastatteluun mukaan hyväksytystä.

F.E.C. tulee sanoista Further Educated with Companies. Käytännössä juttu toimii niin, että työtön työnhakija hakee koulutukseen ja jos haku etenee, koulutusfirma hakee mukaan tulleelle henkilölle työpaikan yritykseen jossa henkilö sitten työskentelee ja saa näin "jalan oven väliin" - pääsee siis töihin "pois kotisohvalta makaamasta". Koulutuksen ideana on päästä tekemään töitä ja olla näin työpaikassa jonka voi lisätä omaan CV:hen, voi hakea töitä työssä olevana henkilönä ja saa työkokemusta. Moni työnantaja ei halua palkata työtöntä henkilöä joten tällä lailla siis voi, jos hyvin käy, päästä töihin yritykseen jossa on harjoittelemassa ensin puoli vuotta palkatta.

Kesätapaaminen tapahtui heti koulutusyrityksen yhteyshenkilöiden kesäloman jälkeen. Kaksi naista vitsailivat kesälomastaan ja kuinkahan tässä taas pääsee töihin käsiksi ihanan loman jälkeen. "Hoh hoijaa, muistanko enää mitään, heh heh. Aloita sinä, X, niin minä jatkan sitten ja muistan taas toivottavasti edes oman nimen". Istuimme suuren pöydän ympärillä ja haastattelija kyseli taustoja ja miksi haluaa koulutukseen mukaan. Käytiin siis läpi asioita jotka yrityksellä oli heillä samalla hetkellä pöydällä edessään hakemuksissa jotka olimme heille lähettäneet. Kyseltiin, onko hakija halukas kulkemaan eri kaupunginosaan koulutukseen jos sellainen löytyy, onko hakijalla auto jota haluaa/voi käyttää vai kulkeeko julkisilla kulkuvälineillä.  Kaikki kuuntelivat toistensa vastaukset ja jokaisen hakijan tilanne käytiin samalla lailla läpi. "Onko sinulla auto tai saatko lainaksi? Kuljetko bussilla? Suostutko yli puolen tunnin työmatkaan?"

Haastattelijoina oli kaksi naista jotka vuorotellen kyselivät hakijoiden tietoja. Tuntui oudolta, että kysymykset pyörivät sinällään epäolennaisissa asioissa - luulisi, että se kuinka kukin pääsee työpaikalle kulkemaan on jokaisen oma asia. Ajasta iso osa meni tämän seikan tarkistamiseen! Naiset kirjoittivat vastaukset koneelle ja kiittivät hakijoita lopussa sanoen, että voimme itsekin etsiä itsellemme työpaikan, kertoa yritykselle että voimme mennä yritykseen töihin tukityöllistettynä - "emme millään pysty hankkimaan työtä teille kaikille, on hyvä jos olette itse aktiivisia."
Olenko töissä kun marjat on syöty ja lehdet pudonneet?
Kouluttajat kertoivat tunnin lopulla, että uusi ryhmä tulee sisään pian - kiitos ja näkemiin. "Älkää ottako meihin yhteyttä ja kysykä onko paikkaa löytynyt. Me soitamme teille jos jotain löytyy. Olkaa aktiivisia, etsikää firmoja itse. Ei kannata jäädä kotisohvalle makailemaan, silloin ei saa ainakaan työtä."

Tämän tapaamisen jälkeen ei koko asiasta ole kuulunut mitään. Asenne haastattelussa oli jo alunalkaen jokseenkin negatiivinen joten päinvastainen olisi ihme.  Meidän tarjoituksemme on kai lähinnä työllistää heidät, ei päinvastoin. Meille puhuttiin kuin emme ymmärtäisi mistä on kysymys - on aivan yleinen asenne, että työtöntä ihmistä pidetään kuin hiukan yksinkertaisena lapsena jolle puhutaan niinkuin ymmärtämättömälle ihmiselle nyt puhutaan. Kielletään, toistetaan samoja helppoja lauseita, vastataan kärsimättömästi, sanotaan itsestäänselvyyksiä niinkuin ne olisivat uusia suuria totuuksia....

Oma asenteeni kyseistä tunnettua koulutusfirmaa kohtaan on muuttunut totaalisesti. Olen käynyt siellä työnantajan maksamassa koulutuksessa joka on ollut ihan hyvää - nyt työttömien kanssa yrityksellä on ilmeisesti asenne, että työttömät eivät ole satsauksen väärti mutta otetaan pois rahat valtiolta ja mennään työttömyyskouluttajiksi. Jos joskus olen töissä jälleen, en tähän yritykseen ihan helposti yhteyttä ota, se on varma.
Kiellosta huolimatta soitin toiselle meidät haastatelluista naisista ja kyselin tilannetta, pari viikkoa haastattelutialisuuden jälkeen. Hän ei pitänyt siitä vaan kertoi, että jos työpaikka löytyy, hän kyllä kertoo. Heihin päin EI SAA olla yhteydessä - heidän aikansa menee kokonaan työpaikkojen etsimiseen eikä ole tarkoitus, että hakijat tuhlaavat työpaikkaa yrityksistä etlaisten aikaa turhaan.

Hyi miten ikävä fiilis tulikaan - sekä tapaamisen että keskustelun jälkeen olo oli likainen ja kuin olisi tehnyt jotain pahaa, kiellettyä. Olin ollut pyytämässä itseelni etuja ja toiset työskentelevät minun parhaakseni - "ole kiitollinen kun sinua autetaan!"


Haastattelujen jälkeen istuin puistossa ihailemassa
suihkulähdettä. Ei ole kiire minnekään.
Tämän kesäisen kokemuksen jälkeen hain kuitenkin taas uusiin koulutuksiin. Nyt ymmärrän, että näitä järjestetään  varmasti pitkälti sen takia, että näyttää siltä, että käynnissä on koko ajan paljon asioita työttömien auttamiseksi - käytännössä toki on niin, että tällaiset julkiset avustus ovat varmasti enemmänkin henkistä tukea - hakia saa apua kun uskoo, että kaikenlaista on tarjolla. Käytännössö työllistyminen tälla lailla on hyvin pientä ja epävarmaa - varsinkin nyt kun talous on todella huonossa kunnossa koko Euroopassa ja maailmantalous yskii pahasti.

Sitten minut hyväksyttiin uuteen vastaavanlaiseen haastatteluun, tällä kertaa aivan toiseen koulutusta ja työpaikkoja järjestävään firmaan. Meitä  työtä toivovia oli tuplasti enemmän paikalla, suurin osa akateemisen tutkinnon suorittaneita ja pitkän työuran tehneitä ihmisiä erilaisin taustoin. Oli johtajia, päälliköitä, assistentteja, kemistejä, diplomi-insinöörejä, ekonomeja. Kaikki saivat taas esitellä itsensä ja kertoa minkälaista työtä etsivät. Tilaisuuden vetäjä oli vakuuttavan oloinen mieshenkilö joka on tehnyt yrityksessä töitä 15 vuotta. Tilaisuus oli paljon positiivisemman tuntuinen - uskon ainakin joidenkuiden parinkymmenen hengen porukasta pääsevän töihin tätä kautta. Itse tietenkin toivon, että olisin yksi mukaan pääsijöistä! On parempi päästä vaikka palkattomaan työhön kuin olla aivan täysin mitään tekemättä kotona!

Tänään haen taas ainakin yhtä työtä, valtiolta tällä kertaa. Valtiolle pitää hakea pankkitunnuksia käyttäen, varmistetun sivuston kautta. Olen sitäkin kautta hakenut jo muutamaakin työtä - valtiokaan ei vastaa hakemuksiin eikä kerro mitä hakemukselle on tapahtunut, kuka sai työn ja millä taustalla...

Työttömän elämä on tällaista - aika lailla pimeydessä vaeltamista ja toivomista, toivomista. Hakemukset tuntuvat uppoavaan johonkin avaruuden mustaan aukkoon, kyselyihin vastataan nuivasti jos ollenkaan. Työttömäksi jouduttuaan ihminen muuttuu ikäänkuin tyhmäksi ja häntä sää käsitellä huonosti. Mitäs on työtön!

TE-tomistossa yhteyshenkilöni kehotti varautumaan keskimäärin kolmen kuukauden työnhaun jälkeen tulevaan masennukseen. Useat tutkimuksen osoittavat, että kolme kuukautta työnhakua on se raja jonka jälkeen suuron osa turtuu - kun mitään ei tapahdu, töitä ei tule ja tilanne junnaa paikollaan. Yritän itse puuhailla ja tehdä kaikenlaista, että välttäisin masennuksen... Mutta ei tämä herkkua ole, ei todellakaan. Ei ole edes ketään jonka kanssa jutella, kelle mietteitänsä tta onhan toki tämä sivu!


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Sataa sataa aina vaan

Orkidean nuput saivat sedesuihkun!
Vettä tulee taivaan täydeltä. Laitoin kaksi vatia ulos että saan kerättyä vettä kukille - kukat pitävät sadevedestä enemmän kuin raanasta tulevasta. Annoin myös kaikkien kolmen orkidean "käydä suihkussa" - puoli tuntia sai lehdet pisaraisiksi ja mullan ainakin osin märäksi.

Yksi orkidea on taas kehittänyt nuppuja - niihin kahteen uuteen vihreään varteen jonka se kasvatti jo viime vuonna. Kolme nuppua näkyy nyt. Toisesta orkideasta tippuivat kukat juuri, enää on yksi valkoinen jäljellä. Kukat kestivätkin vanassaan useamman kuukauden.

Kävin pitkällä saapasjalkakävelyllä sateessa - lompsuttelin lätäköiden halki ja katselin yht'äkkiä tullutta ruskan väritystä. Monet puut ovat jo aivan puna-keltaisia, joistakin on tuuli jo vienyt puolet lehdistä ja maakin on aivan lehtiä täynnä.

Kävelyn jälkeen teki mieli jotakin hyvää. Kaapista löytyi aineksia muffinseihin - niinpä tein meille pellillisen kardemumma-muffinsseja joiden sisään lapsi laittoi yhden pakastevadelman jokaiseen. Tulipa hyvää! Varsinkin kahvin ja hiukan sulaneiden marjojen kanssa herkkuhetki on taattu!
Muffinseja ja pakastevadelmia - hyvää!
Olen silitellyt pyykkiä, olen tehty ruokaa  - ja olen nauttinut: kotielämä tuntuu tosi hyvältä! On jotenkin "oudon hyvä olo".  Annan ruokaa kissoille, marsulle. Teen ruokaa ja silitän pyykkiä. Haen pyykkejä vesisateessa narulta - ja nautin! Ärsyynnyn toki kun lapset saavat keittiön aivan kamalaan siivoon jo sinä aikana kun teen tunnin-puolentoista kestävää kävelyä sateessa; miksi he eivät osaa laittaa edes maitotölkkiä takaisin jääkaappiin kun ovat siitä ottaneet lasillisen? Miksi likaiset astiat pitää jättää pitkin poikin - jopa lattialle??? Silti, kun olen taas messunnut aikani ja sen jälkeen istunut keittiön pöydän ääreen juomaan teekupliista, tulee hyvä olo. Tämä on tällaista, elämä. Nyt on näin - ja näin on hyvä. Koko omma voi loppua vaikka tässä samantien - joka tapauksessa vuoden perästä on kaikki aivan toisin. Nyt on silti ihan hyvä ja hienoa saada elää ja olla vain. Lukea pari lehteä, tehdä kotihommia ja ottaa pari valokuvaa sateisista puista.


Ehkä elämä kantaa taas - niinkuin ennenkin. Paljon on arpia jäänyt, silti olen yhä tässä vaikka menneiden ajattelu sattuu ja tuo kyyneleet silmiin. Voihan olla, että tästäkin selvitään vielä. Jollei, niin sitten on minun tarinani tällainen - ja lapset jatkavat elämää sillä varustuksella joka on heillä repussaan. Toivottavasti se auttaa!

Tässä pöydän äärellä on hyvä olla. Kynttilä, kasa lehtiä ja muffinssi-kahvit.
Rentoa!
Työttömyys ja se synkkä ajatus, että kaikki menee elämässä nyt liukuna alaspäin, tuntuu kuin kohtalon määräämältä. Taistelen vastaan hakemalla hulluna töitä, yrittämällä vakuuttaa työnantajat siitä, että minuun kannattaa satsata, ainakin nyt edes tapaamalla minut yhdessä haastattelussa ja sitten toivottavasti työntekijänä.... Ikä on este jota ei kukaan usko ennenkuin tähän kelkkaan joutuu. On sen moni uutta henkilöstöä palkkaava esimies ja rekrytointikonsultti minulle kertonutkin;  miksi satsata viisikymppiseen kun nuorempiakin on samaa työtä hakemassa? Niin, miksi?


Silittäminen on rauhoittavaa, sanotaan. Onhan se - ja tuntuu, että saa aikaan
jotakin. Ainakin sileitä vaatteita, jollei muuta!!!
Onhan minullakin lapsia joiden toivon työtä saavan... onneksi ovat tähän mennessä saaneetkin. vanhimmilla on työ, tällä hetkellä. Sellainen, josta kumpikin saa kympin verran tuntipalkkaa, työkokemusta ja ymmärrystä, miltä tuntuu ottaa vastuu omasta tekemisestään.

Kerätään sadevettä kukille
Huomenna leivon ruisleipää. Huomenna menen myös haastatteluun sellaiseen työpaikkaan, jossa palkkaa ei makseta. "Kannattaa ottaa vastaan tällainenkin homma - on helpompi hakea töitä jos voi sanoa olevansa töissä." Näin kertoi TE-keskuksen kontaktini joka on minulle innokkaana näitä harjoittelupaikkoja suositellut.  "Monet työnantajat eivät palkkaa ihmisiä jotka ovat jo työttöminä."

Tänään haen vielä kahta työtä. Sunnuntaina on viimeinen hakupäivä yhteen avoimeen paikkaan.

Sosiaalisia kontakteja ja työnhakua

Istutaanko vaikka tähän hetkeksi?
Tänään oli mukava päivä; ex-anoppi oli tulossa Rebecka-sisarten kansa käymään täälläpäin ja ehti siinä samalla reissulla tavata lastenlapsiaan.  Hän oli sopinut tapaamisen lasten kanssa jo aikaisemmin mutta laittoi pari päivää sitten kutsun myös minulle. Lähdin mielelläni mukaan kun hän pyysi; meillä oli aina hyvät välit ja anoppina hän oli minulle aikoinaan oikein mukava. Emme kovin aktiivisesti olleet tekemisissä mutta tapasimme ja juttelimme toki vähintäin kuukausittain. Eron jälkeen hän, niinkui kaikki ex-miehen sukulaiset ja tuttavat, hävisi elämästäni täysin pitkäksi aikaa.

Tämä on kolmas kerta kun tapasin hänet eron jälkeen. 
Kuka lähtisi ajelemaan tandem-pyörällä?
Juttelimme ja kuljeskelimme kaupungilla. Ex-anoppi on jo eläkkeellä – eron aikaan hän oli vielä töissä ja juuri jäänyt leskeksi. Aika oli rankkaa monella tavalla - molemmille meille. Ex-mies pani tuulemaan ja meni naimisiin heti kun ero oli selvä, yritti jo sitä ennen.

Omalta kohdalta huomaan usein, että ero on mielessä vieläkin itselläni ihan käsitttelemätön asia – se sattuu ja itkettää yhä jos päästän ajatuksia yhtään siihen suuntaan. Tänään se taas tapahtui kun tapasin ex-anopin. Ex-miehestä emme jutelleet ollenkaan – mitä nyt lapset jotakin isästään sanoivat. Aika erikoista ehkä sekin...

Se, että on yksin tuntuu välillä hyvin, hyvin haikealta ja ikävä on kova, yksinäisyys tuntuu raskaalta. Kaikki mitä näkee, tuntuu olevan pareittain tai pareille tarkoitettu... Eilen kahvilassa kaverin kanssa istuessamme molemmilla puolilla oli pussailevat pariskunnat....  Samoin kadulla oli nuori pari pusuttelmassa bussipysäkillä, muut ihmiset yrittuvät olla kuin ei mitään...

No – liikaa ei saiasi oikein mitään kai ajatella – toisaalta asiat pitäisi saada  pois omasta sisikunnasta että pääsee elämään utta elämää, pääsee irti kaikesta siitä joka syö ja kalvaa, siellä jossakin... Miten, sitä en tiedä.  Itkeä en millään enää haluaisi. En, en, en. Siksi asiat on kai haudattukin. en osannut niitä aikoinaan hoitaa kuntoon ja nyt möykky on kasassa jossakin, missä lie.
Toinen kiva sosiaalinen tapahtuma oli kun törmäsin vanhaan tuttuun eilen kaupungilla. Kävimme kahvilla ja juttelimme tunnin-pari niitä näitä.  Mukavaa - pitkästä aikaa!

Sienipareja. Kauniita ovat!
Elämä pyörii oman työttömyyden ja työnhaun ympärillä – oma olemus kutistuu ja narahtaa pieneksi ja kurjaksi... Mitä useampia työpaikkoja hakee ja mitä useampaan työhön huomaa olevansa se, jota ei edes haastatteluun kutsuta – sitä vaikeammalta on taas ottaa positiivinen asenne ja hakea, hakea, hakea.
Mitä muutakaan voi tehdä? Työ on oltava että elämä jatkuu...

Liikunnan harrastus, käsityöt ja kirjoittaminen. Kielten kertaus ja opikelu. Niiillä yritän tehdä itseni  tärkeäksi. Työnhaun lisäksi. Ja välillä tänne pieniä tekstin paloja kirjoitellen.
Illalla kävin pyöräilemässä. Sieniä on tosi paljon joka paikassa - punaisia käpässieniä on ryppäinä teiden varsilla, jopa kymmenen-parinkymmenen sienen kasaumina...
Huomenna on sunnuntai. Se on hyvä päivä. Kun sen niin päättää, niin on!

maanantai 17. syyskuuta 2012

Syksyinen viikonloppu - mennään metsään!

Maalaismaiseman herkkuja - lampaat ja puimuri pellolla
Ihana syksyinen päivä: vaahterat ja koivut alkavat jo olla selvästi syksyisen näköisiä; koivuista osa on jo aivan kellertäviä, vaahteroissa on punaisia ja keltaisia oksistoja ja pihlajanmarjat ovat jo punaisia - ja niitä on paljon.

Tähän kun lisää sinisen taivaan, auringonpaisteen ja vapaapäivän - niin valittaa ei voi! Eihän?

Mikä lie tämmöinen ruskea sieni. Kaunis se on ainakin.
Tuttava oli luvannut lähteä sienimetsään; suunniteltiin sitä jo viikko sitten. Ehdotus tuli lapselta joka halusi mennä keräämään sieniä vaikka mitään sieneen viittaavaakaan hän ei syö. Ei edes maista. Mutta hän viihtyy metsässä ja halusi pienelle mukavalle retkelle.  

Tuttu lupasi viedä meidät johonkin tuntemaansa mutta meille muille vieraaseen  metsään puolen tunnin ajomatkan päähän, paikkaan jossa on "takuuvarmasti" rouskuja. Mustarouskuja hän itse himoitsi, ja niistä suolasieniä. Vastapalvelukseksi reissusta lupasin hommata meille ämpärit ja tehdä löydetyistä sienistä jotakin hyvää. Ämpäreitä meillä on kotona monta, merisuolaa samoin monta pussillista. Sienikeittoa on kiva tehdä ja se on herkullista. Helppo luvata siis!
Ensimmäinen löydös: Wow!
Hyvä diili, sen otin vastaan. Meikäläistä ei ole metsään vaikea houkutella, ylipäätään! Uusi metsä tuntuu uudelta hienolta tuttavuudelta - metsät ovat erilaisia vaikka niissä samat lajot olisivatkin! Eri yksilöthän niissä asuvat ja luovat metsälle oman hengen!

Lauantaina aamulla piti lähteä jo ennen yhdeksää liikkeelle mutta lapsi on hidas... Auton ovet loksahtivat siis kiinni vasta kymmenen kieppeillä ja siitä se homma lähti.

Ajelimme maalaismaiseman läpi metsään joka oli tyystin toisenlainen kuin missä olen tottunut tallustelemaan! Kangasmetsää, puro solisi ohi mennessään! Taaempana rämeikköä, toisella puolen tietä kuivaa ja harvaa nuorta metsää. Kuljimme halki vanhan, märän kuusimetsän josta löytyi heti tummalakkisia herkkutatteja, ihan kuusten juurelta. Nuoressa männikössä oli paljon pienehköä sientä, samoin sammaleisessa  ja sekametsässä. Siirtolohkareita, kallioisia kohtia ja auringon säteitä oksien lomitse. Metsä tuoksui hyvältä - raikkaalta ja syksyiseltä. Näin suuren hämähäkin syövän lihavaa toukkaa. Koko hommakeinui langaaasata kasvojen korkeudella, melkein sain paketin naamalleni... Ööööh....

Sieniä oli paljon - tosin suurin osa tuiki tuntemattomia. Paljon erilaisia ruskeansävyisiä sieniä maahan pudonneiden koivunlehtien keskellä.

Lapsi sai näin hienon saaliin! Ei ole pakko syödä - aikuiset kyllä syövät!
Pieni metsäsamakko se siinä!
Kävelimme metsässä, sieniä kertyi kolmeen ämpäriin meille sopiva määrä ja lajejakin kivasti - itse keräsin kuusenherkkutatteja ja pari koivun herkkutattiakin. Kanterelleja löytyi muutama mutta roiskuja sitäkin enemmän. Karvarouskut eli karvalaukut olivat enemmistönä - niitä oli paljon ja niitä on kiva kerätä. Ovat kauniita!

Moni siivoaa sienet jo metsässä - harjaa ja leikkelee palasiksi, poistaa kaiken turhan ja saa valmiiksi keittiöön vietävän satsin kotiin tullessa. Tuohon en ole ikinä itse kyennyt; niin marjat kuin sienetkin vaativat useamman tunnin siivousrupeaman ennenkuin pääsee kokkailemaan.

Valokuvasin metsää ja ihastelin kärpässienten kauneutta - ne loistavat kangasmetsän pohjalla kuin liikennevalot! Suuret keltahaarakkaat ovat mielenkiinoisen näköisiä nekin  - ei kerätty.

Lapsen oli onnellinen kun näimme pienen mustan sammakon - hänen piti tietenkin saada pikku-saku käteen ja päästää se sitten menemään. "Ihana".

Käärme oli jännä tuttavuus: ihan pikimusta käärme paistatteli päivää aivan lähellä yhtä sieniesiintymää´! Käärme oli jäykistynyt aivan liikkumattomaksi - huusin lapsen katsomaan sitä ja hän olikin aivan innoissaan - "Äiti, tää on ensimmäinen elävä käärme minkä olen ikinä nähnyt! Siis luonnossa!"

Siinä se on, pelottava käärme! Musta nuori kyy oli rauhallinen
ja antoi katsoa itseään tarkkaan.

Käärme on hiukan pelottava.  Tai kunnioitustaa herättävä. Ihan lähelle ei uskalla mennä, koskea ei missään tapauksessa. Vinhasti se luikerteli menemään kun olimme sitä aikamme katselleet!

Keltahaarakas sai jäädä metsään vaikka syötävä onkin
Sienisato siivoittiin illalla, pääosin. Sienisaaliista menee iso osa roskana pois mutta jäljelle jääcvät osat ovatkin herkkua, tatit varsinkin. Tänään syödään tattikeitto ja jonkinlaista muhennosta niistä kanttarelleista ja muista vahveroista joita saimme saaliiksi. Rouskut ryöpättiin ja laitettiin suolaantumaan - niistä tehdään sienisalaattia vähän myöhemmin syksyllä.
 
Sienisatoa. Ihan mukavasti tuli metsän herkkua kotiin tuomisiksi. Ja siivottavaksi...
Tosi kiva reissu oli meillä - metsässä on aina kiva kävellä ja nauttia luonosta. Nyt extraa tuli sienisaaliista ja eläimistä jotka näimme!

Yritän kirjoitella sieniruuista jotakin alkuviikosta. Muistoksi, ikäänkuin!

lauantai 15. syyskuuta 2012

Köyhyys - mitä se on?


Työttömän kasvattamia kukkia ja lapsen kissa

Työttömällä on aikaa - näin ainakin itse olen asian päättänyt. Päivät tosin vain kulkevat, menevät mailleen siinä kuin ennenkin, kun vielä töissä kävin. Nyt ei saa aikaan tulosta, ei kasvata osakkeenomistajien varallisuutta. Eikä hanki itselleen ja perheelleen rahaa elämiseen. Ei tee mitään hyödyllistä, on vain.

Rahat ovat lopussa - tänään söin puolikkaan kukkakaalin ja kaksi siivua ruisleipää. Eilen söin makaroonilaatikkoa. Lapsille teen ruokaa, aina mahdolisimman halpaa. Itselle ruoka ei maistu juurikaan. Vuosia vanhat farkut mahtuvat jo jalkaan - paino on selvästi pudonnut.

Elämäntilanne ahdistaa – mutta joka päivä olisi tietenkin hyvä toimia niin, että illalla tuntee saaneensa edes jotakin aikaiseksi. Vaikka lähetettyä työhakemuksia, juteltua TE-toimiston virkailijan kanssa, käytyä kursseilla. Opiskelleen jotakin josta on edes hiukan jotakin hyötyä – jotenkin, jossain. Ehkä.

Herään aamuisin kuuden ja seitsemän välillä, laitan aamupalaa kouluun lähtijälle ja itselleni. Sitten petaan sängyn, puuhailen kotona keräillen tavaroita paikoilleen, pesten pyykkiä ja järjestelen huushollia. Niinkuin naiset ja varsinkin äidit ovat kautta sukupolvien tehneet.

Aamun lehti olisi kiva lukea keittiön pöydän ääressä, kahvimukin ja ruisleipäviipaleiden kanssa. Mutta lehden lukeminen kotipöydän ääressä on kallista joten peruin lehden tilauksen jo kuukausia sitten – vaikka juuri nyt se olisi erityisen kiva lukea kun on aikaa lukea ja pohdiskella asioita. Nyt sitten kuuntelen radiota ja lueskelen jotaikin muuta kahvin kanssa - ilmaisjakelulehtiä tai kirjaa, esimerkiksi. 

Olen ottanut tavaksi pyöräillä kirjastoon muutaman kerran viikossa. Kirjastoon tulevat melkein kaikki lehdet joita haluaa lukea ja seurata - sinne tulee myös iltapäivälehdet joka oli jonkinasteinen yllätys itselleni. Ajattelin, että ne eivät ole laadullisesti selllaista aineistoa johon kannattaa kuntalaisten rahoja laittaa - mutta sinne nyt näyttävät tulevan. Ja ovat suosittuja myös, aina jollakin luettavana. 

Perjantaina vietin aikaa pitkään tuttujen lehtien äärellä. Helsingin Sanomat, Kauppalehti, paikalliset sanomalehdet, Suomen Kuvalehti, Kotiliesi, Me Naiset, Talouselämä, Parish Match, Pellervo... Lehti toisensa perään.

Kaksi toisistaan hyvin erilaista juttua köyhyydestä jäi päällimmäisenä mieleen. Naistenlehden ja asialehden juttujen fokus on hyvin kaukana toisistaan - toinen kepeä ja ja toinen realistisen tummasävyinen.

Me Naisten jutussa toimittaja eli elokuun lopussa jonkin aikaa  "teeskenneltynä" köyhänä ja raportoi miltä tuntuu elää kun rahaa ei ole oikein mihinkään. Kun juttu alkaa, kukkarossa on vain muutama euro jolla pitäisi elää viisi päivää ja kaapissa näkkileipää ja makarooneja.  

Jos joutuu elämäään vähällä rahalla vähän kuin leikisti, tietäen, että homma kestää tietyn ajan ja sitten voi taas elää kuten ennenkin, ei voi tietenkään mitenkään päästä sisään siihen epätoivoon ja apeuteen jonka kokee jos elää siinä tilanteessa jatkuvasti. Ei siinä kaverit soittele ja kysele leffaan niinkuin toimittajalle joka ei sitten voinut lähteä.... Hmmm?  

Harvalla työttömällä ja köyhällä on sellaista sosiaalista verkostoa, kavereita ja tuttuja kuin työssäkäyvillä. Harrastamassa ei voi juurikaan käydä - siis maksullisissa jumpissa, kerhoissa ja muussa sen kaltaisessa.  Köyhyys tekee usein yksinäiseksi ja itsekin haluaa usein olla vaan – mitään ei voi kuitenkaan tehdä kun kaikki maksaa. Oma tilanne hävettää - itsekään en halua näyttäytyä lasten kavereiden vanhemmille työttömän ja varattoman ominaisuudessa - päinvastoin, teen kaikkeni, että antaisin dynaamisen ja pärjäävän mielikuvan.  

Onhan köhiä tietenkin erilaisissa tilanteissa, varmasti löytyy aktiivisia ja toimiviakin henkilöitä jotka osaavat nauttia elämästään - itse näen nyt ehkä tilannetta liikaa omasta tosi suppeasta ja hyvin yksinäisestä perspektiivistä. En ole vielä sopeutunut elämäntilanteeseeni koska jäin vaille työtä vasta jokunen aika sitten. Se, että olen yksinhuoltaja on tietenkin muokannut minua jo vuosien ajan.
Köyhän pyykit narulla
Naistenlehden toimittaja kertoo köyhästä yksinhuoltaja-äidistä joka elää kädestä suuhun -elämää - mitään yllättävää ei elämään voi tulla; sairaus kaataisi koko korttitalon. Koiran sairastuminen olisi katastrofi - koira pitäisi silloin lopettaa koska varaa eläinlääkäriin ei ole. Jutussa haastateltu köyhä, Tiina, käy hakemassa kauppojen roskiksista ruokaa - mutta sekin muuttuu koko ajan vaikeammaksi koska kaupat ovat alkaneet lukita roskiksensa että köyhät eivät pääse hakemaan poisheitettyä ruokaa. Tämä on totta - siitä kertovat omat lapsenikin joiden ikäluokassa, noin kaksikymppisissä, on paljon heitä, joilla ei ole rahaa mutta halua toimia ekologisesti oikein ja he surevat sitä, kuinka paljon Suomessakin tuhlataan heittämällä aivan hyvää ruokaa roskiin. Miksi sitä ei saisi ottaa jos se on kuitenkin menossa kaatopaikalle?

Maailma on raaka ja kylmä - itsekkyys ja taloudellisen edun tavoittelu siellä, missä rahaa ja materiaa on, tuntuu aivan järjettömältä.

Lehtijutun lopussa kerrotaan, että Tiina sai tekemästään työstä 200 euroa kilometrikorvauksia. Tiina tuntee itsensä hetkellisesti "samanlaiseksi kuin  muutkin" ja menee ostamaan kaupasta Comfort-huuhteluainetta  joka on kallista. Sen sijaan, että ostaisi sitä halvinta mitä Lidl-kaupasta saa... Itse mietin, kuinka köyhä olenkaan, kun en in kinä osta huuhteluainetta. Mihin huuhteluainetta tarvitaan, ihan oikeasti? Pyykit huuhdotaan vedellä, kuivatetaan mieluusti ulkona jos hyvää tuoksua kaivataan....

Tai sitten sellainen huomio, että köyhänä ei voi noin vain muovikassia kassalla ja maksaa siitä. No  niinpä... eiköhän tuollaiset asiat totisesti karise aika pian pois mielestä – sen sijaan, jos kadulla näkee poisheitetyn limsapullon tai juomatölkin, voi sen häpeää tuntematta noukkia ylös ja palauttaa kauppaan – muutama pullonpalautus viikossa tekee helposti yhden tai kaksi litraa maitoa ilmaiseksi kotiin! No - asioihin on tietenkin hyvä kökulmaa eri puolilta. Toimittaja oli varmasti ihan tosissaan kokeensa kanssa ja monelle köyhyys on juuri tuollaista, mielikuvissa. Harvalle tulee mieleen, että köyhällä on koko ajan raha mielessä – koska mitään ei oikeastaan voi ilman sitä tehdä. Pieniä asioita kuten se, että pääsee ilmaiseksi kirjaston vessaan jossa saa pyyhkiä peppunsaihan ilmaiseen vessapaperiin tai ilmainen kahvikuppi ja pullasiivu kunnallisvaaliehdokkaalta; ne tuovat pientä iloa päivään. Mutta ei sitä voi kellekään sanoa!

Suomen Kuvalehdessä oli oikean työttömän tarina tilanteestaan: Miltä tuntuu olla köyhä? Nimimerkki A. Toivola oli kirjoittanut jutun joka tuntui todelliselta. Itseeni se sattui ja kolahti – tunnistin siitä omat ajatukseni monesta paikasta. Kirjoittaja on mies jolla on perhe – siis vaimo ja lapsia joten pidän häntä kuitenkin aika lailla ”hyväosaisena käyhänä”. Jos saa elää yhdessä läheisten aknssa, jos on parisuhde ja rakkautta, on elämässä jo paljon. Jos on yksin tai yksinhuoltaja jolla ei ole tuttavia tai ystäviä, ei minkäänlaista ”sosiaalista verkostoa” on elämä aika rankkaa... Jos osaa olla ajattelematta sitä, päivät kuluvat helpommin.

Kumpikaan näistä köyhyysjutuista ei ole luettavissa netin kautta. Ehkä ne tulevat sinne kunhan seuraava lehti ilmestyy – että  jutut verkossa eivät söisi lehden myyntiä. Asia on tärkeä keskustella – vaikka itsekään en tiedä miten siitä pois pääsisi, miten sitä voisi auttaa. Työtön köyhä joka ei millään pääse pois loukustaan, jota kukaan ei palkkaa työhön ja jolla saattaa olla lapsia tai muuta perhettä elätettävänä – sellainen ihmiinen ei näy oikein missään eikä poliitikkojenkaan kannata heihin paukkuja uhrata, edes näin vaalien alla. Harmaa ja työsä ihmisjoukko; who cares?

Näin työttömänä ja koko ajan köyhtyvänä asiaa miettii paljon. Itsensä lopettaminen ei ole hyvä vaihtoehto silloin kun on lapsia huollettavana. Muutoin se vaihtoehto on tietenkin ihan käypä – jollei ulospääsyä ole.

Muutto ulkomaille, työhaku jostain, jossa voisi olla vielä hyödyksi, saada palkkaa – se alkaa olla itselleni vaihtoehto johon tarraan kiinni – kunhan tämä kouluvuosi saataisiin ensin putkeen. Saisimme tämän kouluvuoden ensin hoidettua..

Kiitos Suomen Kuvalehdelle hyvästä ja koskettavasta jutusta. Jutun kuvitus an kuvin oli myös erinomaisen onnistunut valinta.

Hyvä lehti on Suomen Kuvalehti. Ei sitä numeroa jonka väliin jätän, ei aikaisemmin eikä vielä nytkään!
---
Viisikymmpinenkin saa töitä, kertoi toinen lehtijuttu. Tämä pitää lukea ja testava jos vaikka jotakin on jäänyt huomaaamatta! Jospa tämäkin lyyti saisi töitä. Neli- tai viisikymppinen; ei enää nuori ja hehkeä - mutta kokenut ja motivoitunut työntekoon! Ottakaa minut töihin, hei! Olen hyvä - varmasti olen. Ja luotettava, ahkera - ja ihan kivakin.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Hyviä ja huonoja uutisia

Liikenteessä. Hyvä kun pääsee liikkumaan.
Äiti soitti ja kertoi, että hänen ajokorttinsa on uusittu. Hieno, upea uutinen! Äiti oli jännittänyt lääkärillä käyntiä jo monta päivää mutta nyt sitten lääkäri oli todennut, että mitään estettä ajokortille ei ole. Ei ole meidän lasten ja läheistenkään mielestä - mutta se mitä lähiympäristö huomioi, ei aina ole sama kuin mitä viranomaiset sanovat ja tekevät. Varsinkin jos ovat huonolla tuuella niinkuin usein ovat - ihmisiä heklin ovat... Tämänpäiväinen lääkäri oli ollut hyvällä tuulella ja mukava - äiti oli ollut sisällä 45 minuuttia! Poliisikin oli kuulemma ollut mukava ja ystävällinen; äiti oli vienyt heti uudet valokuvat ja ajokorttihakemuksen poliisiasemalle vaikka kortti on määrä vaihtua vasta vuodenvaihteessa.

Olen tosi iloinen ja onnellinen tästä asiasta! Hienoa - äiti saa ajaa ja kulkea itse kun tarvitsee ja itsestä siltä tuntuu. Tarkka ja varovainen hän on aina ollutkin.

Äiti on jo sen ikäinen, että ajokortti pitää uusia viiden vuoden välein. Hän ajaa maalta kaupunkiin, kaupungista maalle, kauppareissuja ja sen sellaista pienehköä ajoa. Ajokilometrejä ei montaa tuhatta vuodessa kerry mutta auto on supertärkeä - sillä pääsee kulkemaan itsenäisesti, ei tarvitse pyytää toisilta apua. Taksikyyti on niin kallista, että siihen ei turvauduta kuin aivan erityistapauksissa, ei edes joka vuosi.

Suomessa on aikaisemmin ollut hyvä julkinen liikenne myös maaseudulla. Linja-autoilla, busseilla ja junilla on päässyt liikkumaan kauppa- ja sukulaisreissuja, käymään elokuvissa, sukuloimassa ja missä nyt milloinkin. Matkalipun hinta on ollut sellainen, että suurin osa on sen pysytynyt maksamaan.

Tilanne on muuttunut viime vuosina tämän asian osalta niinkuin muutenkin - samalla kun taludellinen voiton tavoittelu on tullut yhteiskunnassa joka paikkaan. Pohjoismaisia yhteiskuntia luotiin demokraattisiksia viime vuosisadan puolella ja silloin rakennettiin julkisella rahoituksella yleishyödyllisiä palveluita kuten teitä, rautateitä ja hiljallaaeen hyvä julkinen liikenne. Nyt kaikki maksaa paljon, kaikki maksaa ylipäätään liikaa - hintoja nostetaan niin, että pienituloiset ja vähävaraiset ihmiset eivät pysty enää moniin asioihin. Terveydenhoidosta puhutaan koko ajan ja paljon - julkinen terveydenhoito ja sosiaalitoimi maksaa käsittämättömiä summia mutta silti se ei tunnu toimivan. Itse sasa olla  onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä kun saa olla tervei eikä tarvitsse apua mistään!
Maamies pellollaan - ajamassa puimuria. Ajaako hän autoa
paikasta paikkaan siirtyessään? Luultavasti!

Autolla ajo on varmasti ekologisesti väärin - mutta tuskin yhtään enemmän väärin on ajaa omaa vähäpäästöistä autoa kun vaikka louhia malmia tai rakentaa tehtaita...

No niin. Tulipa saarnattua.

Toinenkin hyvä uutinen on kuultu - veli jolla on ollut myös kuorma-autokortti on myös saanut luvan pitää vielä henkilöautokortin. Se on hänelle tärkeä asia; autolla ajo on yksi asioita joista hän todella pitää ja jossa hän on hyvä. Sairauden takia hän ei enää saa ajaa kuorma-autolla mutta henkilöautolla kuitenkin. Sekin on hienoa!

Kolmas ja neljäs hyvä uutinen koskevat molemmat omia isoja lapsia: kumpikaan ei ole tänä vuonna vielä opiskelemassa mutta heillä on työpaikka - harvinaista herkkua nuorisolle, jos mediaan on uskominen. Molemmat ovat saaneet esimiehiltään kovasti kehuja eilen ja tänään - vanhin saa ylennyksen ja pääsee työmatkalle naapurimaahan ensi viikolla. Nuorempi on koeajalla viime viikolla alkaneessa työssä ja saa sen tuntipalkan mitä pyysi - koeajan jälkeen palkka nousee jos hän jatkaa hyvin alkanutta työtään. Todella ihanaa kun omat lapset pärjäävät - varmasti äidille se ihan kaikkein tärkein asia!

Äidin iloa ja onnea lisää vielä se, että nuorimmalla lapsella meni koe hyvin tänään - osasi vastata kaikkiin bilsan kokeen kysymyksiin oikein. Toivoo kymppiä!

Huonoja uutisia  kuulee heti ja paljon kun kuuntelee tai lukee uutisia. Tällä viikolla on kerrottu taas uusista työpaikkojen vähennyksistä Suomessa - kuinka monta työpaikkaa tällä viikolla kerrotaankaan Suomesta vähennettävän?  Nyt jo satoja vähennyksiä on tiedossa tälle viikolle vaikka vasta eletään tiistaita. Eilen MTV3 ja Sanoma-konserni, tänään NSN kertoivat isoista henkilöstövähennyksistä. Saariosten vähennyksistä taidettiin kertoa jo viime viikon puolella.

Masentavaa, kurjaa... Itse olen jo vähennysten uhrina riman huonommalla puolella ja teen kaikkeni, että pääsisisn takaisin työelämään - se vaikuttaa todella haastavalta kun joka paikassa eletään kulukurien kirouksessa, vähennetään kustannuksia ja työpaikkoja. Huono, huono juttu!

Yritän keksiä hyvän uutisen omasta henkiläkohtaisesta elämästäni. En nyt sellaista keksi - mutta kaikki on hyvin niin kauan kuin ei mene huonommin! Kyllä minä sen uuden työn vielä saan. Ihan varmasti. Ja rahaa maksaa kaikki perheen kulut ja menot!

Tein juuri lasten lempiruokaa - makaroonilaatikkoa. Itse söin keitettyjä punajuuria voin kanssa, runsaalla suolapeitolla. Hyvää! Iloinen asia sekin, eitkö???

Kotieläimen kuolema




Siellä se johtaja-marsu kurkistelee, elokuisella nurmella kisun selän takana
Ruokaa laittaessa niin itselläni kuin lapsillakin on tapana viedä herkkupaloja marsujen häkkiin. Kurkun päästä leikataan aina pari siivua marsulaan - molemmat tulevat kuono pitkällä odotttamaan häkin reunalle seisomalla takatasuillaan ja nojaamalla etutassuilla häkin reunaan. Nopeasti ne nappaavat tarjotun herkun hampaisiinsa ja kiirehtivät syömään palaansa peremmälle häkkiin. Samoin ne saavat tomaattia, salaatin lehtiä ja kaikkia vihanneksia joita keittiössä käsitellään - erityisesti porkkanaa jota ne syövätkin paljon. Jos ne haistavat ruokaa tai kuulevat jääkaapin oven, alkaa kimeä huuto – ne VAATIVAT ruokaa. Ruokahalu on kyltymätön, vaikuttaa!

Nyt omenoiden aikaan annamme niille paljon puista pudonneita omenoita. Pihalla rehottava minttu on niiden herkkua –mintun kirpeä tuoksu leviää huoneeseen kun ne syövät sitä ahnaasti suuhunsa vetäen, posket jauhaen!

Marsujen luonteet

Veeti
Kahdesta marsusta päivää vanhempi on suurempi ja karkeakarvaisempi - se on kahden uroksen "lauman" ehdoton pomo joka määrää kuinka häkissä ollaan ja se myös aina ottaa ruokaa ensin. Jos toiselle haluaa antaa ruokaa, ei auta kuin antaa ensin johtajalle, sitten vasta pienemmälle musta-valkoiselle velipuolelle. Muuten pienempi saa armottoman selkäsaunan - häkki vain tutisee ja piipitys kestää kauan.

Marsut ovat saman urosmarsun siittämiä, kahdelta eri äidiltä. Marsuja kasvattava paikallinen eläinkauppias kertoi vienosti hymyillen vaihtavansa uroksia parin-kolmen naaraan häkkeihin "että ne saavat vähän vaihtelua". Meidän marsumme ovat kasvattajan yhden häkin kahden naaraan poikasia - harmaan marsumme Veetin äiti oli ensisynnyttäjä ja sai vain yhden poikasen kun taas mustavalkoisen marsun, Allun, emo sai kolme poikasta joista Allu oli ainut uros.

Mietimme lasten kanssa, tuliko Veetistä tuollainen määräilevä päällepäsmäri kun se sai emonsa koko huomion poikasena ja Allu taas sai jakaa huomion kahden muun sisaruksen kanssa?

No - tällainen amatööritulkinta eläinten käyttäytymisestä varmast naurattaa mutta kun nyt olemme seuranneet näitä kahta masua kodissamme yli neljä ja puoli vuotta, tulee kaikenlaista mieleen. Suurempi ja dominoivampi marsu on kaikin puolin aktiivisempi ja möyrii häkissään enemmän - se ei myöskään ole niin arka ja pelokas kuin velipuolensa joka mielellään kyhjöttää häkin nurkassa. Välillä arempi Allu menee ottamaan tarjottua ruokaa ensimmäisenä - mutta se saa luovuttaa saamansa herkun melkein samantien Veetille.  

Kuolema enneunessa vanhimmalle lapselle

Perjantai-aamuna vanhin lapsi vei jälleen kurkun siivuja häkkiin josta Veeti nappasi ensimmäisen ahnaasti, tapansa mukaan. Allu sai oman viipaleensa perään ja esikoinenVeeti yhtä ahnas - siihen tuntuu mahtuvan loppumattomasti ruokaa ja aina se tunkee reunaan ensimmäsenä, nousee takajaloilleen korkeammalle ja tunkee kuonoaan kohti vaativasti.

Viimeinen hoito ja kampaus ystävälle
Omasta asunnostaan kotiin yöksi tullut esikoinen jutusteli aamuleipiä tehdessään "arvaa muuten mitä? Minä näin toissayönä tosi todellisen tuntuista unta että toinen marsuista kuoli". "Ei kai, hyvinhän ne onneksi voivat." vastasin ja nuori jatkoi "Joo, joo. Sitä minäkin ihmettelin - se uni oli niin todellinen, että ihmettelin tosissaan kun näin molemmat marsut häkissä. Tuo harmaa marsu on vielä noin ahne."

Annoin marsuille vielä aamuruuaksi vehnänleseestä tehtyä puuroa ja heinää. Ne söivät - tietenkin - ahnaasti ja menivät sitten makoilemaan heiniin. Kävelin häkin ohi monta kertaa ja siellä ne möyrysivät, jonkinasta cikinää kuului silloin tällöin.

Päivällä tein ruokaa ja heitin niiden kuppiin jälleen vihannesten perkeitä. Kuulin, kuinka niitä alettiin syödä - tuttu sihinä kuului häkistä. Sitä ennen oli häkistä kuulunut muutama vinkaisu johon en sen enempää kiinnittänyt huomiota.

Yht'äkkiä kuului nuorimmaisen sydäntäsärkevä huuto: "Äiti, äiti... Veeti on kuollut. Äiti Veeti on kuollut!” Ryntäsin häkille, lapsi oli ottanut lemmikkinsä syliin ja halasi sitä lohduttomana, ravisteli kuin se siitä tokenisi. Otin marsun omiin häneltä. Kyllä, oli todellakin kuollut. Viel' l'mmin, kuollut varmasti viimeisen tunnin aikana. Oli maannut sivullaan kun lapsi kutsui sitä, ei regoinut enää lapsen silitykseen.

Allu jatkoi kurkun syömistä vaikka veli oli kuollut vierestä.
 

Jäähyväiset lemmikille, omalle kaverille

Lapsi, marsujen omistaja, oli lohduton. Hän piteli vielä lämmintä  marsua sylissä, silitteli sitä ja kampasi sen turkkia sylissään. Kyyneleet valuivat vuolaina.
Veeti arkussaan, lähdössä viimeiselle maalliselle matkalle

Lapsen suru oli lohdutonta katsottavaa. Oma lemmikki kuoli ”enkä ollut edes sen vieressä vaikka olin kotona. Se joutui kuolemaan yksin ja ilman hyvästejä.”

Annoin hänen hoitaa kuollutta marsua, silittää sitä ja kammata se samalla kuin hän jätti sille jäähyväiset. Hain kenkälaatikon johon tein sille arkun jossa se seuraavana päivänä haudattiin. Laitoin ruskean kuitukankaan patjaksi ja peitoksi.Kukka vielä matkalle mukaan, niinkuin lapsi itse halusi. Punainen ruusu päällään Veeti-marsu alkoi viimeisen maallisen matkansa. Nyt se on haudattu pihan rauhaiseaan nurkkaan, pensaan juurelle.
Allu sylissä veljen kuoltua.
Allu elelee nyt yksin häkissään. Kävimme juttelemassa eläinkaupassa meille marsut vajaa viisi vuotta sitten myyneen miehen kanssa. ”Yksi on varmaa – suruun se ei kuole” Hän totesi myös, että tämän marsun kannattaa elää nyt yksin häkissään - uutta urosta sille ei kaveriksi kannata ottaa, siitä ei hyvää seuraa. Ja naarasta taas emme tietyistä syistä halua.

Moneien lähipiirissä viime aikoina sattuneiden suru-uutisten ja onnettomuuksien joukossa tämä lemmikin poismeno on yksi pieni lenkki elämän ketjussa - kaikki me kuolemme joskus.

Lapsi suree, että isoveljen kuolema voi olla merkki toisenkin marsun kuolemasta - mutta toivottavasti näin ei ole. Marsut voivat elää jopa kahdeksanvuotiaaksi – toivottavasti Allu elää ainakin jonkun kuukauden, ehkä parikin vuotta. Oma elämämmekin on niin epävarmassa vaiheessa, että en tiedä kuinka kauan voimme edes asua tässä kodissa. Meillä on muitakin eläimiä – kissat ja chinchilla. Kaikista täytyy pitää hyvä huoli. Jos joudumme muuttamaan työttömyyden pitkittymisen takia, joudumme luopumaan eläinten lisäksi monesta muustakin asiasta. Se pelottaa - en edes uskalla ajatella asiaa tarkemmin vielä.

Ehkä Allu elää nyt tyytyväisenä nyt kun se saa olla "oma pomo" häkissään. Lapsi hoitaa sitä nyt entistä paremmin, pitää sylissä ja silittelee joka päivä.

Mutta kuinka pitäisi ajatella unesta jonka esikoinen oli nähnyt ennen marsun kuolemaa? Oma mummi näki usein unessa omaisten ja/tai tuttavien kuoleman, yhtä-kahta yötä ennenkuin se tapahtui.

Hämmentävää.





tiistai 11. syyskuuta 2012

Janikan omenapiiras - kuvaneuvokki 14

Puista pudonneita omenoita - hyvä ja kypsiä!
 
Omenapuut ovat tänä vuonna supertäynnä hedelmiä! Niin ovat pihlajatkin - kunhan vielä jonkun viikon odotamme, ovat nyt oranssit tertut muuttuneet suuriksi punaisiksi syksyn koristeiksi ja  monet meistä menevät kameran kanssa ikuistamaan niitä kuulasta, sinistä taivasta vasten tai syksyn ruskanväristen lehtien keskellä. Sitten tulevat tilhiparvet ja juhlivat marjoilla - siitä hetkestä saa upeita valokuvia jos hyvin osaa itsensä ajoittaa lähistölle silloin!

Omenoita on siis paljon - ja koska niitä on niin valtavasti, kannattaa niistä kokeilla erilaisia herkkuja ja tietenkin syödä niitä sellaisenaan, niin paljon kuin pystyy. Terveellistä lähiruokaa, vitamiinipommeja jotka ovat joko ihan ilmaisia tai maksavat vain vähän. No joo, torilla ja kaupoissa kotimaisista omenoista saa kyllä pulittaa kamalan paljon - samalla katujen varsilla voi olla koreja ja ämpäreitä joissa kehotetaan ihmisiä ottamaan ja nauttimaan pihapuiden omenia - ihan ilmaiseksi. Mutta kauppiaalla on kauppiaan mieli: myy kaikki niin kalliilla kun pystyt.

Omenat joita nyt valmistan piirakaksi ovat naapuri-taloyhtiön pihalleen koristeeksi istuttamista puista - hyvänmakuisia omenoita joita talossa ei kukaan syö. Voi vain ihmetellä miksi - mutta näin nyt vain on!

Siksi siis meillä on nyt paljon omenoita ja viikonlopulla haen äidin luota maalta lisää. Siellä on monista pöuista jo oksia katkennut omenoiden painosta.
Tämä perinteinen ja ja helppo omenapiiras murotaikinaan syntyi maanantai-iltana käden käänteessä, muun ruuanlaiton ohessa. Nopea ja ihanan tuoksuinen syysherkku, iltateen tai kahvikupillisen seuraksi. Näin se syntyy:

Omenapiiras

150 g voita tai margariinia
reilu dl sokeria
1 suuri muna
1,5 tl leivinjauhetta
4 dl vehnäjauhoja

Noin 10 kpl kotimaisia omenoita. Kaupan ulkomaiset omenat ovat suurempia, niitä tarvitaan 3-4 kpl.
Sokeria ja kanelia

 
Vaahdota huoneenlämmössä hetken pehmennyt voi tai margariini sokerin kanssa kulhossa.

Lisää muna, sekoita. Lisää lopuksi jauho-levinjauheseos taikinaan. Sekoita taikina nopeasti tasaiseksi.

Painele taikina joko jauhotetuin, kuivin sormin tai vedessä kastellyin kostein sormin taikinakulhon tai paistosvuuan pohjalle tasaiseksi. Tämä taikina riittää hyvin noin lasagnevuuan kokoiseen vuokaan.
 
Asettele omenalohkot haluamallasi tavalla taikinan päälle. Mitä enemmän saat omenapalasia peittämään taikinan pintaa, sitä paremppaa piirakasta tulee!

Ripottele lopuksi pinnalle kanelia ja hienoa sokeria. Makeiden omenoiden päälle ei sokeria juurikaan tarvita, happamien päälle kannattaa pöllyttää sokeria hiukan enemmän.

Paista piiras 200 asteen lämmössä noin puoli tuntia, kunnes taikinan reunat ovat ruskehtavat  ja kuivan näköiset.

Kodin täyttää ihana, syksyinen omenapiirakan tuoksu! Nauti piiras joko vaniljakastikkeen tai vaniljajäätelön kanssa iltateen kanssa tai kahvin kera, milloin vain.