maanantai 30. elokuuta 2010

Vilunkipeliä ja metsäkävelyä


Tapasin vanhan tutun taannoin ja juttelimme niitä näitä. Kiva jutella ja mielenkiintoista kuulla mitä kuuluu, jutella ihmisen kanssa joka tapaa itselleni uppo-outoja ja eri maailmoissa eläviä ihmisiä kuin mihin itse kuunaan törmää. Kuka onkaan tehnyt mitä mielenkiintoista.... Maan tasalta, sieltä missä tapahtuu, saa huomattavasti paremman - kovemman - kuvan maailman menosta, samoista aiheista kuin uutisia kuuntelemalla!

Uutisista saimme kaikki vasta tietää, että Newsweek- lehti on listannut Suomen maailman parhaaksi maaksi ja työnantajat, lehdistö ja muu uutisvälitys kertovat, kuinka Suomessa asiat hoituvat hyvin, rehellisesti ja joutuisasti. Suomi on maailman vähiten korruptoitunut maa, tiedämme kaikki. Elämme siis oikeassa onnelassa täällä - vai?

Helposti voisi luulla, että lahjukset ja ”bisnestä ja omaa etua kyseenalaisin keinoin edistävä toiminta” loistavat täällä kotomaassamme täysin poissaolollaan

Noh. Onkohan se ihan noin, kuitenkaan.

Istun siis pöydän ääressä tuttavan kanssa joka kertoo esimerkin toisensa perään aivan päinvastaisesta maailmasta – täällä Suomessa. Hyvä veli-systeemi on tietenkin Suomessa voimissaan – sitä ei lasketa mitenkään epäterveeksi, saati korruptoituneeksi tavaksi toimia. Onhan tämä systeemi toiminut meillä aina – mutkattomasti ja joustavasti, kaikien osapuolten eduksi. Se on hyvä tapa päästä uralla eteenpäin, saada bisnestä ja arvostusta noin ylipäätään. Tuttujen kesken voi hommia ja bisnestä junailla niin, että kaikki ovat tyytyväisiä – tuttu juttu kaikille.

Mutta tämän lisäksi on muitakin keinoja; piirun verran raskaampia - eikä niistä puhuta kuin harvoille ja valituille. Mutta hei - ihan inhimillistä toimintaa se on sekin; kukaan ei kärsi, näin on maailmassa hoidettu asioita aatamin ajoista saakka!

Kukapa ei auttaisi ystävällistä ihmistä joka antaa sinulle jotain josta kovasti tykkäät – tavaraa tai lomamatkaa, hyvää ruokaa, juomaa tai mukavaa illanviettoa – jos vastapalvelukseksi riittää antaa työtä samaiselle kaverille. Jonkunhan työ on tehtävä ja onhan vaan hyvä, jos saa tehdä homman saa joku mukava kaverin, ei mikään paskantärkeä kusipää. Niitäkin on maailma muutenkin pullollaan.

Kuulin kuinka kaupungin virkamies lupasi - ja antoi - projektin kaverille joka ojensi perjantaisena turinahetkenä hänelle mukavan tuliaisen kotiin vietäväksi, kuinka pikku-firma sai itselleen urakan kun urakan päättäneelle henkilölle käytiin ostamassa hyödyllinen ja käytännöllinen – ja erinomaisen hieno - vehje kesämökille. ”Helvetin kiva tyyppi, ei mikään nipottaja. Hyvä jätkä – hommat sujuu kun molemmat tietävät missä mennään” Toiselle kaverille rakennettiin aita ja pinottiin myrskyn kaatamat puut ”talkoilla”. Hyödyn saanut oli asiasta tosi iloinen ja osoitti sen niin kuin hyvä kaveri ainakin – antoi ison, laskutettavan homman tälle.

Eräs virkamies kertoi luottamuksellisesti neuvottelujen lopuksi, että Hra X vaimoineen matkustaa mielellään Espanjaan, toinen taas Thaimaahan. Hölmö olisi pitänyt olla jos ei olisi ymmärtänyt millä perusteilla urakka jaetaan. Niinpä käynti matkatoimistossa sai suurehkon urakan tulemaan sinne minne oli toivottukin. Siinä mutisin sitten epäuskoisena kommentteja tarinointia kuunnellessani ”Hei, tää on ihan normaalia; näin se toimii joka paikassa; pienissä ja isoissa firmoissa – ja samalla tavalla jätkät hoitaa hommat kotiin kunnissa ja valtiollakin. Tietäisit vaan - kunnat ja valtio on kaikkein törkeämpiä; siellä huseeraa samat jätkät vuodesta toiseen ja tuntee kaikki. Ne tietää miten pitää toimia eikä kukaan ole niitä listimässä mistään. Luuletko sä tosiaan, että kunnissa ei oma etu veisi voittoa jostain eettisistä säännöistä? Et kai sä luule nää jutut on jotenkin muuttunut kun jonkun tiimin pusaamat eettiset säännöt naulattiin kahvihuoneen seinille? Voi pikku idealistia! Toiset osaa hoitaa asiat paremmin kuin toiset.”

On naivia väittää, että Suomessa ei olisi lahjontaa – mutta ei sitä sanaa tietenkään kukaan käytä. Hyvät tyypit saa aina hommat, niin sen pitääkin mennä. Paskiaiset käyttää vielä kierompia keinoja – ja ne kostaa jos ne ei voita; ne tietää siten, mitä pitää vahtia ja käyttää sitä tietoa sitten hyödyksi!

”Viinapullolla saa lumenluojan kolaamaan oman kotipihan puhtaaksi tai kaupungin jätkän täyttämään tyhjentyneen kaivon, konjakkipullolla saa vähän isomman palveluksen ja joku sopiva lahja kotiin tuo bisneksen kotiin.”

Kaikki hyötyy, hei! Niin se maailma makaa, opi jo!"

Harva nainen kuulemma osaa tämän pelin säännöt...

Olen kuullut, kuinka rakennusmiehet tekevät sitä sun tätä pientä ja isompaa vilunkia rakennustyömailla, kuinka tavaraa häviä erään tietyn vieraan maan työntekijöiden mukana ja kuinka se sama tavara on kohta myytynä jossain jonkun tutun pihalla…

Jollain työmaalla olivat ensin hanat ja putket hävinneet mutta urakka piti saada valmiiksi ja jätkien piti olla toisella työmaalla seuraavana päivänä. Tuli vähän kiire! Äijät johtivat vessan putket suoraan lattian alle, valoivat betonin päälle ja pakkasivat kimpsut kampsut. Ei tehnyt kuulemma heikkoakaan – ”Mitä välii mihin ne putket laittaa. On siellä niin paljon muutakin joka ei kestä päivänvaloa!” Lopputarkastuksessa kaikki meni läpi – ei niitä kukaan silloin lähde liian tarkaan tutkimaan. Uusi asukas kyllä huomaa asian aikanaan… Tulee järkyttymään pahasti - kallis asunto ja täynnä törkeitä virheitä; kuka ne korjaa?

Tulee asukkaille parin kuukauden asumisen jälkeen tosi kiva yllätys!”

Jos joskus olisin muuttamassa, en varmasti ostaisi vasta rakennettua asuntoa – kaikkien näiden juttujen jälkeen en uskaltaisi, en varmasti.

Kaikkea tapahtuu maailmassa. Mutta kun on näitä tarinoita kuunnellut, ei ihmettele enää – ainut mitä ihmettelee, on sitten radiouutisten hurskaat äänenpainot kun puhutaan esimerkiksi rakennusalan tilanteesta. Kun on juuri päässyt kuulemasta ruohonjuuritason tarinaa joka on ihan erilaista, ihmettelee, eivätkö toimittajat oikeasti tiedä – vai eivätkö vain halua kertoa asiaa niin kuin se on…? Valitsevathan kunnat, kaupungit, valtiokin aina sen edullisimman tarjouksen vaikka jokainen laskutaitoinen tietää, että millään normaalipalkoilla ja –kustannuksilla hommaa ei voi noilla rahoilla tehdä.

Onneksi ei tarvitse itse ostaa omaa työtä noin! ”No hei, sä oot niin pieni kala, että sä et tiedä eikä sun tarttekaan tietää. Mutta kyllä sun pomot tietää miten nää hommat menee. Jos mä oisin sä, tietäisin kyllä miten hommaisin vähän lisätienestiä. Ei tarttis sunkaan kärvistellä tolla lailla - ihan turhaan”.

Mutta minähän kärvistelen. Se on pienen ihmisen oikeus! Enkä oikeasti halua tietää yhtään tarkemmin miten omat pomot asioita hoitavat! Haluan uskoa, että ne on hyviä tyyppejä - ainakin omissa silmissäni. Naiviko olen? No ihan varmasti!

Illalla vein lapsen harrastukseen, menin pitkälle metsäkävelylle. Vielä oli pientareilla apiloita ja ohdakkeita, horsmia ja joitain keltaisia kukkia - keltanoita?. Ja haisevia koirankakkoja - mutta ei sienen sientä! Raikastavan ja reippaan kävelyn jälkeen lapsi kotiin, ruoka ja iltapala pöytään ja sitten nukkumaan!

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Iso ilo musiikista - ja muita tunteita



Radion sinfoniaorkesterin konsertti torstaina oli hieno, upea, elämää virkistävä kokemus. Siitä on useampi kuukausi kun viimeksi kävin muussa kuin oppilaskonserteissa – ja nautin nyt todellakin TÄYSIN SIEMAUKSIN!

Nuori ja vielä aika kokematon 24-vuotias Santtu-Matias Rouvali johti RSO:ta Finlandia-talolla – kahteen tuntiin mahtui 4 erilaista, mutta silti kaikki yhtälailla reipasta, raikasta, aktiivista ja aika rajua kappaletta! Rouvali tuntui olevan innosta soikeana johtaessaan orkesteria; suurin kaarin ja innokkaasti hän eli ja hengitti musiikkia ja sai orkesterin pauhaamaan ja tanssimaan upeasti! Ohjelmassa oli tanssi alussa ja lopussa, viulukonsertto toisena ja heti tauon jälkeen Stravisnskya. Näin:

John Adams: The Chairman Dances
Igor Stravinsky: Viulukonsertto
Igor Stravinsky: Divertimento
Maurice Ravel: La Valse

Istuin vitosrivissä ja pääsin seuraamaan sekä johtajan nuorta innokkuutta että viulisti Julian Rachlinin elävää ja energistä ja aika syöksähtelevää viulunsoittoa. Stravinskyn viulukonsertto on ”kuin vuoren kiipeäminen” muusikoille – ei helppo muusikolle siis. Kuulijalle koko konsertti oli mukava – radion äressä tilanne olisi ollut toinen mutta kun sai katsoa muusikoita ja heidän soittoaan – niin a vot, olipa kiva! Hieno elämys, kiva kun pääsin! Täytyypä mennä pian uudestaan kun näin mukavaa oli!

Ennen konserttia ehdin käydä Stockmannilla katselemassa ja mieluilemassa kaikenlaista tavaraa. Kuten esimerkiksi mekkoa – olen haikaillut hyvää mustaa perusmekkoa jo jonkin aikaa – innostuin kesän aikana hameiden ja mekon pitämisestä monen vuoden melkein 100 prosenttisen housukauden jälkeen. Mustat housut tai farkut on ollut perusvaate, erilaisten puserojen ja jakkujen kanssa – nyt on tuntunut tosi kivalta pitää hulmuavia mekkoja tai tiukempia kapoisia hameita nättien kenkien ja sandaalien kanssa - lyhythihaisesti, ilman jakkuja kun on ollut niin ihanan lämmin! Nyt siis olisi kiva saada yksi tai pari tyylikästä mekkoa – no, ainakin yksi! Järkevintä, mutta ei helpointa, olisi tietenkin ostaa kangas ja ommella mekko itse. Voisi mennä aikuisopistolle kurssille – ihan sen takia, että siellä on saumureita jotka helpottavat hommaa – ja sovitus ja vetoketjun ompelussa on kiva saada apua.

No – joka tapauksessa menin siis tavarataloon katselemaan, josko sieltä löytyisi jotain. Yksi ainokainen kiva mekko löytyi – täysin tekokuitua mutta muuten kiva mutta kallis: 409 euroa. Hugo Bossin mallistoa. Selailin nettiä eilen ja löysin samaisen mekon sieltä hintaan 279 euroa. En tilannut kuitenkaan.

Lauantaina meillä oli pihatalkoot. Istutettiin seppelevarpuja, kääpiövuorimäntyjä ja pari koristekirsikkapuuta sekä pieni kultasade. Meitä oli 7 aikuista hommissa ja homma sujui hienosti hienossa pilvipoutasäässä. Nyt on ainakin yksi osa pihaa kivan näköinen; toinen puoli tehdään ensi vuonna kun julkisivu on maalattu. Jos rahaa on silloin jäljellä!

Viikonloppu on täynnä hommaa ja hulinaa – aika menee nopeasti. yritän nukkua myös viikon tarpeisiin. Univelka on jo ehtinyt kasvaa – nukuttaa koko ajan kamalasti. Vajaan kuuden tunnin yöunet eivät riitä mitenkään – ei mene kuin muutama päivä niin väsyminen on aivan kamalaa.

Muutenkin tuntuu, kuin mudassa tarpoisi; elämä on juuttunut paikoilleen ja vaikka periaatteessa kaikki on ihan hyvin, olisi kiva päästä hiukan eteenpäin, ikään kuin siirtyä elämässä ruudusta seuraavaan.

Työ on kaikkein raskain kuula nilkassa; töitä on niin paljon, että sitä ei ole edes mahdollista saada tehtyä yhden ihmisen voimin. Esimies ja muu organisaatio ovat muissa maissa – he vain odottavat, että hoidan homman ja asia on sitten kuten olla pitää. Niin tietenkin olen aina tehnytkin ja jatkan samaa tapaan – on vaan alkanut kyllästyttää koko juttu... Ehkä se tästä vielä piristyy, koko olemus ja into työntekoon palaa jälleen. Pomokin tulee käymään ensi viikolla Suomessa; näen hänet pitkästä aikaa. Kehityskeskustelu käytiin puhelimessq viime viikolla; se meni lyhyeksi koska hän myöhästyi tunnin puhelusta melkein puoli tuntia ja sitten keskustelumme aikana hänelle tuli pari tärkeää puhelua ”Sorry Janika, I have to take this call – it is very important” (keskustelu alaisen kanssa ei ole tärkeää - se täytyy vain käydä koska se on kirjattu esimiehen tehtäväksi, ajattelin kun odottelin toisen puhelun loppumista siitä mitään venäjää osaamattomana kuunnellessani) joten meidän keskustelumme jäi siihen, että lupasin tehdä hänelle oman ehdotukseni omista painopistealueista ja tehtävistä ja hän sitten kommentoisi sitä, käytyään keskustelun siitä ensin oman esimiehensä kanssa. Nyt hän on ajatukseni lukenut ja keskustelut pitänyt ja olen saanut takaisin ehdotukseni – siihen on tullut tosi paljon lisätehtäviä ja miniminkin hoitaminen vaatii kolmen eri osa-alueen täydellistä hallitsemista. Tuntuu raskaalta. Mitään porkkanoita tai bonuksia ei ole tulossa; ne on kaikki sidottu firman pärjäämiseen ylätasolla eli asioihin joihin ei voi itse juurikaan vaikuttaa.

Tällaistahan tämä on.

Ajattelin alkaa katselemaan, josko tuolla työmarkkinoilla olisi vielä paikka meikäläiselle, jossain muualla siis. Kun nainen on tullut keski-ikään, ei uuden homman löytyminen ole ihan helppoa – aikaisemmin uutta työpaikkaa etsiessä piti olla valmis lupaamaan omaa lapsettomuutta – itsekin jouduin lupaamaan, että en hankkiudu raskaaksi kolmeen vuoteen kun otin yhden työpaikan vastaan. Nyt sitten kun kokemusta ja tietotaitoa on, ei ole enää nuori ja nätti joten haastetta riittää! Silti valtiovalta edellyttää, että ihmiset pysyisivät töissä entistä vanhemmiksi – pitäisi olla nuori ja tehokas, eteenpäin pyrkivä ja elinikäistä oppimista hamuava – mutta ei vanha eikä vanhan näköinen.

Olen keitellyt omenasosetta. Hyvää tuli – vielä on yksi iso pussillinen omenoita säilömättä. Ongelma on toisaalta puute purkeista, toisaalta säilytystilasta. Kun kotona on tasan yksi jääkaappi, ei voi ihan kamalasti mehuja ja hilloja keitellä. Sääli kyllä. Kellari olisi aika hieno asia – tai kylmiö.

Teen kohta ruokaa. Uuniomenoita jälkkäriksi, kermavaahdolla.

Ärsyttää muuten kun en saa noita kuvia laitettua tekstissä siihhen kohtaan mihin ne kuuluvat - osaan laittaa ne vain tuonne ylälaitaan. Näyttää ihan hölmöltä!

torstai 26. elokuuta 2010

Keventäjä - perinneruualla?


Ruispuolukkapuuroa, kaalilaatikkoa, maitoperuanaa, uunivuokia ja piirakoita. Verilettuja, pinaattikeittoa, hernerokkaa, pekonissa haudutettuja lanttukuutioita..

Perinneruoka on edullista ja - omasta mielestäni - hyvää. Sääli vaan, että talon jälkikasvu ei sitä syö - juurikaan! nämä ruuat ovat yleensä myös helppoja tehdä - aikaa menee lähinnä hauduttamiseen; sinä aikana voi tehdä muuta! Laatikot ja monet puurot syntyvät kuin itsestään uunissa, osa jopa jälkilämössä!

Tein tänän ruispuolukkapuuroa uutisrukiista jota ostin viikonloppuna - luomuviljaa joka on kasvanut tänä kesänä suomalaisella pellolla. Nam. Yksin saan koko annoksen syödä - eivät pidä siitä lapset, eivät. Mutta tämä samainen puuro on kyllä monen vanhemmankin ihmisen inhokkiruoka - tulee kuulemma mieleen paha kouluruoka mallia anno dazumal ja kansakoulun pulpetit. But I love it!

Meikäläinen painiskelee suuren mahansa kanssa - on tunne kuin raskaana ollessa; maha näkyyy kuin löllö pallo joka puolelle ja tuntuu samaten. Hameen helma nousee edestä ylös ja vyötärölinja on muisto vain. Siksi yritän sitä sun tätä asian korjaamiseksi, alkaen aamuisista vatsaliikkeistä. En syö karkkia, olen vähentänyt sokerin ja valkoisen jauhon syöntiä, syön pienempiä annoksia. Lihaa syön mahdollisimman vähän; tämä on lähinnä mieltymyskysymys, ei niinkään laihdutus.

Yritän myös elää mahdollisimman edullisesti - yhden palkan on riitettävä niin paljoon ja niin monen aina kasvaniin menoihin! Siksikin ruisjauhot ja kaali ja lanttu ovat hyviä. Niinkuin myös kotoa tuodut omenat ja kaurahiutaleet...

Lapset saavat syödä nuggetteja tänään. Huomenna teen heille makaroonilaatikkoa.

Itse lähden tänään konserttiin: RSO:n konsertti alkaa seitsemän jälkeen - hienoa ajatus päästä piiiitkästä aikaa kuuuntelemaan elävää musiikkia!

Tässä siis meikäläisen ruokablogi. Not so fancy - real Finnish cuisine of today in a family with a single mum responsible for everything!

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Omenapiirakkaa ja teinien kuittailua



"Äiti valittaa aina. Siis ihan koko ajan - se ei oo koskaan tyytyväinen. Paras vaan pitää korvat kiinni koko ajan ja olla kuuntelematta. Älä välitä siitä mitä se sanoo."

Näin sanoi vanhin lapsi tänään kun olin nuorimman kanssa keittiössä. Olin siivoamassa keittiötä kotiin tultuani ja pyysin pientä laittamaan omat kirjat keittiön pöydältä paikoilleen, että pöydän ääressä voisi syödä. Lapsi itkeä nyyhkytti koska ei olisi halunnut siivota, oli väsynyt ja päähän koski. Tämä sai isomman kysymään pienemmältä miksi tämä itkee johon pikkuinen "äiti haluaa, että mä siivoan vaikka haluaisin leikkiä." Isompi siitä sitten intoutui yllä mainittuihin lauseisiin vaikka en ollut häneltä mitään pyytänyt...

Pikkuinen - joka on vielä äidin oma kullan nuppu - pahoitti vielä enemmän mielensä ja kuiski äidille anteeksipyyntöjä. "Ollaan kavereita, jooko?" Tietysti ollaan, niin kauan vain kuin mahdollista. Lapset ovat ihania - mutta kasvaminen sattuu niin lapseen kuin äitiinkin. Joskus se sattuu todella kovasti.

Aina pitää yrittää ottaa opiksi. Kieltämättä pyydän lapsia siivoamaan jälkensä ja pyydän heitä syömäään ja panemaan tiskit pesuun ja ruokatavarat kaappeihin ja paikoilleen. Sellaista, tavallista. Lapset eivät sellaisesta tykkää - joskus tulee mieleen, että he rakastavat sotkua ja epäjärjestystä!

Yritän jutella isommillekin kaikenlaista, kysellä koulusta ja kavereista - mutta useimmiten he ärsyyntyvät jutteluyrityksistä - "mitä se siulle kuuluu?" tai "mee pois, en jaksa nyt jutella sun kanssa", "Häivy", "Ei kiinnosta jutella sun kanssa, ei todellakaan." "Jos sulla on ongelmia niin hoida ne kuntoon, älä tuu tähän vineemään", "Hoida omat asias ihan ite vaan", "Joo joo".

Yksinkertaisesti en osaa olla heidän kanssaan. Teinit viettävätkin aikaansa omissa oloissaan, olohuoneessa kun itse olen täällä keittiön pöydän tietämillä lukemassa, tekemässä ruokaa tai käsitöitä tehden ja musiikkia kuunnellen. He katsovat minun elämääni kuin jotain kammottavaa, tylsää leffaa - he ovat ihan toisella planeetalla ja elävät ihan toista elämää.

--------------- -------------

Tänään tein kauraomenapaistoksen omenista joita keräsin viikonloppuna. Sekaomenia eri puista - pääosin pudokkaita mutta osa myös puista. Tein ison annoksen piirasta jota voi syödä huomenna välipalaksi vaniljakastikkeen kanssa. Keitän niitä parin päivän päästä hillokkeeksi - se on hyvää puuron kanssa siten syksyllä ja talvella.

Töissä juttelin parin työkaverin kanssa kokouksen jälkeen sitä sun tätä - molemmat ovat minun laillani kyllästyneitä, turhautuneita ja menettäneet n'kyvyyden työpaikan kokonaisuuteen ja siihen "isoon kuvaan" jonka osia olemme. Työmäärät ovat lisääntyneet - tuntuu kuin jokainen vain tekisi hulluna töitä silmälaput päässään - mihinkään yhteisiin hauskoihin hetkiin ei kukaan enää satsaa, kaikki vain tekevät töitä, töitä, töitä. YT-neuvotteluiden jälkeen meitä on paljon vähemmän kuin ennen ja ilmapiiri on tullut toisaalta kovemmaksi, toisaalta työ on tullut tylsemmäksi. Asiantuntijat, me, jotka olemme uskoneet pääsevämme etenemään uralla kun teemme hommat hyvin homaamme, ett meidän hommat voi helposti muuttaa mihin päin maailmaa hyvänsä; halvempaa ja tehokkaampaa työväkeä on esimerkiksi Intia ja Kiina pullollaan. Työt siirtyvät maasta toiseen tietoverkkoja pitkin; miksi palkata insinöörejä ja mainosmiehiä, kirjoittajia ja graafikkoja Suomeen tai Euroopan maihin kun innokkaat aasialaiset ovat niin hyviä ja niin halpoja?

Täytyy repiä iloa elämään jostain muusta - pitää muistaa, että ei ole mitään järkeä tehdä kellon ympäri hommia; siitä ei saa mitään kiitosta, ei mitään palkkiota - vain entistä enemmän töitä pöydälle koska "on tehokas" - ja sitten palaa loppuun... Me teemme kaikki silti, kaikesta huolimatta, tosi pitkää päivää ja saamme aikaan paljon. Me emme vaadi niin paljon ohjausta ja neuvontaa kuin monen muun maan työntekijät - mutta onko se arvo enää missään?

No - siihen saakka kunnes kaikki työ on siirretty halvempiin maihin ja meidät siirretty työttömyyskortistoon olimme iloisia ja teemme hommamme. Maksamme laskut ja teemme velvollisuutemme niin kauan kun on palkkaa jolla maksaa.

tiistai 24. elokuuta 2010

Syksyn sateet ovat täällä




Ehdin aamulla töihin ennen sateita jotka alkoivat joskus yhdeksän paikkeilla. Tulin jo kahdeksaksi ottamaan pari kuvaa parhaasta myyntitiimistä; aamukahvin ja karjalanpiirakan lisäksi saivat siitä hyvästä kiertävän pokaalin (joka on täynnä Dumle-makeisia) omaan nurkkaukseensa. Sitä on kiva näytellä muiden tiimien vähemmän myyneille jäsenille - ja kuittailla aina sopivat tilaisuuden tullen aiheesta!

Olen aivan rättipoikkiväsynyt; työpäivä venyi 11 tuntiseksi ja sen jälkeen kävin metsästämässä mehupulloja mustaviinimarjalehtimehua varten jota sitten pullottelin ruuan jälkeen. Ei ole suurta intoa paljoa kirjoitella - työasiat ovat joka tapauksessa päällimmäisenä mielessä. Lsten koulu ja harrastukset ovat kännissä normaalisti, samoin muu elämä on heilahtanut koulu-työ-kuvioon. Samoin väsymys on täällä!

Töiden lisäksi on mielessä ollut kovasti täti ja hänen elämänsä, maailmansa. Hänen huonontunut kuntonsa ja sairautensa, korkea ikänsä ovat mielessä. Jospa lähettäisimme hänelle kortin myöhemmin viikolla!

Uutiset tältä päivältä ovat mitä ovat - isohkoja lento- ja bussionnettomuuksia maailmalta - kymmeniä kuollut Kiinassa ja Filippiineillä. Suomen sikainfluenssarokotteen väitetyt sivuvaikutukset - monilla lapsilla on ilmennyt narkolepsiaa rokotuksen antamisen jälkeen. Huh. Meillä vanhin ja nuorin saivat rokotteen - en ole huomannut heillä mitään erityistä. itse en sitä ottanut; ajattelen usein öääkkeistä ja sairauksista, että niitä tulee ja menee - on hyvä monasti osa taudeista sairastaa eikä syödä niin valtavasti lääkkeitä. En ole lapsillekaan juuri koskaan mitään lääkkeitä antanut; flunssat on sairastettu kun niiä on tullut, samoin muut taudit. Antibiootteja olemme koko neljän hengen perhe syöneet ehkä 10 kuuria yhteensä. Ymmärrän tietenkin, että jos on jotain vakavaa, täytyyy se hoitaa. Onneksi meillä ei ole tähän mennessä ollut. Toivottavasti ei tule narkolepsiaakaan!

Politiikka on syljettävän inhaa seurattavaa usein. Yksi puolue keksii alkaa inhota maahanmuuttajia ja kun siitä saa huomiota ja hurraa-huutoja, toiset seuraavat perässä - mutta väittävät että eivät seuraa. Sitten kun ei pärjätä muutoin huomiontavoittelussa, nostetaan esiin presidenttikortti. Nyt ovat sosdemarit keksineet äänestää kuka heillä olisi paras presidenttiehdokas - ja kaikki mediat menevät lankaan, uutisoivat suuresti tätä epä-uutista... Niinkuin sillä mitään merkitystö olisi nyt kuka olisi mistäkin puolueesta hyvä presidenttiehdokas parin vuoden päästä - pienessä maassa jossa presidentin valta kapenee kapenemistaa... En vain voi ymmärtää miten median mielestä ehdokkuudella spekulointi jo on noin merkittävä asia, että se menee yhdeksi tärkeimmistä uutisista kaikilla kanavilla tänään - ovatko lehdisön edustajat väsyneitä tai sairasvuoteella ja ottavat helpon kopin kun se heille jeitetään? Suomen pressa on seremoniamestari - yhdessä pienessä EU-maaassa jonka asiat päätetään ihan muualla kuin presidentin pöydän ääressä.

Kaipa tällekin spektaakkelille jokin syy jossain taustalla lienee... Ja toisaalta - ehkä ihmiset tykkäävät tällaisesta uutisoinnista. Pitäähän moni myös Big Brother-ohjelmasta; sitä seurataan tosi paljon - tänään näin mainoksen uudesta puhelimesta jolla voi seurata reaaliajassa mitä tässä tosi-TV-sarjassa tapahtuu! Kohta alkavat iltapäivien lööpit täyttyä jälleen asioista joita siellä talossa tapahtuu - kuka joi liikaa, kuka löi ketä ja kuka nai ketä... Toinen aivan taattu uutisointiaihe alkaa myös pian: tanssii tähtien kanssa-ohjelma jonka kilpailijoita seurataan silmä ja korva tarkkana ja kilpailijoiden elämä nostetaan lehtien kautta koko kansan iloksi ja kiusaksi! Uhh.

Lehdet kirojittavat TV-ohjelmista - ja TV-ohjelmat saavat paljon mainostajia kun katsojia on paljon. Telkkari ja lehdistö nostavat omituista buumia epä-asioista ja koko kansan seuraa melkeinpä pakkoseurannalla mitä näissä ohjelmissa tapahtuu... Leipää ja sirkushuvia kansalle - näin pysyvät isot asiat poissa mielestä kun voi miettiä kaikkea sitä mitä taloon filmattavaksi tulleet ihmiset tekevät ja sanovat tai oliko oikeudenmukaista kun se ja se putosi tanssikisasta...

Hoh hoijaa - nyt olen valittanut monen päivän edestä. Lopetetaan se. Ihan samantien!

Vielä pari kuvaa viikonlopulta, sieltä jostain muualta kuin päivänpolitikasta, telkkariohjelmista tai työmaalta - maaseudun seesteisestä ilmapiiristä!

Syksy ja jäähyväisten aika


Syksy tulee vääjäämättä. Illat ovat tosi pimeitä, kesän lämpöä on vielä jäljellä mutta ilmassa, luonnossa, tuoksuissa on jo syksyn vahva puhallus. Värit luonnossa ovat muuttuneet kuin varkain. Poissa on vehreys - ruskea ja keltainen ovat tulleet esiin.

Linnut eivät enää laula, ne parveilevat ja valmistautuvat lähtöön. Näimme lauantaina 9 kurkea; ne eivät olleet lähdössä mutta jo kokoontuneina kimppaan ja suunnittelivat jo seuraavaa etappia. Ne lentelivät, kiljahtelivat, laskeutuivat jälleen pellolle. Hieno niitä oli katsoa.

Hepokatit ja heinäsirkat sirittävät vielä - mutta vain hajanaisesti. Viimeiset sirittäjät soitelevat viimeisiä valssejaan!

Haikeus valtaa mielen tosi vahvasti. Tosi, tosi suuri on haikeus; se tulee aina kun syksy tulee ja luonto valmistuu lepokauteen. Pakkasin kesän laukkuihin, tyhjensin aitan ja kesävaatteet hyllyiltä, laitoin sänkyvaatteet, matot ja tavarat orsille ja muihin säilöihin.

Vilkutimme äidille, lasten mummille hyvästiksi – niin kuin teimme omassa lapsuudessani omalle mummille ja vaarille. Ajoin auton pihalta – äiti yritti pysyä hymyilevänä ja iloisen näköisenä mutta häntä itketti kovasti. Niin kuin aikoinaan itketti omaa äitiään kun hän vilkutti autolle kauan sitten. Vaari ei silloin itkenyt; vieläkin näen hänen hahmonsa selkä suorana ja vakavana vilkuttamassa mummin vieressä sireenipensaiden vieressä kunnes heitä ei enää näkynyt. Nyt vilkutti äiti ja veli hänen vieressään.

Menimme vielä tädin luo, tervehtimään häntä. Täti oli ollut kuusi päivää sairaalassa, päässyt pois muutama päivä sitten. Vettä keuhkoissa. Oli väsynyt mutta tyytyväinen, että oli päässyt kotiin. Serkut huolehtivat tädistä, samoin siellä käy kotisairaanhoitaja ja hänellä on onneksi muutama tuttu lähellä. Täti on täyttänyt 80 jo monta vuotta sitten; vaivoja on paljon. Hän puhui paljon lähdöstään, niin kuin viimeksikin. ”Ottaisi Luoja jo minut pois”. Oli surullista, haikeaa... Toivoisin niin, että hän jaksaisi elää – mutta ymmärrän, että halu päästä pois kasvaa kun ystävät ja toverit, sukulaiset ja läheiset kuolevat. ”Milloin on minun vuoroni?” Oli mukava jutella, lapset kertoilivat omista asioistaan tädille, täti kertoili sairaala-kokemuksiaan ja mietteitään, miten elämäänsä järjestäisi jos ei pois pääsekään. Pitäisikö muuttaa omasta kodista palvelutaloon? Ei, siellä pitää syödä sitä pahaa ja mautonta ruokaa täsmällisinä aikoina, ei ole omaa rauhaa… jaksanko tässä? Miten järjestäisin asunnon niin, että telkkaria olisi paras katsoa eikä selkä ja jalat kipeytyisi lisää?

Äitikin miettii lähtöä; monia tuttuja, entisiä työtovereita ja opiskelutovereita on kuollut viime aikoina. Isä kuoli jo jokin aika sitten – yksin eläminen on ollut uusi ja monella tavalla rikastuttava kokemus pitkän eikä aina helpon avioliiton jälkeen.

Äiti on lukenut Ciceroa, Platonia ja Shakespearea viime aikoina – miettii elämän syvimpiä kysymyksiä ja toteaa, että samat kysymykset ihmisiä ovat askarruttaneet kautta vuosisatojen ja – tuhansien – kukaan ei osaa niihin vieläkään vastata.

Ei varmaan tule osaamaankaan.

Miksi me elämme – mikä elämä on?

Mikä on aika – kulkeeko se vai pysyykö paikallaan? Miten voi olla niin - että sinä olit tuossa hetki sitten - nyt oletkin jo ihan muualla?

Miksi me vanhenemme?
Mikä on kuolema? Tapaammeko vielä sen jälkeen?

Onko taivasta – mitä se tarkoittaa? Mihin ovat kaikki rakkaat menneet joita ei enää ole olemassa, täällä keskuudessamme?
Mihin minä menen, mihin vanhemmat ja ystävät? Onko jumalaa, onko taivasta, onko mitään enää tämän jälkeen?


Elämä on se silmänräpäys joka juuri nyt on täsä. Kas - se meni jo; uusi hetki tappaa vanhan; kuinka pitäisi elää että olisi tässä ja nyt?

Olenko itsekäs kun en halua, että äiti ja täti lähtevät – he ovat itse valmiita lähtemään, minä en haluaisi. Mutta onko sillä väliä mitä minä toivon ja haluan; voinko pyytää apua ja asioita; kuuleeko minua kukaan? Itse koen vahvasti, että on... Mutta onko se itsesuggessiota tai pelkkää kuvitelmaa?

Jokaisella on lähdön hetki - onko se ennalta määrätty vai osuu kohdalle miten vain; voiko siihen mitenkään – ihan oikeasti – vaikuttaa?

Millä oikeasti on väliä, loppujen lopuksi?

Haluaisin hyväksyä elämän sellaisena kuin se on – siltä osin kuin siihen en voi vaikuttaa. Mutta en osaa. En halua, en halua, jättää vielä rakkaita ihmisiäni – on vielä paljon asioita juteltavana, kahvikupillisia yhdessä tyhjennettävänä. Vaikka samalla ymmärrän, että ne pienet hetket jotka saamme olla yhdessä ovat niin valtavan pieniä – suurin osa elämän ajasta menee turhuttaviin rutiineihin, pakon sanelemiin asioihin, matkan tekoon… Mihin vain. Mutta sellaista elämä on. Voi yrittää – ja yritänkin – elää niin kuin tuntuu parhaalta niin läheisille kuin itselleenkin. Mutta miten siinä onnistuu, on toinen asia. Ei sitäkään kannata liikaa miettiä; pieni ihminen jonka oleminen ja täältä poistuminen ovat hyttysen siiven heilahduksia; oliko siinä joku vai ei – en tiedä… Ymmärrän itse olevani tällä hetkellä tärkeä muutamalle ihmiselle maailmassa lapset ovat tärkein; olen heistä vastuussa ja minusta riippuvaisia. Äiti, ehkä toinen veli hiukan. Siinä se. Muut sukulaiset ja tuttavat ovat jo niin ulkokehällä, että emme henkisesti juuri toisiamme kosketa, silloinkaan kuin tapaamme muutaman kerran vuodessa. Mutta onhan silloinkin toki hauska jutella – vaikka kohtaaminen jääkin hyvin ulkokohtaiseksi. Ja silloin huomaan aina olevani niin kovin toisenlainen ja ulkopuolinen.

Nyt viikonloppuna kohtasin, ainakin omassa mielessäni, ihmiset aidoimpina – kaksi lastani jotka olivat ihania, viettivät aikaa keskenään ja kävimme uimassa, nautimme ajasta mummin ja enon kanssa, tädin luona – näin lapsistani toisenlaisen puolen, tunsin syvää läheisyyttä äitiin ja veljeen, tätiin. Vanhin lapsi ei ollut mukana – jos hän olisi ollut siinä, olisivat läheiseni olleet siinä kaikki. Siskon ja toisen veljen maailmat ovat minulle vieraita ja heille olen kummallinen, outo lapsineni ja elämäni ja kiinnostuksenkohteitteni kanssa.

Miksi on niin vaikea erota, jättää jäähyväiset? Miksi on niin vaikea hyväksyä, että toinen haluaa pois?

Katsoin kuinka täti ja hänelle läheisin lapsi halasivat usein, kovasti. Ottivat vielä toisiaan kädestä ennen kuin painoivat oven kiinni. ”Taivaassa nähdään, jollei sitä ennen enää ehditä. En tiedä milloin Luoja minut täältä pois ottaa.”

”Eläkää kunnolla. Muistakaa Taivaan Isää”.

Voi meitä kaikkia.

perjantai 20. elokuuta 2010

Pitäisikö Pakistanin tulvan uhreja auttaa?


Pakistanin katastrofi tuntuu kamalalta – miljoonat ihmiset kärsivät kun vesi valtaa pellot, tiet ja kylät – huuhtoo pois sillat ja kodit, sadon ja kotieläimet. Tilanne varsinkin maan miljoonilla köyhillä ihmisillä on kamala; omaisuus huuhtoituu pois, taudit jylläävät kosteassa ja kuumassa ilmassa. Apua on vaikea saada. Lisää kurjuutta maahan tuo kehno hallitus ja Benazir Bhutton ilmeisen kelvoton leski-puoliso Asif Ali Zardari joka nyt johtaa maata. Pakistan on maa jossa valta periytyy omituisesti; ensin isältä tyttärelle vaikka kyseessä on muslimimaa ja sitten tälle miehelle joka ei ollut kuunaan osoittanut poliittista johtajuutta ennen kuin vaimonsa murhattiin muutama vuosi sitten 54-vuotiaana.

Nyt maa kärsii kuitenkin kamalasta katastrofista - vaikka oma presidentti totesi että "Myrskyjä tulee ja myrskyjä menee". Kun viime vuonna oli Haitin maanjäristys, ihmiset kautta maailman auttoivat suurin summin. Samaten kun oli tsunami Tyynenmeren alueella joitain vuosia sitten – maahan virtasi tosi paljon rahaa. Nyt Pakistan kärsii – mutta apua tulee vain murto-osa aikaisempiin katastrofeihin verrattuna. Aina voi tietenkin kysyä mihin apu lopulta oikeasti päätyy ja kuka siitä hyötyy. Kyyniset sanovat, että ei ainakaan köyhille ja tuhosta kärsiville ihmisille juuri mitään heru. Kuinka onkaan Haitissa tilanne nyt? Entäpä kaikilla tsunami-alueilla...?

Juttelin tänään pakistanilaisen työkaverin kanssa – hän kertoi juuri tästä ongelmasta. Itse hän on lähettänyt rahaa kotimaahansa – ja kertoi niistä valtavista tuhoista joista siellä nyt kärsitään.

Nyt on Ramadan kuukausi ja maa on tuossa tilassa. Kuinkahan muut muslimimaat auttavat?

Punaisen ristin ja World Visionin kautta voi auttaa. Tekstiviestin voi lähettää numeroon 173 175, viestikenttään PAKISTAN niin perille menee 10 euroa.

Tänään on ollut hiukan viileä mutta kaunis päivä. Pihlajanmarjoja tulee tänä vuonna paljon, näyttää. Marjat ovat jo oransseja – niitä menen jossain vaiheessa kuvaamaan – ovat kauniita jo nyt, vielä kauniimpia kun väriä tulee lisää ja syksyn pirtsakkuutta ilmaan; tulee hienoja kontrasteja!

Ostin äidille tänään syysleinikin; sellaista kukkaa en ole ennen nähnytkään. Se on perenna joka kukkii pitkälle syksyyn, aika iso – kukat muistuttavat hiukan jouluruusua mutta kasvit eivät ole sukua toisilleen. Ajattelin sen pihankeskellä olevaan kukkapenkkiin jossa on jo 3 jouluruusua ja monenn monta muuta perennaa. Äiti saa tietenkin päättää itse paikan! Huomenna lähdetään ajamaan töiden ja koulujen jälkeen maalle. Kaksi lapsista tulee mukaan, vanhin jää puuhailemaan kavereiden kanssa.

Yritin tehdä Picasa-kansion niille kuville joita otin eilen työporukasta pelailemassa – mutta ladattuani ohjelman koneelle, se hävisi jonnekin enkä sitä löytänyt mistään. Ärsyttää!!! Lupasin kuvia heille ja tiedän, että niitä kohta kysellään innolla.

Kuvassa kaksi muovitettua kirjaa – englannin kirja tuli niin täyteen kuplia, että tämä on varmaan huonoiten koskaan onnistunut muovitukseni… Oi oi. Matikan kirja onnistui paremmin. Huomiseksi jätän vielä ranskan ja äidinkielen kirjat. Kaikki ovat pehmytkantisia; ne on vaikeampi saada siistiksi kuin kovakantiset – joita isommilla lapsilla oli aikoinaan.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Aurinko laskee tänäänkin



Syyskauden alkaessa työpaikalla lomien jälkeen käydään loppuvuodelle asetetut tavoitteet läpi ja sitoutetaan ihmiset niihin. Tälle syyskaudelle tavoitteet ovatkin oikein kunnolla tiukat ja haastavat - eikun kääritään hihat aletaan töihin!

Kokoonnuimme pariksi päiväksi työpaikan ulkopuolelle käymään strategioita ja kunkin tiimin tavoitteet läpi – tiiviiden läpikäyntien jälkeen kävimme läpi alkuvuoden hommat ja kuinka pärjäsimme – söimme illallisen ihanasti ulkona lämpimässä loppukesän säässä ja juttelimme ja rakensimme tiimihenkeä viinilasillisten äärellä.

Ihan mukavaa! Sääkin oli superhieno – auringonlasku oli värikäs ja ilma leppoisa ja ihana kuin vasikan henkäys! Ainut mitä täälläpäin Suomea loppukesän illasta puuttuu on se huumaava sirkkojen ja hepokattien säkätys mikä loppukesään mielestäni ehdottomasti kuuluu. Sitä saan kuulla viikonloppuna kun menemme käymään kotomaisemissa – ja kun nukun vielä pari yötä tänä kesänä aitassa. Jospa siis silloin kuulisin sirityksen ja katson ehkä kuuta joka on täyttymässä. Täyden kuun aika lähestyy; ensi tiistaina on taivaalla elokuinen kuutamo, se myyttinen! Jos sää sallii niin sitä on hieno ihailla! Se näkyy omenapuiden takana, yön myytä tuvan lattialle erilaisia hienoja kuvioita luoden – hiukan pelottavasti pitkin mummin kutomia raidallisia tuvan mattoja pitkien yön tunteina kulkien. Talvisen vaalean kuun muistan peräkammarin lattialta – se loisti navetan takaa suoraan suuresta ikkunasta ja oli pelottava ja huiman kaunis; suuri vaalean keltainen kuu ihan sinisenmustalla taivalla, valaisten lumisen maiseman sinertäväksi… Pelottava näky sekin; lapsena siinä aina odotti näkevänsä jonkin eläimen kuun valossa kävelemässä. Jos oli vessahätä, oli aivan kamalan pelottava juosta pihan poikki ulkohuussiin – siinä matkalla ehti pelätä susien ja karhujen hyökkäystä ihan tosissaan. Kylmä ei tuntunut ollenkaan niin pelottavalta - vaikka pakkasasteita oli varmasti tosi paljon – kuin mielikuvituksen luomia petoja…

Nyt kaipaan kotipihan kuuta ja tunnelmaa – vaikka uskon siellä yksin olevan äidin pelkojen olevan ihan todellisia pimeässä. Kummallista kuinka sitä alkaa aina kuvitella jonkun olevan pimeässä vaanimassa – vaikka päivällä ei samassa paikassa pelkää yhtään!

Alan muovittaa lapsen uusia koulukirjoja, matikka ja englanti nyt ensimmäiseksi – vanhempien etuoikeus Suomessa on muovittaa oppikirjat – haasteena on saada muovitukset tehtyä ilman kuplia! Kerron myöhemmin, onnistuiko. Tavoite on nolla kuplaa!!!

tiistai 17. elokuuta 2010

Kaikenlaista - elämä kyntää matalalla


Maailmaa pyörii akselinsa ympäri, täällä maan tasalla sitä ollaan ja palloillaan. Pyöritään lähinnä oman navan ympärillä...

Arki on siis koittanut – teinit uhmailevat, viettävät öitä kavereilla, eivät satsaa kouluun, työn etsintään – eivät tunnu miettivän tuon taivaallista muuta kuin kavereita, juhlimista, hauskanpitoa – ja shoppailua. Heidän isänsä laittaa ukaasitekstejä miten heitä pitää kasvattaa, kurittaa ja pakottaa tekemään. Hänellä ei ole käytännön kosketusta lastensa elämään – mutta ohjeita antaa silti. Näinhän se menee, elämässä.

Pienimmän lapsen elämään saan vielä osallistua; siitä olen ikikiitollinen. Uusi lukujärjestys on saatu ja uusia kirjoja kannetaan koulusta kotiin. ”Äiti, nää pitää päällystää saman tien, ope sanoi”. Vanhempana on tullut vuosien saatossa huomaamaan, kuinka opettajalta tulee kotiin jatkuvalla syötöllä lappuja ja lippusia, ohjeita ja jopa käskytyksiä… Nyt alkaa taas koulukirjojen muovitus. Miksiköhän kirjoja ei alun alkaen tehdä niin paksuilla ja kestävillä kansilla, että kestävät vuoden käytössä ilman äidin kontaktimuoviharjoituksia??? Luulisi tässäkin olevan järkeistämisen paikka! Reppu pitää ostaa, uusia kyniä ja kumeja. Koululta saa yhdet versiot; säästöt kynissä ovat tiukkoja… Olisipa kuntasäästöt muuallakin yhtä napakat kuin lyijykynissä ja pyyhekumeissa!

Harrastustunnit pitää vielä sopia tällä viikolla. Niiden sovittaminen lukujärjestykseen onkin haasteellista. Musiikkiopiston opettaja halusi pitää musiikkitunnin perjantai-iltana puoli seitsemältä. Joopa joo. Kun tulee marras- ja joulukuu pimeine iltoineen, ei perjantai-illan väsymyksellä ole rajaa – ja harrastus kuivuu kasaan pelkästään sen takia, että lapsi on liian väsynyt.

Tunteja ei saa enää järkeviin aikoihin mitenkään, valitettavasti.

Oma työ on ok – oli mukava loman jälkeen ajella autolla töihin. Ruuhka oli jo aamuseitsemältä melkoinen – ja töppöileviä autoilijoita oli liikenteessä hölmöilemässä useampikin: liittymästä ampaisi suoraan eteen muuta liikennettä paljon hiljaisempaa ajanut auto, kovempaa ajavan autojonon eteen. vältin hilkulla peräänajon eikä puhelimeen puhunut tohelo edes huomannut mitään. Minun perässäni ajanut auto kiemurteli toiselle kaistalle jarrutuksen voimasta; mies näytti peilin kautta järkyttyneeltä - eikä ihme. Sitten oli moottoripyöräilijä joka lähti ohittamaan vaikka ohitustilannetta ei ollut, sukkuloi autojen väleistä ja kiersi pientareen kautta autojen eteen pieneen tilaan kiilaten. Annoin tilaa tälle kiireiselle ja sain keskisormen toiselta autoilijalta. Hmm... No – muutoin oli kiva istua autossa ja kuunnella aamuradiota – musiikkia ja ajankohtaisia uutisia. Pitkästä aikaa.

Oma työ on ok – silti tuntuu olo tyhjältä ja olo merkityksettömältä. Olen tehnyt samaa hommaa jo monta vuotta ja turhautuminen vaivaa. Olisi kiva tehdä jo jotain muuta, mennä eteenpäin, kehittyä… Tietenkin on hyvä kun on työ; se on aina pääasia kun on vastuulla useampia elättäviä… mutta kun into hiipuu, kun tuntuu, että koko elämä junnaa samalla paikalla on vaikea pakottaa itsensä kiljumaan ilosta! Mitä keksisi? Ei ole draivia, kyllästyttää – mutta miten vaihtaa uuteen? Keski-ikäinen äiti-ihminen ei ole ihanne-työntekijä missään; sanokoon kuka mitä vaan, näin se vain on. Ylipäätään koko elämä krsii - vaikka tiedänkin, että hyviä, positiivisia asioita on paljon ja syytä olla iloinen ja onnellinen on kasapäin.

Nyt on rahat saatu kulutettua (tyhlattua) viimeiseen penniin ja senttiin – seuraavat palkat menevät velkojen maksuun ja lasten koulu- ja harrastusmaksuihin. Itsekin ajattelin harrastaa jotakin syksyllä – jumpassa käyntiä, jotakin työväenopiston kerhoa… pyöräilyä… no, saapa nähdä.

Elämänmuutos; please tule tänne! Haluaisin uuden työn ja edes vähän paremman palkan. Haluaisin lapsilleni – ainakin noille isommille, enemmän järkeä päähän ja intoa opiskella etteivät jää lehdellä soittelemaan – koko elämää ei voi bailata ja elää kuin olisi rikkaan perijän lapsi. Voisin tehdä toivomuslistan tähän - mutta en taida viitsiä...

Talon ikkunaremontti lähenee – ensi talvena ei tarvitse toivon mukaan laittaa paksuja ikkunaverhoja estämään kylmänä puhaltavaa tuulta – sisällä keittiössä ja makuuhuoneessa! Asumiskustannukset nousevat remontin jälkeen - maksaahan moinen. Vessanpönttö on rikki; se lonksuttaa ja sihisee; vessan vetäminen onnistuu noin joka viides kerta. Ämpäri pöntön vieressä on avustanut huuhtomisessa jo viikkoja. Keittiön kattolamppu on rikki; kun siihen laittaa uuden lampun – kalliin pienen loisteputken – se toimii pari viikkoa ja sammuu. Kesän olemme nyt olleet ilman kattolamppua tyystin. Mies joka asensi valaisimen sanoi, että lamppu kestää ”vähintään kaksi vuotta, sitten vasta täytyy vaihtaa. Tällainenkin ottaa päähän – sitä on niin hölmö, että aina uskoo mitä ihmiset sanovat ja pettyy kamalasti kun huomaa, että eihän asia ole noin. Ja lopputulos on taas se, että joutuu maksamaan paljon rahaa ja vaivaa, että asia toimisi edes jotenkin. Ilman kunnon lamppua keittiössä on pimeää – mutta hiton kalliiksi tulee laittaa 30 euroa joka kuukausi uuteen lamppuun. Ja noita lamppuja ei saa edes täältä meidän pikku paikaltamme….

Vali vali… huono päivä. Paska mieliala. Haluaisin vain alkaa neuloa tai mitä vain, vaipua jonnekin... Hävitä, kadota... Nukkua.

Pakastimen korjaaja kävi täällä tänään. Kolmannen kerran saman vian takia. Hinta tällä kertaa 150 euroa. Kiva, kiva….

Eilen olin hammaslääkärissä – maaliskuussa varattu aika, nyt pääsin paikkauttamaan hampaan joka lohkesi silloin. Kunnallinen lääkäri – kuntalaisille varattu palvelu jonka käytöstä tulee jotenkin huono olo; on tunne, että pitäisi itse maksaa hampaidensa hoito ja käydä yksityisellä. Miksi muiden pitäisi osallistua minun kustannuksiini? Mutta kun ei ole varaa, kunnolla. Kunnallinen maksaa murto-osan yksityisen hinnoista – ja hammas oli pakko saada kuntoon. Yritin mielessäni selittää itselleni, että maksan veroa ja saan siksi myös käyttää kunnan palveluja hyväkseni.

Hinnat ovat yksityisellä niin korkeat, että niihin ei moni kykene, tosiaankaan.
Terveyskeskuksessa emme juuri käy; olemme tähän mennessä olleet niin terveitä, että ei ole tarvinnut käydä lääkärissä kuin muutaman kerran 15 vuoden aikana. Lapset eivät onneksi ole kukaan olleet oikein koskaan kipeinä, jollei nuhaa ja pientä flunssaa lasketa. Se on hyvä se - tiedän perheitä, joissa ollaan kipeitä joka kuukausi!

Raskaana ollessa käytin kyllä neuvolapalveluja, samoin vauvaikäisen kanssa kävin siellä. Ja toki, otettiin hepatiitti-rokotteet ennen reissua; terveyssisar pisti meidän itse hankkimamme rokotteet olkapäähän kesällä. Nykyään puhutaan kauheasti kalliista sosiaalisektorista ja työn raskauttamista hoitajista. Omassa terveyskeskuksessa ei kiire näy – hammaslääkärissä käydessä siellä ei ollut ketään minun lisäkseni. Ihan tyhjät käytävät – pari hoitajaa jutteli keskenään, muita ei näkynyt. Kesällä terveyskeskuksessa oli monta hoitajaa ja yksi pyörätuolissa istuva nainen meidän rokotteen ottajien lisäksi. Hoitajien huoneessa oli leppoisa tunnelma – ei kiirettä ollenkaan. Hoitaja jutteli niitä näitä oikein mielellään! Kunnallisilla aloilla työaika on usein aika lyhyt - neljän jälkeen ei yleensä saa ketän kiinni; siitä se kiire osittain tulee. Jos tekisi vaikka pari tuntia pitempää päivää niin saisi sumaa purettua - niinkuin omalla työpaikalla. Mutta eri työpaikoilla on toki niin erilaiset kulttuurit ja ihmiset pitävät kiinni ajoista tosi tarkaan.

Julkisuus puhaltaa pienet asiat jättisuuriksi usein. Luulen vahvasti, että se on tarkoitushakuista – poliittiset ristiriidat ovat hyödyksi monelle.

Herran jestas, että hampilääkäri porasi, porasi ja porasi… Tuntui kuin hän olisi käyttänyt moottorisahaa ja betonijyrsijää lekaluussani; sain puudutuksen mutta poraus vihloi silti alaleuassa ja koko illan oli leuka ihan turta. Tänään se on kuin jumissa; aika iso juttu, näköjään. ”Luu on niin kovaa, sitä on hankala porata kun siinä on vanhaa paikkaa joka on ihan samanväristä hampaan kanssa” kertoi nuori hammaslääkäri. Kimpussani oli kaksi hammaslääkäriä – vanha ja kokenut ja nuori, ehkä kesätöissä vielä. Kertoili opiskeluista ja omasta mummistaan joka oli ollut hammaslääkäri. Ja kun kysyin neilikkaöljystä, hän sanoi ”Apua – siitä meille ei ole puhuttu mitään koulussa!” Itse muistan neilikkaöljyn kaikilta muilta hammaslääkärikäynneiltä – se vasta hammaslääkäriltä haiseekin! Nyt sitä ei saanut siis ollenkaan.

Tuo hajoamispisteessä oleva kuvan vaja heijastaa omaa olotilaa täydellisesti. Kuin ihmeen kaupalla se on vielä pystyssä - aikansa elänyt hökötys joka pitää sisällään ties vaikka mitä vanhoista haravoista ja ämpäreistä lumilapiohin ja ruohonleikkureihin, muovipusseihin ja vuosien takaiseen romuun. Se kaipaisi maalia ja ehostusta - mutta kukaan ei noin vanhaan hökkeliin halua enää maalia eikä kattohupaa uhrata - aikansa elänyt hökötys. Mieluiten koko höskä pitäisi korvata uudella ja eholla.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Kotona jälleen! Lämpöä piisaa enemmän kuin tropiikissa!


Lähdettiin siis eilen lauantaina hotellilta Pohjois-Mauritiukselta vartin yli neljä aamuyöllä bussikyydillä lentokentälle. Lentokenttä sijaitsee saaren kaakkois-osassa. Matkaan meni vajaat pari tuntia aikaa - noukittiin matkalla lisää kuljetettavia kyytiin toisestakin hotellista. Perillä koto-Suomessa oltiin puoli kahdeltatoista yöllä. Kylläpä tiesi olleensa kaukana kun matkaan meni 20 tuntia – pyöreästi laskien.

Vaikka aikaero ei haittakaan niin pitkä istuminen superahtaassa lentokoneessa on rankaa – vaikka ei siis mitään teekään, istuu paikallaan ja lukee, torkkuu ja syö! Jalta turposivat sandaaleissa niin, että tuntui kun minulle olisi ilmestyneet lattajalat kun kotona riisuin kengät ja lähdin kävelemään paljan jaloin. Inha tunne - kuin olisi ollut tyynyt siinä kohdassa jalkapohjaa jossa normaalisti jalkapohja kaartuu ylöspäin.

Ensimmäinen lentokone oli Air Francen Boeing 747 – iso pitkän matkan kone johon mahtuu matkustajia melkein 450 - istuimia on kolme vierekkäin ikkunariveissä ja viisi keskellä. Ja penkkirivit ovat tosi lähellä toisiaan – jopa minulla ei ollut kunnolla tilaa jaloilleni – olen kuitenkin vain 170 senttinen. En ihmettele, jos pitkäjalkaiset eivät näillä lennoilla viihdy – ei tarvitse olla kuin normaalimittainen mies, vaikkapa 185 senttinen, niin kyllä on hankalaa! Me istuimme ikkunapaikoilla K ja L – meidän ja käytävän väliin parkkeerasi istumaan ranskalainen noin kolmekymppinen mies joka ei halunnut liikkua paikaltaan mihinkään ja lukitsi meidätkin ahtaisiin paikkoihimme. Olimme tosiaan vankeja paikoillamme! Kolme kertaa pyysimme lupaa vessassa käyntiin – mies nousi mutta näytti kasvonilmeillään mitä moisesta häiriköinnistä piti: ei pitänyt. Huokaus!

Miestä kävi paapomassa hänen tyttöystävänsä tämän tästä - heille ei ollut riittänyt vierekkäisiä paikkoja, oletan. Nainen pusi ja suukotteli miestä, silitteli tätä ja laittoi tälle korvakuulokkeen paikoilleen ja opasti sen käytöstä ”Tästä saat ääntä kovemmalle, cheri. Ja tästä katsot filmiä, tästä kuuntelet musiikkia”
Mon Dieu!!!!

Nyt ollaan kotona. Yöunet ovat jääneet vähille; viime yönä nukuin kolme tuntia ja ennen matkaan lähtöä torkuin nelisen tuntia heräillen tämän tästä – pelkäsin että en heräisi ja jäisimme lennolta! Koneessa nukahtelin pieniä torkkuja lehdenluvun välillä, toki.

Lomamatka oli upea ja siitä jäi meille molemmille hienot muistot. Lapsi käy juuri kokemuksiaan läpi teinien kanssa – sopu tuntuu hyvältä. Lapset vertailevat kesän kokemuksiaan ja tuntuvat kaikki tyytyväisiltä.

Itse pesen pyykkiä ja järjestelen tavaroita. Marsuille on vaihdettu uudet aluset ja kohta on ruuan teon aika. Käväisen sitä ennen kaupassa – onneksi kauppa on tänään auki vaikka onkin sunnuntai!

Suomessa vallitsee yhä kuuma ja kostea sää. Todella omituinen vuosi on tämä. Täällä on reippaasti lämpimämpi sää kuin Mauritiuksella!

Kesätuuli on puhallellut kovana ympäri Suomea; mytrskyjä on ollut monta vaikka oma kotikunta onkin vielä säästynyt. Otin pihalta yhden suuren, katkenneen männyn oksan ja katkaisin siitä aika ison osan marsujen häkkiin. Tykkäävät oleskellä omassa "metsässään"!

perjantai 13. elokuuta 2010

Perjantai 13. – viimeinen päivä tropiikissa



Snorklailtiin. Minäkin; mutta en kamalasti tykännyt. Merenkäynti oli aika kovaa – tuuli niin, että kun olin uinut veneestä jonkin matkan päähän, alkoi tuntua siltä, että en pääse takaisin. Pieni paniikinpoikanen alkoi iskeä vaikka matkaa veneeseen ei ollut kuin muutamia kymmeniä metrejä. En oikein osannut uida räpylöillä ja maski naamalla – yritin uida koiraa kun ajattelin, että räpylöillä pitää polskia. En tuntunut pääsevän eteenpäin ollenkaan. Huh. Lapsi oli kuin kala vedessä; hätistin häntäkin veneelle kun pelkäsin, että häneltä loppuvat voimat kesken matkan. Mutta hän on hyvä uimari, ikäisekseen – ja rakastaa vedessä polskimista. Tänään sanoinkin hänelle, että ihossa taitaa näkyä jo suomuja kun hän viettää vedessä NIIN paljon aikaan. No – viimeinen päivä, piti saada uida. Ja hän ui meressä, altaassa, meressä, meressä, meressä, altaassa, meressä jne….

Lasten klubissa hän sanoi jäähyväiset viideltä ja kertoi tulevansa takaisin. Minulle hän on kertonut harkitsevansa muuttoa aikuisena tänne – tai johonkin muuhun Afrikan maahan. Viime kesänä sama into oli Italiaa kohtaan.

Sehän tarkoittaa, että loma on onnistunut! Ja niin tämä onkin – hiukan on kylmä ollut; luultavasti tosin vain minulla mauritiuslaisten ohella. Olen ikuinen palelija – mistä lie sekin johtuu, tiedä häntä. Huonosta verenkierrosta, matalasta verenpaineesta… joskus minulle sanottiin, että palelen kun olen niin laiha. Hmm. Nyt palelen vaikka olen lihava. Paikalliset sanovat palelevansa ja pitävät takkeja päällään. Tervettä! Uin kuitenkin tänään – ja sitten tosiaan kokeilin snorklausta.

Soitin töihin – ja siitä sukeutui monen puhelun sarja selvitellä asioita maanantaiksi; siellä on toden totta täysi säpinä ja kuhina päällä! Toisaalta ihan kiva mennä töihin; lomailut on pian lomailtu.

Nyt illalliselle – viimeiselle tällä tällä kertaa. Lähtö aamu-neljältä hotellilta. Puh.ja huh.

Päivä hotellialueella





Tässäpä hiukan faktaa Mauritiuksesta:

Maata ovat hallinneet useat Euroopan maat alkaen portugalilaisista jotka jo 1500-luvulla kävivät täällä mutta eivät vaikuttaneet maan oloihin juurikaan. 1500-luvun lopulla tänne saapuivat hollantilaiset jotka tulivat saaren kaakkoisrannikolle ja ottivat saaren osaksi omaa aluettaan. Hollanti hallitsi samaan aikaan myös Jaavaa. Tästä saaresta ei ilmeisesti ollut kovinkaan suurta hyötyä Hollannille koska he hylkäsivät alueen 1700-luvun alussa, reilun sadan vuoden jälkeen. Hollantilaiset saivat kuitenkin aikaan tuhon joka yhä harmittaa: täällä elänyt suuri lentokyvytön lintu Dodo tapettiin sukupuuttoon nimenomaan hollantilaisten toimesta – liha oli hyvää syötäväksi ja lintu ei osannut pelätä uusia niille tuntemattomia vihollisia – eikä se osannut lentää karkuunkaan.

Ensimmäiset orjat tänne toivat myös hollantilaiset – he kuljettivat tänne ensimmäiset afrikkalaiset sekä istuttivat luontoon peuran. Hollantilaisten listalta löytyy myös boa-käärme jonka he istuttivat tänne – kumpikaan eläin ei tänne kuulu alun alkaen. Hollantilaiset alkoivat myös viljellä maassa sokeria ja tupakkaa.

Seuraavaksi maata alkoi isännöidä Ranska joka otti nyt puolestaan maan omakseen ja kutsui sitä nimellä L’ile de France, Ranskan saari. Ranska aika oli pitkä ja paljon tapahtui noina vuosina – mm Port Louis muodostui nimekkääksi satamakaupungiksi. Vuonna 1744 suuri laiva St Géran haaksirikkoutui ja upposi myrskyssä koillisrannikolla – mukana upposi nuori neito joka inspiroi maan suuren tarinan syntyyn joka sittemmin on muodostunut legendaksi: Paul et Virginie – paikallinen Romeo ja Julia-tarina joka oli aikansa best seller. Täytyy yrittää löytää tämä kirja jostain – olisi kiva lukea se!

Napoleonin aikaan brittiläiset tulivat maahan ja ottivat sen hallintaansa, osana strategiaansa hallita Intian valtameren aluetta. Itsenäusyyden tämä maa sai vuonna 1968. Maassa asuu 1.3 miljoonaa ihmistä ja tämä on yksi harvoja Afrikan maita joissa on demokraattinen hallinto. Se, että hindut enemmistäryhmänä hallitsevat sekä politiikkaa että muuta maan hallintoa, on jonkinlaiunen kitkan aihe – sen olemme saaneet kuulla jo pari kertaa vaikka emme kovinkaan montaa paikallista tällä turistireissulla tavanneet. Kreolit ovat ryhmänä kaikkein huonoimmassa asemassa – he myös käyvät vähiten koulua ja työttömyys ja köyhyys tässä ryhmässä on suurta. Suurin osa koulujen opettajista on joko hinduja tai muslimeja.

Kansan tarina on kova tarina orjuudesta ja siitä, kuinka Madagaskarilta kuljetettiin orjia maahan suuria määriä. Orjuuden tultua laittomaksi suuri osa afrikkalaisia entisiä orjia palasi takaisin Afrikkaan ja maahan tuli runsaasti intialaisia työläisiä sokeripelloille.

Nyky-mauritiuslaisista noin 52 prosenttia on intialaista alkuperää - hindu-uskonnon osuus on sama. Seuraavaksi suurin uskonnollinen ryhmä on kristityt; noin kolmannes kansakunnasta on kristittyjä – suurin osa heistä katolilaisia, pieni osa anglikaaneja. Muslimeja on noin viidennes; he ovat tulleet maahan nyky-Pakistanin alueelta. Pari prosenttia maan asukkaista on kiinalaistaustaisia.

Ostin lapselle Mauritiuksen historiasta kertovan sarjakuvakirjan englanniksi. Luemme sitä ääneen ja käännän hänelle tekstit. Tulee vähän hyötytietoa lapsellekin näin. Orjuus on hänelle suuri shokin aihe – ihan OIKEASTIKO noin on tapahtunut? Törkeää!

Uutisnälkä alkaa hiukan vaivata - katsoin uutiset BBC:ltä ja luin paikallisen ”the independent” lehden ja olen hyvin tietoinen Pakistanin ja Kiinan valtavista vesituhoista – Kiinan kohdalla maan järjettömillä pato- ja muilla luontoa muokkaavilla teoilla joilla vaikutetaan luonnon jokien juoksuun ja muihin suuriin asioihin pelkän taloudellisen voiton tavoittelussa lienee osasyynä moniin maata koetteleviin vitsauksiin. Valitettavasti tuhoista kärsivät aina muut kuin ne jotka ne ovat aikaan saaneet. Kiinan politiikka ja ihmiskäsitys eivät pienen ihmisen kärsimyksistä paljoa tunnu välittävän; kokonaisia pieniä kansoja ajetaan tuhoon aika kaamealla tavalla. Myrkkyjen lisääminen vauvanruokiin, koulujen ja muiden julkisten rakennusten tahallinen huono rakentaminen ja muuta karmeudet ovat uskomatonta kuultavaa; tällaisia uutisia tulee julkisuuteen aika ajoin. Nyt sitten nämä mutavyöryt joissa on kuollut jo valtavasti ihmisiä.

Muita uutisia ovat mm sokerin hinnan alastulon aiheuttamat vaikeudet Mauritiuksen taloudelle. Intian aikomuksesta alkaa järjestää super-häitä Mauritiuksella oli iso juttu lehdessä torstaina. ”Mauritiukselta löytyy kaikki” ja tämä maa on ”pikku-Intia” ja koska häät solmitaan taivaassa, ja Mauritius on taivas maan päällä… Siinä selityksiä paikallisen lehden sivuilta.

Sitten luin, että taivaan tähdet Venus, Saturnus, Mars ja kuu ovat ensi yönä ”in tight conjunction” – tätä olisi ollut hieno katsoa auringon laskiessa… Se meni ohi ja yritimme katsoa taivaalle hiukan myöhemmin, jo taivaan tummuttua mutta täällä ei näkynyt meidän silmiimme mitään. Emme varmasti osanneet katsoa oikein. Eikä läheskään koko taivas näkynyt tuohon paikkaan josta yritimme katsoa. Toisessa paikassa meren äärellä yritimme myös – mutta Securityn koppalakkinen turvamies tuli kovasti siihen juttelemaan niitä näitä meille joten homma kuivui kokoon…Taivaankappaleet ovat aikalailla vieraita meikäläiselle. Olikohan tästä jotain astrologisia seuraamuksia luvassa joillekin merkeille… ? Vaikka esimerkiksi suurta elämänmuutosta ravuille? Hmm.

Sitten luin Julia Robertsin uudesta filmistä ”Eat Pray Love” jolla onsi-ilta paikkoin USA:ssa. Filmi on tehty samannimisen best seller-kirjan pohjalta (Elizabeth Gilbert) josta en ollut aiemmin kuullutkan…

Suomen iltapäivälehdet kertoivat tänään helsinkiläisestä kadonneesta 6-vuotiaasta autistisesta pojasta ja tulevasta tappajaviruksesta johon tulee kuolemaan massoittain ihmisiä. Virus on jo noussut maihin Ruotsissa…. Jahas.

Vietimme mukavaa päivää täällä hotellialueella; kävimme tunnin merireissulla lasipohjaveneellä sateiselle ja lapsi harjoitteli snorklailua altaassa että sen osaisi kun uusi tarve ilmenee. Huomenna vielä on aikaa snorklailla, sitten taitaa mennä aika pitkä aika ennen kuin seuraavan kerran pääsee suolaisiin vesiin!

Sanoimme tänään hyvästit mukavalle nuorelle siivooja-pojallemme jolla on huomenna vapaapäivä. Hän on siivonnut tosi hyvin ja laittanut joka päivä kauniita kukkia sängylle ja kylpyhuoneeseen. Kiitimme häntä kovasti – en tiedä, olisiko pitänyt antaa rahaa… En sitten antanut. Poikia on aina kaksi samaan aikaan siivoamassa; liekö turvallisuusaspekti siinä vai mikä. Henkilökuntaa on paljon ympäriinsä puuhailemassa. Ja siistiä täällä todella onkin.

Upea paikka. Kyllä tänne olisi kiva tulla takaisin. Vaikka kaikkien lasten kanssa – kun se lottovoitto tulee niin sitten!

torstai 12. elokuuta 2010

Täydellistä lomailua!






8-9 tunnin yöunet joka yö, superhyvää ruokaa pitkin päivää, aurinkoa ja valkoista hiekkarantaa nautittavaksi niin paljon kuin jaksaa, hyvää iltaohjelmaa ja letkeää musiikkia – jos niin haluaa. Mitä muuta voi hyvältä lomalta toivoa? Ehkä, mahdollisesti, uppoutumista hyvää kirjaan – mutta vaikka olenkin lehtien ja kirjojen suurkuluttaja, en niihin täällä ole uppoutunut. Osa-syynä on tosin hotellihuoneen huono valaistus; suurin osa hotelleista on tehty selvästikin romanttiseen viihtymiseen, nukkumiseen/sänkypuuhiin ja TV:n katseluun. Ei lukemiseen. Paras valaistus on kylpyhuoneessa jossa myös on hyvä suihku ja kylpyamme kahden lavuaarin ja asiaan kuuluvan tarvikkeiston lisäksi. Ei siis lukuvaloa – ja illathan täällä muuttuvat pilkkopimeäksi seitsemään mennessä – olemmehan tropiikissa!

Eilen keskiviikkona lähdimme jo aamuvarhaisella pikku-bussilla kohti lounaisrannikkoa – vajaan kahden tunnin ajomatkan jälkeen olimme rannikolla ja istuimme pian katamaraani-laivassa kolmen iloisen miehen passattavana ja kuljetettavana. Suuntasimme kohti paikkaa jossa delfiinilauma, noin 20 yksilöä, viettää aikaansa. Laivoja oli runsain mitoin katamaraaneista pienempiin moottoriveneisiin – ja tietenkin delfiinit pysyttelivät tällaisen armeijan tieltä poissa. Näimme useita kertoja kahden delfiinin selät niiden kiitäessä jossain päin merta – ja kas, heti lähti laiva-armeija moottorit jyristen samaan suuntaan. Jos olisin delfiini, varmasti pysyisin veden syvyyksissä kunnes armada on poistunut! Niin ne tekivätkin – muistoksemme jäi muutaman selkäevän ja hypyn verran kuvia aivoihin ja tieto siitä, että nämä hienot ja älykkäät eläimet elävät täällä. Antaa niiden olla rauhassa.

Aluksemme suuntasi sitten kohti matalikkoa jossa saimme snorklata, halutessamme. Lapsi halusi – ja snorklasi ensimmäisen kerran eläessään. Se ei ihan helppoa ollut ja kamalinta taisi olla suolaisen veden maku joka tunkeutui suuhun, nenään, korviin… Mutta hauskaa oli; lapsukainen olisi mieluusti jäänyt sinne vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kaloja hän näki paljon, trumpettikalasta erilaisiin pieniin ja raidallisiin. Meritähtiä ja kaksi suurta merisiiliä näkyi myös snorkkelilasin läpi!

Henkilökunta vitsaili kanssamme ranskaksi ja englanniksi lähes tauotta – saimme ateriaksi mm. jo sukupuuttoon kuollutta dodoa ja krokotiilia, naisten vessa oli nurkassa tököttänyt suuri musta ämpäri… Tosiasiassa ateriaksi saimme erilaisia laivan pienessä hiiligrillissä valmistettua grilliruokaa tykötarpeineen, juomina vettä, limsoja ja erilaisia alkoholeja. Välijuomaksi saimme niin ikään halumme mukaan mitä toivoimme; kovasti markkinoitiin rommia ja colaa jota nautinkin kaksi lasillista! Siitä onkin aikaa kun tuota juomaa on tullut lipitettyä – oi niitäkin aikoja! Hyvää oli paikallinen rommi colan kera, myönnetään!

Musiikkina soi paikallinen sega ja muu leppoisa musiikki – regee on täällä omin maustein maustettuna hyvin suosittua.

Illalla hotellissa oli sega-tanssiesitys – aikoinaan sokerityöläisten/orjien keskuudessaan luoma rumpu ja laulumusiikki on afrikkalais-tanssien kaltaista hyvin liikkuvaa, fyysistä ja eroottista tanssia jossa käytetään lanteita paljon ja asuun kuuluvaa leveää hametta kovasti pyöritellen.

Mukava päivä! Saimme molemmat aimo annoksen aurinkoa ja lapsen posket hohtivat kuumina ja punaisina illalla. Uni maistui peräti yli 9 tuntia meille molemmille! Taitavat ne kaikki kolme kirjaa jotka otin mukaan, samaten ne puoli tusinaa lehtiä (!!!) kulkea koskemattomina takaisin kotiin…

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Kaksin aina kaunihimpi - yksin parien maailmassa





Muutama päivä paikassa joka on tehty hääpareille, pariskunnille ja perheille alkaa hiljalleen tehdä tehtävänsä; olo tulee vainoharhaiseksi, yksineläjä tuntee olevansa väärässä paikassa. Se, että varmuudella olemme ainoat äiti-lapsi tai vanhempi-lapsi ihmiset täällä on selvää. Vaikka siitä seikasta ei kukaan mitään ongelmaa täällä tee eikä kukaan ilmeelläänkään osoita paheksuntaansa, myönnän itse katselevani maailmaa jo täällä siltä kannalta, että olen yksin ja ”kaikki muut” ovat pareittain tai onnellisina kokonaisina perheinä liikkeellä. Se tuntuu hölmöltä.

Näinhän minulla on ollut elämässä jo vaikka kuinka kauan. Töissä ollessa ei asiaa ajattele – töissä ollaan ilman paria ja jokainen vastaa omasta hommastaa. Se siitä. Silloin harvoin kun töiden kautta on tarjolla jotain sosiaalista ”kivaa”, osallistun ja olen mukana vain lyhyen aikaa – virallisesti ja aika pitkälti myös ihan pakon sanelemana sen takia kun minulla on aina pitkä automatka enkä voi a) juoda sen takia kuin yhden lasillisen viiniä ja b) kun on pitkä ajomatka ensin kotiin ja huomenissa taas töihin ei voi jäädä pitkäksi aikaa, muuten ei jaksa ajaa ja työt kärsivät.

Olen omasta mielestäni sosiaalinen ihminen ja rakastan ihmisten kanssa juttelemista ja ylipäätään kaikkea kivaa – pakkoleikkejä joita joskus järjestetään en tosin voi sietää. Mutta huomaan muuttuvani erakkomaisemmaksi koko ajan; olen outsider, ulkopuolinen ja tunnen oloni epämukavaksi kun ihmiset puhuvat perheistään, vaimoistaan/miehistään/lapsistaan ja lomasuunnitelmistaan…

Täällä vaivaa sama ulkopuolisuus. Tänne ihmiset ovat tulleet perheittäin, jotkut puolen suvun kanssa - jotkut pareittain. Ruokasalissa huomaan parien rituaalit ja elkeet ja kuinka he juttelevat ja minkälaisia eleitä ja ruumiinkieltä he käyttävät. Ihmiset eivät kommunikoi oman porukkansa ulkopuolelle – lapsia lukuun ottamatta. Oma lapseni täällä on super-sosiaalinen ja ottaa kontaktia ja menee juttelemaan vaikka yhteistä kieltä ei olekaan. Se on hyvä. Aikuisena tuollainen jää pois – valitettavasti.

Ihmiset kautta maailman elävät toisen ja toisten kanssa – parisuhde on luonnollinen ja oletettu tapa elää – lapset ovat siihen kuuluva elementti. Ihminen on laumaeläin, Toisen kautta on helppo ja turvallista peilata maailmaa, jakaa asioita ja ajatuksia - jollei nyt mennä kaikkiin niihin kulttuurisidonnaisiin rooleihin ja odotuksiin joita parien elämälle asetetaan.

Itse olen jo ylittänyt sen iän kun nainen muuttuu sukupuolisesti näkymättömäksi. Ja olen lapseni saanut. Olen ulkona parisuhdemarkkinoilta – se tuntuu kurjalta mutta siihen varmasti tottuu; pakkohan näin on tapahtua, muuten kuluttaa vain turhaa aikaa itsestäänselvyyden läpikäymiseen mielessään – kun voisi tehdä jotain muuta ja mukavampaa! Elämässä on jäljellä vielä paljon velvollisuuksia lasten takia - mutta kaipuu toisen ihoon ja läheisyyteen ei ole kuollut. Tuntuu aika ajoin tunkkaisen raskaalta yrittää selvitä tehtävistään kun ei voi jakaa elämän iloja ja suruja, mietteitä ja pohdintoja kenenkään kanssa. Ja kuitenkin pitäisi jaksaa säilyttää iloinen ja positiivinen mieli.

Aina ei vaan jaksaisi kantaa sitä vastuuta jonka on ottanut kantaakseen – mutta periksi ei voi mitenkään, tietenkään, antaa.

Nyt olemme äiti-lapsi pari täällä maailman toisella laidalla jossa kuukin on taivaalla väärinpäin. Äiti-lapsi-parin toisena osapuolena on hienoa olla. Sekä äitinä että lapsena.

Samat ajatukset jylläävät päässä täälläkin mutta kyllä täällä on todella paljon nautittavia asioita jokaiselle päivälle meille molemmille.

Pääasia kuitenkin, että lapsi saisi nauttia ja löytää uusia asioita ja oppia elämälleen! Muistoja loppuelämäksi, eväitä elämän reppuun.

Mauritiuksella pulut ovat pienempiä ja sirompia kuin kotoiset pullukkamme. Nämä kuvan kaksi yksilöä, pariskuntako lie, nokkivat leivänmuruja päivällä parvekkeellamme.

Pareittain asetetut tuolit kutsuvat nauttimaan maisemasta... Maisema on upea - melkein mihin suuntaan hyvänsä.

Ensimmäiset suomalaiset täällä bongattu tänään. Nuori pariskunta istuu noin 40 sentin päässä minusta; hih!

tiistai 10. elokuuta 2010

Jättikilpikonna nähty - tosin vankeudessa




Maanantaina sää oli vielä tuulinen, sadekuuroinen ja epävarma. Lämpöasteita on ehkä 25; on talvi eteläisellä pallonpuoliskolla ja sää on sen takia epävakaa. ”Kylmyys” on kuulemma hankalaa vanhemmille ihmisille; vaikka nyt onkin vain pari astetta normaalia viileämpää. Näin kertoi meille Marie-Joyce joka oli oppaamme kun teimme päiväretken Mauritiuksen luoteisosaan. Aloitimme kierroksen käymällä paikallisessa botaanisessa puutarhassa nimeltä Pamplemousse. Nimi tarkoittaa greippiä ranskan kielellä – tila on ”orja-aikaan” pari sataa vuotta sitten perustettu nimenomaan greippien viljelyä varten – greippien vitamiinien oli tarkoitus parantaa paikallisen työväestön kuntoa vitamiininpuutteesta; keripukki oli yleinen vaiva saarella noihin aikoihin jolloin ravintona muutoin oli lähes pelkästään maniokki. Mauritiuksella ei ole omia perineisiä viljelykasveja vaan kaikki on tuotu tänne muualta – vielä nykyäänkin aa elää turismin lisäksi nimenomaan sokerin viljelyllä – juuri muuta kaupallista viljelyä ei ole. Viljakin tuodaan muualta, samoin esimerkiksi maitotuotteet.

Pamplemoussen puistossa on alue jättikilpikonnille – ne asustivat kahdessa suuressa häkissä ja pienessä kopissa asusteli kuulemma myös ”vauvoja”. Vanhin ja suurin konna on jo kunnioitettavassa 92 vuoden iässä – se katseli pää pystyssä suoraan silmiini, siltä ainakin tuntui! Hieno eläin; sääli kun nitäkin on niin vähän jäljellä. Tämäkin laji on pelastettu pitkälti tarhaamalla – ne ovat alun perin Seychelleiltä.

Pamplemoussin puistossa on noin 60 eri lajista palmua joista näimme murto-osan – upeita tietenkin kaikki. Mielenkiintoinen on talipot-oalmu joka elää 60 vuotta jonka jaälkeen puhkeaa kukkaan – kukinta kestää puolisen vuotta ja siemeniä tulee valtavasti. Kukinnan jälkeen palmu kuolee pystyyn. Puiston yksi palmuista oli saavuttanut kukinta-iän viime vuonna ja kukki vajaa vuosi sitten. Sen runko pätkittiin viime viikolla koska se olisi kuivana aiheittanut liian suuren riskin ihmisille ja muulle puustolle. Näimme palmun pätkittynä puistossa – myös lukuisan määrän nuorempia talipot-palmuja. Puutarhassa on myös valtavia Amazonista kotoisin olevia jättilumpeita. Pieni hauska lintu istuskeli lehdellä ja antoi kuvata itseään! Näiden lumpeiden kukat ovat aamulla auetessaan valkoisia, muututvat punaisiksi iltaan mennessä ja kuolevat yöllä. Näimme myös vaalenasinisiä ja –punaisia lootuksen kukkia toisessa suuressa altaassa. Ja paljon muuta erilaisista maustekasveista kukkiin ja pensaisiin. Todella hieo puisto – sen keskellä on Mon plaisir-niminen ”linna” ja ensimmäisen pääministerin patsas; koko puisto onkin nimetty tämän herran kunniaksi; maa saavutti itsenäisyyden vuonna 1968 ja moni muukin asia tässä maassa näyttää olevan nimetty Sir Seewoosagur Ramgoolam’n mukaan. Hänen poikansa on kuulemma tällä hetkellä pääministeri, alkuvuonna järjestettyjen vaalien jälkeen valittu Labour-puolueen edustaja..

Kävimme tutstumassa pääkaupunkiin Port Louseen pienen kierroksen verran. Markkkinoilla oli tietenkin käytävä! Tein todellisen turistihölmöyden markkinoilla – olen siitä soimannut itseäni siit’ lähtien; miten saatoin kompastua moiseen, olen sentään matkustellut aika lailla vuosein varrella eri puolilla maailmaa ja kaikenlaisiin kauppiaisiin törmännyt… Annoin paikallisen maustekauppiaan houkutella meidät kauppaansa jossa meille esiteltiin – tietenkin – maailman parhaat ja hyvälaatuisimmat - mausteet mitä rahalla saa ostaa…. Kauppias esiteli aidosta vaniljasta curryyn, sahramista briani- ja tandoorimausteisiin. Noin desilitran sisältäviä muovipusseja oli melkoinen kasa – päälle – ja hinta vain vaivaiset 65 euroa (käännän tässä rupiat euroiksi). Tinkimällä sain hinnan viiteen kymppiin ja päälle lasta varten rasiallisen hyväntuoksuisia suitsukkeita. Ostin satsin – heitettyäni huulta kolmen miehen kanssa hyvän tovin.

Grocery Ibrahim stall No 13 lukee herran antamassa kortissa.

Vasta sieltä lähdettyäni tajusin, että olin maksanut 50 euroa pienestä kassista mausteita – varmasti viisinkertaisen määrän rahaa oikeaan arvoon nähden. Oi, oi, oi… olen tosiaan kärvistellyt asian takia – varsinkin kun rahasta alkaa olla pulaa taas ja koska syksy menee varmasti aika lailla pienellä budjetilla… Aah – tyhmä, tyhmä.

Eihän moinen maailmaa kaada mutta silti ottaa päähän kun lankeaa tuohon vanhaan ansaan…. No – nyt sitten syömme näillä mausteilla maustettua ruokaa paljon, sen lupaan! Olemme aasialaisen ruuan ystäviä kaikki joten ei siinä ongelmia sinällään, ollenkaan.

Kaupungista menimme kreolilaiselle lounaalle Escale Creole –nimiseen paikkaan jossa madame ja pari muuta naista tarjoilivat ”tyypillistä kotiruokaa paikalliseen tapaan” Hyvää. Ruoka täällä on tähänastisen kokemuksen perusteella aivan superhyvää – syömme aamupalan ja illallisen seisovasta pöydästä – ja valinnanvaraa on todella paljon – hyvää ja vielä parempaa ruokaa, erittäin kauniisti esille laitettuna ja ison tarjoilija- ja palvelijajoukon avustamana.

Escale creolissa oli 13- vuotia koira, vanha labrador-uros jonka lapsi otti hoteisiinsa: Mulku nimeltään.

Retken lopussa kävimme vielä Eureka-nimisessä colonial house-paikassa. En osaa nyt kääntää sanaa colonial; siirtomaaisännän talo, ehkä. Talo oli aikoinaan rikas ja upea paikallinen ”kartano” joka nyt on yhden lapsenlapsen ex-aviomiehen omistuksessa ja hoidossa – näimme keski-ikäisen omistajan palaverissa talon verannalla – tuiman ja vakavan näköisenä hän kulki ohitsemme, kuunteli pari sanaa siitä mitä oppaamme meille kertoi ja jatkoi kiireisen oloisena matkaansa ulos talosta. Ei tervehtinyt, ei suonut meihin katsettaan! Vaikutti lähinnä ranskalaiselta business-mieheltä. Koppavalta sellaiselta. Ehkä asenne on perua herra-ajalta jolloin talon isännän on täytynyt olla todellinen ISO herra - elettiinhän aikaa jolloin pidettiin orjia joita ei ihmisiä edes pidetty.

Mielenkiintoinen paikka; tämä talo jossa talon vaimo synnytti 17 lasta näyttää aikakautensa ja yhteiskuntansa hienoa ja ylhäistä historiaa. Vuonna 1830 rakennettu talo on täysin puinen ja siinä on 109 ovea – pitämässä talo viileänä.

Talo on säilynyt huonekaluineen ja sisustuksineen alkuperäisessä asussaan ja on kieltämättä mielenkiintoinen – antaa perspektiiviä aikaan josta ei ole kulunut vielä kovinkaan pitkää aikaa!.

Matkan opas oli nuori ja mukava – nauravainen ja pirteä, hienosti asiansa osaava ja erilaiset ihmiset huomioiva.

Hotellihuoneessa meitä odotti hauska yllätys: siivoaja oli tehnyt sängyn päälle hienon norsun kylpypyyhkeestä ja ympäröinyt sen elävillä kukilla! WOW! Täällä on nuoria mies-siivoajia ja jo eilen meille oli laitettu yöpaita hauskasti kuin vaatekaupan ikkunaan – vyötäröltä kurrattu ja muuten auki taitettu yöpaita oli kauniisti sängyn päällä ja vatsan päälle oli laitettu kukkanen! Tosi kivoja pieniä juttuja – ihana kun joku ilahduttaa näin!!!

Illalla hotellissa oli illallisen jälkeen dancing show – eli noin tunnin tanssiesitys jossa paikallinen tanssiryhmä esitti jälleen kerran hienon ohjelman. Toi mukavaa tanssi-katsottavaa; kuin moninkertaisesti parempi Silja Clubin showt – mustat paikalliset tanssijat ovat hyviä – ja musiikki ja tanssilajit mukavasti vaihtelevia!

Tiistaina pysymme ”omalla” alueella, käymme ehkä merellä hetkisen jollei tuule ja sada liikaa. Lapsonen menee klubilleen ja tapaa uusia kavereitaan joita on jo monta. Ohjelmassa on muun muassa kreolin kielen alkeita!

Täällä on päivittäin hääkuvauksia, illalla rannalla hääillallisia kuunvalossa, jopa vihkimisiä! Tänään illansuussa meni hääpari ikkunamme ohi – vilkuttivat iloisesti meille!

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Myrskyä ilmassa - tuuli riepoo palmupuita



Aallokko on niin korkea, että riuttojen takaiselle alueelle ei ole nyt asiaa. Täällä riuttojen sisäpuolellakin käy aallokko; yritimme aamulla käydä lasipohjaisella veneellä tunnin retkellä katsomassa merenpohjan elämää mutta jouduimme palaamaan takaisin jo reilun vartin päästä – vesi oli täynnä puista lentänyttä oksaa, lehteä ja muuta luonnon ”töhkää” ja aallokko oli sen verran hankalaa, että matkaa ei voinut tehdä. Sama juttu snorklaus-reissulaisille. Me ajattelimme satsata snorklaukseen hiukan myöhemmin viikon aikaan joka tapauksessa.

Taivas on aika lailla pilvessä ja pieniä sadekuuroja tulee kastelemaan tämän tästä. Täällä on nyt selkeästi viileämpää kuin Suomessa jossa helleaalto on yhä voimissaan. Juttelin äidin kanssa eilen ja kuulin, että kotona oli eilen, lähellä kuutta illalla, vielä 31 astetta. Äiti kuulosti aika uupuneelta. Vanhoille ihmisille ja erilaisista sydän- ja keuhkotaudeista kärsiville tämänvuotinen loppumaton helle on todella raskas kestää. Venäjän valtavat, sadat tulipalot vaikeuttavat elämää entisestään – hengittäminen käy todella työlääksi. Ilmansaasteet ovat venäjällä nyt huipussaan ja tuulet kuljettavat niitä edelleen muille alueille.

Kävimme hetki sitten pienellä kävelyllä – huomasimme, että täällä kasvaa apinanleipäpuuta ja sen valtavan pitkiä hedelmiä oli pudonnut maahan. Keräsimme muutaman – terveisiksi kotiin omalle pikku chinchillalle tuliaisiksi!

Tätä kirjoittaessa eletään iltapäivää – kello käy kolmea täällä; aikavyöhyke on sama kuin Moskovassa eli tunnin enemmän kuin Suomessa. Lapsonen on lasten klubissa – innokkaana hän sinne menee ja tekee tuttavuuksia; jo aamulla hän tapasi aamiaisen aikaan monia uusia ystäviään ja oli hauska nähdä kuinka hän tervehti leipäjonossa ranskalaista tyttöä jo poskisuudelmin ja Bonjour, ca va? Lausein. Ranskanopinnot alkavat koulussa vasta nelosella eli ensi viikolla kun koulu alkaa. Olen opettanut joitain tervehdyksiä ja lukusanoja hänelle, kertonut hiukan ranskalaisista tavoista yms. Yksi syy siihen, miksi valitsin tämän entisen Ranskan siirtomaan kohteeksemme on juuri se, että hän pääsisi kiinni hiukan Ranskan kieleen ja kulttuuriin. Isot lapset eivät ole opiskelleet Ranskaa – sitä mahdollisuutta ei ollut kunnolla valittavissa heille. Nyt, pienimmälle, oli ainut kieli jota kotikunnassamme tänä vuonna tarjottiin, juuri ranska. Todellisuuden ja ison tason mediassa ilmenevän debatoinnin ”hauskuus” on siinä, että lehdissä ja ns. asiaohjelmissa puhutaan koko ajan pakkoruotsista ja siitä, kuinka Suomessa pitäisi opiskella enemmän muita kieliä – esimerkiksi venäjää. Tosi typerän kuuloista ja turhauttavaa – oma nuorimmaiseni haluaisi lukea nimenomaan ruotsia – mutta siihen ei ole mitään mahdollisuutta jollei nyt tietenkin tee niin, että hankkii lapselleen yksityisopettajan kotiin tai mahdollisesti hankkii ruotsia puhuvan au pairin! Venäjää ei myöskään saa monessa paikassa valita – ja esimerkiksi Lappeenrannassa ja Imatralla jossa kielen voisi valita, ei halukkaita oppilaita löydy siihen kieleen.

Omassa kotikunnassamme sai valita/oli pakko valita englanti ensimmäiseksi kieleksi ja nyt kun oppilaat menevät neloselle, sai valita ranskan. Ja siihenkin valintaan liittyi paljon varoitteluja ja reunaehtoja – ”jos nyt valitsette tämän hankalan ja haastavan kielen, muistakaa, että sen opiskelua ei saa lopettaa”. "Jos lapsellanne on ollut hankaluuksia jo englannin kielessä, älkää laittako häntä ranskan tunneille – siitä ei tule yhtään mitään jos lapsi pakotetaan lukemaan kahta kieltä jos kielen opiskelu ei maista.”

Että näin. Mitäpä tähän sanoisi opetusministeri Virkkunen...?

No – oma lapsonen on syttynyt ranskaan nyt – ainakin siltä vaikuttaa. Laskemme ranskaksi ja hän opettelee fraaseja innokkaasti. Ja pyytää minua koko ajan puhumaan ranskaa englannin sijaan. Englanti on minulla kuitenkin nykyään läheisempi kieli kun sitä muutenkin päivittäin käytän; ranskaa en ole käyttänyt vuosiin, valitettavasti. Oma kynnys puhumisen on korkea, itseänikin se ihmetyttää!

Nyt, kun Ranskassakin ovat kesälomat päällä, täällä on paljon ranskalaisia lapsiperheitä. Englantilaisia on myös jonkin verran – samaten eteläafrikkalaisia joilta on tänne suhteellisen lyhyt lentomatka.

Lapsella on kerhossa tänään biljardin peluuta tunti, sen jälkeen luento ”Comment sauver la nature” eli ”How to save nature”. Tämän jälkeen on vuorossa ulkopelejä ja sarjakuvien piirtämistä. Tosi hienoa – uusia asioita kansainvälisessä seurassa, iloisten ja pirtsakoiden nuorten ohjaajien kanssa.

Koko Intian ja Aasian alue tuntuu olevan tuulien ja myrskyjen vallassa. Yritän kohta mennä valokuvaamaan puita ja kukkia; kaikki kotoiset kukkaruukkukasvit loistavat täällä niin uskomattoman kauniina ja suurina, että huh huijaa vaan! Myös oman mummini hellyydellä vaalima lyijykukka kukkii täällä valtavana pensaana. Sen vaaleansiniset kukat ovat herkän kauniita – mutta varrestaan tahmeita josta syystä ne ovat siivoojan painajainen; kukka tarttuu harjaan ja hiuksiin, kissan inhoaa niitä koska kukat takertuvat sen turkkiin eikä niitä saa nuolemalla pois…

Huomenna lähdemme kokopäivä-retkelle botaaniseen puutarhaan, Mauritiuksen pääkaupunkiin Port Louisiin ja kolonialismin aikaiseen rakennukseen ja syömme kreolilaisen lounaan. Kiva!

BBC:llä on meneillään ohjelma jossa keskustellaan lasten liikalihavuudesta ja alkoholismista. Nämä ovat jo epidemian kaltaisia ongelmia monessa Euroopan maassa. Kuvissa on näkynyt käsittämättömän lihavia nuoria ihmisiä ja yksikin 6-vuotias poika joka näytti keski-ikäiseltä paksulta mieheltä. Uskomatonta! Miten tällainenkin asia on päässyt syntymään??? Ja teini-ikäisiä alkoholisteja jotka eivät selviä ollenkaan ilman viinaa – siis he juovat votkaa ym. vahvaa alkoholia päivittäin – eivätkä halua lopettaa!! Kamalaa.

Toivottavasti ei tarvitse koskaan tuollaiseen asiaan törmätä. Noilta molemmilta osin luulen meidän olevan hyvillä vesillä – ainakin lapset ovat laihoja, syövät hyvin mutta ovat kaikki kokoa XS. Nuorena on hyvä olla laiha – tiedän itse kuinka paino alkaa lasten synnytyksen ja keski-ikäistymisen myötä nousta, valitettavasti. Kun ennen sai syödä vaikka kuinka paljon ja paino pysyi kurissa, kokonumero pienimpänä mahdollisena, nyt on vain pakko valita koko L. On tarpeeksi masentavaa kokea mahaläski tässä iässä – lasten ei sitä tarvitse kokea. Ja siltähän säästyy kun ei syö liikaa ja rasvaista ja makeaa liikaa. Vanhempien vastuu siitä, mitä ruokaa tarjoaa määrää tietenkin kohtalon aika pitkälle. En voi uskoa, että kukaan lapsi joka syö säännöllisesti ja terveellisesti, lihoisi pullukaksi. Limsoja ja sipsejä syödään nykyään ihan hirveästi – sen huomaa kun katsoo mitä ihmiset lastaavat kauppakärryihinsä.

Saisi vain itsensäkin tässä syömään vähemmän… On selvää, että vaikka söisi kuinka terveellisesti mutta PALJON, ei paino voi mitenkään pudota. Jos syö 2 kiloa hedelmiä kerralla, pysyy maha pyöreänä… Very simple, isn’t it?!

Viinan käyttö on samanlainen juttu – mitä kotona tehdään, sitä myös lapset tekevät. Tosin kavereiden tekemiset ja malli ovat lapsilla ja teineillä valtavan vahvat – omista teineistä näkee, kuinka kavereiden maailma ohjaa paljon enemmän kuin itse edes haluaa myöntää. Huumeet itseäni pelottavat; itse en niistä mitään ymmärrä mutta lapset tuntuvat tietävän niistä - kaikki kolme - aika lailla. Pelottavaa.

Ostin uudet sandaalit eilen – aika ihanat… Nyt pitäisi hoitaa ja lakata varpaankynnet, että kokonaisuus näyttäsi paremmalta!