keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Elämän takapihalla


Takapihan tunnelmaa eräänä toukokuisena maanantai-iltapäivänä.
Kävin katsomassa blogikirjoitusteni tilastoja. Nollia pitkät rivit; viimeisillä kirjoituksillani on nolla lukijaa! Näillä sivuilla ei juuri kukaan koskaan vieraile! Hiljaista on näillä mantereilla, tuuli korkeintaan hiljaa leyhyttää tarinoitani tuulessa - lukijat ovat aivan muualla. Mutta eipä se haittaa, omaksi ilokseni ja oman mielen takia kirjoittelenkin tänne - pysyvät tekstit tallessa paremmin kuin vaikka omalla tietokoneella joka pian joutuu luovutettavaksi pois eikä uutta ole tiedossa. Voin käydä näitä vaikka lukemassa ja päivittelemässä kirjastossa, jos siltä tuntuu! Joskus voin vaikka printata kaikki reilut 320 kirjoitustani jossakin, säästää ne printtinä ja lukea joskus, vuosien päästä!

Tämän orkidean antoi mummi lapselle pari vuotta sitten.
Hoidin sitä sadevedellä pari vuotta - tässä palkkio: 9 nuppua
Saa sitten nähdä miltä kohta tuntuu, noin ylipäätään. Elän tunti ja päivä kerrallaan, pelokkaana odottaen mitä tuleman pitää. Olo on levoton ja mieltä kaihertaa. Työ loppuu kohta, olen laittanut työhakemuksia eetteriin, viilannut omaa LinkedIN-profiilia, yrittänyt tehdä hakemuspapereista selkeitä ja saada hakemuksiin niitä asioita joita ilmoituksessa korostetaan. Yrittänyt tehdä selkeän CV:n ja soittaa yritykseen joka hakee työntekijää.... Eilen lähettämmäni hakemuksen netti-lomakkeelle piti laittaa ikä numeroilla heti henkilötietojen jälkeen. Tästä syystä pelkään pahoin, että papereitani ei edes lueta....

Vastauksia hakemuksiin ei tule. Ei tule kutsuja haastatteluihin, testeihin....

Mietin, josko alkaisin kirjoittaa "oikeasti" kesäkuun lopussa. Siis silloin kun olen konkreettisesti työtön. Sanotaan vaikka nelisen tuntia päivässä. Kirjoittaisin vaikka kirjastossa, ihan työnomaisesti. Menisin kirjoittamaan niin kuin menisisn töihin. Puhdistaisin ajatukseni ja mieleni siitä halusta joka on kytenyt jo kauan mielessä - haluan kirjoittaa.

Siihen on vielä reilu kaksi viikkoa. Sitä ennen haen siis töitä, käyn koulutuksissa, teen valokuvani jakokuntoon - hautajaisista, muun muassa. Ja muutoinkin ajattelin tehdä pari kansioita, kuvista joita olen ottanut viime vuosina. Haluaisin katsoa niitä lasten ja äidin kanssa.

Ulkoilu takapihoilla uuvutti katin aivan tyystin
Äidillä oli tänään lääkäri. Hänellä on ollut outoa ripulia kiirastorstaista lähtien. Hän itse muistaa päivän hyvin - silloin se alkoi. Hänellä oli ollut paha flunssa sitä ennen johon hän oli saanut hyvin vahvaa antibioottia. Ajattelimme kaikki, että ripuli johtuu antibiooteista jotka ovat saaneet vatsan bakteerikannan sekaisin. Äiti ei suostunut menemään lääkäriin - kyllä se tästä.

Kukat ovat elämän suuren suuri ilo ja nautinto. Luonto on.
Nyt hän sitten kävi lääkärissä ja kuuli, että antibioottiripulista ei ole kyse. Vatsassa on joku möykky. Mikä, sitä ei vielä tiedetä. Tutkitaan. Ei pitäisi olla kasvain.

Nyt huolestuttaa niin, että en tiedä miten olisin. En halua menettää äivitä!! Tämä on väärin, sanoa näin. En voi tietenkään pitää kiinni toisesta ihmisestä, se on itsekästä. Mutta toivon niin, että saisimme vielä yhteistä aikaa! Tämän kesän!!!! Olin juuri tilaamassa äidille, minulle, nuorimmalle lapselle ja siskolle pientä matkaa Tallinnaan. Nyt odottelemme mitä tapahtuu.

Olen jutellut äidin kanssa kahdesti tänään. Hän on huolestunut. Hämmästynyt. "Ei pitäisi olla, kun ikää on näin paljon" sanoo hän. Kertoo, ettei pelkää kuolemaa mutta pelkää joutuvansa sänkyyn makaamaan. Ymmärrän häntä - hänellä on "kaikki ruuvit tallella" ja hän on tähän saakka selvinnyt kaikista asioista aivan hyvin ilman ongelmia omatoimisesti, kotona. Mutta eihän nytkään ole näköpiirissä mitään sairaalassa makaamista tai pitkäaikaishoitoa - eihän?

"Vanhan miehen naama" sanoi oma mummi orvokeista.
Omalle äidille ne ovat muisto nuoruuden rakkaudesta joka ei
koskaan unohtunut.
 Eilen, ennen tätä tämänpäiväistä tietoa, jutelin äidin kanssa joka oli käynyt apteekissa ja häntä oli siellä palvellut uusi farmaseutti. Farmaseutin rintamuksessa oli lappu hänen erikoistumisalueistaan joista yksi oli "geriatria". Äiti ei ollut tällaisia lappuja aikaisemmin henkilökunnalla huomannutkaan ja kertoi nyt, kuinka tämä nuorehko nais-farmaseutti puhui äidille kovalla äänellä ja H Y V I N  S E L K E Ä S T I. Olihan äiti iäkäs ihminen johon pitää suhtautua rauhallisesti ja puhumalla selkokieltä - ja suhtautumalla tähän kuin hiukkasen yksinkertaiseen ihmiseen suhtaudutaan.... Näin ilmeisesti apteekin henkilökuntaa opetetaan toimimaan. Outoa vain, että laput osoittavat erikoistumisen - pitääkö tästä lähtien katsoa, minkälainen lappu on rinnassa niin näkee mihin asiakaskategoriaan henkilö on erikoistunut?  Joku on ehkä erikoitunut hankaliin ja väkivaltaisiin huumeiden käyttäjiin jotka haluavat uusia neuloja tms, joku toinen mielenterveyspotilaisiin ja sitten jotkut geriatriaan eli vanhuksiin.....

Tästä asiasta juttelemme silloin tällöin - vanhoihin ihmisiin suhtaudutaan usein kuin he eivät enää ymmärtäisi mitään... Äidille tämä on ollut kova paikka - hän on aina arvostanut tietoa, sitä että ymmärtää ja osaa itse, on opiskellut ja ylipäätään pitää itsensä ajan tasalla maailman menosta uutisia ja lukuisia lehtiä seuraamalla, lukee paljon kaiken kaikkiaan. Hän kuuluu sukupolveen ja maailmaan, jossa sivistyksellä on ollut hyvin tärkeä osa. Nyt häntä pitävät kaupan kassat ja monet muut vanhana joka ei ymmärrä.

Se on kurjaa, ikävää kaiken kaikkiaan.

Menen lauantaina äidin luo. Sitä en ennen on puhelu perjantaina lääkäriltä joka tulee kertomaan tulevista toimenpiteistä hänelle.

Sitä ennen hoidan omia asioitamme täällä kotona. Yritän olla kesällä äidin kanssa ja toivon vielä paljon iloisia hetkiä yhdessä. Ehkä tämä on työttömyyden tarkoitus; hoitaa elämää tässä vieressä, rakkaita.

Viikonloppuna voisin vaikka leipoa siellä pullaa ja vaikka kaurakeksejäkin. Ollaan yhdessä. Jutellaan. Eletään niin kauan kun elämää on.


Kolli ei ole kuollut vaikka siltä näyttää. Se sulattaa pyydystämäänsä saalista...
 Kaikki on epävarmaa. Takapihalla kukkivat mitä ihanimmat lemmikit ja orvokit. Naapuri on tuhonnut kaikki etupihan orvokit joita hoidin. Kaikki istuttamani kuusen taimet hän kiskoi ylös, taka- ja etupihalta. Takapihan kukkiin hän ei ole vielä kajonnut. Tämäkin on kestettävä - että joku kiusaa. Aikuinen, keski-ikäinen mies. Mutta eipä hän ole ainut. Moni mies kiusaa - tämä on varmasti miedoimmasta päästä kuitenkin. En ole huomaavinani.

Elämä sattuu tänä keväänä enemmän kuin tuntuu jaksavan. Koko maailma keinuu.... Pelkään, että virta loppuu omasta moottorista - pelkään, etten enää kohta jaksa yrittää, jaksa nostaa päätä.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Sunnuntain rauhaa, ajatuksia kahvimukin ääreltä

Helsingin Bulevardilla jo lehmukset vihertää
Sunnuntain aamupäivä. Kaksi lapsista nukkuu vielä – ja kolmaskin varmasti, omassa kodissaan. Kello on jo yhdeksän tietämillä, olen käynyt hiukan ulkona pikku-kissan kanssa ja kerännyt heinää marsuille, antanut chinchillalle uutta kylpyhiekkaa ja kauraryynejä sekä kuivattua omenalastua. Iso kissa, kollin köriläs, makaa lattialla maha pulleana. Kissa on suuri ja oikean kollin näköinen ja oloinen - vaikka leikattu onkin. Nyt se on syönyt itsensä täyteen toissa yönä pyytämäänsä rusakkoa. Söi keskiosan viime yönä ja sulattelee sitä nyt matolla tuossa vieressä. Se aloittaa aina pään syönnillä, etenee sitten "alaspäin". Nyt näyttää pensaan alla olevan jäljellä enää pitkät takakoivet. Viime vuonna siili tuli syömään loppuja, kun raato/saalis/haaska oli ollut ”tekeytymässä” pensaan suojissa muutaman vuorokauden.

Tämän kioskin ovat nähneet monet sukupolvet
Esplanadin puistossa
Nyt istun tässä pienen hetken kahvimukin kera ja jäsennän ajatuksiani. Yksi työhakemus pitää kirjoittaa tänään, huomenna on viimeinen päivä hakea tätä työtä. Tarkoitus on tehdä hakemus mahdollisimman hyvin – tavoitteena on päästä haastatteluun ja siitä testeihin ja lopulta allekirjoittaa sopimus! Soitin perjantaina jo rekrytointitoimiston yhteyshenkilölle; juttu luisti hyvin!

Pesukone jyrrää – laitoin vanhimman lapsen sängystä petauspatjan ja päiväpeiton pesuun – ties kuinka monen vuoden käytön jälkeen. Saan ne kohta ulos kuivumaan – on ihana sää, kuten eilenkin. Aurinkoinen kesäpäivä on tulossa.

Laitan mukaan muutaman kesäisen kuvan Helsingistä. Kävin siellä loppuviikolla, parikin kertaa osallistumassa erilaisiin tilaisuuksiin. Keväinen sää saa keskustan ja vanhojen kaupunginosien talot esiin hien osti – usein tulee miettineeksi miksi uudet talot tuntuvat niin rumilta ja huonosti suunniteltuilta ja rakennetuilta. Ne ovat jo alusta saakka rumia ja jo parin vuoden päästä jotenkin kauhtuneita ja kulahtaneita. Miksi? Ihmiset eivät myöskään pidä huolta rakennuksista erityisen hyvin – ne menevät likaisiksi ja nuhjuisiksi jo muutamassa vuodessa.

Kaupungilla keväisenä iltapäivänä
Kaupungin katto,
yksi tuhansista
On toukokuun loppu, viikon päästä jo kesäkuu ja koululaisten lomat alkamassa. Minulla on vielä kolmisen viikkoa, vajaasti, tietokone ja kännykkä sekä laajakaistayhteys käytössä. Palautan kaikki nykyiset työnantajalle perjantaina 15.6. Sitten niitä ei enää ole – yritän toki etsiä uuden ja laskea minkälaiseen on varaa. Ilman ei voi oikein olla; kuinka hakea töitä jos on vain kirjaston koneen varassa? Kirjastotkin aloittavat kesän aukiolot – joka tarkoittaa lyhennettyjä aikoja käydä siellä, jonoja koneille.

Aloitin tämän blogin/päiväkirjan kaksi vuotta sitten. Kiva on ollut kirjoitella vaikka mitään ihmeempää ei ole tapahtunutkaan. Itse muistan paremmin ottamani valokuvat ja niihin liittyvät tunnelmat ja ajatukset – ehkä joskus lueskelen näitä tekstejä vielä uudestaan. Nyt en ole lukenut aikaisempia tekstejäni ollenkaan.



Kevät, kaunis ja kaivattu - vaan petollinen

Aurinko paistaa, kimalaiset pörräävät kukissa ja kukkivissa puissa. maailma tuksuu!

Kevään tilo tuo usein ikäviä uutisia. Kaunis, elämää kihisevä aika saa ihmissä aikaan myös muuta kuin ihanaa ja nautittavaa hehkutusta.

Voikukka - kesäisen ihana ja tuoksuva
Viime yönä oli taas nuori mies aseen kanssa liikkeellä. Kaksi 18-vuotiasta nuorta on tähän mennessä kuollut kun maastopukuun pukeutunut mies kiipesi ammuskelemaan talon katolle Hyvinkäällä. Seitsemän on loukkaantunut, nuori poliisiharjoittelija hengenvaarallisesti. Viime kevään kaamea lahtaus Oslon lähistllö Utöyan saarella tuli mieleen monella - sekin keväällä tehty. Suomessa - niinkuin ehkä muuallakin - on ollut paljon päättömiä tappojuttuja. Miksi, mikä saa yleensä syrjään vetäytyvän nuoren miehen "kunnostautuvan" muita murhaamalla?

Toisaalta - ihmisten suurinta huvia nykyään on kaikenlaisten murhamysteerien ja aina vain raaistuvien murha-juttujen ja poliisisarjojen seuraaminen televisiossa, kirjoissa, peleissä... Kuolema ja murhaaminen on muotia... Sitten kun sitä tapahtuu oikeassa elämässä, lehdet ja televisio elävät ja hengittävät asiaa ja hehkuttavat jokaista yksityiskohtaa kiihkeän antaumukselliseti - innokkaana ja jokaisen pienenkin kommentin esille laittaen. Lehtimies, journalisti tuntuu saavan elämänsä kicksin raportidessaan toisten murheella ja tragedialla. Ällöttää ja inhottaa tuollainen - moralisoidaan ja nautitaan asian uutisoinnilla loppumattomasti.

-----
Oma kissa on murhamies vailla vertaa. Viime yönä kolli metsästi taas nuoren rusakon - ei ihan pientä mutta ei se aikuinenkaan ole. Harmittaa, paljon. Mutta mitä tehdä 11-vuotiaalle kollille joka on tottunut olemaan yöt ulkona; sillä on reviirinsä ja sitä se hoitaa lajityypillisellä tavallaan - ja on ylpeä siitä, että hankkii ruokaa itse. Ja nyt en sille anna ruokaa ennekuin se on syönyt pupunsa pensaan alta - ja näinhän se tekeekin. Pikkukissa yrittää karata ovista ja ikkunoista - olen sitä ulkouluttanut kuin koiraa, samoin ovat lapset tehneet. Pari kertaa se on onnistunut livahtamaan - onneksi on tullut elävänä kotiin. Olisi kamalaa jos se jäisi auton alle!

Ote ei ole siro ja kukatkin miten sattuu kimpussa mutta orvokit ja kielot metsäpolun varrella ihania
Yritän käydä kävelyllä, lenkillä, pyöräilemässä joka päivä. Ihan joka päivä se ei ole onnistunut kun olen hakeutunut niin moniin koulutuksiin viime viikkoina, mutta tänään olin pariin kertaan ulkona nauttimassa ihanasta kevätsäästä. Keräsin kimpun kieloja, haistelin kielojen lisäksi tuomien ihanasta tuoksusta, kevät-kesän valtavan vahvoja tuoksuja on ilma tulvillaan. Nautin linnuista, väreistä ja hevosen hirnunnasta... Ihanaa, todella. Voikukkien kukinta on huipussaan - keltainen loistaa joka paikassa.

Kekimmäinen lapsi istuu huoneessaan ja riitelee puhelimessa kumppaninsa kanssa. He ovat seurustelleet vajaat pari vuotta - välillä tulee kiistojamutta nyt kuulostaa aika kurjalta...

Kisua eivät uudet sukat kiinnosta, ulos haluaa hän!
Oma mieli on sekaisin vielä - ja varmasti vielä jonkin aikaa - lähisukulasiten kuolemista. Tänne aloitetut kirjoitukset hautajaisista ovat vieläkin kesken - en saa niitä kirjoitettua; ajattelin, että auttaisi jos kirjoittaisin mutta en ole osannut sitä tehdä. Sitten on työttömyyteen ja irtisanomiseen liittyvät möykyt sisällä; ne tuntuvat kamalilta ja niitä osaan käsitellä vain pieni pala kerrallaan. Käyn koulutuksissa, infotilaisuuksissa, juttelemasas jopa työterveyshoitajan kanssa... Jotenkin pitää purkaa asiaa mielessä, samalla kun haen töitä. Mihinkään haastatteluihin en enää ole päässyt, sen sijaan olen saanut kirjeitä joissa kiitetään kiinnostuksesta ja kerrotaan, että paikkaa haki 178 henkilöä....

Iltaisin olen väsynyt kuin tosi raskaiden työpäivien jälkeen, tai vieläkin enemmän. Oikeita töitä on enää tunti-pari päivässä, muutoin keskityn opiskelemaan työlnhakua, uusia taitoja - ja hakemaan töitä.

Lemmikki. Vergiss-mein-nicht. Förgät-mig-ej. 
Forget-me-not 
Itse yritän "keskustella itseni kanssa" ja ymmärtää, oikeasti, että elämästä on syytä nauttia sellaisena kun se päivittäin eteen avautuu. Unelmointi on tietenkin hyvä asia ja aivan sallittua mutta oikea elämä omalla kohdalla on luultavasti sellaista, että se muuttuu yhä pienemmäksi ja yksinäisemmäksi kun lapset muuttavat hiljalleen pois, äiti toivoo pois lähtöä ja ja sisarukset ovat omissa elämissään eikä heihin varmasti enää ilkeä yhteyttä pitää kovinkaan ahkeraan; olen huomannut, että puolisot eivät suhtaudu kovin iloisesti sisaruksiin jotka häiritsevät liikaa - en halua tulla sellaiseksi sukulaiseksi joka saa ärtyneitä ja kiusaantuneita selityksiä miksi nyt ei oikein voi puhua, "soitellaan." Kutsut "tulkaa joskus käymään" ovat onneksi jo hiipuneet - eiväthän sellaiset mitään merkitse. Ollaan joskus äidin kanssa mietitty, mitä tämän lauseen ahkera käyttäjä tuumaisi, jos joku kaunis päivä ihan oikeasti mentäisiin heille, soitettaisiin ovikelloa ja sanottaisiin, että hei, nyt olemme tässä!

Kun suhtautuu elämässä yksinoloon ja elämään niin, että näin on hyvä kuin on, pääsee ilman isompia kitkoja eteenpäin omalla polullaan. Ei voi laittaa toivoa siihen, että jostain tulee ihminen tai "joku" joka saa oman elämän kivemmaksi! On totuttava siihen, että rahaa ei ole paljon, ystäviä ei ole ja tuttuja saa käymällä kerhoissa ym harrastuksissa. Nauttia voi silti elämän kivoista asioista - luonnosta ja kirjoista, musiikista ja siitä, että saa olla osa elämänvirtaa, saa olla terve ja selviää omin avuin. Kiitos, thank you, Merci, tack så mycket. Danke schön.

Siivottavaa riittää
Eilen oli keskimmäisen lapsen koulun päättäjäiset. Oikein mukava tilaisuus - lapsi sai stipendin ja hänen töitään katsoessa huomasin hänen kehittyneen paljon tämän kouluvuoden aikana - sen toki olen muutoinkin huomannut. Sai olla lapsestaan ylpeä! Upeaa.

Lapset ovat upeita, kaikki kolme. Siitä olen onnellinen  ja heistä todella ylpeä. Toivottavasti he kaikki saavat hyvät elämät, sopivassa suhteessa elämän hyviä ja raskaitakin kokemuksia.

Viimeiset villasukat - ennen kesää
Euroviisut ovat meneillään. Pakko sanoa, että en jaksa kamalasti kiinnostua vaikka spektaakkeli on iso asia Azerbaidzanille - iso poliittinen juttu tälle maalle.

Olen tänään  lopetellut keskeneräisiä käsitöitä ja sain viimeisen villasukkaparin valmiiksi hetki sitten.

Nyt yritän pysytellä sukan kutomisesta erossa ainakin muutaman kuukauden. Voihan sitä neuloa muutakiin - esimerkiksi kesäisen puuvillaneuleen!

torstai 24. toukokuuta 2012

Janikan nokkoskeitto - kuvaneuvokki 11

"Hei - tämämähän on parempaa kuin pinaattikeitto"
Kevät on tullut ja kohta on täysi kesä ilonamme. Vielä hetki sitten oli heräilevä luonto ruskehtavan beige yleissävyltään - nyt jo vihreä ja ihanan tuoksuinen. Vielä tuoreen ja raikkaan värinen - nuori kesä!

Kaunis on raparperikin pienenä!
Kaikki kasvaa kohisten - niin myös kasvi jota lapsena oppi varomaan sen jälkeen kun naapurin poika tönäisi kinastelun päätteeksi navetan nurkan kulmalla olevaan suureen pöheikköön jonne lensin päistikkaa vain sortsit ja T-paita päällä. Olin turvonneena ja kutisevana pari päivää, mummin hoidettavana ja lohduteltavana - nokkosenpistot ja vadelmapensaiden piikit kirvelsivät yhtä paljon kuin nöyryytys jonka sai kaverilta kokea.

Nokkonen on superterveellinen kasvi - sen olemme saaneet lukea ja kuulla monasti. Vähän hankala se on polttimineen - mutta helposti selätettävissä oleva hankaluus; puhtaat puutarhahanskat vain käteen, sakset toiseen ja astian tai pussin kanssa keräämään satoa!

Nokkosta kannattaa tietenkin kerätä puhtaista paikoista - ei teiden varsilta tai paikoista joissa koirat ja muut nisäkkäät käyvät asioimassa...

Keräsin maalla viikonloppuna ison pussillisen nokkosia ja omalta pihalta keräsin muutaman nuoren nokkosen vielä lisukkeeksi. Jääkaappi oli viikonlopun poissaolon jälkeen tyhjän oloinen, vain maitoa, piimää ja kananmunia löytyi hillojen, mehujen ja juuresten lisäksi. Ei siis ollut lapsillakaan muuta vaihtoehtoa kuin syödä nokkosia tai jäädä nälkäisiksi.

Nokkoskeitto
Alkuasetelma
2-3          litraa tuoreita nokkosia
2-3          rkl voita
3-4 rkl     jauhoja
10-12 dl  vettä
2              kasvisliemikuutiota
1 dl          kermaa
4-6          kanamunaa kovaksi keitettynä
lusikan kärjellinen muskottipähkinää
ruohosipulia

Huuhdottuja ja siivottuja nokkosia


Huuhdo nokkoset kunnolla – poimuista voi piileskellä hyönteisiä tai kotiloita joita ei ole mukava löytää valmiista keitosta! Leikkaa myös varret pois – nokkosta on paljon joten niistä voi härskisti käyttää vain parhaimmat, tuoreet lehdet ja jättää suuret lehdet ja varret pois.

Näitä ei hyväksytä keittoon


Jollet vielä ole keittänyt kanamunia, laita ne kiehumaan ja keitä ne koviksi - kuutisen minuuttia.

Kiehauta sitten nokkoset pikaisesti vedessä ja huuhtele ne sitten kylmässä vedessä, leikkaa tai hakkaa ne terävällä veitsellä pienemmiksi.



Nokkoset kiehautetaan

Jauhot kiehautetaan sulassa voissa
Sulata rasva kattilassa ja lisää jauhot kiehumaan rasvaan. Älä ruskista.
Kiehautetut ja huuhdotut nokkoset leikataan hakkelukseksi
Kaada kasvisliemi hyvin sekoittaen jauhoseokseen – varo paakkuja ja klimppejä, ne pilaavat minkä hyvänsä keiton, kastikkeen ja kiisselin!

Anna kiehua muutama minuutti, lisää sen jälkeen nokkoset ja sekoita.

Valmis keitto tarjolle laitettavaksi
Keitä hetki. Kun keitto on kypsää, voit surauttaa keittoa nopeasti sauvasekoittimella muutamalla nopealla kädenliikkeellä – näin saat keitosta tasaista ja kaikki nokkosenlehdet tasoittuvat keittoon pieneksi pilpuksi. Lopputulos on kaunis kuin ammattilaisen tekemänä!

Maista keittoa, lisää hippunen muskottipähkinää ja loraus kermaa.

Tarjoa keitto lautaselta jonka pinnalle lohkot yhden keitetyn kanamunan kullekin syöjälle. Ripottele  tuoretta ruohosipulisilppua päälle. Kata kullekin syöjälle lasi vettä ja tuoretta leipää keiton kanssa nautittavaksi.

Terveellinen ja kaunis sesonkikeitto on valmis nautittavaksi!

Bon apetit!





tiistai 15. toukokuuta 2012

Äitienpäivänä


Hyvää äitienpäivää mummi! Ruusut kolmelta lapsenlapselta.
Sunnuntai-aamuna heräsin "vaimennettuun puuhaliluun". Keittiöstä kuului hiljaista puhetta ja vaimeaa astioiden kalahtelua, kahvin tuoksu tuli nenään - en noussut vuodesohvalta vaan jäin pötköttelemään; olihan äitienpäivä! Hiivin käväisemään vessassa ja huomasin kahden vanhimman lapseni olevan tekemässä aamupalaa tätinsä kanssa. Tämä hämmästyttävä näky painui verkkokalvolle hupaisana asiana - näitä jälkiteinejä kun ei vapaapäivinä useimmiten ylhäällä näe juuri koskaan ennen puoltapäivää!

Sisko oli saanut heidät jalkeille jo ennen yhdeksää vaikka kyseiset nuoret ihmiset olivat käyneet edellisyönä paikallisessa yökerhossa!!! Samaisessa yökerhossa jossa muuten heidän äitinsä jo omana lukioaikanaan silloin tällöin pistäytyi - nyt siis jo seuraava polvi tutustui samoihin paikkoihin ja hauskutti meitä aamiaispöydässä kertomuksilla mitä pikkukaupungin öisessä ravintolaelämässä olikaan tapahtunut!

Kaikkea hauskaa, siltä vaikutti.


Keväinen sää ja Suomen lippu
Olimme siis mummilassa. Edellispäivänä olimme hautajaisissa ja nyt vietimme äitienpäivää - mummia ja äitiä juhlien. Paikalla mummi ja hänen kaksi tytärtään ja toisen tyttären kolme omaa lasta.

Lapset kattoivat kauniin pöydän tädin ohjauksessa - suuren pöydän ääreen ruokasaliin oikein, ei keittiöön! Sisko oli käynyt ostamassa espanjalaista kuohuviiniä molemmille meille äideille puolikkaat pullolliset - jaoimme toisen keskenämme ja säästimme toisen myöhemmin nautittavaksi! Herkullinen aamukahvi ja rauhaisaa jutustelua; mukavaa!

Sisko ja nuorimmaiseni esittivät pianolla ja laulaen äideistä parhain kappaleen - olipa ihanaa!  Kuuntelimme liikuttuneina suloista, kaunista esitystä.

Äitienpäivän aamukahvi mummilassa 
Veli tuli seuraksemme, joimme lisää kahvia ja söimme äidin mansikka-vaapukkakakkua. Kilot ne vain näin kertyvät - mutta onhan äiteinpäivä!

Äidille vanhimmalta pojalta
Äitienpäivä-aterialla kävimme kello kolmen kattauksessa paikallisessa ravintolassa jossa tarjottiin "normaali" äitienpäiväruoka: erilaisia salaatteja ja kaloja (sinappisilliä, savukalaa ja graavilohta) alkupalaksi, kanaa, lihapullia ja uunilohta perunoiden kera lämpimäksi ruuaksi ja täytekakkuja jälkiruuaksi. Ihan hyvää - mutta samaa vuodesta toiseen ajasta ikuisuuteen! 35 euroa per syöjä, jos juo vettä ruuan kera. Hinta on siis kova - mutta äitienpäivänä ei kitsastella! Tämä äiti joka maksaa oman ja katraansa ruuan, kärvistelee kyllä oikein kunnolla - mutta ei auta; näin se menee! Onhan äitienpäivänä ulkona syönti traditio - siitä halutaan kiinni pitää.

Sisko vaatimalla vaati saada maksaa oman ruokansa lisäksi yhden aikuisen ja lapsen - olin siitä erittäin onnellinen ja otettu mutta myös kiusaantunut. Omat lapseni pitäisi minun kaikki tietenkin maksaa itse ja vähintäinkin puolet oman äitini ruuasta - itsehän olin varauksenkin tehnyt. Todella noloa on kun ei itse saa maksettua omia juttujaan - olisi tietenkin pitänyt säästää jo alunalkaen. Yritän korvata asiaa jotenkin siskolle kesän mittaan.

Ruokailun jailun jälkeen läksimme ajamaan kotia kohti. Kolme ja puoli tuntia ajoa, ei pysähdytty kertaakaan matkalla. Aurinko porotti juuri siitä suunnasta ja siltä korkeudelta, että se oli silmissä koko kotimatkan... Miksiköhän se helottaa muuten aina siitä tuulilasin keskeltä jossa ei ole aurinkolippaa??? Istuin vinossa koko matkan, aurinko suoraan silmissä ei ole pitemmän päälle mukava...

Onneksi oli aurinkolasit autossa!

Ihana äitienpäivä. Sääkin oli mitä upein - ja koko päivä ihana! Kiitos lapset, kiitos äiti, sisko ja veli! On minulla ihanat lapset ja ihana perhe kaikkineen!

maanantai 14. toukokuuta 2012

Elämää, urpuja, kuolemaa

Urvut tuulessa
Kevät menee eteenpäin - koivujen valtavat urvut ovat värjäännet koivikot kaukaa katsottuna oranssinpuneratavan ruskeiksi. Kohta hento vihreä jo sitten vaihtuukin hiirenkorvien kasvamisen myötä helenvihreästä tosivihreäksi.

Tänä vuonna on koivuissa kuulemma ollut enemmän urpuja kuin vuosikymmeniin. Luonto on vielä keskeneräisen oloinen - muuttolintuja on jo paljon mutta monet puut ovat vielä aivan paljaita, jossain on vielä luntakin. Tuntuu, että vielä ehtii seurata kevään tuloa mukavasti - vaikka aika keväällä humataakin paljaasta täyteen vehreyteen tosi nopeasti. 

Viikko on mennyt nopeasti. Yritän sopeutua muuttuneeseen elämäntilanteeseen - vaikkakin koko ajan töitä katsellen ja hakemuksia lähetellen. Nyt on tullut mieleen jo tunne, että hakemukset uppoavat tyhjään, mustaan aukkoon. Kun hakemus on lähetetty, ei kuulu mitään takaisin. Kuinka paljon pitäisi soitella perään? Ja jos soittelee, mitä järkevää voisi kysyä ettei vaikuta ihan hölmöltä - hakemusteksteissä kun on yleensä kerrottu valtavan pitkä lista vaadittavia ominaisuuksia, kokemusta ja taitoja. Suurin osa etsii superihmisiä; tätä asiaa voisi varmasti kysellä hiukan "Oletteko ihan tosissanne, etsikktekö tosiaan ihmistä joka osaa kaikki vaadittavat asiat ja taidot? Vai kelpaisiko tällainen normaali ihminen pitkällä kokemuksella?"

Sitten voisi kysellä, kelpaako jo keski-ikään yltänyt ihminen, nainen! Jos nyt moista ilkeää alkaa kyselemään - ehkä ei kannata herättää nukuvaa karhua; huomaavat, että onpa siinä vanha nainen....

Rentukka märässä maailmassaan
Kävin viime viikolla kuuntelemassa työnhakukonsulttia joka oli kutsuttu puhumaan meille työmme menettäville. Hän kehotti miettimään tarkkaan mitä hakee ja kuinka tekstin muotoilee. Kehotti myös miettimään muita mahdollisuuksia varsinaisen palkkatyön tilalle; jo neljä-viisikymppisen voi olla melkoisen vaikea löytää työpaikkaa joten muutakin ansiomahdollisuuksia pitäisi kartoittaa. Itselleni oman yrityksen perustaminen ei tunnu ollenkaan houkuttelevalta - ensin menee rahaa paljon yrityksen perustamiseen ja kaiken juridisen selvittämiseen ja tekemiseen, sitten pitäisi olla tuote tai palvelu jota myydä ja sitten lopulta hankkia asiakkaat. Missään näissä minulla ei ole mitään järjestettynä joten yrittäjyys, ainakin yksin, saanee jäädä!!!

Kevään merkkejä
Oma oloni on kaiken kaikkiaan hyvin nuhjuinen ja höhlä - vaikka kevät on kaunis ja luonto herää.... Mietin kuolemaa, kuolleita ja poisnukkuneita läheisiä ja kun siinä sitten samalla yritän kirjoitella hakemuspapereita, ei se oikein suju... Saan toki tekstiä kirjoitettua mutta kun tiedän, että oma itsensä ja ammattitaitonsa pitää osata myydä niin, että henkilö joka selaa pikakelauksella läpi vaikkapa sata hakemusta, hän pysähtyy juuri minun  hakemukseeni ja toteaa "TÄMÄ ON HYVÄ: kutsutaan haastatteluun" tuntuu ettei ole voimia sen tekemiseen juuri nyt.

Haluaisin oikeastaan levätä ja saada hautajaisasiat mielestä, elämän jotenkin  edes jonkinlaiseen tasapainoon.

Lueskelin vajaa kolme viikkoa sitten kuolleen sukulaiseni kanssa käymää tekstiviestikeskustelua - ja hänen poismenonsa tuntuu yhä aivan käsittämättömältä. Hän eli vielä kolme viikkoa sitten! Olisinpa ollut vielä häneen yhteydessä - vaikka neljä viikkoa sitten, soittanut.... En tiedä miksi se nyt tulee mieleen; miksi olisi hyvä tietää, että juttelimme vain hetki ennen hänen poismenoaan. Meillä oli hyvät välit ja lapsemme ovat hyviä ystävyksiä. Pidimme yhteyttä kerran-pari kuukaudessa. Viime aikoina hiukan enemmän.

Yhtä lailla hän olisi poissa ja minä täällä vaikka olisimmekin jutelleet. Sama tädin kanssa. Olin hänen huoneessaan jokunen päivä ennen hänen poismenoaan - hän nukkui huoneessa syvään hengittäen kun olin siellä. Televisio oli päällä, huoneessa oli rauhallista. En raaskinut herättää häntä.

Hänet haudataan ensi viikonloppuna. Olen luvannut hoitaa kukat ja lukea raamatunlauseen hautajaisissa. Keskimmäinen lapsi soittaa siellä.

"Aika kuluu mietiskellessä, lukiessa, pienessä kotipuuhassa, radiota kuunnellen." Noin serkku kirjoitti viimeisessä viestissään minulle. Toivotteli taas hyviä vointeja, kiitteli viesteistäni. Hän myös kertoi: "Saan vielä pitkään sytostaatteja ja elimistö taistelee sairautta vastaan. Olen silti tällä hetkellä aika hyvässä kunnossa enkä ole ihan masentunutkaan." Loppuun asti hän toivoi ja uskoi parantuvansa ja menevänsä syksyllä töihin, kesällä mökille.

Taivaan sini ja
valkeat pilvet
Viestit ovat vielä puhelimessani, ne tuntuvat eläviltä ja kuin hetki sitten lähetetyiltä. Kuulen hänen äänensä, näen hänet silmieni edessä sellaisena kun hän oli, on aina ollut - tummatukkainen ja hiukan ujonoloinen silti iloinen ja seurallinen ihminen. Lapsena hänellä oli pitkät letit joita kadehdin! Ruskeat silmät katsoivat tarkaan, aina hän kehui asua ja väriä joka oli päällä. Hän kattoi pöydän kauniiksi ja laittoi kauniit kahvikupit, servetit kupin reunaan ja kaapista löytyi aina jotain hyvää ja omatekoista kahvin kanssa nautittavaksi. Ruuanlaitto oli hänelle hyvin mieluista, ruokakutsujen järjestäminen oli hänen "juttunsa". Uuden vuoden ja pääsiäisen ruokakutsut olivat mieluisia tapaamisia - lapset peuhasivat ja aikuiset juttelivat, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lapset soittivat viulua. Puhuttiin paljon menneistä sukupolvista, isistä ja isoisistä.

Nyt on kaksi meistä päässyt tiensä päähän. Ovatko he nyt jossain missä kaikki lopulta tapaavat? Mihin menivät - näkevätkö meidät sieltä?

Huh. Tästä miettimisestä pitää päästä irti! Tulee ihan pöpiksi jos yrittää ymmärtää sellaista jota ei pysty mitenkään ymmärtämään. Kun kuolema vierailee lähellä usein, kun ikää kertyy - moni tukeutuu uskontoon ja sen tuomaan lohtuun entistä enemmän. Ymmärrän sen hyvin - uskon tuomaan turvallisuuteen on hyvä kääriytyä; siitä tulee tunne, että tapaamme vielä ja että kuolema ei ole pelottava.

Jumalan kämmenellä
ei pelkää lintunen,
Jumalan kämmenellä
ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää,
kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä
ei kukaan ole turvaton.
Eihän kuolema minua pelota. Se tekee vain surulliseksi kun sinne menevät he joiden vielä toivoisi täällä olevan. Läheisten ja rakkaiden, tuttujen ja kaikkien heidän jotka tuntee - heidän kuolemansa pelottaa koska yksin ei halua jäädä tänne. Tulee ontto ja tyhjä olo. Olisi ollut niin mukava jatkaa yhteisiä asioita, tekemistä, puhumista ja juttelemista. Ja lapsi olisi saanut pitää äitinsä, tuttavat ja sukulaiset läheisensä... Se lienee itsekäs toive - eihän elämä mene omien toiveiden mukaan.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Kävelyllä, ajelulla - takkuiset ajatukset selviksi


Ihana mäntymetsän pörröpää. Kukka suojautuu kylmää vastaan pehmeällä nukalla
 Eilen illalla tuttava kertoi kaverinsa vaimosta joka oli "seonnut" kirjaimellisesti vähän aikaa sitten. Oli saanut "kohtauksen ja hyppinyt seinille" ja mies oli vienyt hänet sairaalaan. Vaimo on saanut nyt rauhoittavia lääkkeitä ja on nyt "vähän kummallinen" mutta kotona miehensä kanssa, ei sairaalassa.

Liikenteessä näkee hauskojakin autoja!
Miksi näin oli käynyt? Olen tavannut kyseisen perheen joskus monta vuotta sitten ja ikäiseni nainen oli silloin kovin iloinen ja reipas - niinkuin koko perhe, olivat silloin lähdössä laivalla Tukholmaan jossa osin asuvatkin.

Perheen teini-ikäinen poika joutui kolmisen vuotta sitten pahaan rinneonnettomuuteen lasketellessaan - kaatui ja vammautui sekä ruumiillisesti että henkisesti eikä tule koskaan toipumaan ennalleen. Pojasta piti tulle pienen perheyrityksen osakas ja jatkaja mutta onnettomuus muutti hetkessä kaiken. Puolisot hoitavat nyt - kuten aina ennenkin - yritystä yhdessä. Stressi on kuulemma valtava - velkaa on paljon. Vaimo hoitaa firman raha-asiat ja nyt hänellä pimahti pää, vuosien stressin jälkeen, vaikeuksien keskellä.

Pähkinäpensas. Kaunis keväällä
Luulen, että kaveri kertoi tämän minulle koska pelkää minulle käyvän samoin. Lapsi oli kertonut hänelle aikaisemmin minun joutuneen irtisanotuksei - minulle mies ei tästä itse sanonut mitään. Ei myöskään kuolemantapauksista joista tietää, ja hautajaisjärjestelyistä joita olin viikonloppuna juttelemassa. Mahdollista pimahtaminen onkin; yritän tietenkin purkaa pään sisäistä painetta jotenkin ja elää niin, että en sairastu; lasten takia jos ei muuten. Ja äidin. Ajatukset vaan eivät halua irrota irtisanomisesta, uuden työn hankkimisen vaikeuksista, ja tulevasta elämästä joka on niin epävarma, että henkeä salpaa. Sitten mietin sukulaisia kylmissä ruumiskaapeissaan sairaalan kellarisas - ovatko he samassa paikassa toisiaan lähellä sairaalan alakerrassa kuten olivat elämänsä toisiaan lähellä - välillä kinastellen ja riidellen, yleensä ihan hyvissä väleissä. Nyt molemmat ovat poissa - mutta silti enemmän kuin koskaan meidän vielä elävien ajatuksissa.

Täti tulee huomenna hautausurakoitsijan autolla kirkon siunauskappeliin. Kirkon kellot soivat, viimeinen matka kirkkomaalle alkaa hiljalleen. Siihen kodin kulmille, hautaan jonka äärellä hän on usein omia vanhempiaan ja sisaruksiaan, sukulaisiaan käynyt muistamassa.

Kuoleman käsittämättömyyttä mietin - ja asia palaa mieleen miettimättäkin - paljon. Missä he ovat, ne ihmiset joiden kanssa ihan vasta hetki sitten juteltiin arkisista asioista, juotiin kahvia pöydän ääressä. Vieläkö se kahvipaketti on jääkaapissa jonka sinne viimeksi laitoin kun keitin meille kahvia ja tiskasin kupit sen jälkeen?

Alttarin äärellä
Se, että ei käsitä, ei voi ymmärtää mihin tämä mieli menee, ajatukset ja kaikki se tieto ja kokemus jotka elämässä kerää - se on vain niin ihmeellistä....Aika; se aika joka on nyt mutta jo nyt pois - tulee hulluksi jos miettii.... Kun ei kuitenkaan vastausta ole, ei tule. Ei voi ymmärtää.....

Käyn kävelyllä. Käyn ajelemassa. Metsässä kuljen ja katson kuinka kevät etenee. Silitän kissaa joka on suloinen, kuin se ymmärtäisi minkälaisten asioiden kanssa ajatukset painivat. Se katsoo suoraan silmiin, siristää silmiään. Kehrää, puskee päällää.

Kissan silittäminen parantaa mieltä
Kävin äidin kanssa kahdella kävelyllä, autoajelulla viikonloppuna. Tein hiukan puutarhahommia, haravoin ja puhdistin pois kuivia syysastereita ja muita syksyllä lumien alle jääneitä talven törröttäjiä ja oksia. Hommaa olisi paljon - pitäisi mennä maalle ihan vain aamulla eväiden kanssa ja tehdä päivä töitä, sitten mennä saunan kautta kotiin nukkumaan...

Puutarhassa on kevään tullen paljon töitä. Jos olisi aikaa haravoinnille, mullan tonkimiselle, tuntuisi saavansa aikaan jotain hyödyllistä. Kotipihalta oli naapuri kiskonut kaikki minun kolme vuotta sitten istuttamani kuusen taimet, kaikki kuusi kappaletta, juutineen pois. En ymmärrä miksi hän minua niin inhoaa - nyt on melkein joka viikonloppu jotakin otettu pihalta ppois kun olen pois kotoa. Yritän olla provosoitumatta, völittämättä. Mitä se auttaa - naapuri joko kieltää tekemisensä tai sitten sanoo, että hänellä "taloyhtiön hallituksen jäsenenä on oikeus ja velvollisuus ajatella taloyhtiön parasta ja se, että se sinusta Janika tuntuu vaikealta, on ymmärrettävää. Mutta elämään kuuluu vaikeita asioita. Pienet puut kasvavat isoiksi ja tuhoavat talon."

Jouluruusu kukki jo lumen alla

Kevät etenee ja luonto on valtavan kaunis. Sinivuokkoja, valkovuokkoja, kangasvuokkoja... Puutarhassa iso rypäs jouluruusuja - paljastui lumen alta jossa kukinta oli jo alkanut. Krookuksia, leskenlehtiä - puut ja pensaat täynnä lintujen konsertointia. Tikka hakkaa puuta, sarjatulena. Luonto herää vaikka elämä lähellä, ympärillä sammuu...

Äiti kertoi veljen perheeseen sairaudesta; maksasyöpä on todettu lasten isoäidissä. "Ei kahta ilman kolmatta." Itse olin laskenut oman irtisanomisen kolmanneksi - mutta se ei riittänytkään.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Vappu, tuo opiskelijoiden, työläisten ja kevään juhla

Vuoden 2012 vappupallo - kävelevä possu
Missä on ylioppilaslakkini? Se katosi muuton tuiskeessa ja avioeron mullistuksissa eikä sitä ole sen koommin näkynyt. Vappuna sitä aina miettii - muulloin ei lakki tule mieleen. En tosin ole vappujuhlissakaan käynyt enää sittemmin - mutta olisihan lakki silti kiva joskus vielä päähän laittaa...

Vasta työttömäksi jääneenä voisi kuvitella, että kuuntelisin kädet nyrkissä ja silmät viiruina poliittisia palopuheita - mutta enpä sitä tehnyt. Olen kyynistynyt ja luulen poliitikkojen puhuvan vain seuraavia vaaleja miettien ja uusia äänestäjiä kalastellakseen. Tänä vuonna puheissa on kyllä vilahdellut asioita joiden esiinottamista kannatan erityisellä lämmöllä: jotkut polittiset puhujat ottivat esiin ahneuden ja epätasa-arvon, kylmän pelkkään rahaan tuleutuvan yhteiskunnan joka johtaa turmioon monien ihmisten ja perheiden kohdalla. Björn Wahlroos on tuonut keskusteluun jälleen kapitalismin ihanuuden, kirjoitettuaan uuden kirjan joka on saanut valtavasti palstatilaa mediassa. Kuinka maailmaa taas pitäkään kehittää ja kenen etua ajaa; mikä on oikein ja tarvitseeko köyhiä auttaa vai ovatko apua tarvitsevat oikeast he jotka ovat rikkaita ja "kustantavat köyhempien elämisen saamatta siitä mitään vastineeksi"...

Ajankohtaista asiaa - viikonlopun lehdet
Itseäni maailmassa huolestuttavat ympäristöasiat; Suomessa jossa olisi luullut - ainakin naivin sinisilmäinen ihminen - luonnon huolehtimisen olevan koko maalle ja viranomaisille, valtiovallalle ja kunnille - tärkeä asia josta huolehditaan. Mutta näin ei olekaan, ei ilmeisesti oikein minkään puolueen kannalta. Niin kauan kun voi sanoa, että jonkin asian ansioista niin ja niin moni saa työtä, ei millään muulla ole merkitystä. Nyt moni ihminen saa töitä ja suuret kansainväliset kaivosyhtiöt investointeja ja rahaa omistajilleen - ei yht'äkkiä luonnolla olekaan mit'än arvoa. Raha menee ihan kaiken ohi - kun rahat on jonkin vuoden päästä tienattu ja kuskattu muille maille, on jäljellä raiskattu ja tuhottu maa.

Tämä asia ei mene itselläni mitenkään, ei millään lailla ymmärrykseen: kuinka poliitikot - Keskustasta ja Kokoomuksesta vasemmalle laidalle saakka - voivat olla noin lyhytnäköisiä ja itsekkään tyhmiä. Yksi entinen puhtailla, vihreillä arvoillaan tunnetuksi tullut ministeri jo kiemurteli koukussa jokunen vuosi sitten kun suku oli investoinut suuria summia Talvivaaraan. Ei siinä hänen mielestään mitään vikaa ole - poliitikot eivät tunnu ylipäätään ymmärtävän asioiden symboliarvioa ja mikään menee yli normaalin juridisen oikeuden on heille asia josta ei tarvitse puhua, ei selittää - paitsi jos siitä on heille kampanjoinnissaan itselle hyötyä.

Onneksi kaksi Europarlamentin jäsentä - Hassi ja Pietikäinen - kiinnittivät tähän asiaan huomiota. En tiedä saavatko he asiaan mitään muutosta; toivotttavasti. Ympäristöministerikin on asiaan puuttunut - mutta yltääkö hänkään kansainvälisten yritysten lobbausvoimalle mitään? Suomi on maa jolla ei ole merkitystä muille kuin suomalaisille ja täälläkin on paljon ihmisiä joille ympäristöarvoilla ei tipankaan väliä. Nyt kuolee muuttolintuja sadoin saastuneisiin vesiin. Se on surullista surullisempaa.
----
Simaakin tehtiin
Iloisempaa asiaa: lapsi sai eilen toivomansa vappupallon: kävelevän possun! Tänä vuonna käveleviä palloja oli yhdellä myyjällä - olivat tosi hienoja! Pingviini oli jo myyty joten hän sai possun - ja on iloinen!

Kävimme vappuaattona kävelemässä ja katselemassa alkavaa vappujuhlintaa - porukkaa oli paljon liikkeellä. Kävimme jätskillä ja söimme toastit tavaratalon kuppilassa! Kotiin ostimme kummallekin tippaleivän jotka nautimme illalla siman kanssa - simaan ei ollut tullut paljoa kuplia vielä, harmi kyllä.

Kohti aurinkoa! Ihanaiset valkovuokot
Kotiin tulimme jo ajoissa - en halua lapsen näkevän muiden lasten ja nuorten kännäämistä ja kuulla rivoja juttuja - mutta emme tietenkään välttyneet niiltä tyystin. Yli kuusikymppinen mies tuli haisevana ja kännissä selittämään kuinka vappu on hyvä juhla - "saa olla vaan ja parasta on kun saa dokata ja nussia, naida ja paneskella niin paljon kun huvittaa. Ja viinaa on kaapit täynnä, ei heti lopu". Ruma haiseva mies voisi upota omaan ällötykseensä;  oli kai niin onnessaan, että se piti tulla kertomaan kaikelle kansalle...YÄK YÄK.

Sitten oli näitä kännisiä teinejä joiden sanavaraston kantavin sana on vittu. Kaksi "suloista" ylimeikattua siiderihumalassa ollutta noin 17-18-vuotiasta tyttöä istua rojahtivat istumaan kassit kilisten viereen penkille ja kailottivat kännisiä juttujaan kovaan ääneen. Toinen korjaili meikkejään samalla kun selitti ongelmaansa: "vittu mulla on niin saatanan kusihätä perkele et mä en vittu tiedä mitä mä teen..." Tätä likka toisti kerta toisensa jälkeen, kaveri säesti vieressä lähinnä samaa alapään mielisanaa toistellen, jätti sitten pissaliisan odottamaan ja meni etsimään vessaa; kohta molemmat hävisivät jonnekin - ehkä vessaan. Huh huh.

Hauskaa oli siis monilla. Kunnon ryyppääminen on siis tosi makeeta, "ihanaa kun saa olla ihan luonnollinen ja oma ittensä - ja humalassa.......

Irtisanotun fiilikset

Kotihommia, äidin tehtäviä: parsitaan ja korjataan!
Irtisanotun ajatukset pukkoilevat, elämä huojuu ja keinuu. Mistä työ, mitä teen - yritän estää paniikin ja epätoivon ajattelemalla hetkeä ja päivää kerrallaan.

Perheessa on tapahtunut yksi kuolemantapaus - rakas ihminen nukkui pois - vuotta itseäni nuorempi alakoululaisen äiti on poissa - sitä ei mieli meinaa ymmärtää vaikka järki sanookin, että häntä ei enää ole. Kaikki ne yhteiset hetket ja tilaisuudet joissa olemme pikkulapsesta saakka tavanneet, jutelleet ja asioita läpi käyneet - niitä ei enää tule. Ei tule rannalla istuskelua, lasten jutuista keskustelua, ei mustikankeruuta saareen. Ei pääsiäis- tai uudenvuodentapaamisia ruokapöydän ääressä. Ei tule yhtään mitään yhdessä enää. Metsä on siellä, sauna ja metsälampi. Mutta jotain omaan elämään aina kuulunutta on poissa.

Rusakkopari pompahteli karkuun
kun yritin kuvata
Tädin lähtö tapahtuu pian. Se on luonnollinen asia; hän on pyytänyt poislähtöä jo jonkin aikaa ja nyt, kun elämä on jo pitkä ja ystävät ja niin monet rakkaat ovat jo menneet, on ajatuksena helpompi ymmärtää. Vaikka ei kuitenkaan. Täti on suvun vanhin - hänen mukanaan menee viimeinen isän suvun, oman perheen jäsen pois.

Kyyhkynkö sulka?
Kuoleman ymmärtäminen ei ole helppoa. Lääkärin toteamus, että kaikki on mustaa sen jälkeen kun henki häviää ruumiista, ei ole kuitenkaan sellainen kun miltä itsestä tuntuu...

Mikä on aika - miten se meihin vaikuttaa; mitä se tarkoittaa, ylipäätään? Missä ovat kaikki he, jotka kerran olivat olemassa, samalla lailla kun minä olen nyt. Juttelimme, hassuttelimme, söimme ja joimme - kävimme veneilemässä, kävelimme saaressa. Keräsimme sieniä, mustikoita yhdessä. Olimme erimieltä jostain, vahvasti samaa mieltä toisesta asiasta. Nyt he eivät ole enää tässä, mutta minne he menivät?

Kaikki tuntuu erilaiselta kuin joskus - vain hetki sitten vai kuinka kauan siitä onkaan... Paljon on tapahtunut; mutta vain minulle itselleni, meidän porukalle. Isot henkilökohtaiset asiat eivät muille näy, muilla elämä menee kuin ennenkin.

Mitä väliä sillä on; työ meni - so what? Mitä millään on väliä, loppujen lopuksi? Ei täällä niin kauan enää kuitenkaan olla - antaa elämän hoitaa homma loppuun... Vai?

Ei, kyllä tässä pitää jotakin yrittää. Jollakin täytyy päivät täyttää - ja täytyyhän lapset hoitaa vaikka muuta ei miettisikään. Parikymmentä vuotta on ollut koko ajan kiire - lasten ja perheen huolto ja hoiva, työn hoitaminen ja kaiken vastuun kantaminen.... Kohtako ei ole enää yhtään mitään mutta elämä kuitenkin tässä, vielä?

Vappuna liehuu lippu salossa hiljaisella pihamaalla
Kävin ajelemassa pyörää - tunnin, pari olin poissa, istuin vanhan talon autiossa pihapiirissä ja katsoin kuinka kevät on tuonut silmuja puihin, leskenlehtiä ja vuokkoja kukkimaan. Lintuja on paljon - näin kaksi rusakkoa toisessa pihapiirissä. Pariskuntako oli, vai äiti ja iso poikanen? Rusakot eivät varmaan muutoin liiku ryhmissä/laumoissa. Samassa pihapiirissä näin tosin viime keväänä viisi rusakkoa samlla kertaa - emon ja ison poikueen. Olivatkohan nämä kaksi samaa porukkaa?

Raitoja, raitoja.
Korjasin lasten puhki käyttämiä villasukkia. Ärsyttää, kun he antavat sukkien pohjiin tulla suuret reiät ennenkuin näyttävät ne minulle - reiät olisi helppo korjata kun reikä on vielä pieni. Nyt neuloin sukan terät kokonaan uusiksi, uudella ja tietenkin hiukan erivärisellä ja erilaatuisella langalla. Yhdeksi vuodeksi uudet sukat siinä sitten taas, käyttöön ensi syksynä! Uusia neuleita olen myös tehnyt - neolominen on selvästi terapiaa - milloin olenkaan viimeksi neulont näin paljon kuin viimeisen puolen vuoden aikana...?

Äitienpäiväviikonloppuna on hautajaiset. Yhden äidin hautajaiset. Seuraavana päivänä, sunnuntaina on sitten äitienpäivä. Ja ehkä meillä on toisetkin hautajaiset toukokuussa.

Elämä on jotakin jota ei nyt kunnolla ymmärrä ja kaikki tuntuu utuisen ja epäselvän kerroksen peittämältä. Vaikea sanoa, mitä tapahtuu ensi viikolla. Tai kuukauden päästä. Ja toisaalta - onko sillä väliäkään? Katsotaan, mitä tapahtuu. Yritetään elää, niin kauan kuin voimme ja saamme.