perjantai 11. heinäkuuta 2014

Ja elämä jatkuu, vie uusiin seikkailuihin

Pihasiili alkaa jo VAATIA ruokaa. Puri kiinni sormeen tänään..
Luuli saavansa ruokaa niin tarrasi kiinni. Taitaa olla uros
Olen viime aikoina nukkunut huonosti, syönyt vielä huonommin.

Jollei uni maistu, voi sen ajan jonka muuten nukkuisi, käyttää johonkin muuhun kuin hiostavassa sängyssä kieriskelyyn. Näin olen miettinyt.

Ja koska olen uuden elämän kynnyksellä (Juu, kylläpä tosiaan olen) olen aloittanut kunnon kohentamisen ja itseni timmiin kuntoon laittamisen! Olen tehnyt vatsa- ym liikkeitä pari kertaa päivässä olohuoneen lattialla ja tänään aloitan lenkkeilyn. Ihan leppoisasti aloittelen, intervalliharjoitttelulla - joka sanana omaan löysään kuntoon viitatessaan tuntuu suureelliselta, mutta tarjoittaa kohdallani, että kävelen ja juoksen puolen tunnin - tunnin lenkin joka toinen päivä.

Käyn siis lenkillä, yksinkertaisesti. Kävelemässä ja juoksemassa. Joka toinen päivä, vähintään puoli tuntia kerrallaan, reippaasti edeten.

Tänään läksin lenkille kun olin juonut aamuteen ja lasin vettä, syättänyt eläimet ja kuunnellut aamun uutislähetyksen. 50 minuuttia meni - sykkeistä sun muista arvoista en tiedä kun ei ole vehkeitä mittaamiseen, mutta kroppa sanoi, että kuntoiltu on! Yritin tehdä ohjelman mukaisesti - 5 minuuttia kävelyä ja minuutti juoksua, mutta kännykän kello ei ole ihan hyvä tähän hommaan kun se menee lukkoon aina muutaman sekunnin jälkeen eikä näytä sekuntteja...

Kesän juoksulenkit kulkevat ihanissa maisemissa
Uudet tukevat rintsikat, urheilua varten tehdyt, on kyllä pakko hankkia! Vähän höhlää on juosta rinnoista kiinni pitäen - ja samaten juosta rinnat hölskyen. Molemmista saa katseita, kumpikaan ei tunnu hyvältä... Hmm.

Toinen kiusa on, että olen saanut ripulin joka on kestänyt jo jonkin päivän. Mutta se johtuu varmasti muista ulkoisista tekijöistä - ja ennenkaikkea sisäisestä myllerryksestä. Miehen poistuminen kuvioista ja omat tyhmät kuvitelmat kuinka hän viettää elämänsä uutta kevättä nuoren ja kauniin rakastettunsa kanssa saavat näköjään meikäläisen kropan omituiseen kuntoon.

Sitä nyt sitten hyödynnän tässä, kropan riutuvaa tilaa; tavoitteena on saada vartalo samaan kuntoon kuin missä olin nuorimmaisen ristiäisissä, mahtumaan silloin pitämääni nättiin, tiukkaan 36-38 kokoiseen mekkoon. Milloin? No, jossain vaiheessa tänä vuonna. Mahd pian. Siinä mekossa olin  nätti. Nyt tuntuu, että en ole nätti missään enää - mutta nyt teen pienen yrtyksen parempaan suuntaan: maha kutistetaan kuntoon, allit kuritetaan tiukoiksi ja naamalle nostetaan ilo ja hymy! Kynnet ja hiukset pidetään kunnossa; tämä elämänmuutos tuo mahdollisuuden uuteen ja sen eteen teen töitä. Haluan onnistua.

Konkreettisia kilo- tai syketavoitteita en tee - minulla ei ole sen kummemmin vaakaa kuin muitakaan mittareita. Mutta näkeehän etenemisen peilistä ja vaatteista!

Tavoitteena parempi olo, nätimpi kroppa, usko tulevaan, työ josta saa palkkaa ja hyvä olo, onnellisuus. Ehkä jopa rak....

Aika paljon tavoitteita, unelmia ja toiveita. Mutta uskomalla ja yrittämällä tämä hoidetaan. Hoidetaan myös koti lapsineen, eläimet. This is my life. I will make it a good one!


keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Nyt on kuuma - nautitaan!

Kesäkuu oli kylmä, voi niin kylmä. Nyt on heinäkuu ja hikistä; aurinko paistelee vielä iltayhdeksältä niin, että tekisi mieli  istua alasti tässä pöydän ääressä. Kesämekossa on kuuma.

Ihanaa, kun on lämmin! Ja kesä.

Olen aloittanut positiivis-henkisen itseni psyykkäämisen; toivon voivani parantaa elämäni olemalla positiivinen, onnellinen siitä mitä minulla on, kiittää kaikesta hyvästä. Tällaista Pollyanna-tyyliä olen pyrkinyt noudattamaan elämässä usein, vuosien ja taas vuosien ajan. En tiedä, auttaako se sinäällään; Rhonda Byrnen ja muiden hänen kaltaisten esoteerikkojen mukaan positiivinen ajattelu ja vetovoiman laki auttavat saavuttamaan niitä asioita, joihin suhtautuu positiivisesti, joita ajattelee kiitollisuudella ja aktiivisesti. Projekti on pantu liikkeelle - aiheina, tietenkin työpaikka, kestävä rahatilanne ja rakkaus. Ei pieniä asioita ollenkaan!

Haaveilen myös sellaisista asioista kun vaatteista ja kengistä itselleni; ei ole ollut varaa ostaa aikoihin moista.
Haaveilen kengistä. Ihanista kesäkengistä.
Tuosta ottaisin molemmat keskimmäiset!

Jotenkin olen ollut sellaisessa elämän syöksykierteessä; negatiivisyys-kierteessä joka tuntuu vain kiihtyvän. Voi siis sanoa, että olen saanut mitä olen tilannut: en ehkä ole osannut olla tyytyväinen työpaikkaani silloin kun sellainen oli (totta, kritisoisn asioita aika paljon enkä ollut niin positiivinen tai kiitollinen kun olisin voinut. Tämä tietenkin on jälkiviisautta).

En myöskään ollut tyytyväinen rahatilanteeseeni vaan valitin, että raha ei riitä mihinkään. Olisi pitänyt kiittää ja iloita siitä, että saa palkkaa ja ja saa käydä töissä josta palkkaa maksetaan. Siitä saan nyt maksaa - nyt ei ole palkkaa, ei oikeaa työtä, ainoastaan työvoimatyötä työttömyysrahalla. Nyt olen ehdottomasti kiitollinen tästä; kohta on muuten jäämässä tämä työ ja putoan perupäivärahalle. Ennen tämän tapahtumista jonkun kuukauden päästä, olen ehdottoman positiivinen ja kiitollinen; elämässä ei oikeasti ole valitettavaa kun meillä on ruokaa ja lämpöä, kodin turva joiden siällä saamme olla, omassa kodissa.
Kesän kukista voi olla tyytyväinen, niistä kiittää.
Kiitos

Viimeinen asia joka meinaa nyt viedä jalat alta on mies ja rakkaus. Suhde on ollut vaikea ja miehellä elämä muualla kun meidän kanssamme. Hänellä ei ole ollut rahaa ja hän elää ihan muualla. On käynyt kuitenkin meitä aina katsomassa, tuonut mukanaan ruokakassin silloin tällöin ja antanut lapselle taskurahaa. Elatusapua ei ole tulllut ja tilanne on ollut kinkkinen. Olen ollut tyytymätön tilanteeseen - häneen isänä ja miehenä, kumppanina. Rehellisyyttä ei ole ollut, ei halua yrittää. Mutta onko itsellänikään - onko syy koskaan yhdessä jos kahdella on hankalaa? No, ei tietenkään.

Olen ollut tyytymätön siihen, että mies vain ilmestyy tänne kerran-pari kuukaudessa, ei osallistu lapsen kuluihin kuin pienellä panoksella. Ei tähän kotiin, meihin. Se, että olen ollut tyytymätön on kurja juttu; nyt mies on lähdössä kokonaan pois, uuden naisen matkaan - ja nyt hänellä onkin rahaa autoon, asuntoon ja moniin ulkomaanmatkoihin. Se, että itken ja lamaannun tämän asian selvittyä, on viimeinen naula arkkuun; olen itkenyt viikon verran - samalla ytitän ajatella asiaa positiivisesti. Siis jos joku on ollut vaikeaa niin tämä...  Ehkä  itku ja suru vie minut vielä surkeimmille rrakkaudettomuuden teille...

Haluan rakastaa. Miestä. Saanko vielä rakastaa tuota miestä - en tiedä. En tosiaan tiedä. Eikä luultavasti missään tapauksessa pidäkään. Mutta järki ei tähän kokonaisuuteen istu. Liekö meikäläisen elämään ylipäätäänkään...

Nyt vain sattuu niin kammottavan paljon, että täytyy antaa kivun mennä pois. Hyvä asia tässä kokonaiu´suudessa on, että uni tai ruoka ei maistu. Laihdun, ehkä!! Huono on se, että en pysty keskittymään mihinkään. Olen levoton ja itkuinen.... Uuuhhh.

Katsotaan, mitä käy. Tämän tekstin myötä suljen valitushanat ja katson KAIKKEA positiivisesti, teen itselleni suunnitelman elämän muuttamiseksi ja psyykkaan itseäni eteenpäin.

Älä sanop, että hullu olen. Mitä muuta voin - ja onhan positiivinen ja kiitollinen elämäntapa itsellekin paljon parempi tapa elää!

Lutunen, ihana pieni
Tänään kävimme katsomassa ihania, suloisia koiranpentuja. Lapsi haluaa koiran, isänsä on luvannut... Nyt tarvitaan åpositiivista asennetta; koira ei ole ihan halpa:

Kyllä, saamme koiran hankittua, se on upea pentu ja vielä hienompi kun se kasvaa. rakas isä ja lemmittyni saa sen meille ja elämme elämämme onnellisina koiran omistajina ja kuljemme elämässä tyytyväisinä ja toisiamme rakastaen.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Vanha suola janottaa, valvottaa ja itkettää

Vanha ränsistyy, uusi tulee tilalle.
Vanha saisi mennä jo, jos
siitä uskaltaa ja osaa irti päästää.
Olen nähnyt ex-miestä joitakin kertoja kesän aikana. Ei niin, että hän tulisi minua katsomaan - ei. Minua hän ei huomaa ollenkaan, puhuukin niin, että katsoo muualle.

Juttelee lapselle, kertoilee minullekin sitä sun tätä - mutta katsekontaktia häneen ei saa enää ollenkaan ja hän jää monen metrin päähän, vaikka puhuisi minulle.

Hitto vie, että se sattuu. Vieläkin, vaikka olen jo iät ja ajat huomannut, että en ole hänelle tuulenhenkäystäkään merkittävämpi; tuskin paljon sen enempää koskaan olinkaan.

Hänellä on uusi suhde, koko mies on aivan muuttunut. Pukeutuu siististi, käy parturissa. On uusi auto, auton takapenkillä lasten istuin. Sain tulla koeajolle - ja hulppean upeahan se on, hänen ja uuden kumppaninsa auto.

Olen kateellinen, olen mustasukkainen. Itkeskelen ja vertaan itseäni tuohon uuteen naiseen: miksi hän on hyvä, miksi itse en ollut? Miksi minun kanssa ei ikinä ostettu autoa, tehty kaikkea tuota ihanan rakastunutta? Puuhattu loppuelämän suunnitelmia?

Miksi minua ei voi rakastaa - halusin niin olla osa tuon miehen elämää, kulkea mukana ja tehdä asioita yhdessä. Nyt surkuttelen, itken ja kaipaan, kierin itsesäälissä ja ripotan tuhkaa päälleni: työtön yksinhuoltaja, varmaan jo niin rupsahtanut, että minun lähelleni ei tosiaan kukaan mies halua muutamaa metriä lähemmäs tulla....

Miksi tämä tunne tuli nyt, kun mies ei ole ollut elämässä enää aikoihin? Olen kai salaa odottanut, että hän palaisi. Kyllä minulla on tunteita häntä kohtaan - aina en kyllä osaa niitä määritellä ja lajitella. Enkä jaksakaan. Viereen vaan haluaisin, masokistisesti. Sitten itkisin kun saisin taas kuulla, kuinka huonno olen, minä maalaisplanttu ja ymmärtämätön hölmö.

Kieriskelen itsesäälissä, unikaan ei ole tullut neljään yöhön. Valvon vaan.

Lopun alkua? Vai pääsenkö tästä johonkin ihan muuhun?