sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Keväästä kesään

Kohta on jo selvästi kesä - sen tuntee ulkona liikkueessa vaikka ei kalenteriin katsoisikaan. Sireenit alkavat jo olla kukassa, unikot ovat kukkineet jo pari viikkoa ja terveyskeskuksen sairasosatolle olivat vapaaehtoset tuoneet lupiineja ja koiranputkia kukkavasaseihin. Tuomi on jo kukkinut, kielokin pian.Puut ovat vehreitä ja vihreys muutoinkin täyttänyt maiseman, kimalaiset surisevat Siperian hernepensaassa joka on täynnä keltaisia kukkia. Elämä kihisee ympärillä!

Oma elämä tuntuu menevän mitään huomaamatta; päivät kuluvat kuin sumussa; väsymys dominoi totaalisesti kaikkea tekemistä ja olemista. Silmät ovat punaiset, turvonneet ja kirvelevät, pää jomottaa ja olkapää on todella kipeä - kohta en saa oikealla kädellä mitään nostettua ja vaatteiden pukeminen on tosi hankalaa. ärsyttä vähän joka asia! Kokouksissa on vaikea pysyä hereillä ja haaveilen koko ajan ajasta jolloin saan nukkua.

Aina väsyttää
Jatkuva väsyneenä ja nukahtamaisillaan oleminen on rankkaa - on vaikea pysyä valveilla jos joutuu olemaan vähänkin pidempään paikoillaan istumassa. Ja sitähän tässä joutuu olemaan koko ajan!

Tulostavoitteet työssä kasvavat
Olin kolme päivää kokouksessa jossa tehtiin seuraavan vuosipuolikkaan suunnitelmaa ja käytiin monenmoisia asioita ja yksityiskohtia loppuvuodesta läpi. Paljon pitäisi aikaansaada, myyntiä lisätä reippaasti ja kannattavuutta parantaa vielä enemmän. Huonoja kauppoja ei pitäisi tehdä ollenkaan - mutta niitä vain syntyy kun asiakkaat ovat tottuneet saamaan sitä ja tätä kylkiäisinä - ja kilpailijat antavat todella paljon "free of charge". Työ lisääntyy, vaatimukset kasvavat mutta henkilökuntaa vähennetään - tai jos joku lähtee pois niin uutta ihmistä ei palkata tilallevaan homma jaetaan jäljellä olevien kesken. palkankorotuksia ei ole luvasa. ja budjetit ovat jälleen leikkausuhan alla - paljon pitää tehdä mutta mikään ei saa maksaa mitään.

Huolehdi itsestäsi - että jaksat paremmin!
Kävimme myös läpi jaksamista. Kuinka jaksaa henkisesti ja ruumiillisesti ja kiskoa itsestä kaiken tarvittavan energian? Meitä ohjeistettiin huolehtimaan terveydestä - pitöisi nukkua 7-8 tuntia joka yö. Joka päivä olisi hyvä kävellä ja liikkua niin, että aivoissa liikkuu muutkin asiat kuin työ. 10000 askelta päivässä pitäisi ottaa - jo kunnon takia. Olisi hyvä harrastaa jotain liikuntaa - mitä se ikinä onkaan. Pitäisi syöd kunnon aamiainen ja lounas - pitäisi ehtiä ruokatunnille joka päivä, ei vain juoda toimistokahvia työn ohessa. Pitäisi harrastaa jotain ystävien, läheisten ja perheen kanssa. Olisi hyvä lukea kirjoja, lehtiä. Syödä hyvin ja terveellisesti.

Pitäisi siis huolehtia itsestään! Selvä se. Oma selitykseni omalle superhuonolle kunnolle ja täydelliselle omasta elämästä huolehtimattomuudelle on se, että en ehdi. Mutta itsekin tiedän, että niin ei voi eikä saa ajatella. Pitää elää niin, että ehtii! Täytyy priorisoida. Joo joo.

Hautakummun kukkaloistoa.
Upeita kukikia - outo olo haudalla nuoren jota en koskaan tavannut
No. Meille jaettiin askelmittarit. Ne pitäisi ottaa heti käyttöön. Niin yritinkin, mutta kun en taaskaan tiedä painnoani eikä ilman sitä tietoa laite lähde käyntiin joten menen maanataina vaikka jonnekin kuntosalille punnitsemaan itseni. Hmm - mietin kovasti paljonko voin painaa... 60 kg? Varmasti enemmän - 65? perästi 70 tai jopa 75g? Voinko painaa senkin yli? Voin varmasti. Ennen raskauksia painoin noin 55 kg mutta siitähän on aikaa jo miljoona vuotta. 10 kg lisää per raskaus? No ei nyt kai sentään.

Jotain pitää tehdä jos aikoo vielä nähdä nuorimman lapsensa päättävän koulun, se on selvä.

Vuodeosastolla kevätjuhla
Tänään näin terveyskeskuksen vuodeosastolla ihmisiä jotka olivat jo menossa rajan tuolle puolen. heillä ei ollet enää paljoa terveyttä eikä energiaa jäljellä - olivat jo rulleet lähelle viimeistä pysäkkiä. itse en ole siellä vielä, luultavasti. ikäeroakin on toki paljon heihin nähden. Kannattaa varmasti yrittää satsata vielä kun elämää on veilä näköpiirissä vuosia; pitä osata ne elää, kunnioittaa elämää siinä mielessä. Jotain pitää nyt keksiä, ohan oikeasti.

Olin nuorimmaiseni kanssa terveyskeskuksessa koska siellä pidettiin kevätjuhlat ja lapset ja nuoret käyvät siellä aina soittamassa ja laulamassa vanhuksille. Tämä on vuosittainen perinne - ja kannatan tällaista itse kovasti. Jos lasten laulu ja soitto heitä ilahduttaa jotka ovat sänkyihinsä ja sairauteensa kahlittuja, on se hieno asia.

Hidas tietokone
Valokuvien lataaminen koneelle kamerasta ja tänne sivulle albumista on nyt tosi työlästä. Kuvine työstäminen on niin hidasta, että sen melkein jättää tekemättä mieluummin kun odottelee ja kuuntelee koneen huminaa. Tekisi mieli ostaa oma, ihan oma, kone - mutta odottelen sitä lottovoittoa niin sitten!

Tämä tietokone on siinä kunnossa, että mikään ei liiku hitaata nopeammin. Muisti on ylitäyusi, yhtään kuvaa ei saa liikuteltua. Koko blogipäiväkirjan pito on alkanut olla haastavaa - mietin vakvasti, että kun kohta vuosi on tämän aloittamisesta kulunut, panostan kirjoittamiseen muulla tavalla. Tässä blogihommeliinissa menee hitauden takia hermot!

Jos saan kuvia ladattua tänne, laitan kuvan vuodeosaston kukkakimpuista jossa on lupiineja. Ja toisen kuvan Marian hautakummusta. Kävin kuvaamassa kukkameren haudalla tytön isän toivomuksesta, muistoksi tilaisuudesta kun kukaan ei hautajaisissa kuulemma ottanut kuvia.

Kolmannen kuvan laitan ehkä vuodeosaston kevätjuhlasta - jossa soitettiin ja laulettiin tuttuja ja vähän tuntemattomiakin kappaleita. Monesta asiasta on tullut haikea olo viime aikoina. Hautakumpu ja vuodeosaton potilaat vuoteissaan ja rollaattoreineen on tehnyt mietteliääksi, monella tavalla. Äiti on matalalla mielellä - en ole ehtinyt sinne aikoihin.

Meillä on uusi kissa talossa. Kerron siitä joskus myöhemmin, otan kuviakin. Se on ihana - villi ja suloinen, pieni ja laiha raidallinen tyttökissa.

Nyt laitan tietokoneen ja radion kiinni ja menen nukkumaan.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Ylppärijuhlat mietityttävät

Parin viikn päästä ylioppilasjuhlat on ohi ja vietetty, kukat jo hiukan nuutuneet ja elämän arki taas juhlan jälkeen saavutettu. Onko silloin erilaista - ylioppilailla? Toivottavati juhlat, se muutaman tunnin humaus elämässä joka maksaa paljon ja jota hurjan paljon suunnitellaan, ovat onnistuneet ja kaikki tyytyäisiä!

Itseäni hiukan mietittyttää... Ex-puoliso on ollut niin tiukkana, että sen takia hermostuttaa, lähinnä. Muutoinhan asia ja koko juhla on mukava juttu, ihan pelkästään, mutta tosiaan exän hahmo kummittelee mielessä ja peklkään, että hän on hyvin tyytymätön siihen sun tähän ja on sitä mieltä että kaikki on kallista jne. Mitä jos se huutaa? Nälvii? Itkettää meikäläistä - se on helppoa! Tai miten hänen uusi ja nuori vaimonsa sitten? Heidän tyttärensä on kuulemma ihan ok; ex-mies on hänet adoptoinut eli hän on meidän lastemme sisko, ainakin juridisesti.

No - pitää vain tehdä niinkuin parhaalta tuntuu ja unohtaa muu. Enempää ei voi tehdä, kuin parhaansa. Sanoi jo mummi aikoinaan! Jos mies ei suostu maksamaan mitään tai vain vähän lasten kustannuksista, yritän lainata sitten äidiltä vaikka kustannusten kattamiseen. Kyllä me selvitään - kyllä minäkin selviän! Yksin kun siinä lasten kanssa seison ja mies tulee äitinsä, lapsensa ja vainmonsa kanssa tervehtimään - luulen että suhtautuu minuun kuin ilmaan. Olen sitten taas samanlainen ulkopulinen kuin aina ennenkin hänelle. Paitsi nyt vielä enemmän!

Upea, ihana kukka. 
Katson ja katson ruusua pöydällä, vedän sen enrgiaa itseeni!
Tänään kävin ostamassa paripitkävartista  ruusua ja otin niistä ja lakeista kutsukortteja varten muutaman kuvan. Vanhimman lapsen kummi toivoi virallisia kutsuja joten onhan ne nyt sitten pusattava! Tein pienet kutsut kuvista, Wordilla kun en muuta osaa. Printtaan ne huomenna töissä ja vien postiin sitten, ostan kauniit kuoret ja postimerkit ja laitan ne postin kautta jakoon. Jää sitten muisto niille jotka sellaisa säästävät.

Lempiväreistä toinen. Violetti, lila, sinipunainen.
Ostin kaksi ruusua, molemmille yhden - symbolisesti. Ruusuja oli vaikka minkä värisiä; yritin niistä pomia melkein mitä vain paitsi oranssia - mutta oranssit sitten ostin kuitenkin.En voinut sille mitään - ne vain olivat kauneimmat, uhkeimmat, ihanimmat!

Olen aivan hulluna tuohon väriin - en tiedä miksi se vetää puoleensa. Jo 18 vuotta olen ollut oranssin lumoissa. Vastustamattomasti. Se on upea, ihana! Kuin tuli, tulen leimuava liekki. Niin energinen, niin loistavan upea!!! Uritin poimia punaisia tai valkoisia ruusuja kuvaa varten: Ei onnistunut! Keltaisen: Ei, ei!

Oranssi ja kultaa - hiilellä
Mikähän väreissä oikein on; joku puhuttelee ja toinen taas ei. Oranssin vastaväri - onko se violetti? Sekin on minulle mieleinen väri.

Kynnetkin on minulla usein oranssit! Nyt on oranssia ja kultaa - ihan juhlia ajatellen tällainen väritys tällä kertaa!

Oranssi oli inhokki väreistä kun olin pieni - ehkä 7 tai 8 - ja vanhempi. Muistan, kun kerroin jollekin kaverille, että tykkään kaikista muista väreistä paitsi oranssista! Se on jäänyt mieleen. Oranssia sanoivat monet ennen punakeltaiseksi tai keltapunaiseksi. Niitä kahta vesiväriä sekoittamalla saikin oranssia kivasti aikaan. Violetti eli sinipunainen oli myös lapsena väri jota oli kiva vesiväreillä sekoitella.

Ei muuta tänään. Lapset ja heidän ajankäyttönsä mietityttävät aika paljon. Keskimmäinen on paljon poissa kotoa - löysin hänen huoneestaan kaapin hyllyltä aivan vahingossa kaksi vajaata alkoholipulloa kun hain yo-lakkia kuvattavaksi. Nyt on kamala olo. Juoko se? Paljonkin? Mitä pitäisi tehdä?

Parkkisakko ja muuta ärsyttävää.

Loppuviikkoa sävytti superärsyttävä parkkisakko. 40 euroa häviää kukkarosta kuin tuhkana taivaalle - mitään niin turhaa ja harmittavaa kuin sakon maksu en voi tällä hetkellä kuvitella. Maksettava on tämkin ilo ja vielä ajallaan - muuten tulee vielä isompi kiusa ja rasite asiasta. Suomessa - niinkuin muuallakin - on lakeja ja säntöjä jotka ovat täysin järjettömän tuntuisia - -niitä on silti toteltava, olivatpa ne kuinka typeriä hyvänsä.

Tällainen oli oma tapaukseni: Parkkeerasin auton autiolle takapihalle kun menin opiston iltakurssille. Takapiha oli parkkipaikka talon takana, nuoriso skeittaili siellä ja aidan vierustalla seisoi romuauto jonka ikkunat oli lyötty sisään ja autoa oli pahjoinpideltuy ja moukaroitu selvästi jo pidemmän aikaan. Parkissa oli suurella alueella puolisen tusinaa autoja iltakuuden paikkeilla. Mietin, uskallanko jättää auton tänne - romuauton ja melskaavan nuorison takia syntyi moinen ajatus päähän. Putsasin kaiken näkyvän autosta takapaksiin ja menin kurssille.

Kun tulin takaisin illemmalla, puoli yhdeksän tietämillä, katselin nyt täysin autiota parkkipaikkaa, omaa autoani ja romu-Volvoa lukuunottamatta kenttä oli siltä puolen aluetta tyhjä. Koristepensaat kukkivat ja alue oli autio, melkein pelottavan oloinen.

Istahdin autoon ja mitä näinkään: tuulilasiin oli sujautettu muovipussi - parkkisakko! Hain lappusen ikkunasta ja toden totta - olin saanut parkkisakon sen takia, että en ollut laittanu parkkikiekkoa ikkunaan.

Kyllä otti päähän! Ensinnäkin - en ollut todellakaan huomannut, että alueella oli parkkikiekko-pakko. En ollut nähnyt siihen kehottavaa liikennemerkkiä missään. Nyt tietenkin kävin katsomassa - ja kas, sieltä puun siimeksestä sellainen läytyikin.

Näin saan kunnin maksaa kaupungin pohjattomaan kassaan 40 euroa. Maksuaikaa kaksi viikkoa, muuten tulee reilu korotus maksuun ja hiljalleen maksu menee ulosottoon.

Tuntuu autoilijan kannalta järjettömältä, että tyhjä ja autio parkkipaikka tekee tuollaista - romuautossa ei sakkolappua ollut ja se on varmasti majaillut siellä viikkoja jollei kuukausia. Mutta syy näille yksityisille parkkimaksuttajille on toki muu kuin liikenneturvallisuus tms - se on rahan kerääminen jollekin tietylle taholle. Ja sekäs nyt sapettaa. Varsinkin kun sen kiekon olisi niin perin helposti voinut auton ovitaskusta ikkunaan laittaa. GGRRRR.

Vuokra-asuntoa katsomassa
Loppuviikosta kävin myös katsomassa vuokraa-asuntoa pesulassa työssä olevan abi-lapsen pyynnöstä. Hänellä on kova hinku muuttaa omilleen mutta ei itse päässyt töiden takia aamupäivällä olleeseen näyttöön. 20-luvulla rakennetussa kerrostalossa on pieni ja todella kälyinen yksiö vuokrattavana huonokuntoisessa ja remontoimattomassa talossa. Parvellinen 20 nelioömetrin yksiön vuokra on 540 euroa kuukaudessa. Huone on likainen ja huonosa kunnossa. Nuhjuinen se on ja pimeä - ite en sinne millään haluaisi muuttaa. Muovimatto repsottaa joka puolelta, seinät, ikkunalaudat ja asunnon nurkat - kynnyksistä ja seinänvierustoista pihumattakaan - ovat aivan järkyttäväsän likaiset ja luultavasti vuosikymmenine töhkää täynnä. Verhonkaihtimen naru oli niin tahmea että se jäi käteen kiinni. Asunto on ankea. Ikkuna on kadulle ja alakerrassa on kapakka. Kulman takana on pari hierontapaikkaa ja tatuointistudio. Bussit jyräävät ohi aamusta iltaan, myöhään yöhön.
Ruokakomero

Vessa ja suihku on yhdistetty pieneksi tilaksi; vessassa voi käydä samalla kun on suihkussa. Kätevää... Vessa on muita tiloja puhtoisampi, kokonaan kaakeloitu.. Mitään vaatteenpesupaikkaa ei ole talossa missään. Talossa on vain pieniä asuntoja ja se on todellakin vanha - kahden vähän paremman näköisen kerrostalon puristuksessa.

Mitään kaappeja ei vessassa ole - asunnossa on muutoin vanha vaatekaappi jossa vanerihyllyt ja ikkuna vieressä mielenkintoinen pikkukaappi ikäänkuin seinän sisässä - se on kuulemma ruokakomero. Pysyy kylmänä koska se on ulkoseinää vasten. Pieni jääkaappi löytyy myös.

Otin kuvia asunosta ja kerroin asuntoa etsivälle nuorelle siitä illalla. Hänpä suuttui kun moitin sitä ja sanoin, että tuommoiseen ei kannata rahaansa laittaa.
Hänen mielestään asunto on hyvä! Näin sanoo vaikka ei siis ole sitä edes nähnyt. Haluaa sen! Hän haluaa muuttaa sinne, mahdollisimman pian - kissan kanssa. "Kaikki kaverit jotka muuttaa kotoa, joutuu johonkin läävään. Ei kukaan asu missään hienosti". 
Eteisen ja huoneen välinen
kynnys ja seinä vuokrakämpässä

Niin. Juu. olen itsekin ollut nuori vaikka omat lapset toki sitä epäilevät, vahvasti. "Äiti huijaa aina." Olen asunut läävässä ja kironnut muovimattoja ja kaikkea likaa ja muitten vanhaa moskaa paikoissa. (Vanhat kokolattiamatot ovat kyllä vielä kamalampia.) Silti tuo näkemäni kämppä oli kamalin näkemäni missään. Jopa pahempi kuin se kämppä missä asuin Genevessä reilun kuukauden hamassa menneisyydessä - siellä oli torakoita ja vaikka mitä, kokolaittamatot olivat kokenee kakkea muuta paitsi pesua vuosien saatossa. Aivan kamala paikka - piti torakoitten takia nukkua valot päällä ja silti niitä tuli sänkyyn. Yäk yäk...

Nyt jään katsomaan mitä asunnon hakija itse tekee. Itse en millään halua tukea noin karmaisevan kämpän hankintaa - mutta en kyllä jaksa sen enempiä asiasta meuhkatakaan. Jos halu asua noin - ja maksaa iso osa kuukausituloistaan moiseen, ei voi mitään. Anti olla vaan!

Viime viikolla kerrottiin taas, että Suomessa johtaja tienaa huimasti enemmän kuin alaisensa ja työntekijät. 21 kertaa enemmän oli jossain joku vertaus. Riippuu tietenkin alasta ja johtajasta - tuntuu tosi kovalta erolta. Toki tiedän itsekin, että ne pomot joille itse töitä teen elävät ihan eri maailmassa kuin missä itse elän - he eivät minun tapaani varmasti edes ymmärrä. Tiedän minkälaisissa kodeissa he asuvat kotirouva-vaimoineen ja kaksine lapsineen, kaksine autoineen ja kesäasuntoineen. Tiedän heidän käyvän perheen kanssa kaukomailla useamman kerran vuodessa, viikonloppumatkoilla piristymässä Pariisissa, Amsterdamissa jne. Yritän olla sitä ajattelematta koska haluan tehdä työni ja tienata sen mitä tienaan. Työttömänä en tienaisi mitään.

Oman lapsen tienestit puolitoista tonnia brutto kuussa, täydellä työajalla. Se ei ole paljon - mutta silti hämmästyttävän vähän enemmän saa äiti joka kuitenkin on töitä tehnyt neljännesvuosisadan ja hankkinut korkeakoulututkinnon. Johtajaksi olisi pitänyt pyrkiä, jos raha mielessä. Sen puute ainakin on asia josta saa päivittäin kärsiä.

Oma lapsi on ollut työpaikassaan vasta kuukauden ja työ on vain lyhytaikainen - ei vakituinen, koeaika kestää 4 kuukautta. Olen tietenkin tosi iloinen, että hänellä on työ. Ja toivon, että hän pääsee opiskelemaan!.

Tässä kun kärvistelee taas kamalassa rahapulassa ja yrittää järjestää ylioppilasjuhlia kahdelle lapselleen - ja ex-mies, lasten isä ei halua maksaa "turhaan", tulee mieleen jonkinlaista vallankumnousajattelua meikäläisellekin. Lasten isä kuuluu ilman muuta tähän "tienaa paljon enemmän kuin keskiverto" kategoriaan mutta myös siihen osaan ihmiskuntaa, joka ei millään halua maksaa mistään, mielellään ei ollenkaan. Elatusmaksut ovat olleet minumi-määrää ja nekin kuulemma "ihan liikaa", menee kuulemma vain törsäilyyn. Ja niitähän ei aina millään jaksaisi maksaakaan sitten. Ylioppilasjuhlien kuluista hän harkitsee maksavansa puolet minulle, jos esitän laskut ja kustannus-.yhteenvedon. Toetenkin teen juhlat itse, hänen ei tarvitse tehdä muuta kun paikalle tulla.

Nolottaa tosi paljon taas koko tämä homma! En haluaisi mitän häneltä pyytää, mutta kun on välillä pakko. Se on niin nöyryyttävää! Luulen, että hän nauttii siitä kun saa minut nöyrtymään ja pyytämään - panttaa sitten lähettämistään jopa pari viikkoa ja kertoo kohta toisessa lauseesa, että tllaiset pikkusummat eivät tietenkään hänellä missään näy...

Kuulemma ylioppilasjuhlat on viimeinen mitä hän maksaa - noin isojen ihmisten kuin hänen omat lapsensa ovat pitää selvitä ilman vanhempien avustusta. Joopa joo. Muistan kuinka hän itse sai kuukausittain isältään rahaa koko opiskeluaikansa; olimme silloin jo tiiviisti yhdessä...

Elämä ja oleminen kyrsii hetkellisesti oikein kunnolla.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Kiekkokrapulan jälkeen koittaa arki

Oma Väiski: pihapupu käy ruokailemassa lähietäisyydellä.
Tmä rusakko ei ihan pieni olekaan - jättikoivilla loikkii
Tulisipa tavallinen arki jälleen! Näin on alkanut ajatella monikin kun on kiekkoilijoiden toilailuista lukenut lehdistä – sitä raportoitavaa riittää! Nyt on kuulemma kulta-pokaalikin jo rikki. Ja netin suosituimpia videoita ovat ne, joissa kiekkoilijoiden humalassa koheltamista, rapuilta tippumisia ja kaatuilua on kuvattu. Kivaa! Hyvä Suomi!

Porukka on ryypännyt olan takaa ja aihe on tietenkin Suomessa ja suomalaisille omituisen pyhä. Ryyppääminen on joka miehen oikeus, älköön kukaan siihen puuttuko. Kun kulttuuriministeri Stefan Wallin uskalsi mennä julkisesti arvostelemaan – ja aika ymmärtävästi ja miedosti vielä - kiekkoilijoiden ja koko joukkuejohdon älytöntä julkista kännäämistä ja sekoilua, tuli, kuten arvata saattaa, takaisin kommentteja jotka pitävät pikkusieluisuutena sitä, että ei anneta jätkien juhlia kun on juhlan aika. Ylipäätään ollaan sitä mieltä että kyseinen ruotsinkielinen "kukkahattusetä"-ministeri saisi pysyä siellä ihan ikiomissa rantaruottalaisten piirileikeissä ja jättää pikkumaiset huomauttelut tekemättä. On kuulemma ministerikin joskus varmasti juhlinut ja viinaksia juonut. ”Ei pidä mennä muiden juomisia arvostelemaan”.

Jotenkin tylsää. Käyn itsekin keskustelupalstoilla niitä lukemassa ja tekstejä kommentoimassa mutta tuntuu, että nimettömyyden - ja joskus nimen - takaa huudellaan alta kaiken arvostelun olevaa matalaa tekstiä entistä härskimmin ja entistä enemmän. Sitä ei mitenkään jaksaisi lukea. Onko ylipäätään järkeä yrittää keskustella asiallisesti kun sellainen ei tunnu ketään kiinnostavan?

Miksi ylipäätään pitää aina haukkua muita? Keskustelupalstat ovat usein toisten ajatusten ja mielipiteiden mollaamista, hyvin rasistisia ja kaiken kaikkiaan perusnegatiivista tekstitystä. En tiedä miksi sellaista on, ja noin paljon. Tuntuu usein, kuin kirjoittajat haluaisivat nostaa korkeuksiin kaikkea sitä mitä ns. sivistys on aikoinaan sisällään pitänyt.

Takaisin puuhun! Eläköön barbaariset elämäntavat ja jokaisen oikeus tehdä ihan mitä vaan!
Monasti ihan hyvät blogitekstit vaikkapa Iltalehden tai Suomen kuvalehden sivuilla saavat vastaukseksi pelkkää törkyä ja asiattomia viestejä - jotka eivät usein edes mitenkään liity asiaan josta on kirjoitettu - vaan esimerkiksi kirjoittajan ulkonäköön, seksuaaliseen suuntaukseen, johonkin poliittiseen tai henkilöön liittyvän piirteeseen. Ja se mikä outoa on, näitä tekstejä ei mitenkään sensuroida. Jotenkin tuntuu, että niihin on turha oikeastaan mennä enää vastailemaankaan jollei halua kirjoittaa niin kuin kaikki muutkin - alapää-termejä viljellen, tai haukkua vaikkapa homot tai lesbot, ulkomaalaiset, tai aina suomalaisille yhtä kiitollinen vihan kohde: ruotsalaiset. Ketkä näistä keskusteluista oikein nauttivat, ketkä lukevat - ja ketkä heittävät noita törkykommentteja?

Kuuntelin eilen, kun Aki Kaurismäki jossain haastattelussa - hänhän on nyt Cannesin filmijuhlilla uuden Le Havre -elokuvansa takia - kertoi sanovansa olevansa kotoisin Irlannista jos joku joka ei tiedä häntä suomalaiseksi kysyy.. Häntä kammottaa suomalaisten nykymeno. Aika huomattava maininta suomalaisuutta kuvaavalta ja hyvin perussuomalaiselta (ei poliittinen ilmaus) mieheltä vaikuttavalta henkilöltä. Itse olen aika lailla samaa mieltä. Alaspäin on jotakin täällä mennyt, pahasti.

Unessa
Jossain netin lehtijutussa vastikään kerrottiin, että jollain keikalla jonne on ollut pääsy myös lapsilla, oli rock-henkisen konsertin kanssa lavalla ollut samaan aikaan pornotähdet esittämässä - ja läpi viemässä - seksiaktia. Tästä kun journalisti kirjoitti muistaakseni hiukan siihen tyyliin, että tämä ei ole oikein asiallista, niin jopa tuli paljon palautetta, että seksi on ihan normaalia ja mitäs pahaa siinä on jos lavalla esitetään kahden ihmisen vapaasta tahdosta harrastamaa seksiä???

Niinpä.

Vapaa seksi missä vain on siis ihan ok – koska ei vahingoita ketään. Juominen ja kännääminen on ok koska se on jokaisen oma juttu.

Anarkia on ilmeisesti seuraava asia joka tulee vallitsevaksi. Kaikki saavat tehdä mitä vain, millään ei ole mitään väliä. Kaikki jotka ovat eri mieltä, ovat tylsiä kukkahattutätejä ja -setiä ja joutavat muuttamaan Suomesta.

Pitää kyllä harkitakin. Ahdistavaa on täällä nyt. Onko tämä fiilis vain krapulaa jääkiekkokullan takia? Ei tullut juotua kulaustakaan muuta kuin kahvia ja piimää, mutta häpeä on kuin liimautunut kiinni ihoon, itselläkin. En pidä tästä enää ollenkaan. Kävin lukemassa oman kotiseudun lehden nettiversiota eilen – sama kiroilu ja mollaus vallitsivat sielläkin – jopa enemmän ruotsalaisten ja ulkomaalaisten pilkkaa oli siellä. Miksi, miksi? Vain siksi, että hävisivät jääkiekossa?

Ihanissa esikoissa pörrää kimalaisia
Katse kukkiin ja luontoon, eläimiin ja taivaan pilviin
Katselen kukkia pihalla. Omat liljat tallataan kohta matalaksi pihalla: olen laittanut muutaman liljan taimen pihamultaan, paikkaan jota kukaan ei ole 10 vuoteen hoitanut mitenkään. Naapurilla kasvaa ohdakkeita, voikukkia ja elämänlankaa omalla alueellaan. Taloyhtiön keski-ikäinen äiti-ihminen joka vahtii kaikkien roskien lajittelua ja talossa elämistä, on kieltänyt kukkien istuttamisen talon pihamaalle. Olen sinne kuitenkin heitellyt joka vuosi joitain siemeniä; meidän kohdalta mullassa onkin kasvanut liljoja, kaikenlaisia pieniä sipulikukkia kuten krookuksia, helmihyasintteja, skilloja, narsisseja ja tulppaaneja. Sitten ovat tulleet mullasta esiin orvokit ja unikot - niitä on ollut kymmeniä jo monena kesänä. Toissa kesänä kun olin lomalla, joku oli kaivanut kaikki orvokit ylös maasta ja vienyt roskiin. Multa vain oli jäljellä. Itku tuli, ihan oikeasti. Kaikki monenkirjavat orvokit oli revitty viimeistä myöten juurineen maasta.

Tähän tulee kohta rakennusteline.
Pois kaikki oksat ja pensaat!
Nyt kun suuret liljat ovat lisääntyneet - neljästä on tullut ainakin 35 tai yli - tulee paikalle seinäremontti ja kaikki kukat murskataan alle. Yritän nostaa kukat johonkin laatikoihin ja istuttaa ne toisaalle.

Remontti tulee meidän asunnon kohdalle muuten juuri kun meillä on ylioppilasjuhlat. Kyselin talon asioista päättäviltä miehiltä, eikö remonttia voi aloittaa muualta tai siirtää parilla päivällä koska meillä on isot juhlat. No ei tietenkään voi. Remonttimiehet on tilattu tulemaan juuri silloin, vaikka on helatorstai-viikko eivätkä he ehdi muuta tehdä kuin laittaa telineet paikoilleen ja repiä seinäpaneelit alas. Siis kun meillä on juhlat, on juuri meidän seinä revitty alas.

Harmittaa älyttömästi. Joku sanoi, että jos minulla olisi mies. ei tällaista tehtäisi. Miestä kuunnellaan. Nainen, tällainen yksinhuoltaja varsinkin., on aika ylikäveltävä tapaus.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Ihanaa leijonat ihanaa! Hei, mä näin ne leijonat!

Siis kun mä tulin sielt Foorumist ku mä olin ostanut ne kevätjuhlavaatteet mun skidille ni vähäks oli kansaa siin kadulla. Mansku oli ihan tyhjä, siis se katu. Kaikki liikennevalot louskutti oranssii, ainakii kaks helikopeterii pörräs taivaalla siin ihan yläpuolella ja se koko katu oli jotenkii niinku ihan erilainen. Jotenkii outo fiilis! Ei siis yhtää autoo ajanu mut sellanen kumma fiilis tosiaan tuli niinku pintaa. Ilta-aurinko siin paisteli - kello oli jotain vähä vaille kasin. Mä sit menin siihen kadun vartee, niinku lähemmäks ja meinasin just astuu niille valkosille viivoille, niiku suojatielle siis, mut sit mä huomasin sen moottoripyöräpoliisin. Se ajo niiku tosi hitaasti ja siniset valot räpsy vaan siin prätkän keulassa. Siinä se ajeli, ihan rauhallisesti jätti-iso valkone kypärä päässä ja käänty kattomaa taaksepäin. Prätkän perässä ajo valkone poliisiauto.

Ja sit - Jumankekka, mä näin ne! Tai sen. Siis sen sellasen bussin jos ei oo kattoo - sellane kirkkaan vaaleenvihree tiäx, joku turisti-dösa. Tai jotain. Ja, Herranjestas, siin oli NE LEIJONAT hei. Tajuutsä, ihan oikeesti? Mä oon nähny ne, ihan ite. Siis ei nyt mitään eläimii tietenkää, hölmö, ei mitää isoja kissoja. Ne KIEKKOLEIJONAT, tajuuutsä? Nehä voitti kultaa eile Suomelle. Listi ruotsalaiset. Kaikkihan sen tietää. Ruotsalaiset ainakii - heh.

Ne tuli siin ihan vaa tosta noin, matkusti siellä dösan katolla! Hyvä tsägä meitsillä, olin vaa siinä tulossa vähä porttikongista ni siinähä on yhtäkkiä lauma leijonii. Siis Suomen leijonamaajoukkue. "Moi vaan jellonat. Kiitti kun pelasitte kultaa. Moi taas, jatkoja, jatkoja!" Noi mä olisin voinu veistellä niille. Mut ei tullu siin tilantees mielee veistellä. Mä vaan tuijotin. Se pokaali matkusti siin ihan keulassa ylhäällä, joku kundeista piti siitä kiinni. Kai piti tiukasti - ois pikkasen noloo jos se siitä lipeis katuun! Bussi vaa ajeli ihan rauhallisesti ja poliiseja oli ihan sikana ympärillä. Poliisiautoissa ja moottoripyörillä. Ja taivaalla pörräs jotai kopteripoliiseja, en mä siis oo sellasista ennen kuullukkaa. Mut siellä ne pöris, taivaalla ja niit oli ainakii kaks lastillista ku mä näin kaks samaa aikaa ihan siinä Stockan yläpuolella!


Meitsi siin sit vaa napsutteli kuvia kameralla ja siis ihan tajutonta - meikä ite vilkutti niille ja huus et hyvä leijonat! Vähä tietty tuntu hölmöltä huutaa joillekii nuorille kundeille, meikäläine, mut ei kai siin mitää.. Kaikki muutkii huus ihan käheenä ja heilutteli lippuja.

Tosi mageeta ku meil on tollasia sankarimiehiä! Omii leijonii, oikeet Suomen leijonat. Ne on nyt kotona Suomessa ja jumankekka - mä oon siis niin ylpee niistä!

Koko stadi on ihan sinivalkone! Aika tajutonta!

Tää on hieno homma oikeesti!

Viisuvoitto meni sivu suun. Lätkämatsi meneillään

Tänään oli vohvelipäivä. 14 kappaletta tuli!
Näin vuosi toisensa jälkeen: Suomen lehdistö hehkuttaa Suomen "varmaa voittoa" vuosi toisensa jälkeen aina samalla lailla, niin euroviisuissa kuin kiekon MM-kisoissakin: asiantuntijoiden mukaan Suomi on vedonlyöjien suosikki ja mitä kaikkea - filmataan ihmisiä jotka kokoontuvat seuraamaan viisuja mihin vain koteihin, baareihin, työväentaloille... Sitten lauletaan laulut ja alkaa pisteiden lasku. Miksi kukaan ei äänestä Suomea???

Hoh hoijaa. Tänä vuonna Suomen sijoitus oli "yllättäen vasta 21" Neljä maata sentään jäi meidän jälkeemme. Huokaus.

Miksi kukaan ei kysy median hehkutuskirjoittelijoilta, miksi sama kuvio aina ja aina vaan? Niin - ehkä tuollainen liioittelu myy...


Suomalaisia tomaatteja,
Närpiöstä
 Lätkän kanssa on sama sävel. "Torilla tavataan" kerrotaan joka paikassa. Kun kulta meille nyt tulee, niin lähdetään juhlimaan Helsingin keskustaan. Just joo. Nyt on kakkoserää jäljellä reilut 6 minuuttia ja Ruotsi johtaa 1-0. Voih...

Mitäpä noista. Seuraan peliä tässä kirjoittaessa; kyllä se tosi jännä on! Yhden lapsen kanssa katselen, hänen joka aamulla varhain menee taas pesulaan töihin. Lukee samalla filosofian oppikirjojaan. Toinen abi on kaverin luona katsomassa matsia.

Huomenna ja ensi viikolla lehdissä käydään näitä molempia kisoja läpi oikein olan takaa.

Ja sitten saadaan mediasta myös seurata Portugalin paketin etenemistä; sen koko onkin yli tuplaantunut lyhyessä ajassa ja Suomi on nyt siihen sitten sitoutunut. Oliko se 17 miljardia? Muistaakseni. Huh. Myös seurataan hallitusmuodosteluja. SDP tulee vielä tekemään jotain uutta ja yllättävää, luulen vahvasti. Valtapeli on kiihkeää nyt kulisseissa.

Tällaista siis Suomessa nyt.

Tuon tyylistä mekkoa
etsiskelin. Turhaan.
Kuva lainattu webistä.
Meillä alkaa ylioppilasjuhlien sun muiden kevään juttujen kanssa pitää kiirettä. Asut ylioppilaille on kohta kaikki hankittu. Pikkuiselle ei vielä - ja omat vaatevalinnat menivät näin: kävin katsomassa vaatteita useassa kaupassa lauantaina. Mikään ei tuntunut kivalta mitä näin; ajatuksissa oli yksivärinen kotelomekko pienin hihoin - mahdollismman yksinkertainen, tykäistuva, hyvästä kankaasta oleva mekko johon sopivat kengät. Liikaa toivottu, ihan selvästi. Englannin pääministerin vaimolla oli kaunis puku Englannin kuninkaallisissa häissä taannoin! Jotain sellaista, please. Enää ei ehdi ompelemaankaan. tulee liian kiire, hermo palaa jos aloittaa nyt!

HAH! Ei löydy, ei ole mitään edes etäisesti tuollaista muistuttavaa, missään. Yhtä kivaa ja kaunista mekkoa eli leninkiä sovitin - lehmuksenvihreää pitsiä, amerikkaista tekoa. Aivan tyköistuva, juuri polven yläpuolelle loppuva. Kaunis vaikka väri ehkä hiukan pliisu. Mutta hinta: 700 euroa!! En voi sellaista maksaa, en. Varasin mekon kaupasta - ikäänkuin ajatuksella, että jospa saan voiton lotosta niin haen mekon. Ei tullut voittoa. Tein muuten myös ravivedon. Sitä en ole vielä tarkistanut. Ehkä sittenkin...!
Ihaniia kenkiä löytyy kaupoista. Korot ovat tosi korkeita - jopa 14-15 cm

Muistin pukukopissa, että minulla oli kiva mekko 15 vuotta sitten! Ruskea jossa kultakoristeita, silkkiä. Missähän se on... Olin silloin vielä naimisissa ja vasta kahden lapsen äiti. Puku ei varmasti enää sovi päälle, mietin. Koko 36 tai 38. Ja varmasti se on jo vanhanaikainenkin.

Kotkansiipi vielä kiharalla
Illalla kotona kaivoin mekon esiin. Ihan ehjä ja sileä mekko, roikkunut tangossa vaatekaapin sisäseinän vieressä kaikki nämä vuodet, siis vuodesta 1996 - eron ja muuton jälkeen tänne nykykotiin siirretty. Painava kokonaisuus - se on aivan täyteenkirjailtu pienillä ja väähän isommilla kultaisilla helmillä. Ihan hyvältä se omiin silmiin näyttää.Ujuttauduin mekkoon sisään. Meni päälle mutta on tiukka, tosi tiukka! Vetoketjun kanssa hiukan hankaluuksia - läjinnä kyllä siksi, että oikea olkapää on jäykkä hiirikäden liikakäytön takia - koko selän mittainen ketju on lapaluiden kohdalta hankala vetää kiinni itse - ei meinaa käsi selkään venyä. Täytyy pyytää lapsia auttamaan! Mekko on todella tyköistuva! Oliko se aikoinaan näin tiukka...hmm. No ei tietenkään - kroppa oli paremmassa kuosissa ennen viimeisintä synnytystä ja 15 elettyä vuotta!

Sen muistan (tietenkin), että sain se päällä paljon huomiota - kaukana Aasiassa, hirveän kauan sitten, olinhan nuorempi ja mekko ihan uusi ja muodikas. "Oh Madame, you are so beautiful". Sanoi eräs tuttu mieshenkilö ja katsoi hyvin arvostavasti edustamaani kokonaisuutta ;-).

Nyt eivät tule herrat kehumaan. Näin käy naiselle kun ikää tulee... Mihinpä heihin toisaalta törmäisinkään - työkavereita ei lasketa, siellä heitä toki on paljon! Mahaa pitää vetää sisään, täytyy pitää kontrollia yllä! Laihdutus alkoi heti eilen, entistä innokkaammin! Mahaliikkeiden teko aktiiviseksi saman tien, ettei ole ihan makkaran kuoreen ahtautuneen näköinen...100 sit upsia päivässä, parikymmentä punnerrusta niin ikään.

Onko se vanhanaikainen? En osaa sanoa. Luultavasti on. Lasten mielestä se on ihan ok. Eivät he jaksa äidin asuista kiinnostua! "On se ihan hyvä. Laita vaan se" sanoivat hiukan kiusaantuneina, kuin yhdestä suusta, kun kyselin asiaa kesken tietokonejuttujensa. Kaivoin myös 6 vuotta sitten Halosen alennusmyynnistä ostetut mokka-avokkaat esiin. Otan ne. Siinä meikäläisen asu! Nyt sitten vaan laihduttamaan pois maha pömpöttämästä!

Mitä siitä, jos äidillä on vanha mekko - lasten juhlathan nämä ovat! Pääasia, että olen ok siisti ja sellainen, että eivät liikoja häpeä äitiään. Isäkin tulee sinne uuden, nuoren vaimonsa ja lapsensa kanssa. Ja farmor jota en häntäkään ole nähnyt eron jälkeen...

Se pitsimekko olisi ollut kiva - mutta, mutta.. Vähän vielä kaivertaa, pakko myöntää. Vaikka tiedänkin, että kaikkea ei voi saada..

Kimppu ei ole kaksinen. Korjaillaan aamulla.
Kevät on kaunis - ja kuiva. Vettä pitäisi pian sataa; maa on rutikuivaa! Kävin keräämässä pikkukimpun kieloja ja valkovuokkoja, maustettuna mustikanvarvulla jossa kukat. Maa oli kuin pölyä, paikkapaikoin. Kielotkin pieniä ja aika kituliaita.

Noin vuosi sitten aloittelin tämän blogin - silloin oli kieloja, samasta paikasta keräsin kuin nyt.. Saa nähdä, kuinka kauan tätä jaksaa kirjoitella. Toisaalta tosi kivaa - toisaalta voisi ajan käytää sen pitemmän tarinan kirjoittamiseen. Tunti joka päivä kirjoittamista - jossain vaiheessa voisi saada valmiin tarinan eteenpäin lähetettäväksi.

Hei - kun tässä lopettelen tämän sekotekstini, on matsi 3-1: SUOMELLE!!!!! Heijaa, ehkä oikeasti tällä kertaa onnistuu. Mutta peliaikaa jäljellä vielä 13 minuuttia.

Mertarannan moottoriturpajauhaa kyllä uskomatonta tekstiä, täytyy sanoa!

Loppukaneetyti: Suomi voitti, 6-1. Kunnolla tuli upea mestaruus Suomelle! Ruotsi hävisi Suomi on sii maailmanmestari!

Heija Finland! Nu ska vi fira! IHANAA LEIJONAT IHANAA!

Loppukaneettina: voitin 25 senttiä lotosta lauantaina. Jihuu!

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Musiikkia ja kenkämuotia

Jahah - blogeri on taas ollut jumissa ja käyttö ön tökkinyt kunnolla. Teksti ei tallennu, kuvat eivät lataudu - koko huolella tekemäni teksti meni sen siliän tien kun olin julkaisemasa tekstiä kuvineen. Vähän kyllä kyrsii, pakko myöntää - tai aika paljon jopa... Hmm. Vain pari kappaletta kirjottamaani tekstiä on säilynyt vaikka tallensin tekstiä aika ajoin. Suurin osa tekstiä on hävinnyt. Pitäisi tietenkin aina kirjoittaa teksti jonnekin muualle ja sitten kopioda tänne niin alkuperäsiteksti säilyy vaikka bloggeri yskii. Ties vaikka koko homma kaatuisi - parasta olla omat päiväkirjamerkinnät silloin tallessa muualla, jos niitä joskus haluaa lueksia vielä.

No - eipä tälle mitään voi. Ollaan iloisia kun homma toimii ja muulloin tehdään jotakin muuta! Onhan kirjoittamiselle monta, monta muutakin kanavaa.Aloittelinkin muutama päivä sitten jo oikean tarinan kirjoittamista - enkä varmasti tee sitä online ;-)

Kas niin - jatketaan siis, ei nurista.

Näin alkoi tekstini jonka illalla kirjoitin:
Eilen oli oppilaskonsertti musiikkiopistolla. Viulu- piano-, klarinetti- ja huilukappaleita ja joitain yhteiskappaleita duona, triona. Hienosti soittivat, suurin osa oppilaista.  Kaikki evät jaksa harjoitella tarpeeksi esiintymistä varten, mutta heitä on vain yksi-kaksi - mitä pidemmälle edistyneitä soittajat ovat, sitä paremmin ovat harjoitelleet - yleensä.

Tänään oli musiikkikoulun konsertti. Tosi upea konsertti: kuoroja, orkestereita, leikkimielistä laulua ja soittoa, rokkia ja poppia. Musiikin tekemisen ilo paistoi läpi, villitsi yleisönkin aika ajoin tosi koviin aplodeihin, jopa rytmikkäisiin yhteistaputuksiin! Tosi hyvä meininki alusta loppuun oli salissa ja ulos poistuikin hymyilevää ja iloisesti sorisevaa porukkaa alkukesän tuoksuvaan iltaan jossa mustarastas lauloi kirkkaasti kohti sinistä taivasta! Ei pilvenhattaraakaan missään, tulppaanit loistivat kirkkaina talojen seunustoilla, tuomet aloittavat kukintaansa

Musiikki on iso ilo - niinkuin on kevään ja kesän aikakin!

Konserteissa saa istua rauhassa omien ajatustensa kanssa. Kuunnella kuinka musiikki soljuu tilaan, katsella muusikoiden soittoa, laulajien keskittyneitä katseita ja elää musiikissa samalla kun se syntyy. Katse kiertää muusikoista tilaan jossa kuunnellaan. Viime viikolla olin konsertissa kirkossa äidin kanssa. Kaunis vanha kirkko oli upea kaikupohja hienolle musiikille - ja kirkon vanhojen seinien, maalausten, lamppujen ja korkean holvin katselu musiikin soidessa teki olon melkein juhlavaksi. Ketkä kaikki ovat täällä vuosikymmenten ja -satojen kuluessa istuneet, missä aatoksissa - minkä näköisinä? Istuimme kirkon takaosassa emmekä nähneet soittajia; näimme ylöspäin korkealle, korkealle. Näimme alttaritaulun ja papin tyhjän pöntön kattoineen, näimme pitkien penkkien päiden ristit ja lukuisia kanssaihmisä ympärillämme.

Oppilaskonsertissa sain istua aivan hollilla - näin ja koin soittajat läheltä. Nuoret musiikin opiskelijat tulevat yleensä paikalle soittamaan samoissa asuissa kuin menevät kouluunkin. Rennoissa vaatteissa. Jotkut äidit panostavat asiaan enemmän asuvalintaa: lapsi tulee paikalle hienosti suittuna, puunattuna ja juhlatamineet päällä - mekko ojennuksessa, solmito tai rusetti kaulalla kuten pitää. Tällaisia soittajia oli paikalla tälläkin kertaa pari - niinkuin useimmiten. Sievät kengät vieressä kuuluvat nuorelle huilistille joka soitti tosi kauniissa juhla-asussa, kimalletta helmassa ja tukka nutturalla!

Toinen ääripää ovat sitten lapset, jotka saapuvat paikalle missä lie vapaa-ajan college-housuissa ja kulahtaneissa paidoissa, heittävät ulkovaatteet johonkin lähietäisyydelle, virittävät instrumenttinsa ja soittavat, sukkasillaan ja vaate retkottaen päällä miten sattuu. Näill'lapsilla ei useinkan ole vanhempia paikalla kuuntelemassa. Monet eivät edes kerro vanhemmilleen konserteista - eivätkä vanhemmat itse tarkasta asiaa mistään. Outoa.

Usein kuvaan konsertteja ja soittajia opiston käyttöön - ihan rönttösissään ja tukka takulla olevia en viitsi sinne kuitenkaan lähettää. Yksikin superhienosti esiintyvä tyttö on niin omituisissa ja monesta kohdasta rikkinäisissä vaatteissa lavalla, liian pienessä puserossa, että harmittaa! Tämä tyttö on hyvin edistynyt ja luutavasti tuleva muusikko; oman tyyliin hienovaraiseen muokkaamiseen pitäisi jonkun hieman kannustaa jossain vaiheessa!

Kysessä on tyylikeino - rastat ja nuhjuinen olemus on yksi tyyli muiden joukossa...Silti; kuva ei ole kiva jos henkilö näyttää aivan suttuiselta - vaikka keino olisi harkittukin.

Sukkasillaan ja tunkkaisen oloisissa vaatteissa soittaminen isommassa konsertissa on väärä valinta. Jokunen viikko sitten suuressa juhlasalissa pidetyssä konsertissa nuori pianisti hipsutteli lavalle sukkasillaan - sukat vielä makkaralla, farkut roikkuen. Onneksi sukat olivat ehjät, kuitenkin! Flyygelin ääreen istahti pianisti joka näytti kuin sinne vahingossa väärään aikaan tupsahtaneelta. Hän soitti kyllä hyvin!

Valokuvaajan tehtäväksi tulee usein konserttitilan yleinen siistiminen. Kuka haluaa kuvan taustalle kaiken maailman häiritsevää roinaa? Monikaan opettaja keskittyy puhtaasti musiikillisiin asioihin, ei edes huomaa ympäristöään. "Taiteilijaluonne", joku on sanonut "ei näe roikkuvia verhoja tai roskia ja tavaraa lavalla, on aivan keskittynyt musiikilliseen puoleen, kaikki muu katoaa mielestä. Sitä vain ei när". Näin kertoi minulle joku musiikki-ihminen kun päivittelin, miten verhot roikkuvat ja koko esiintymislava on tavaraa täynnä aivan hetki ennen konsertin alkua. Sinne olivat reput, saapikkaat ja instrumenttikasat heitetty kasoihin, verhot miten vain roikkumaan ja repsottamaan. Niin ne usein jäävätkin, jollei sinne ehdi ajoissa hiukan siivoamaan! 

Nyt kenkämuoto suosii kangastossuja ja koska on jo lämmin, sandaalit ovat suosittuja! Niin kadulla, koulussa kuin esiintymislavallakin!

Omat abi-lapseni ovat saaneet molemmat itselleen Hygienia-passit. Nyt he voivat molemmat hakea töitä paikosta jossa käsitellään elintarvikkeita: kahviloista, ruokakaupoista, ruokaloista, ravintoloista. Hieno homma! Se mikä ei tunnu niin hienolta - äidin ja maksajan kannalta - on se, että hygienia-passi vaaditaan erittäin moneen paikkaa - ja hinta itse passille on 50 euroa. Jos käy päivän kurssin, kuten toinen omista työnhakijoistani, maksaa kurssikin saman 50 euroa. jos taas hankkii kurssin sisällön netin kautta, saa sen luettavakseen halvemmalla; taisin maksaa vajaat 8 euroa linkistä ja salasanasta jolla saa materiaalin tutkittavaksi viikoksi.

Lasten hygienia-passit tulivat maksamaan minulle matkalippuineen pari sataa euroa. Siinä saa tehdä töitä heidän palkoillaan kolmesta neljään päivään, että saa hygienia-rahat tienattua. Mutta jos työtä sen avulla saa, on raha toki hyvin käytetty. Vielä ei olla siinä tilanteessa.

Toinen abeista toki on nyt töissä; kolmas viikko on lopuillaan pesulatyöntekijänä ja työläinen on aika rätti kun tulee iltaisin kotiin. Sen jälkeen sitten pitää lukea pääsykokeisiin ja tavata kavereita... Nurinaa on jo alkanut kuulua, että työ vie kaikki voimat, väsyttää koko ajan! Miten tuttua!!!





tiistai 10. toukokuuta 2011

Ruusuja ja nostalgiaa äitienpäivänä

Vanha talo. Kiehtova, vähän pelottava
Blogi oli poissa käytöstä melkein kaksi vuorokautta - olipa hupaisaa huomata, kuinka paljon sitä kaipasikaan. Blogin poissaolo aiheutti samanlaista ajatusta mielessä kuin alkukeväästä Turkissa jossa en päässyt blogiin ollenkaan. Monessa maassa blogien kirjoittaminen on kielletty ja Kiinassa, esimerkiksi, se on ehdottomasti rikollista toimintaa. Suomessa on sananvapaus joten uskon kysessä olleen teknisen ongelman.

Kirjoitusaiheita blogin ollessa kiinni tuli mieleen monia, Paavo Lipposesta ja änkyräpolitiikoista jotka saavat verenpaineet nousemaan jopa alipaineista kärsiville ja politiikasta ei-kovin-kiinnostuneille, ylioppilasjuhlista ja niiden suunnittelusta ja siihen kuluvasta rahasta lapsen liikuttavaan äitinpäivälahjaan ja lopulta mieltä piristäneeseen lehtiartikkeliin jossa etsittiin ikäihmisiä hotellitöihin: "Ikäihmiset ovat korkeassa kurssissa hotellitöihin".

Viimemainittua juttua lukiessa eteen tuli lause: "Ikäihmisten palkkaamisessa hotellin johtajalla on kokemusta. Maanantaina hän palkkasi 60-luvulla syntyneen töihin." huh - 60-luvulla syntynyt reilu 40 vuotias - jopa pahimmillaan 50-vuotias! - on siis ikäihminen. Kyllähän tämä hotellinjohtaja todella ansaitsee suitsutusta kun noin vanhan palkkasi töihin! Johan tuon ikäinen ihminen tietenkin on jo ihan raakki - vaikka poliitikot Suomessa haluavatkin pidentää eläköitymisikää lähemmäs 60 vuotta... Omalla työpaikallani eläkkeelle lähdetään 65 vuotiaana. On tässä siis vielä hommaa edessä - vaikka on siis jo ikäihminen, ainakinhotellinjohtajan mielestä. Hmm,saisinkohan itse hotellin respasta töitä vielä? Osaan monia kieliä ja olen sosiaalinen...mummo?

Äitienpäivästä
Äitienpäivä alkoi jo tavallaan perjantaina. Äiti tuli junalla kaupunkiin, ajoin sinne itsekin alkuillasta ja menimme kamarikonserttiin kirkkoon. Mukava konsertti – Mozartia, Prokofjevia, Chopinia, Fauréta. Oikein nautittavaa!

...ja kirjoista 
Emme käyneet ennen konserttia missään, sen jälkeen menimme suoraan kotiin. Itse kävin ennen junalle vastaanmenoa ostamassa äidille kaksi kirjaa äitienpäivälahjaksi - runokirjan ja paksun englantilaisen tiiliskividekkarin, samoin ostin kaksi korttia joista lapset saavat antaa toisen. He myös piirtävät itse kortit, varmuudeksi ostin kuitenkin. Ostin myös äidille kirjan jonka hän oli ajatellut käydä ostamassa mutta koska ei päässyt junaan johon oli aikonut – se oli täynnä, lippuja ei enää myyty! – kävin sen hänelle ostamassa: Hilary Mantelin Wolf Hall.

Se on paksu tiiliskiviromaani joka on saanut paljon huomiota ja palkintoja, mm Booker-palkinnon 2009; en sitä ole lukenut ja tuskin ihan heti luekaan – on niin massiivinen ja tiivis, että en ehdi vaikka kiinnostaisikin.

Kukkapenkkiin kesytetyt kukat...
Jos ei aina väsyttäisi niin tautisesti...
Istuttiin iltaa hetki meillä kotona, myöhemmin illalla/yöllä – mutta olen niin käsittämättömän väsynyt, että en jaksa istua juttelemassa. Mietin silloin tällöin – tai oikeastaan monta kertaa päivässä, kestänkö elämässä kiinni niin kauan, että saan nuorimmaisen aikuiseksi. Vanhimmat ovat jo lentämässä pesästä; se tuntuu sillä lailla hyvältä, että pääsevät aloittamaan oman elämänsä ja olen vielä työelämässä ja jotenkuten ehjä. Kun on näin loppu eikä oikein näe miten selvitä elämässä eteenpäin; niin paljon työtä on tehtävänä ja niin vähän sitä mitä lapsille ja elämään nykyään tarvitaan: rahaa. Ei tukiverkkoja vaikka oma äiti auttaakin tosi upeasti – henkinen tuli on aivan valtavan tärkeää.

...ja villinä rehottavat kukat.
Iloa tuovat kaikki!
Mieli on väsynyt - vähän apeakinMinun tekisi mieli vain nukkua ja nukkua. Mutta pakko on herätä aina aikaisin ja alkaa puskea. Pahinta on – ehkä – että into työhön on hiipumassa; kun mitään ei oikeasti ehdi tehdä kunnolla ja töissä ei enää ole sosiaalisia mahdollisuuksia juurikaan, on kaikki hölmön oloista. Teen töitä vanhoilla rupuisilla vehkeillä ja kotoa käsin: töissä on niin meluisaa että siellä ei voi varsinaista työtä tehdä. Tietokone on jo aikaa sitten vanhentunut ja ilman mitään takuita; se on hidas ja tuhnuinen käyttää. Pelkään kovalevyn hajoamista ihan oikeasti.  Puhelin on jo vuosia sitten lopettaneen pomon vanha puhelin ja siinä kestää akku vain pari tuntia. Ärsyttää – mutta onhan elämässä tärkeämpääkin, tietenkin. Ei pitäisi antaa moisten asioiden mieltä mustentaa….

Väsymys ja tulevaisuuden toivonpuute saa elämän näköalattomaksi. Mikään ei huvita, ikuinen rahapula syö enemmän kuin haluaa ikinä tunnustaa. PRKL.

Elämä rassaa...Miten paeta jonnekin? Mitä tehdä, että tämä valtava kiristävä vyö menisi pois ympäriltä? Mitä VOI tehdä kun lapsi on vielä hoidettava ja huollettavana 10 vuotta – murrosikäkin vielä edessä??? Mitä tehdä, että saisi levätä ja nukkua?

En tiedä.

Mutta takaisin viikonloppuun – se oli kiva. Sää oli aivan upea; maajussit tekivät pelloilla töitä, multa vain pöllysi kuivilla pelloilla kun traktorit laittoivat peltojaan kuntoon!

Tuoksuköynnös
Äiti sai hienot kukka-jutut kaikilta lapsiltaan. itse annoin ihmekukan; hän toivoi sitä itse kun menimme yhdessä ostamaan kukkaa hönelle. Äiti osti minulle piispankukan ja kaksi pelargoniaa – oman mummini lempikukkia muuten nuokin. Taidan olla menneen ajan ihminen, vanhanaikainen tapaus kaikessa!

Kukkia tuli siis äidille paljon – ja kävimme syömässä vanhassa tutussa äitienpäivä-ruokapaikassa. Seisova pöytä jossa se perinteinen tarjoiluvalikoima silleistä ja kylmistä kaloista saleaatteihin ja johonkin savulihaan. Lämpiminä ruokina yhtä lihaa ja yhtä kalaa. En syönyt lämpimiä ollenkaan, sillejä söin kaksi annosta. Jälkiruokaa en syönyt myöskän.

Maksoin lystistä 150 euroa – ja kyllä itketti nähdä tuon summan lentävän ikkunasta. Mutta kyllähän elämässä pitää suoda läheisilleen juhlahetkiä, edes äitienpäivänä ja muina suurina juhlapäivinä! Ja luulen, että sekä äiti että lapset pitivät päivästä.

Ylioppilas-juhlien maksaminen on toisena isona asiana mielessä, möykkynä melkein. Hinta on huimaava – ylioppilasvaatteet, kengät, lakit ja ruoka, juomat – ja omatkin vaatteet. Ex-mies tulee juhliin, ihan valmiille tietenkin. Uuden nuoren vaimon kanssa. En ole nähnyt miestä yli kymmeneen vuoteen. Vaimo on täysin tuntematon - enkä haluakaan häneen tutustua!

Mies on usein kovin hyökkäävä ja suhtautuu maksamisiinsa jotenkin aggressiivisesti. Ei halua maksaa - se on ydin. Minä saan kuulemma ehdottaa jotakin summaa hänen maksettavakseen ja hän sitten miettii, mitä maksaa. Lapset pitävät häntä pihinä kitupiikkinä; vaikea ottaa muuta kantaa kuin että läheltä se omaa käsitystäkin liippaa. Hänellä on paljon rhaaa kun on saanut omat bisneksensä rullaamaan – ja hän, kuten moni pienistä oloista ponnistanut, on rahaansa niin rakastunut, että sen rahan vaaliminen on aivan omituista. Hän toisaalta leveiee rahoillaan mutta toisaalta ei suostu sitä juurikaan edes omien lasten menoihin ilman valtavaa todistelua ja pyytämistä antamaan. Itse hän uuden perheensä kanssa matkustelee tosi paljon – oli alkukuussa Pariisissa vajaan viikon uuden perheensä kanssa. Lapset eivät sinne olleet tervetulleita.

Vanha viehättä taulu menneiltä ajoilta. Suutelo kesäyössä!
No – tämä kuulostaa kateelliselta puheelta ja on sitä myös, myönnän, myönnän. Lopetanpa sen, ei se mihinkään hyvään johda kuitenkaan.

Seko-seko kirjoitus tuli tästä. Se kuvastaa hyvin omaa mieltä nyt. Mieli on sekava ja väsynyt, toivottomuutta ja surua näkevä. Kuolema on ihan valtavasti mielessä. Se on hiippaillut ohi monella lailla, kirjoista tuttaviin, eläimistä ihmisiin. Äidin ja ystävän puheissa se on läsnä; vähän kaikessa.
Vanha kansakoulu, puiden siimeksessä.
Sekin jakoi oppia joskus, oppilaille jotka nyt ovat aikuisia
Luin hetki sitten jutun Taloussanomien verkkojulkaisusta jossa puhuttiin lasten tulevaisuudesta ja kuka on pahimmassa työttömyysriskissä. Yksinhuoltajien lapsista ei sanottu mitään – mutta tällaista luin.:
Perheen tulotaso vaikuttaa jopa enemmän kuin muut perheen sosioekonomiset tekijät. Nuorilla, jotka tulevat alhaisen tulotason kodeista, jäävät työttömiksi jopa lähes kolme kertaa suuremmalla todennäköisyydellä kuin hyvätuloisten perheiden nuoret.
Järvinen kannustaa ihmisiä tunnistamaan oman sosiaaliluokkansa lait ja pohtimaan niiden merkitystä omalle identiteetille. Itse hän sanoo oppineensa olemaan häpeilemättä suorapuheisuuttaan.
– Se on tietysti helpompaa, kun on saavuttanut vähän asemaa, jossa ihmiset uskovat, että on jotain sanottavaakin.
Pitäisikö minun alkaa miettiä omaa sosioekonomista luokkaani enemmän? En tiedä – oikeasti – mihin kuulun! Syrjäytynyt työtätekevä konttorityöntekijä, vanhoja maaseudun arvoja arvostava keski-ikäinen nainen? Ja mitä tätä tietoa voi jalostaa johonkin suuntaan? No idea. Who cares

Tulipa pitkä stoori. Vanhuudesta, väsymisstä, elämän pöljyydestä, lasten kasvattamisesta ja koulutuksesta.... Vaikka on kaunis ja hehkeä kevät!






perjantai 6. toukokuuta 2011

Lukutoukan kirjapinon äärellä

Näin paljon kirjoja mahtui kirjastosta reppuun!
Nuorimmaiseni on lukutoukka! Mitä käsittämättömiä kirjapinoja hän laahaakaan kirjastosta kotiin, viikoittain! Nyt on meneillään todellinen ahmimisaika; kaikki nuorisokirjat menevät kuin hotkien alas.

Pari päivää sitten hän aloitti lukea Henning Mankelin kolmen kirjan sarjaa afrikkalaisesta tytöstä. Kuvaus tuntuu melkein liiankin realistiselta ja raa'alta;  kirjasarjassa tyttö kasvaa lapsesta aikuiseksi - jo 19-vuotiaana hänellä on kaksi lasta. Hän kohtaa kolmannessa kirjassa miehen jonka kanssa sitten elää. Mies on varas ja petturi; pettää tyttöä toisen naisen kanssa. Ostaa rahoillaan itselleen vaatteita mutta ei lapsilleen ruokaa, ei mitään. Tyttö pitää hänestä silti. Mies jää kiinni varkaudesta, ja rangaistukseksi häneen kiinnitettiin auton rengas ja hänet sytytään palamaan. Mies kokee julman kuoleman. Näin kertoi lapsi aamiaista syödessään, tuskaisena. "Tapahtuuko Afrikassa tuollaista, oikeasti?"

Usein puhutaan netin ja television vaarallisuudesta lapsen kehitykselle. Mutta entäpä kun lapsi lukee ikäiselleen tarkoitetuista kirjoita ja lehdistä vaikka mitä? Oma lapseni lukee pääsääntöisesti nuorison seikkalukirjoja- mutta nyt hän lainasi minun suosituksestani näitä Mankeleita - olen lukenut "aikuisten Mankeleita" itse paljon. En tiennyt minkälaisia nuo lasten kirjat ovat; nyt aamulla kuulin lapselta miten pahalta hänestä tuntui lukea tytön kohtalosta ja siitä vaikeasta elämästä mitä hän elää.

Kirja on varmasti hyvin todenmukainen. Oppiihan siitä maailman tilanteesta ja kuinka erilaista on kasvaa - kuten tässä tapauskessa - Afrikassa.

Iltalukemisena olen lukenut pari lukua illassa Iso Kiltti Jätti-kirjaa hänelle! Se on viihdyttävä ja hauska!Tänään lapsi menee uimaan iltapiväksi ja puuhailee eläinten kanssa iltapäivän.illemmalla lueskelee sitten taas - itse menen mummin kanssa konserttiin; yhteinen äitienpäviäjuttu meille molemmille. Mummi tulee junalla kaupunkiin iltapäivällä. toivottavasti jakselee ja voi hyvin; vähän aina huolettaa.

Nämä pitäisi saada sisäistettyä
- sitten avautuu opiskelijaelämä!
Toinen lapsi on pääsykoekirjojen kimpussa, mitä nyt työltään pesulassa ja asunnon etsinnältään ehtii! Töissä hänellä menee homma jo rutiinilla - siellä on joku joka on raivoaa ja huutaa säännöllisesti muille. "Ihan skitso". Pomo kiertää katsomassa selkien takana ja juttelemassa koko ajan - ruokatunnilla syödään eväsleivät ja hedelmät ja khta onkin 8 tunnin työpäivä tehty. 9 euroa tunnissa on työpalkka - se on nuorelle aivan mielettömän mahtava palkka! Hän on sillä jo hankkimassa vuokra-asuntoa ja pyytää mukaan kotoa astioita, verhoja ja mattoja, kattilaa... Kyllä, kyllä; annan toki. Mitä nyt löytyykään annettavaksi - ja parit lautaset ja muut ruokailuvälineet voin hänelle ostaa.

torstai 5. toukokuuta 2011

Yäk mitä uutisia...julkkisten ja politikkojen touhut ällöttävät

Menin selaamaan iltapäivälehtien nettiuutisointia hetki sitten. Huh, onpa matalaa matalampaa tarjontaa  taas kerran esillä.

Jotenkin tulee mieleen, että kun ihminen on julkisuudessa syystä tai toisesta,  hän nauttii asemastaan jonkinlaisessa - usein kuvitellussa - upeassa kaikkien katseiden ja ihailun valokeilassa niin paljon, että sinne on sitten päästävä yhä enemmän, yhä useammin - ja millä lailla vain. Seiska-lehtimäistä julkkisten mokailua ja juopottelua, julkimoiden järjestettyjen häiden käsittämättömiä porsasteluja ja häämatkojen ihmeellisyyksiä ei nyt näkynyt.Julkisuus tuntuu koukuttavan ja saavan aikaan pakonomaisen tarpeen olla esillä aina vain entistä enemmän. Viihdetaiteilijoiden lisäksi  kirjailijat haluavat avata makuuhuoneen ja vessansa oven kaikille - poliitikoista nyt puhumattakaan - joten saamme tietää heistäkin intiimejä asioita, aivan heidän omasta halustaan.

Seksillä ja ryyppäämisellä pääsee Suomessa julkisuuteen takuuvarmasti - varsinkin jos on jotain muita ansioita joilla julkisuuteen on alunpitäen päässyt. Onhan meillä Matti Nykäset, Johanna Tukiaiset ja kymmenet muut viinasta ja parisuhdedraamoista.julkisuudessa tutut ystävmme tämän helposti todistavat!

Tervojen kuuma avioelämä - "kerrotaan kaikille, kulta. Joohan, Jartsa..."
Viimeisin tämän alueen suuri tähti on julkisuuden suuresta arvostuksesta jo pitkään huikeasti nauttinut kirjailija Tervo. Mies saa julkisuutta joka lauantai satiiriohjelmassa jossa hänen roolinsa on olla nokkela ja nopea uutisten ja asioiden osaaja ja hyvää perusläppää heittävä suomalainen perusmies. Vuosien saatossa vitsit ovat kulkeneet aina vain enemmän napakarvoituksen alapuolelle; hauskinta näyttää olevan löytää asioista usein se ns. rasvainen osa - pikkutuhma ei ole mitään, kunnon rasvainen pano-vitsi ja se vielä höystettynä mieluusti muulla miehekkäällä junttihuumorilla jossa sopiva annos viinaa ja piereskelyä, possuilua ylipäätään: siinä maan mainio cocktail josta saa aina hyvä ja remakat naurut.

Mikäs siinä. Jokainen nauraa sille mikä itseä naurattaa. Nyt Tervon vaimo valaisee pariskunnan avioelämää kertomalla rakkaan puolisonsa naimatavoista ja ryyppäämisestä. Tässäpä asia, jota me kaikki olemme odottaneet jo pitkään. Kiva kun kerrot, Kati. todella upeeta.

Liekö Kati on ollut huomio-paitsiossa kun puoliso saa huomiota siellä ja täällä. Otti kehiin aiheet jotka saavat varmuudella otsikon - olipa aihe kuinka naivi hyvänsä. Avioseksi ja miehen ryyppyreissut! Haloo - Kati! Noin paljonko risoo tai kismittää, tosissaan?

Miksi nämä asiat pitää kertoa meille kaikille? Ketä voi oikeasti kiinnostaa miten keski-ikäinen julkkispariskunta harrastaa seksiä ja juo viinaa? Kiva toki kun aihe kiinnostaa itseänne noin paljon!
Ehkä Tervojen pitää vielä todistella, että seksi sujuu ja viina maistuu. "Ollaan ihan tavallisia suomalaisia kun harrastetaan näin kivoja ja tuttavallisen mukavia asioita." Varmasti molempia yhtä aikaakin.

Tuuliviiri.
Iltakävelyllä näkee kaikkea kivaa.
Yököti yök. Noloa. Ja onpa todellakin hieno asia kansakunnan ja Suomen sivistyneistön näkökulmasta...

Tuli samanlainen supernolo olo kuin silloin, kun rouva puhemies Uosukainen kertoi loiskuttavansa vesisänkyä Topin kanssa, orgasmin aaltojen pongahdellessa makuuhuoneen kalusteissa, Imatran laulumailla...

Hallituskuviointia ja Keskustan priimadonna Mari Kiviniemi
Toinen asia, joka täällä Suomen maassa etoo yhtä lailla: Vaalit käytiin ihan vasta. Ennen vaaleja poliitikot olivat siloisia, mukavia, aurinkoisia vaikka väsyneitäkin, ymmärtäväisiä vaikka mille ongelmille - ja antoivat jämäköitä lupauksia. Kun vaalit oli käyty, samat ihmiset ovat muuttuneet vastakohdikseen. Keskustapuolue hävisi niin paljon, että ei edes yritä olla mitään muuta kuin ihan kettumainen avoimen auliisti - heittää lokaa joka nurkkaan ja soppeen.

Rouva pääministeri - joka siis vieläkin ihan oikeasti on pääministeri ennen seuraavan hallituksen astumista remmiin, naureskelee ja pilkkaa, on ylimielinen ja ivallinen kaikissa asioissa joista hänelle kysymyksiä esitetään. hän tietää, että seuraaviin vaaleihin on pitkä aika ja kaikki mitä hän nyt sanoo on unohdettu siihen mennessä kun seuraavan kerran on tarvis mielistellä ja keikistellä ihmisille. Hän ei aio tulla paikalle silloin kun Portugalin paketista päätetään. "Sanotaan vaikka, että olen silloin varattu - minulla on muuta tekemistä. Olen kovin kiireinen". Vastuuta ei tarvitse ottaa oikeasti mistään, ylimielinen voi olla nyt "mitäs ette äänestäneet minua. Nyt saatte haistaa pitkän paskan" on kuva jonka hänestä nyt saa.
Kielo kukkii pian

Kun on oma etu ensimmäisenä, eikä saa sitä mitä luuli saavansa, voi alkaa kiukutella kuin pieni lapsi. Sanoo, että ei tahdo "toimia postilaatikkona".Siinäpä hieno, vastuullinen asenne. Eikä varmaan edes hävetä yhtään!

Saakohan Kiviniemi vielä pääministerin palkkaa? Vai "vain" kansanedustajan? Siitäkin voisi löytää jotain vastuita...

Olihan meillä toinenkin naispuolinen pääminsteri jokunen aika sitten. Hän joka valehteli ummet ja lammet valtaan päästäkseen. Pohjalaiset naiset Keskustan johdossa - ne rehelliset ja aikaansaavat; mitä heistä nyt voikaan ajatella? Näin meillä rehdisti asioita hoidetaan. Yhteisiä asioita. Mutta siis tietenkin vain, jos minulle annetaan enemmän kuin muille, jos kumarrattte meille, komeille ja osaaville!

Osataan muuallakinJenkit sitten ovat tyrineet isomman asian kanssa. spekulaatiot maailman suuresta uutisesta ovat merkillisiä. Mikä on totta ja mikä väärennettyä, mikä on kaunisteltua - ja onko oikeastaan mitään tapahtunut - ja jos on, mitä? Murhattu on, se on selvä.Kuka, miksi, milloin ja miten? Ja siitä on kunnian kruunua nyt päähän soviteltu - mutta jotakin on pielessä. Miten koko homma menikään... ?

tiistai 3. toukokuuta 2011

Ylioppilaslakit hankittu

Yllioppilaslakkeja on eri hintaisia. Tämäpä oli uusi tieto meikäläiselle. Kolmisen kymppiä on halvin näkemäni, melkein puolitoistasataa kallein. Luulin vielä viime viikolla, että ne ovat suunnilleen samanhintaisia kaikki. Mutta eroja siis on - lyyran laadussa halvasta metalliseoksesta kultaan ja ohuesta sametista kalliimpaan ja laadukkaampaan. Vuorikankaatkin ovat eri näköisiä, hikinauhat ja lipat tehty eri materiaaleista.

Meille ostettiin eilen kaksi lakkia vaikka tuloksia en ole vielä nähnytkään. Eivät abit itsekään. Muutenkin valmistelut ovat jo meneillään - abit itse ovat varmoja läpimenostaan. Olisipa kurjaa ja jokseenkin noloa jollei valkolakkia vielä saisikaan.

Yhdessä, kolmisin käytiin lakkeja katsomassa ja laatikot kainalossa kotiin tultiin. Mummi maksoi lastenlastensa lakit, kertoi jo syksyllä näin voivan tehdä. Oikein mielellään, hyvä muisto ja yo-lahja. Kyllä lapset sen muistavat, varmasti. Katsottiin muitakin yo-vaatteita - ei ostettu muuta.

Uskotaan kuitenkin, että juhlat tulevat!

Kahvilla käytiin lakkien oston jälkeen. Mukava pikku tapahtuma.
Muutaman kerran tämän oman päiväkirjan tilastoja selailtuani ei voi väittää, että tätä kautta saisi kontakteja taikka keskustelua aikaiseksi. Tilastoja vilkaistessa huomaa, että kävijöiä on vain satunnaisesti - mutta eipä tämä sivusto yleisesti kiinnostavia aiheita käsittelekään. Kotiasioita ja pikku-pohdintoja. Laitoin jokunen päivä sitten sivulle laskurin - sitä on käynyt painamassa yksi sivulla käynyt! Jos tulet toistekin: kiitos käynnistä!

Olen bloggaajanakin tällainen sivullinen, oman tien tallaaja ja omia polkuja taapertava kulkija. Mutta nämä ovatkin päiväkirjan sivuja, omien ajatusten tänne töntämistä kun pää meinaa niin monesta asiasta ja mietteestä liikaa täyttyä. Täytyyhän ne voida jonnekin laittaa, jossain ajatuksia jäsennellä ja ulos työntää. Sekavaa tämä kirjoittelu usein on. Ja virheitä täpösen täynnä.

Silti meikäläinenkin aika ajoin toivoo, että joku huomaisia. Jossain, joskus. Sitä toivoo töissä. Lasten harrastuksissa. Ulkona kävellessään. Työpaikan ruokalassa tarjottimen kassa istuessaan. Blogissakin.

Kuulin tänään kuolleen tytön hautajaisvalmisteluista. Hän toivoo tuhkansa siroteltavan merelle. isä lupasi toiveen täyttää. Tätä asiaa en pääse pakoon, vaikka en ihmistä koskaan tavannutkaan. Nyt tiedän missä mennään, kuinka hautajaiset hoidetaan...

Toisen ihmisen merelliseen hautaan laskeminen on aiheuttanut paljon kirjoitteluja lehdissä. En siihen mene - luen vain mitä kerrotaan ja toivon, että maailmasta paha voisi hiljalleen hiukan vähetä - vaikka vaikea moista on uskoa.

Tänään minulle on luvattu soittaa viulu- ja kitaramusiikkia. Eilenkin sain musiikkia kuulla. Se on kivaa. Joku soittaa minulle. Musiikkia, ihan minulle vain. Oma lapsi, ihana.

Nyt teen ruokaa - jauhelihakastiketta, nauhaspagettia. Kaupassa pitää käydä. Maito ja leipä on loppu, tomaattisose samoin. Kissalle jotain.