tiistai 29. kesäkuuta 2010

Apilat kukkivat - kärpänen pörrää



Tein pienen pyöräilyn kesäillassa – vedin henkeen ihanaa apilantuoksua joka täyttää ilman! Sekä valko- että puna-apilaa on tienvierustoilla ja peltojen pientareilla isoina mattoina. Katujen reunoilla tuoksuvat ruusupensaat – lähinnä kurtturuusut, nuo samanlaiset inhokit kuin lupiinitkin; tänne istutetut tulokkaat jotka valtaavat nyt alaa muilta kasvilta. Kauniita ne toki ovat, molemmat tuoksuvat kauniisti ja keräävät hyönteisiä.

Kuusama tuoksahti myös pikaisesti jossain pihasta, ohi ajaessa. Siinäpä vasta tosi ihana kasvi! Sellaisen ostimme aikoinaan kun lapset olivat pieniä, ja olimme vielä kokonainen perhe. Ydinperhe. Pitkän aikaa on siitä…

Lämmin on päivä ollut – hame päällä pyöräilin vielä illalla yhdeksän jälkeen.

Ajatus ei nyt juuri juokse – ei ollenkaan. Päivä on ollut pirun rankka. Pelkään tosissaan, että en saa hommia tehtyä niin, että pääsisin lomalle silloin kun olin ajatellut. Niin on käynyt melkein joka vuosi viime aikoina. Päivät menevät ihan putkessa – yht’äkkiä vain huomaa että kello on kuusi tai seitsemän ja että pitää tehdä lapsille tuokaa… Vähän masentaa. Näin menevät päivät, viikot ja kuukaudet.

Pomo kyselee sitä sun tätä raporttia, suunnitelmaa, budjettia. Ne hommat mitä saa käsistään ja tehtyä eivät tuota juurikaan iloa – kukaan ei niitä kommentoi mutta tekemättömien hommien perään kysellään koko ajan. Sitten kun sen saa tehtyä ja kertoo, että tässä tämä nyt on – seuraa vain suuri hiljaisuus. Sitten taas kysytään jotain uutta asiaa.

Huudan lapsen kohta keinuilta sisään – on siinä kaverin kanssa. Olivat nähneet ison siilin sillä aikaa kun olin pyöräilemässä. Antoivat siilille kissan kupista piimää mutta se ei ottanut sitä. Mennä vipelsi kuulemma kovaa vauhtia yhden pihan reunaa toiseen ja siellä sitten pusikkoon. Toivottavasti ei mene ajotielle. On kamalan kurjaa nähdä yliajettuja eläimiä, siitä tulee tosi matala mieli, joka kerran.

Kello on kohta kymmenen. Ajattelin silittää samalla kun kuuntelen uutiset ja jospa sieltä tulisi jotain kivaa musaa sitten. Musiikki tekee ihmeitä mielelle. Ei aina, mutta usein.

Teinit häippäsivät taas omille teilleen – tulevat varmasti kotiin vasta lähempänä puoltayötä. ”Hei, meillä on kesäloma…” sanovat kun ihmettelen mikseivät ole kotona tai siivoa huoneitaan, tee ylipäätään mitään täällä kotona… Nousevat ylös puolenpäivän jälkeen, nukkumaan menevät sitten puolestaan puolenyön jälkeen... No, menneet ovat ne ajat jolloin lapset auttoivat kotitöissä ja olivat vanhempien apuna noin ylipäätään. Nyt vanhemmat – tai ainakin monet äidit – ovat lastensa palvelijoita ja silottavat tien heille mahdollisimman helpoksi elää. Tosin keskimmäinen lapsukainen – se nykyään kaikkein kärkevin ja pisteliäin näistä kolmesta – lausui viime viikolla, että ”meidän sukupolven lapsilla on paljon vaikeampaa kuin teillä oli. Sinäkin pääsit kesätöihin jo 14-vuotiaana ja muutenkin joka kesä. Meillä ei ole töitä ja elämä on paljon rankempaa meille kun joka paikkaan on niin vaikea päästä”. No, totta tuokin tavallaan, tietenkin – että on vaikeampaa päästä. kaikki riippuu katsantokannasta. Minua sukulaiset kormuttavat siitä, että en osaa pitää kuria lapsille. En kai osakaan - en ainakaan niinkuin veli pitää. Siellä on kotona nimenomaan KURI päällä - totellaan tai tulee kurinpalautusta - ja aivan kamala huuto onkin päällä usein - varsinkin ruokapöydässä. En sellaista osaa ollenkaan. Enkä halua.

Aikaisemnin oli tietenkin elämän ehto päästä töihin, rahaa ei tullut muuten. Mutta turha näitä on vertailla – oma äiti toisaalta sitten on kokenut vaikean opiskeluajan kun ei ollut opintolainoja eikä muita elämää helpottavia asioita – kaikki piti itse hoitaa ja maksaa… Tämän kuulin puhelimessa viimeksi tänään, kun puhuttiin siitä, että alan jo odotella, että isoimmat lapset muuttavat kotoa kun ärsyttää sanoinkuvaamattomasti se sotku ja siivo joka kotona aina nykyään vallitsee. Ja se, että rahaa pitää olla jakamassa joka käänteessä; kaikilla muilla kavereilla on sitä ja tätä ja saavat hampurilaisrahaa, kahvirahaa, vaaterahaa ym ym ym joka päivä. Meikäläisellä ei ole antaa – edes sillä, että olen yksinhuoltaja ei ole mitään selitysarvoa; on muitakin yksinhuoltajia kuulemma jotka kyllä antavat lapsilleen paljon enemmän rahaa - en ole ainut yksinhuoltaja maailmassa, minulle kerrotaan.

Ei pidä provosoitua, ei.

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Juhannus meni – työt jatkuvat





Tultiin kotiin maalta tänään, maanantaina kolmen tietämillä. Olin sanonut töissä olevani poissa melkein kaksi päivää (näistä toinen päivä juhannusaatto joka on lomapäivä vain toisilla - suurin osa jengistä oli perjantain töissä) – herran pieksut mikä työpino oli odottamassa. Melkein tuli epätoivon kyyneleet silmiin… Kaamea sekasorto, tekemätöntä työtä ja työpyyntöjä meiliboksi niin täynnä, että todella ei tiedä mistä aloittaa. Kaikella on kiire!

Yksi asia kerrallaan – se on ainut tapa edetä. Silti sitä tuli luettua meili kerrallaan, helppoihin vastasin heti, vaikeammat jäivät odottamaan – ja moniin oli jo tullut ja tuli vielä lisäkommentteja eri puolilta, muilta ihmisiltä. Joitakin asioita oli jo ratkottu, mutta hyvin kummallisesti ja joitain niin, että ne olivat menneet entistä enemmän solmuun.

Uhhuh. Kello on puoli kahdeksan nyt. Pidän tauon koneella ja jatkan sitten. Otan kohta pyörän ja menen kauppaan, ehkä pyöräilenkin. Pitää yrittää jatkaa läskinkin sulatusta. Se on vaikeaa ja ei tunnu mitenkään onnistuvan. Hmm - niin. Kampaaja pitäisi myös tilata. Tukka on kuin petolinnun takaosa…

Juhannuksesta vielä. Se meni kivasti - mukavasti ja rauhaisasti, niin kuin meillä vanhan maalaiskaavan tuppaa menemään. Siis suhteellisen tylsästi, mutta en ole keksinyt mien sitä piristäisi, en tosiaan. Ei siis mitään riekkumista tai juhlimista, ei uimista ja saunomista kännipäissä, ei makkaranpaistoa ja vehtaamista isossa juhlaporukassa. Ei ei. Vaan kas näin: Hankitaan nuoret koivut aattona ovien pieliin, nostetaan Suomen lippu salkoon, lauletaan lippulaulu – ne jotka laulaa. Äiti/mummi lauloi, muut hyräili ” Siniristilippumme, sulle käsin vannomme, sydämin: Sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin. Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat…”

Sitten syötiin – ihan paistia nautittiin, uusia perunoita ja tomaatti-sipulisalaattia. Juotiin lasilliset punaviiniä. Mentiin sitten hetkeksi rantaan istumaan - pikkuinen ui, sukelteli melkein peilikirkkaaseen veteen. Ihana ilta - ei ihan lämmin mutta kaunista. Haitari ei soinut mutta vanhempi mies oli kutsuttu laulamaan perussuomalaista iskelmää ja komppaamaan itseään rummuilla. Noh…. Olihan se kiva, toki. Hänelle itselle nyt ainakin. Ei ihan Sillanpään veroinen esiintyjä, se täytyy sanoa… Sanat unohtuivat artistilta välillä, se puute korvattiin keksimällä omia sanoja jotka viittasivat paikalliseen maailmanmenoon ja kauniiseen järveen, sen äärellä näkyviin ihanuuksiin. Sävel meni vielä useammin hakoteille; aika lailla koko ajan jos ollaan ihan tarkkoja - se oli pahempi juttu kuulijan kannalta. Rummut tuksuttivat omaa tahtiaan ja sihisevä vispilä vatkasi taustaääntä… Juhannuskokemus tuokin, mikäpä siinä.

Sitten saunottiin omassa saunassa. Vanha navettarakennuksen yhteyteen rakennettu sauna on 1920–30-lukujen vaihteesta ja on sen ajan tuote – iso ja hyvä; löylyn heittäminen vaatii taitoa kun kiuas on niin kaukana! Kiuas uusittiin viime kesänä – nyt menossa on ainakin viiden tai kuudes. Lapsuudesta muistan korkean metallikiukaan josta avattiin yläluukku jonne heitettiin löylyt! Siihen ei osunut ainakaan lapsi muuten kuin vanhasta tiskiainepullosta kovaa vauhtia suhkuttamalla - mutta se toimi hyvin.

Tein itse pari saunavastaa, ties kuinka monen vuoden tauon jälkeen. Oikean ikäisiä ja tyylisiä koivuja joista saattoi ottaa vastaksia ei ollutkaan ihan helppo löytää – sain jonkinlaiset vastat aikaiseksi mutta aika kököt ne olivat, suoraan sanoen. Ei pyöreät ja tiukat, hyvin sidotut ja nätisti kahdella koivunoksasta tehdyllä rinkulalla kiinnitetyt kuten mummi ja vaari aikoinaan opettivat. Meikäläinen on sentään tehnyt kesätöinään aikoinaan vastoja torille myyntiinkin, sitä on vaikea uskoa kun näki nämä tekeleet! Mutta siitä onkin aikaa - nämä tämänvuotiset eivät olisi myyntiin kelvanneet ikinä! No – niillä kylvettiin kuitenkin ja tuoksu oli kyllä hyvä, samoin tunne saunan jälkeen!

Tänä vuonna ei menty katsomaan rannalle kokkoa. Ei huvittanut – ei vaan jaksanut!

Viikonlopun aikana on myös siivottu aitta perinpohjaisesti, on kiskottu satamäärin vuohenputkea/koiranputkea maasta ja putsattu joitain pensaita ja hedelmäpuita kuivista ja talven tuhoamista osistaan. On siis sahattu, naksutettu oksasaksilla ja siivottu paikkoja. Masentavaa on vain nähdä kuinka paljon olisi tehtävä mutta kuinka minimalistisesti pystyy itse tekemään. Aika surkeaa…

Kaunista on, keskellä ihanaa suvea. Luonto on hienoa- järvimaiseman ihanuutta ei koskaan väsy katsomaan. Kukkia, puita ja kasveja – niitä voi katsella ja haistella loppumattomasti. Värejä, valoa, sävyjä… Ja ah niitä kaikkia tuoksuja! Puhtaan saunan tuoksu – mäntysuopa, shampoo ja kiukaasta tuleva savun haju, jopa löylyn tuoksu – kaikki ne vievät lapsuuden aikaan. Samoin aitan tuoksu ja valo. Kukkien tuoksu ja hyönteisten äänet – kotoisaa. Itikoista ei niin väliä; niitä on muuten tänä vuonna erikoisen paljon… Lupiinien ja ruusujen tuoksu, vastaleivotun pullan tuoksu tuvassa; melkein tuoksun ja fiilistelyn takia tein pullaa; mutta kyllä niille syöjätkin löytyi!

Iloa ovat suoneet linnut jotka vielä konsertoivat puissa ja pensaissa. Käki on ollut ahkera ilahduttaja – yksi käki siinä nyt enää kukahtelee – mutta tekee sen kyllä sitten oikein kunnolla, melkein henkeä vetämättä se kukkuu kymmeniä kertoja, tänäkin aamuna. Närhi on nähty pesävarkaissa. Iltaisin on nähty kahden valkoisen linnun, lokkien tulevan puutarhaan – vaikka puutarha on monen kilometrin päässä rannasta. Miksi? Eipä osata arvata. Vuosia sitten pihalle – kun avointa pihaa oli entisen pellon paikalla enemmän – lokkeja tuli iltaisin ja aamuisin lauma syömään matoja nurmelta. Ehkä nämä ovat sitä perinnettä jatkamassa?

torstai 24. kesäkuuta 2010

On kohta aika mittumaarin




Aamulla kello soi kuudelta – laitoin eväät teineille, tein puuroa ja kahvia että jaksavat pitkän matkan mökille bussilla. Puolivälissä vaihtavat bussista toiseen ja köröttävät sitten vielä toiset kolme tuntia. Ottivat mukaan eväsleipiä, vesipullot ja karkkia ja keksiä. Lakanoita ei tänä vuonna tarvinnut viedä.

Vein heidät aamulla autolla junalle – yritin patistaa heitä aikaisempaan junaan mutta heidän mielestään ei tarvitse mennä liian aikaisin asemalle ”istumaan ja tylsistymään kuoliaaksi”. Niinpä mentiin asemalle viisi minuuttia ennen junan tuloa. Sanoin hei hei, toivotin hyvää juhannusta ja ajoin takaisin kotiin – pihalla puhelin soi ja minulle kerrottiin, että juna on myöhässä ”äiti sinun pitää viedä meidät autolla, muuten ei ehditä bussiin…” Tosi kiva… siis todella hauskaa… olin rönttösvaatteissa ja tukka kampaamatta liikenteessä, matkalla suihkuun ja töihin – mutta mitäpä siinä muuta teet kun ajat lapset tunnin matkan bussille ja tulet takaisin kotiin…

Ajoin lievää ylinopeutta koko matkan. Kyyditettävät patistivat ohituksiin ja kaasupolkimen käyttöön ”no, ohita se. Aja ohituskaistaa, no mee nyt, hei. Ei haluta myöhästyä, siis ei tosiaan… Aja niin kuin stadilaiset, ne osaa sukkuloida. No – rallia nyt!” Radio Nova soitti iskelmää ja äiti ajoi lapsiaan moottoritietä isänsä luo.

Kuin ihmeen kaupalle he ehtivät bussiin! Ja ehtivät vain sen takia kun bussiin oli juhannuksen kunniaksi menossa paljon ihmisiä – bussin vieressä oli jono kun nämä matkustavaiset tulivat juosten bussin lähtölaiturille. Huh. Onneksi kävi näin, lopulta…

Ja sitten on tehty töitä.

Ja hoidettu pakastin-asiaa. Pakastin nimittäin hajosi jotenkin eilen. Se jäähtyy enää noin 12-13 asteeseen sen sijaan, että sen pitäisi olla -20. Maksaa parisataa kuulemma vaihtaa siihen uusi tuuletin. Se taas pitää tilata Ruotsista – on Electrolux.

Edellinen pakastin oli 20 vuotta vanha ja kesti ja kesti. Kai se vei sähköä aika paljon, mutta muuten hyvä. Tämä nykyinen Electrolux-kaappi on 3 vuotta vanha eikä siis kestä – näin se on nykyään usein. Tavarat kestävät vain vähän aikaa, että saataisiin uusia myytyä. Ja saastetta, roinaa kerääntyy maailma täyteen.

Nyt on pakko vielä lopetella työt, sitten pakata ja laittautua juhannusliikenteeseen. Aurinko paistaa – mutta kohta kai tulee kelin muutos viileämpään ja sateisempaan – näin on luvattu.

Lapsonen on ollut marsujen ja kissan kanssa ulkona. Yksi marsu karkasi pensaaseen mutta se saatiin kiinni – ei ihan helposti tosin.

Uutisia en ole viime aikoina juurikaan ehtinyt seurailla. Sen verran tältä päivältä tarttui korvaan autoajelun aikana, että kuulin Matti vanhasen siirtyvän hyväpalkkaiseen työhön, toimtusjohtajaksi Perheyritysten liittoon. Ihan tuntematon moinen liitto - palkkaa siitä saa median mukaan noin 16.000 euroa kuussa. Ei huono - toiset osaavat järjestä itselleen mukavat olot. Mitä hommaan sitten kuuluu, jäänee median kerrottavaksi - se tapahtunee piakkoin. Toinen iso uutinen on kurjempi: Espanjassa juna on ajanut nuorisojoukon yli. Kuolleita ja loukkaantuneita on paljon.

Työloukku ennen lomaa



Voi miten voi ihmistä väsyttää - ja silti piti tulla tänne vielä kirjoittelemaan, yön sydännä! Sivulle jolla ei ole yksikään ihminen käynyt koko sinä aikana jolloin olen tänne tekstejäni rustannut. Onhan tämä toki hyvä paikka ja tapa kirjoitella päiväkirjaa - mukava, helppokäyttöinen alusta teksteille johon voi liittää oman kuvan. Pieni ja jännä tausta-ajatus, että tänne voi tulla joku lueksimaan tekstejä, luuraa mielessä.

Kohta on juhannus. Ihanaa, ihanaa! Aion lähteä tapaamaan nuorimmaiseni kanssa sukulaisia tapaamaan ja nukkumaan aitassa, saunomaan ja syömään omenapuiden katveessa. Toivottavasti tulee lämmin juhannus - tai toivottavasti ainakin kuiva! Tärkeintä on tavata sukulaisia, olla yhdessä ja hassutella! Isot lapset menevät tapaamaan isäänsä ja isänäitiä; emme ole viettäneet juhannusta yhdessä heidän teini-elämänsä alkamisen jälkeen. Jos he ovat minun kanssani - silloin ollaan kavereiden kanssa. Jos isä kutsuu, ollaan isän ja isän suvun kanssa. Näin se on - se on tuntunut kovalta ja rankalta mutta en osaa sille itään tehdä. Olen lähivanhempi - ja monasti lapsille lähinnä täyshoidon ylläpitäjä - siinä kaikki. Ihan rehellisesti: näin se on! Äidin olemassaolo ja liian lähelle tulo ärsyttävät heitä - ääni muuttuu ärsyyntyneeksi ja kärsimättömäksi vaikka kysyisin kuinka ystävällisesti vaikka vain ihan tavallista asiaa...

Olen tehnyt töitä aivan hulluuden rajoille viime viikot. 12–14 tuntia putkeen. Nyt on selkä ja jalat kipeät istumisesta, stressaamisesta ja silmät kipeät valvomisesta... No, syy tähän paahtamiseen on yksinkertainen: haluan lomalle! Sitä ennen on saatava iso kasa töitä alta pois; ne eivät voi jäädä odottamaan loman ajaksi!

Hyvää yötä. Kello käy jo pitkälti torstain puolta. Menen vällyihin ja jatkan kirjoittelua kun ehdin ja jaksan! Maahan on saatu uusi pääministeri - kaikki siis hyvin, eikö niin. Voi nukkua yönsä rauhassa!

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Så fint bröllop - inte ett torrt öga i hela Norden



Barn älskar sagor – en saga innan man somnar i sin mjuka säng, armen runt mumintrollets stora mage. ”Mamma, berätta igen om den där snälla vackra prinsessan som bor i slottet i Sverige, och prins Daniel som inte var en groda!” Kan en pigg liten finsk tös tänkas säga ikväll när blir sängdags.

”Det var en gång en prins som levde i ett fjärran land som hette Sverige. Till det landet kan man resa med stora fina båtar över havet vet du, lillan…” börjar mamma och berättar den fantasirika sagan till tösen och mumintrollet.

Prinsar i de tjocka sagoböckerna hamnar i konstiga och spännande äventyr, hittar alltid den snyggaste flickan som har gott hjärta och vackert utseende – de blir kära. Trots ytterligare svårigheter så – ja, alla vet att prinsen och prinsessan får varandra och lever lyckliga alla sina dagar. ”God natt älskling, sov gott nu – och dröm on prinsar och prinsessor” Så sade mamma eller pappa till oss på kvällen när vi var barn, så sade mammornas och pappornas mammor – och kanske pappor. Så säger vi till våra små i sina sängar innan de somnar.

Sagor är mera bestående än verkligheten där vi lever! Vad annat har vi kvar av mormödrarnas tid – än just sagor?

Nu fick vi uppleva sagan i det riktiga livet!

Oj så vackra de var! Mamma drottningen, pappa kungen, alla de fina gästerna från olika kungadömen och sina ståtliga slott och riken från nära och fjärran länder.

Vi här i östra grannlandet till konungariket Sverige har inga prinsar eller prinsessor – men: vi tittade på allt det fina och vackra från två direkt sändande TV-kanaler – vi suckade och vi sa oj, titta vad de kan, svenskarna! Tänk om vi också hade monarki, om vi hade en kung och drottning! Kanske vi kunde också klä oss mera elegant, se mera mondäna ut!

Och så häpnades vi över kungens tal ”det måste väl vara svårt att ge bort sin dotter – han kanske hade hoppats på en riktig prins” tänkte vi (- fast ger man verkligen bort sina döttrar idag...? Nej, kanske inte men i bröllop görs det så.) När vi såg kungen leda sin dotter på altargången, när vi hörde honom – bara en smula tafatt – ge en ros till sin egen älskade drottning, tala till brudparet och alla de samlade gästerna. Sen hörde vi den nya prinsens far tala – och blev igen imponerade: så väl han talade, så fint han kunde utrycka sig! Men när den nya prinsen från Ockelbo (var nånstans kan ett sådant ställe vara…?)- han som är före detta företagare och idrotts-entusiast, en gym-lärare, skulle tala var lite rädda…”vad ska han säga, darrar hans röst…” Men oj – han började på engelska, han fortsatte på svenska – han talade roligt och han talade väl: det var väl helt otroligt vad bra han var! Rolig, valtalande, känslofull – och så är han så stolt över sin kära hustru, prinsessan… Han är en riktig prins, eller hur? – Prins Daniel.

Mina hjärtliga gratulationer till er båda nu när ni äntligen har kommit till äktenskapets hamn. Tack för ett oerhört fint bröllop! Må ni ha många, många lyckliga år och ett helt, fint liv tillsammans - ett liv som blir ett lagom stort äventyr med inte för stora vågor och stormar som gungar er gemensamma båt! För stormar blir det alltid, det hör ju till.

Och må ni ha barn när den tiden kommer! Lev lyckliga alla era dagar

torstai 17. kesäkuuta 2010

Kirjailijan potkut ja salaatin taika



Mediassa keskustellaan ja tehdään hurjia uutisia Sofi Oksasen potkuista kustantamostaan. Mielenkiintoinen asia – ainakin satunnaisesti aiheen tiimoilta uutisia lukeneelle: ensin kustantajan organisaatiossa kuohuu ja kiehuu kun organisaatiota myllätään. Sitten kirjailijat polttavat päreensä, protestoivat ja uhkaavat lähteä talosta joka ei hoida heidän asioitaan. Osa lähtee muualle. Aikaa kuluu, johto istuu palleillaan. Nyt sitten Suomen nimekkäin kirjailija saa loparit kun on aukonut suuta liikaa julkisuudessa.

Toimitusjohtaja tuntuu saaneen firman todelliseen kaaoksen tilaan – ennen joulua iso joukko kirjailijoita viestitti Sanoman johdolle olevansa tyytymätön kustantamon johtoon. Toimitusjohtaja A. Baijars ei ilmeisesti ole saanut asiaa kuntoon koska sieltä kaikuu nahistelun ääniä näinkin kauas kuin meikäläisen korviin aina silloin tällöin. Kustannusalalla kiehuu – kerrotaan. Sofi Oksanen saa kirjailijana kunnianosoituksia ja nimeä ympäriinsä – viimeksi hänestä oli juttu USA:sta jossa hänen kirjastaan tehdään näytelmäversio ja hänen kirjojaan käännetään eri kielille… Luulisi, että tuollainen kirjailija on kullanarvoinen helmi omalle kustantajalleen – mutta eipä sitten kuitenkaan. Potkut tulivat, kun hän haukkui kustantajaansa ja varsinkin toimitusjohtajaa oikein olan takaa muun muassa Apu-lehdessä. Harva työntekijä uskaltaa haukkua räksyttää omaa palkkansa maksajaa tuolla lailla; siinä kerjää todellakin verta nenästään. Mutta ehkä Sofi ajatteli, että hän voi kuuluisana ja firmalleen rahaa tuovana kirjailijana vaikuttaa firman johdon vaihtamiseen – kukapa tuon tietää. Skisma on iso, se on selvä. Outoa vain, jos kaksi noin huonosti keskenään toimeentulevaa ihmistä voi taistella julkisuudessa eikä asiaa saada sovittua siistimmin sisätiloissa. Ja minkälaisia ihmisä voivatkaan olla nuo kaksi naista jotka eivät tule toistensa kanssa mitenkään toimeen?

Todella outoa johtamista toimitusjohtajalta. Aika heikoissa kantimissa on johtamisopit jos hän irtisanoo Suomen nimekkäimmän kirjailijan tekstiviestillä – niin kuin jossain lööpissä tänään luki!

Mutta mikä herkkupala tässä tarjoillaan kaikille johtajuuskonsulteille, totisesti! Katsokaa tästä – kaikki virheet samassa paketissa! Ja mediahan rakastaa tällaista draamaa, skandaalia!

Tietenkin totuus on ihan tyystin erilainen kuin miltä se lööppien ja lehtien sivuilla näyttää… Mutta maine luodaan mielikuvista ja ne ovat nyt Södikalle surkeat! Ei se toimitusjohtaja voi ihan huippu olla kun tällaista pääsee tapahtumaan, ei mitenkään! Kuka hänet palkkasi - koulutti? Mikä tausta hänellä on? Eikö hän ole saanut esimiestyöskentelyyn ja julkisuuden hallintaan mitään eväitä? Kysymyksiä, kysymylsiä!

Ainahan kirjailijoissa on ollut noita suuria ja hankalia – kuuluu ikään kuin siihen maailmaan!

No, meikäläisen työpäivä on ollut tiivis ja työntäyteinen – vaikka ihan eri sfääreissä elelenkin. Eletään tiukkoja aikoja, tosiaan. Ja jos porukka työpaikan pidoissa vähenee jatkuvasti erinäisten YT-neuvotteluiden seurauksena, eivät pidot näissä kekkereissä siitä ilosta tosiaankaan parane… Töitä saa paiskia olan takaa kun hommat on hoidettava vaikka tekijöitä on vähemmän. Ja koska raha ei liiku, ei se liiku palkanlisiinkään.

Puutarhanhoito antaa elämälle uutta ja erilaista särmää, sanotaan. Niin kuin tekee myös ruuan laitto ja keittiössä puuhastelu - kuulemma. Mikäs sen lokoisampaa kuin tulla raskaan työpäivän jälkeen kotiin, kohdata sohvalla makailevat teinit ja nähdä kaikki se kotoisa sekasorto joka kodin auvoisessa lämmössä vallitseekaan… Astioita ja likaisia ja puhtaita vaatteita, kenkiä ja lehtiä, kirjoja ylt’ympäriinsä joka paikassa. Puoliksi syöty spagettiannos kuivuneena lautaselle joka löytyy keskeltä eteisen lattiaa, kissan hiekkalaatikko haisevana ja kissa surkeana kun ei pääse asioilleen. Viime viikolla se pissasi vessan matolle ja peitteli tekeleen myttäämällä maton palloksi - kukaan ei jaksa nostaa kakkakikkareita laatikosta pönttöön vaikka kissa on olevinaan nimeomaan heidän lemmikinsä.

Ei kun käärimään hihat ja tiskaamaan, noukkimaan tavarat paikoillen ja putsaamaan paikat. ”Joo joo” sanovat läppäreihinsä uppoutuneet teinit ärsyyntyneitä jos heitä häiritsee "Älä taas aloita". Ei heitä saa liikahtamaan, ei lika ja sotku heitä häiritse mitenkään. Silti pyydän heitä siivoamaan jälkensä. Joskus se toimii - ainakin yhden lautasen tiskialtaaseen kantamiseen saakka.

Siivosin, tein ruuan, katoin pöydän, pyysin laiskimukset syömään kanawokkia ja riisiä, kaadoin multaa kierrätyskukkaruukkuihin jotka poimin ehjinä ja kunnollisina talon roskiksesta viikko-pari sitten, laitoin kumpaankin ruukkuun erilaisia salaatinsiemeniä, pienimpään ruukkuun voileipäkrassia. Hyvin tietäen toki, että kukkaruukut ovat aivan liian pieniä salaatille – mutta katson sitten myöhemmin mitä taimille teen. Nyt vaan halusin kylvää ne – syön niitä vaikka samaa tahtia kun kasvavat ruukussa – tai vien ne mummilan kasvimaalle taimina mittumaarina. Siitä minulle juhannuskukat – laitanpa ehkä seitsemän salaatinlehteä tyynyn alle – saisinkohan siten vielä sulhon itselleni – kasvissyöjä-sulhon, tai ehkä kokin? Kannattaa ainakin yrittää – olishan mies tässä aika kiva – hmm?

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Kameran akku ja muita ruokapöytäpuheita


Kameran laturi meni rikki – se ei vain yksinkertaisesti enää lataa akkua. Vein sen takaisin valokuvaliikkeeseen josta sen ostin vain pari kuukautta sitten. Mies katseli akkua mietteliäänä, pudisteli päätään ja totesi, että kun näitä nyt hajoaa näin usein, ei hän voi niitä enää ottaa vastaan – hänen pitää ne maksaa sitten omasta pussista. Pari kuukautta sitten hajosi minulta tosiaan edellinen akku – ihan omaa vikaani samoin kuin joskus on hajonnut kännykän laturi; se piikki joka työnnetään töpseliin katkesi kun laturi putosi sylistä liukkaalla jäisellä rappusella. Maksoin silloin uuden laturin normaalisti kauppiaalle ja kauppias lupasi hävittää vanhan laturin ”et sä tällä mitään enää tee, heitetään roskiin vaan”. Nyt sitten olen muuttunut jotenkin epäluotettavaksi asiakkaaksi, näköjään… Tämä nyt hajonnut laturi tosiaankin lakkasi vain yksinkertaisesti lataamasta, en tehnyt sille mitään siinä välissä – eilen latasi, tänään enää ei. Hmm. ”Olen myynyt näitä varmasti kymmeniä tämän sinun akkusi jälkeen. Kukaan, ei yksikään asiakas, ole tullut valittamaan” sanoi hän, ja katsoi minuun kuin todelliseen rikolliseen.

Asia jäi nyt roikkumaan ilmaan. Etsin kotoa nyt pakkausta jossa akku oli ostettaessa ”Muuten en voi lähettää tätä tehtaalle, pakkaus on oltava” sanoi. Akussa on vielä hitusen virtaa jäljellä – elelen sillä latauksella nyt hetken ja mietin mitä teen. Tekisi mieli mennä ihan toiseen kauppaan. Kauppiaan tyyli otti kyllä päähän. Hänellä oli myös kiire kaupasta pois ja antoi ymmärtää, että nyt pitäisi laittaa kauppa kiinni - kello oli puoli kuusi. Sanoin vielä hänelle lähtiessäni, että olisi kiva katsoa uutta Olympus PEN-kameraa kun tulen seuraavan kerran akku-asiaa hoitamaan koska olen etsimässä uutta, pienempää kameraa. Mies avasikin sitten avaimella lasikaapin jossa hänellä on esillä sellainen kitti-versiona, näytti minulle ainokaistaan hyllyssään olevaa yksilöä. Kiire hävisikin kun tuli mahdollisuus myydä… "Tästä voisit saada hyvän hinnan" No, en pidätellyt häntä kauaa – oli samanlainen nihkeä olo kuin turkkilaisessa nahkakaupassa jossa myyjä lupaa mitä vain, että ”aito Vuitton väärennys” kävisi kaupaksi…

Tällaista tämä on!

Mutta ei tämä vielä mitään niihin autokauppakokemuksiin verrattuna ole joihin olen törmännyt. Autokaupassa saa nainen vielä nykyäänkin katsella autoja ihan rauhassa, istuskella niissä ja lueskella kylttejä, oppaita yms – myyjille tulee harvoin mieleen, että nainen saattaa ihan oikeasti olla autoa ostamassa. Olen auton aina lopulta saanut, toki, mutta nyt osaan reippahin mielin mennä selvittämään myyjälle aktiivisesti mitä haluan – ja antaa ymmärtää, että tosiaan ymmärrän, että autossa on muutakin tärkeää kuin että se on pieni, sievä ja punainen – ja että aurinkolipassa on meikkauspeili. "Oman vaimonkin mielestä meikkauspeili on auton tärkein osa” kertoi minulle yksikin Volvo-myyjä. Se ruutupaitainen viiksivallu jäi kyllä meikäläisen autokauppaa paitsi – mutta eipä tuo ikinä luullut minun sellaista olleen ostamassakaan. Eräs toinen tummapukuinen kauppamies toisessa myymälässä lähestyi minua etukumarassa, kädet suuren vatsan päällä melkein rukousasennossa, hymy huulilla, pää kallellaan ”Ja mitähän täällä, onko rouva ihan yksin liikkeellä, ihan omaa uutta autoa etsimässä? Vai perheellekö pitäisi saada auto? Siinä vieressä meillä on oikein sievä pieni kauppakassi, mahtuu ruokaostokset nätisti kyytiin, ja vaikka vaateostokset myös samalla. Heh heh. Tämä on hyvä parkkeeratakin, sen saa helposti nainenkin ruutuun.” Mies katsoi minuun ilkikurisesti ”Tulee isännällekin sitten halvemmaksi”

Kiesus! Tuosta tapahtumasta on nelisen vuotta aikaa mutta saan siitä vieläkin väristyksiä… Siis äklötyksen värinöitä. Mistä on tullut tuo tapa leperrellä naiselle kuin vähä-älyiselle? Vanhemmat perinteiset autokauppiaat eivät oikein osaa suhtautua naiseen auto-ostoksilla – ja monet itselleen autoa ostavat naiset ottavatkin miehen mukaan – tulee helpommaksi niin, sanovat.

Minä kyllä haluan itse valita auton – ja toivon, että kauppias puhuu minulle suoraan eikä miehen kautta. Hupaisaa, että kamerakauppa menee helposti hiukan samalla tyylillä – ainakin pienemmissä ”perinteisissä” kamerakaupoissa. Vaikka naiskuvaajia on varmasti ihan yhtä lailla miesten kanssa…

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Tulisipa kesän lämpö jo tänne Pohjolaan!



Onpa kova ikävä omaa pikkuistani. Siellä se nukkuu, makuupussissa teltassa. Onkohan sen kimpussa hyttysarmeija, saako unta ja liekö kaikki hyvin? Kännyköitä ei saa käyttää – ohjaajat soittavat jos jotain tarvetta sellaiseen tulee. Ei ole soitettu joten kaikki on varmasti hyvin. Ja soittihan hän kyllä nopsaan aiemmin tänään – ja sanoi, että ei voi puhua mutta kaikki hyvin, äiti – heippa.

Autoilin Helsingissä tänään. Ja havaitsin vanhan tutun seikan: vaikka säästä ei huomaa, että on kesä niin sen huomaa siitä, että pääkaupungin kadut on kaivettu ylös – jalkakäytäviä, ratikkakiskoja, katujen puolikkaita on kaivettu kuopalle erilaisten remonttien tieltä ja lisäksi vielä erinäinen määrä taloja on huputettuja ja vieressä on yhtä sun toista kojetta ja laitetta, poraa ja jyskyttäviä ja surisevia seinien putsauakoneita, hissikuilujen räjäyttäjiä yms. Nämäkin remontit sulkevat jalkakäytäviä ja osia ajokaistoista. Kaupunki on hankalakulkuinen, rumaksi riivitty. On se vaan ihme juttu kun tämä yksi ja sama kaupunki on joka kesä samassa tilanteessa. Jatkuva remontointi ottaa päähän – miten remontoitavaa voi ylipäätään riittää vuodesta toiseen hamaan ikuisuuteen tällaisia määriä, aina vaan…?

No - sää on siis kylmä. ei ole helleaaltoa täällä, ehei. Pukeuduin tosiaan takkiin, lämpimään kaulahuiviin ja vuorattuihin hansikkaisiin – niin kuin näytti tehneen moni muukin. Kurjan kylmä on, totisesti! Välillä tuli vettäkin taivaalta ihan kunnolla, sitten taas ei…

Iltapäiväpalaverin jälkeen kävelin hetkisen keskustassa – aika paljon siellä on jo turisteja; perhekuntia ja isoja ryhmiä käveli Espalla, Aleksilla ja Senaatintorilla.

Kävin käpeksimässä myös Senaatintorilla, katselin suurkirkkoa ja huomasin oven olevan auki. Menin sisään – kuulostelin suuren kirkon hiljaisuutta, katselin ja kävelin kauniin vaaleassa kirkossa. Se on mahtipontinen, suomalaiseksi kirkoksi. Vaalea, luterilainen - niin suomalainen! Siellä oli tänään aiemmin ollut joku musiikkitapahtuma mutta se oli ohi, ovesta tuli nyt vain turisteja kameroineen. Otin ohjelman ja ajattelin tutkiskella sitä. En jäänyt kirkkoon istumaan. Olisi kiva mennä joskus kuuntelemaan vaikka urkukonserttia!

Tänään en saanut itsestäni niin paljon irti töiden suhteen kuin olisi pitänyt… Jotenkin nihkeä olo; listalta jäi monta asiaa tekemättä mutta nytkään ei huvita – kello on kohta kaksitoista joten kai tässä täytyy painua punkkaan kohta. Toivottavasti huominen on pirteämpi päivä! Hommia on tosi paljon!!!

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Raparperikakku uunissa, silityslauta odottaa



Tein kunnon brunssin englantilaiseen tapaan paistetuilla pekoneilla, munilla ja perunoilla sekä pavuilla ja paahtoleivällä, tavallisen aamupalan sijaan tänään – sitten ei tarvitse seurata lasten jatkuvaa jääkaapin oven availua ja vastata kyselyihin milloin syödään. Tänään syödään myöhemmin!

Teki sitten mieli leipoa jotain – ja seuraten ruotsalaisen 1700-luvulla eläneen kuulun hushållerskan Cajsa Wargin ohjetta ruuanlaittoon ”Man tager vad man haver”, tein inventaarion kaappeihin. Hmm - aika nihkeästi aineita mutta sentään vähän margariinia ja munia ja fariinisokeria, tosin kovettunutta. Jauhoja ja leivinjauhetta vajaat pakkaukset. Alkuasetelmassa oli neljä paksuhkoa raparperin vartta ja siitä sitten miettimään mitä tehdä – piirakkaa, kiisseliä, soppaa vai kenties mehua. Päädyin ruotsalaiseen raparperikakun netti-ohjeeseen; kardemumma rapskun kanssa voi ola hyvää! Tuoksuu hyvältä – tätä nautitaan iltapäivällä tai jälkkäriksi, vähän riippuen siitä milloin joukot eli perhekunta alias lapset ovat seuraavaksi kotosalla. Yksi lapsista on niin ”allerginen” kaikelle kasvipainotteiselle ruualle, että hänelle on ihan turha mitään hyvä salaatteja tai piiraita tarjota. Vaikka luonto ja luonnonsuojelu ovat meillä kovassa kurssissa, maistuvat perinteiset ruuat joissa on lihaa/makkaraa/kalaa parhaiten. Paitsi tietenkin maksa josta jokainen saa inhon väristyksiä.

Eilinen tuulisää vaihtui illan ja yön kestäväksi vesisateeksi… Lämpötila on piirun yli kymmenen astetta – onpa kiva kesäsää! En mene ulos pyöräilemään – en kyllä! Ajatus tehdä tunnin-parin pyöräily saa jäädä odottamaan parempia kelejä. Ai jai – ei näin kilot tietenkään karise; ulkoilun vaihtaminen leivontaan ja pyykin silitykseen ei ole kunnon kannalta järkevää – mutta näin tällä kertaa!

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Tuuli meitä heiluttaa – heijaa vaan!





Lauantai-ilta noin kuuden pintaan on aika lailla viikon paras hetki. Silloin on yleensä siivoukset ja ruuanlaitot tehty ja voi istua alas, kuunnella lauantain toivottuja ja neuloa, lukea lehteä – tai kirjoittaa blogi-tekstiä niinkuin nyt.

On hyvä olo. Vaikka pikkuinen ei olekaan kotona – se tuntuu tosi oudolta. Vein hänet aamusella taas yhdelle leirille – rinkka ja makuualusta selässä heiluen hän taapersi nuotiotulille ja metsän elämää seuraamaan… Illalla vasta hänet junalta hain kotiin. Mutta kohtahan meillä on yhteinen loma edessä, sitä odotan jo innolla itsekin. Teinit ovat lähdössä omiin menoihinsa kumpikin. Keskimmäinen haetaan autolla kohta, vanhin lähtee vähän myöhemmin. Jään kotiin yksin. Ajattelin neuloa, kirjoitella ja tilata Ifolor-valokuvakirjan viime kesän kuvilla. Siellä on tarjoushinnat vielä jonkun päivän ajan.

Kävin hetki sitten pienellä pyöräilyllä – tuuli suhisee, kohisee ja humisee puissa, lennättää oksia, puut ja pensaat taipuvat melkein vaakatasoon; vastatuulessa ei pystynyt hetkittäin hengittämään eikä pyörä mennyt eteenpäin. Nauratti – siinä hihkuin itsekseni pyörän selässä ja yritin päästä eteenpäin. Kävin jättämässä lottorivin Ärrälle – nyt on iso lottopotti jaossa ja olisi kiva siitä saada pieni osa meille. Heti tietäisin mihin sen käyttäisin: remonttiin ja velkojen maksuun. Mummilan korjaamiseen. Reissuun jonnekin kivaan paikkaan lasten kanssa – vaikkapa Martiniukselle. Kotiinpäin pyöräillessä huomasin lastentarhan seinän vierellä juhannusruusun jo kukassa. Ihana kukka – symboloi kesää ja kaikkea ihanaa. Kesähäitäkin. Se tuoksuu ihanalta ja on kaiken kaikkiaan hennon vahva ja kukkiessaan kaunis, muutoin vaatimattoman näköinen pensas. Finlands vita ros. Nyt yksi oksa tuoksuu tuossa vieressä, lemmikkien ja sireenin kanssa vaasissa. Miksiköhän lemmikki on lemmikki – tai forget-me-not/Fergiss-mein-nicht/Forget-me-not niin monella kielellä? Pieni, kaunis kukka – hento ja vaatimaton; muodostaa kauniita vaaleansinisiä mattoja puutarhojen reunoille

Näin taas jänöjussin; rusakko hypeksi rauhaisan lokoisasti juuri pois kameran linssin edestä kun olin ottamassa hontelokoivesta kuvaa!

Suomelle on tänään valittu 41-vuotia naispuolinen pääministeri – Mari Kiviniemi. Toivottavasti onnistuu työssään – nyt vaikuttaa hyvältä ja luonnolliselta, ajattelevalta ihmiseltä. Toisin kun eräs toinen naispuolinen puoluejohtaja joka vaikuttaa jäykältä ja jota kuunnellessa tulee mieleen, että hän näyttelee roolia – ei ole tilanteessa aidosti itsenään. Puhuu jäykästi, on teennäisen oloinen. Nämä kaksi naista samaten kuin Suomen ensimmäinen naispääministeri – se jolle lähetettiin faksilla salaista materiaalia pyytämättä ja yllätyksenä… "Olen yrittänyt puhua mahdollisimman totta" – ovat Pohjanmaalta. Sieltä jämäköiden ja rehtien ihmisten alueelta… No, toivotaan, että meillä nyt olisi hyvä ja osaava, luotettava ja avoimesti kommunikoiva pääministeri maassa. Hän on kielitaitoinenkin, kuulemma – toisin kuin pari edeltäjäänsä. Hyvä alku hommaan, siis.

Grattis! Congratulations! Onnea uuteen tehtävään, rouva pääministeri!

Nais-asioihinsa kompastelevat äijäpoliitikot saavat väistyä vonkailemaan vähän matalammalla profiililla, vihdoin!

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Litsis lätsis loiskista – näin me taas kastutaan




Ilta jo hämärtää, kello kohta kymmenen. Lapsonen tulee kotiin leiriltä – eno tuo junalla kun tämä äiskä ei päässyt töistä ajoissa omaansa hakemaan. Ihanaa saada apua - tosiaan. VAikka on huono omatunto kun en itse hoitanut asiaa.

Vaikka kello on näin paljon, laitoin vasta makaronilaatikon uuniin; pikku-hukka tilasi sitä jo leirille mennessään. Ja tämä äitihän tekee, tietenkin… Ruuan jälkeen sitten suoraan nukkumaan, huomenna alkaa jo uusi leiri!!! Aika rankaa näin tiukka kesän alussa lapselle, mutta kohta nämä ohjelmat loppuvat ja toivottavasti omakin työtahti hiljenee edes hiukan - saadaan olla sitten yhdessä ja viettää rauhaisaa aikaa. Ensi viikolla ei vielä hiljene mutta sen jälkeen, toivottavasti.

Meillä lentelee kotona taas perhosia – kun talossa asuu jyrsijöitä niin perhosia ei voi valitettavasti välttää. Laitan aina kaikki jyrsijöiden ruuat vajaaksi viikoksi pakastimeen että ruuissa olevat toukat kuolevat – ja vältetään tuo inha lentely; koko ajan on mielessä että ne menevät jauhopurkkeihin, näkkileipiin yms ja munivat sinne…Hoh hoijakkaa.

Viikonloppuna Suomelle valitaan uusi pääministeri. Matti Vanhanen siirtyy syrjään ja paikalle astelee todennäköisesti Mari Kiviniemi, jos media oikein on onnistunut propagandassaan. Saapas nähdä sitten. Puheet ovat sekä Keskustan että Kokoomuksen puhujapöntöissä aika höttöjä – outoa kyllä, joku uskoo noihin palopuheisiin ja huonosti esitettyihin toiveisiin ja ajatuksiin joita puhujapöntöistä lausutaan… Itse olen kyyninen – mutta harvoinpa ne ajatukset joita esitetään mitenkään näkyvät tavallisen ihmisen arjessa. Kouluasioista vastaava ministeri saa esimerkiksi verenpaineen kohoamaan joka kerta kun esittää toiveitaan ja ajatuksiaan – viimeksi sieltä on toivottu draaman opetusta koulussa… Nykykoulussa ei oikeasti ole varaa oikein mihinkään – kynistä, terottimista ja kumeista on puuteta, kielivalintoja on ota tai jätä tämä kieli; meilläpäin saa pakkoruotsin valita vasta kamalan myöhään – moni sen haluaisi jo paljon aikaisemmin lukujärjestykseen. Meillä haluttaisiin lukea ruotsia mutta lehdistö ja kuka lie ovat saaneet kaiken kansan uskomaan ruotsin olevan kamala kieli jota ei missään tapauksessa kannata lukea. Jos joku haluaa – on varmaan jo lähtökohtaisesti luuseri. Venäjää pitäisi kuulemma opiskella enemmän – mutta sitä ei voi oikein missään pienemmässä kunnassa edes valita. No, politiikka on elämää suurempaa taidetta, se on selvä!

Parempi keskittyä muuhun… Tänään katselin luontoa vesisateessa – auton ikkunasta. Lupiinit ovat vallanneet teiden reunukset ja tehokkaasti ne syövät maan muilta kasveilta. Kauniita toki, nyt kukkiessaan. Mutta ikäviä siinä mielessä, että leviävät ihan valtavasti… Sade saa maailman omalla laillaan tosi kauniiksi.

Etanat nousevat myös maan pinnalle… Niitä on nyt paljon. Pieniä mustia – lievätkö niitä haitallisia, poikasena. Näyttävät ihan marsun kakalta….

torstai 10. kesäkuuta 2010

Aurinko paistaa- siitä on syytä iloita!



Olen ollut poissa yleisestä maailmanmenosta pari päivää – eli olen ollut asiakas-tilaisuudessa ja koulutuksessa ja poissa oikeastaan kaikesta muusta. Eilein illalla tulin kotiin puoliltaöin; teinit olivat onneksi tehneet itselleen spagettia ja jauhelihakastiketta materiaaleista jotka heille hankin edellis-iltana.

Tänään ehdin tekemään ruokaa. Tänään tosin piti mennä katsomaan kehitysvammaisista kertovaa ”Vähän kunnioitusta” elokuvaa mutta en tiedä missä se menee joten en lähde sitä etsimään. Sain kutsun uuden Suomnen kautta sinne ja yksi lapsonen lupautui aveciksi mukaan. Nyt tämä keikka jäi väliin mutta yritetään kestää. Myöntää täytyy, että väsyttää ja laiskottaa niin paljon, että on kiva mennä kotiin – siivoamaan paikkoja ja tekemään ruokaa, sitten voisi lukea kolmen päivän sanomalehdet… Niitä on iso kasa keittiön pöydällä odottamassa. Silitettävää pyykkiä on myös ainakin tunniksi - ääh.

Uutisia pikaisesti netistä selailemalla huomaa päivän puheenaiheet, laajakaistan hinnat laskevat pääkaupunkiseudulla, EKP:n korot pysyvät paikoillaan, Kreikan talouskriisi yhtä huono ja monta muuta maata, mm Portugali, Espanja ja joitain Itä-Euroopan maita lähellä samaa kaameaa taloustilaa. Homenna alkavat sateet. Sitten tuo Wahlroosin köyhien mollausjuttu saa jatkoa näin (Uusi Suomi tänään):
-------------
"Rikkinäisten perheiden" eli yksinhuoltajaperheiden tuet käyvät liian kalliiksi ja pitäisi siksi poistaa, vaati miljonääri Björn Wahlroos alkuviikosta. Yksinhuoltaja saa Suomessa kuitenkin vain vähän tukea. Nämäkö tuet Wahlroos halusi pois?
hallituksen puheenjohtajan Björn Wahlroosin vaatimus Financial Timesin haastattelussa on nostattanut kovan hälyn. Wahlroos vaati sekä köyhien että rikkinäisten perheiden tukemisen lopettamista.


Wahlroosin lyttäämät yksinhuoltajat saavat Suomessa vain vähän tukea. Ainoa yhden vanhemman taloudelle maksettava erillinen tuki on lapsilisän yksinhuoltajakorotus ja sekin on vain 46,60 euroa kuukaudessa.
Pelkän yksinhuoltajuuden perusteella ei makseta mitään muuta tukea. Muut tuet riippuvat täysin tuloista, kuten muillakin perheillä. Ja lapsilisää saavat kaikki, myös miljonäärien lapset.
-------------
Olenhan minäkin noita rahoja saanut, täytyy myöntää. Ajattelin aiemmin, että ne ovat osa lapsilisää. Nyt saan lapsilisää enää yhdestä lapsesta. Josta toki olen tosi iloinen, niin kuin olin aikoinaan myös äitiyspaketista. Se oli todella hyvä juttu, auttoi paljon vaikka silloin oli vauvan isäkin vielä kehissä – ja minusta tavara oli hyvää, käytin kaikkia laatikon tavaroita siihen mihin ne olivat tarkoitettu.
Monet kommentoivat silloin, kuten yleensäkin, että vaatteet olivat rumia ja tavarat eivät olleet mieluisia. Mutta se on normaalia – koskaan ei mene niin, että kaikki kannattaisivat samoja asioita. Ja ne joilla ei ole rahasta tiukkaa, ostavat sitten erilaista tavaraa kuin he joilla on vähän rahaa käytössään.

Ruotsin prinsessahäät on ihan kulman takana – Ruotsin media on ihan kuumeissaan… Mutta kiva juttu, kyllähän se täytyy seurata sitten – ensi viikon lauantaina. Jihuu – niin romanttista. Vickan tykkää kuulemma Roxetista ja Carolasta… hmm.

tiistai 8. kesäkuuta 2010


Aurinko paistaa - ja meilläpä on kovin kiireistä työmaalla. Siksi vain lyhyt viesti tänään - ennenkuin lähden jatkamaan päivää iltaan, asiakkaiden kanssa.

Kävin silmälääkärissä; kärsin kuivista silmistä josta tämä kiusa johtuu. Asia hoituu kunnollisilla silmätipoilla. Oikein lohduttava tieto - kuvittelin jo ties mitä, jopa hiljaista sokeutumista. Silmälääkäri ehdotti silmäleikkausta - minulla on niin huono näkö, että saisin siitä todella paljon etua, sanoi.

Harkitsen asiaa. Leikkaus on kuitenkin kallis - siihen ei juuri nyt ole rahaa. Monta paria silmälaseja saisi sillä hinnalla, muun muassa. Mutta laitanpa loton, jos vaikka onnistaisi...

Lapset voivat hyvin, isosta pienempään...

Tein eilen - ja teen tänäänkin - vatsaliikkeitä. Laskut sekosivat kun kuuntelin musiikkia samalla ja jäin aatoksiin; noin 70-80 sit ups -liikettä. Jos jatkan tuota seuraavan vuoden, ehkä jotain näkyy makkaroiden paksuudessa tuossa vyötäröllä.

Jatkan myöhemmin, nyt en osaa keskittyä...

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Elämää ratin takaa


Aamuherätys ja tavarat autoon – hei hei mummi. Lapsi meni tänään kesän ensimmäiselle leirille. Leppoisa sää vaikka ei kovinkaan lämmin; aamusella oli kymmenisen astetta lämpömittarissa, pilvipoutaa.

Vähän suretti lasta ero äidistä mutta mielellään hän sinne jäi, pikku-leiriläiseni. Kaverikin löytyi melkein heti, ainakin juttelukaveri. Saappaat ja sandaalit, paksumpi ja ohuempi paita – kaikki on mukana – niin myös uimapuku ja pehmoleluja kolmin kappalein.

Autossa on tullut taas istuttua, ratin takaa maailmaa katsottua – tänään reilusti yli neljä tunita ja kahtena edellispäivänä yhteensä vielä enemmän. Nyt on oikea jalka kipeä; sitä kipua säestää tietenkin eilinen kitkemis-kipu!!! Silmät on niin kipeät, että pakko näitä on jollekin lekurille pian näyttää. Jos niihin jotain sellaista apua saisi, että ei niin kamalasti sattuisi.

Kävin nettikeskustelussa katsomassa tämänpäiväistä puheenaihetta. Kas, hyvinvoinnistahan siellä puhutaan – Björn Wahlroos ei tykkää sosiaalitukien maksamisesta ja joku hänen ”opetuslapsensa” loihe lausumaan seuraavaa: ” Liian paljon muijia jotka ovat pentutehtaita vaikka ei olisi varaa siihen. Jos ei ole varaa elättää edes yhtä lasta miten voi perustella montaa? Mikään yhteiskunta ei kestä tätä loismäärää ja osaltaan maiden velkaantuminen on tästä johtuvaa.”
Kovat on arvot tänä päivänä, ja vaan kovenee.

En tiedä, olenko itse pentutehdas – jonkun mielestä ehkä - mutta onneksi sentään en sosiaalitukia käytä, en rasita sillä lailla muita. Saan lapsilisää mutta sitä saa Wahlrooskin, niin kuin Suomessa kaikki joilla on lapsia. Toiset kuulemma säästävät kaikki lapsilisät, rahastoivat ne esim. lapselle aikuisuuden alkuun maksettavaksi. Minä en sitä tee – en pysty, lapsilisät on meille tosi tärkeä raha ollut ihan elannon takiakin koko ajan. Yksinhuoltajaperheessä on elämä niin erilaista kuin kahden vanhemman perheessä – etävanhempi ei suinkaan aina hövelisti maksa omien lapsiensa kuluista – jotkut eivät yhtään mitään. Mutta että lapsiperheelliset olisivat loisia – kun saavat avustuksia? Huh vaan. Tuon sanoja on ehkä mies – liekö sellainen joka maksaa omien lastensa elatuksen ja on katkera kun kaikki eivät sitä tee…? Katkera ainakin on.

Miesten suusta olen tietenkin oppinut kuulemaan mitä kaameimpia lauseita, hyvinkin naista halventavaa – tuntuu aina tosi kaamealta. Vielä nykyäänkin, vaikka todenteolla elätän itse lapseni enkä apua ihan kamalasti edes pyydä – joskus kyllä; mielestäni isän pitäisi kuitenkin jotenkin lasten kasvatukseen osallistua vaikka se kuinka vastentahtoista välillä onkin – saa kuulla ohjeita siitä, miten ei pitäisi tuhlata, ei paapoa lapsia, ei ostaa heille mitään. Eikä ainakaan pyytää apua muilta jollei itse osaa asioitaan hoitaa.

Onhan täällä maassa tietenkin paljon perheitä joissa on laumoittain lapsia ja vanhemmat eivät käy töissä – sellainen itseänikin kyllä ihmetyttää; noinkin voi elää. Mediassa oli aikaisemmin talvella juttu jostain ulkomaalaisesta naisesta jolla oli valtavasti lapsia, joka vuosi syntyi yksi lisää. Avustuksia tuli tuhansia euroja kuussa ja nainen reissasi Afrikkaan joka vuosi… En tiedä, mikä jutussa oli totta mikä tarua – enkä tosiaan tiedä miten noin voi elää; eikö tosiaan ihmistä voi velvoittaa elättämään itse perhettään sen sijaan, että muut sen joutuvat tekemään. Siis tämän naisen niinkuin muidenkin. Kaikki tarvitsevat joskus toisen apua – mutta että perustaa koko elämisensä siihen, että toiset maksavat ihan kaiken…

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Puutarhahommia




Pionit maahan, samoin uusi Rosa Korresia ruusu ja kirsikkatomaatin taimi. Ne hankittiin eilen, matkalla. Kaksi uutta valkoista pionia ovat voimakkaasti tuoksuvia ja yksinkertaisin kukin kukkivia. Niissä on jo nuput ja mukana tuli samalla myös pari muurahaista. Muurahaiset pitävät pioneista, niin kuin jokainen pioninystävä tietää – kukissa on sen verran sokeria! Uusia taimia on ihana hankkia – puutarhaa ja vihannesmaata on superkiva suunnitella, tehdä ja nauttia kaikesta siihen liittyvästä. Paitsi ehkä etanoista, kotiloista ja tuhatjalkaisista...

Sääli vain, että aikaa ei puutarhanhoitoon(kaan) ole koskaan tarpeeksi; varsinkin kun puutarha on monen tunnin ajomatkan päässä. Voi että olen vuosien saatossa miettinyt miten asian saisi ratkaistua.. Ei oikein mitenkään, kai. Jos olisi kumppani, kaveri, jolla on samanlaisia ajatuksia, joka tykkäisi puuhailla pihahommien kanssa, korjailla vanhoja rakennuksia, ajaa nurmikkoa ja ylipäätään hoitaa vanhaa pientilan rakennuskantaa… silloin voisi saada hommat junailtua niin, että ehtisi paikalle paremmin ja yhdessä ehtisikin enemmän - mutta no, moiset haaveilut ovat kivoja mutta eleskellään nyt tässä todellisuudessa kuitenkin vielä!

Upea päivä pihatöissä. Nyt on lihakset kipeät; kiskoin oikein todella olan takaa kottikärrykaupalla koiranputkea ja muuta rikkaruohoa maasta, leikkasin kuivia oksia mistä ehdin – omenapuista, ruusuista… Vapautin kolme raparperia valoon, samoin esikoita – heitin multaa raparperien juurelle jos ne vaikka vielä jaksaisivat tehdä satoa tänä kesänä – nyt uskalsin nostaa vain muutaman varren joista tein keittoa jälkkäriksi. Aurinko paistoi, mutta varsinaista hellettä ei ollut. Kahvit juotiin pihalla - välillä teki mieli vetää villatakki päälle. Itikoita oli ilma sakeana, varsinkin koiranputkiviidakossa; nyt on niska ja päänahka ihan muhkuroilla. Pirtelöä on siis tarjoiltu verenimijöille!

Azaleat, rhodot, sireenit kukkivat. Hedelmäpuut lopettelevat kukintaansa. Unikot loistavat upeina, jouluruusut ovat vielä kukassa. Kullerot kukkivat tosi hienosti tänä vuonna.

Viime kesänä meidän pihaan tykästynyt tosi kiva nuori kollikissa ilmestyi taas pihaan. Oli yhtä ihana taaskin; kehräsi ja kiehnäsi ja esitti niin kissaa, niin kissaa… Lapsi ja kissa kaveerasivat sitten parisen tuntia keskenään ennen kuin kissa poistui takavasemmalle.

Käki kukkui! Voi, että se kukkui! En ole ollut näillä main muutamaan viikkoon ja tänään kuulin käkeä ensi kerran tänä vuonna. Ihan lähellä kukkui – laskin 17 kukuntaa – ja sitten se vetäisi henkeä (vai nielaisiko se??) ja jatkoi kukunktaansa – ainakin 50 kertaa, tai yli sen. Käen kukuntojen laskeminen on joku omituinen lapsuuden ja nuoruuden juttu; ensimmäiset käen kukunnat antoivat aikoinaan osviittaa siitä, kuinka monta vuotta menee vielä, ennen kuin menee naimisiin tai kuinka monta lasta saa… Silloin käet kukkuivat vähemmän, antoivat ikään kuin jotain toivoa… ;-) Nyt kun kuulen ensimmäiset käen kukahdukset vasta kesäkuussa ja niitä tulee tuollaisia määriä, voi helposti ymmärtää, että toivo noilla saroilla on mennyttä… Näinhän se on hyväksyttävä, asia… Huoh.

Asiasta kolmanteen. Kävin eilen Sokoksella – tein S-marketissa ruokaostokset pikaisesti ja sen jälkeen oli ajatuksena hankkia T-paitaliivit. Sellaisia ei ole minulla ennestään – mutta koska en halua näyttää liian hölmöltä työpaikalla tavallisissa pitsisissä liiveissäni jotka kuultavat paitojen läpi, menin hankkimaan asiallisemman vaatetuksen itselleni. Sain kokeiltavakseni muutaman parin, sulkeuduin pukukoppiin henkareineni – ja voi kauhistus…. Oma kroppa on jossain vaiheessa tehnyt todellisen kaamean metamorfoosin. Peileistä näin keski-ikäisen naisen joka on kasvattanut ympärilleen vastenmielisen kerroksen vaaleaa pullataikinaa. Yhyy, siis koko keskikropan ympärille… ällötys. Selkäranka ei enää kohoa selästä kohoumana – se on kuilu lihan sisällä. Hyi olkoon – miten olen päästänyt itseni tähän tilaan. Noloa, kamalaa…

Sain itselleni liivit, ei siinä ongelmia, kuitenkaan. Kenellekään en niitä näytä, en myöskään itseäni, ikinä… Edes pimeässä saunassa! Ympärysmittani on nyt isompi kuin se, johon olen tottunut – kaikki on muuttunut. Saisiko tämä pukukopin kamaluus vihdoin itseni löytämään tavan parantamaan tilanteen?

Olen kuulemma kuin oma mummini – pyöristyn suloisesti vanhuutta kohti mennessäni. EI, EN HALUA!!!! Nyt kehiin päivittäiset lenkit, mahaliikkeet! Pois lihottavat napostelut!

Uusi elämäntapa; osaisinko aloittaa sen? Keräsin tänään kassillisen nokkosia nokkoskeittoon. Olisiko se hyvä alku - hyvää ja terveellistä! Ennen kaikkea pitäisi oppia syömään VÄHEMMÄN - eli pienempiä annoksia. Ja siis liikkua.

… vaan ihana enkeli vierellä käy…. Mummi lauloi juuri lapsoselle univirren. Lukivat iltarukouksen ja siunasivat kaikki ihmiset, eläimet ja maailman luonnon. Suloista.

Siunausta tarvitaankin – enemmän kuin osaa ajatellakaan. Maailman tila ei ole hyvä, ei tosiaankaan. Uutisia ei tee enää mieli seurata ollenkaan. Tekisi mieli käpertyä omaan maailmaansa - omaan pieneen pihapiiriin. Miksi ihminen sotkee kaiken maailmassa???

Lippu liehuu, koulu loppuu - kesäloma!


Yksi koululuokka lasten elämässä on saatu päätökseen. Todistukset on jaettu - keskinkertaiset tuli meille. Kuunneltiin kuutosluokkalaisten jäähyväiset ja kuinka heille laulettiin kun he siirtyvät tämän jälkeen yläasteelle. Kukitettiin luokan opettaja ja toivoteltiin hyvät kesät toinen toisillemme.

Sitten läksimme reissuun, jo hyvissä ajoin niin saamme olla mummin kanssa ja tehdä vähän puutarhatöitä ennen ensi viikon kesäleiriä ja työviikkoa. Matka meni oikein kivasti, tie oli hyvä ajaa ja liikennettä sopivasti eikä rekkoja näin kesä-lauantaina ollut juurikaan. erran pysähdyttiin reissun varrella - ja tosiaan, toisen kerran kun vessaan piti päästä - lapsonen ei muistanut käydä vessassa kotona vaikka siitä muistuttelin...

Autoilu on mukavaa - varsinkin jos olisi hiukan pirteämpi! Väsymys vaivaa - ja silmät ovat valtavat kipeät; kirvelevät ihan kamalasti. Väsyneet silmät - tai sitten olen tuijotellut liikaa tietokoneen ruutua.

Kaikki hyvin nyt kuitenkin. Teinit viettävät koulun loppumista omalla tavallaan - onneksi eivät riehu kamalasti - soittelen heille ja seurailen mitä puuhaavat!

Tulimme pikku-hukan kanssa mummin luo iltapäivällä. Nyt on syöty ja vietellään rauhaisaa iltaa. Tein pullataikinan jokunen hetki sitten ja leivon kohta mummille syötäväksi ja pakasteeseen pullaa. Illalla katsotaan vähän telkkua - itse olen huono siinä hommassa ja teen mieluummin jotain muuta. Mutta nyt ihan seurankin takia. Arto Nybergin uusi keskusteluohjelmaa hikkasen katsotaan. Ja uutiset pitää katsoa - isralin ja avustuslaivan kohtalo kiinnostaa.

En viitsi viettää tässä liiemmälti nyt aikaa, halusin vain testata saanko blogin toimimaan täältä. Hyvin meni!

Menen pienelle kävelylle kun saan pullat uunista.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Viikonlopun alku - voi onnea ihanaa


Tuntuupa hyvältä, että viikonloppu alkaa… Viikko on ollut aika monimuotoinen, jos näin nyt voi sanoa… Lauantai-aamuna jaetaan todistukset koulussa – kevätjuhlahan oli jo pari päivää sitten. Näin se menee aina nykyisin; juhla on jonakin iltana ja todistukset jaetaan aina lauantai-aamuisin. Mikä vitsi siinä on? No – kun todistukset jaetaan lauantai-aamuna, saa lauantain merkata työpäiväksi joita kouluvuodessa pitää olla tietty määrä. Sama juttu joulutodistusten ja – juhlan kanssa. Jonkun mielestä moinen on silkkaa huijausta – mutta sanopa tämä opettajalle, niin saat kuulla kuinka kamalan raskasta työtä he tekevätkään… Sama ryöpytys tulee, jos uskaltaa olla kateellinen pitkistä kesä- ja muista lomista. Tottahan on, että opettajilla on superpitkät lomat – toki näin on esim kansanedustajillakin, mutta silti. Kateeksi käy, joka tapauksessa.

Kaksi tuttua opettajaa on ollut koko vuoden vuorotteluvapaalla. Siitäkin voisi olla kade mutta ei jaksa… Eri ammateilla on omat etunsa joita ihminen itse ei yleensä kamalan hyvin itse huomaa…

No – täällä ei vietellä pitkiä lomia eikä vuorotteluvapaita mutta onhan työ sinänsään kiintoisaa, haastavaa ja kaikin puolin täystyöllistävää!!

Huomenna heti todistusten jaon jälkeen lähdetään ajamaan lapsosen leiripaikalle – ajomatkaa tulee yli kolmeksi tunniksi mutta eiköhän se mene mukavasti – pysähdytään kerran tankkaamaan ja toisen kerran kahville, katsellaan kukkia ja puuntaimia matkalla jossain puutarhalla samalla…

Pitäisi vielä silittää lapselle vaatteita leirille mutta herään mieluummin aamusella sen tekemään. Nyt neulon vielä hiukkasen. Jospa saisin lettineuleen takakappaleen valmiiksi.

Aika tyhjäpäiväistä tekstiä tulee… Mutta nämä tekstit näillä sivuilla ovatkin nyt oma ja henkilökohtainen päiväkirja; aika kiva niin. Saan päivän kuvan mukaan, höpötän jotain ja voilá – se on siinä. Olen tällä omassa sopukassani ihan rauhassa – ei tänne tunnu kukaan eksyvän vierailulle. Vähän kuin muutenkin elämässä! Meitsin pikku-maailmassa.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Kiirettä pitää


Sama vanha virsi: kamalan kiire, ei ennätä oikein mitään tehdä kunnolla! Pitää priorisoida – mutta sekin on haastavaa.

YT-neuvottelut ja muut henkilöstön vähennykset näkyvät työvuorina niiden työpöydillä jotka nyt tekevät samat hommat kuin aikaisemmin teki monta henkilöä. Koska laiskoja ei oltu silloinkaan, on pakko jättää osa hommista tekemättä – mutta mikä osa, siinäpä kysymys…

Joka tapauksessa tuntuu aina erinomaisen hyvältä kun joku homma valmistuu; joskus siihen onnen tunteeseen menee pitkään – monien hommien vääntämiseen kuluu aikaa! Ja rahaa on vähän käytössä.

Näinhän se on monella muullakin työpaikalla, luulisin. Töitä paljon teetä ja kahvia kuluu litratolkulla. Minulla viime aikoina myös silmätippoja – silmät väsyvät, punertavat, kirvelevät – johtuu luultavasti jatkuvasta ruudun tuijottelusta…

Tänään saimme kuulla ikkunaremonteista; kaikki ikkunat uusitaan. Tosi hyvä; ei tarvitse enää pitää paksuja verhoja ikkunoiden edessä estämässä kylmän viiman tuloa sisään – ei enää jäykistyneitä niskoja ja ikkunalaudalle kylmettyneitä kukkia. Jihuu! Mutta siä iloa sitten maksetaan tietenkin isompina asumisen kuukausimaksuina – tietenkin. Mutta säästyypä sitten varmasti lämmityskuluja! Asuntoihin tulee samalla asuntokohtainen tuuletus; se tarkoittaa sitten ilmeisesti kohisevaa koneellista ilmastointia: ggrrr. Ei kiva! Tähän mennessä ilmastointi on toiminut vanhanaikaisesti: on aukaistu ikkuna tai ovi ja kas, huoneilma on raikastunut!

Uusi kuukausi on alkanut ja kesä on täällä, ihan oikeasti. Kesän tullen sitä jotenkin toivoisi, että olisi kuin joskus kouluaikaan – saisi olla vapaana ja kulkea luonnossa, nauttia elämästä ja nukkua pitkiä yöunia! Kuunnella lintuja ja katsoa järvenselkää tai vaikka kasvavaa ruohoa ja hyönteisiä…lukea, tehdä käsitöitä viltilla istuen… Haaveita, haaveita – mutta ehkä sellainenkin päivä joskus koittaa.

Pari tosi hienoa iltaruskoa on nautittu viime aikoina; taivas kuin tulessa...

Jo joutui armas aika


Kiire päivä, todellinen hässäkkä päällä aikaisesta myöhään iltapäivään. Silti jäi hommia tekemättä – ei vaan mitenkään ehtinyt kaikkea ja koko ajan sitä valui tehtäväksi lisää. Myöhästyin seitsemältä alkaneesta koulun kevätjuhlasta – luokan näytelmässä pikkuiseni esitti talvea….

Kiireellä ajoin aamusella työmatkan – ehdin silti nähdä kukkivat pihlajapuut – niitä on paikkapaikoin istutettu riviin tien vierustoille – se on hienoa; pihlaja on kaunis niin keväällä kuin syksylläkin ja kokoa ajan siinä välillä. Huomasin, että lupiinit alkavat jo hiljalleen kukkia – niitä on vuosi vuodelta enemmän ja kohta ovat taas tienvieret violetteina. Sireenit alkavat myös kukkia – pian pitää päästä taas pyöräilemään, että saa haistaa sireenit ja poppelit, kukkivat pensaat ja puut…

Kevätjuhla oli muuten yhtä hässäkkää – jumppa/juhlasali oli aivan liian pieni kaikille vieraille, iso osa aikuisista seisoskeli peräseinustoilla eikä sinne kuulunut näytelmistä juuri mitään, laulut sentään paremmin. Suvivirsi laulettiin seisoen – ihan kun aina ennenkin.

Kello on paljon – painun pehkuihin

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Kuntotesti - totuden hetki


Kello on kahdeksan ja istun jo kirjoittelemassa! Ruoka on syöty ja pikku-hukka hilpasi vielä pihalle kaverin kanssa, isommat ovat kumpikin nenä kiinni tietokoneessaan, toinen sohvan syvyyksissä, toinen lattialla röhnällään. Äiskä sitten täällä kyökin puolella, naputtelemassa tätä tekstiä.

Syötiin uunimakkaraa ja muusia. Hyvin tuntui maistuvan – maitoakin meni melkein puolitoista litraa.

Tein iltapäivällä työkaverin kanssa UKK instituutin kävelytestin. Tehtiin sama testi viime vuonna – mutta eipä ole jäänyt siitä sen kummempaa muistikuvaa. No, sen muistan, että tulos oli jotakuinkin normaali vaikka olen hoitanut omaa kuntoa surkeaa surkeammin - silloin ja myöhemminkin; en ollenkaan, oikeastaan. Se tietenkin näkyy; mahan ympärille on kasvanut lenkkimakkara, olo on väsynyt ja olemus nuutunut. Niska ja pää ovat jatkuvasti kipeät – työterveysasemalta saadutfysioterapeutti-lähetteet ovat jääneet rahapulan takia käyttämättä. Muutaman kerran olen käynyt salilla ja HUPS: niska tullut parempaan kuntoon; kyllä se auttaa! Vuosi sitten luulin pään hajoavan; päänsärky oli karmeaa karmeampi ja luulin, että suoni katkennut päästä - näin mielessäni lapset äidittöminä haudan äärellä ja sen jälkeen kuka minnekin toivottomaan tulevaisuuteen heitettynä... Päänsärylle en osannut mitään tehdä, pelkkä makaaminenkin oli tuskaa – kuin joku olisi hakannut päätä isolla puuvasaralla. Sydämen syke tuntui päässä ja – outoa kyllä – kaulassa. Ei Burana, ei siniset vahvat särkylääkkeet edes joita jostain sain, auttaneet. Oksetti, palensi, silmät tuntuivat pullistuvan kivun takia päästä...

Monta viikkoa tästä kärsin, kunnes vihdoin sain lääkkeet vyyhtipäänsärkyyn! Ne auttoivat - mutta voi mitä aineita ne olikaan - ei niitä tervejärkinen kauan käytä, niin paljon ne väsyttävät; tuntee itsensä seuraavana päivänä ihan zombieksi. Mieluummin pieni päänsärky, kuitenkin! Isoon päänsäryyn on pakko ottaa - mutta vielä parempi on saada homma kondikseen vaikka joogalla!

Kevään aikana olen käynyt muutaman kerran astangajoogassa sekä pilateksessa. Pilateksesta en erityisemmin tykkää mutta jooga on tosi kivaa. Ainut ongelma on hinta: kamalan kallista – ja täytyy olla aikaa käydä. Rahapula on aika krooninen tauti sekin…

No niin – ajatus eksyi ties minne raiteille. Kävin siis UKK:n kävelytestissä. Tulos tietenkin huono, mitäpä muuta. Sain 2 kilometriä köpöteltyä 19 minuutissa 20 sekunnissa. Tuntui jaloissa - toisaalta täytyy myöntää, että numeroa liian suuret tasapohjaiset tarjous-kangaskengät eivät ole sellaiset jalkineet joissa moista testiä kannattaa tehdä – sen huomasin jo heti alkumetreillä kun kengät hölskyivät ja varpaita piti kipristellä, että ne pysyivät jalassa. Rasvaprosenttimittaus samaan syssyyn antoi sitten tylyn kokonaislausunnon: painoindeksi on 22 ja kuntoindeksi 87 eli keskimääräistä matalampi. Rasvaprosentti 32; ihannepaino on pari kiloa nykyistä pienempi mutta kun tietää, että noissa ihannepainoissa on aika paljon ilmaa, olisi kiva saada ainakin 5-7 kiloa pois. Jos haluaa olla oikeasti hoikka ja nätti, niin silloin ei ole vyötäisillä rinkulaa!

No, se siitä. Halusin repiä asian auki ja paljastaa totuuden; jospa nyt osaisin aloittaa kunnon kohentamisen. Vaikka näin:

 tarpeeksi yöunta jatkossa – 5 tuntia ei riitä.
 pienempiä annoksia ruokaa
 enemmän vihanneksia ja esim. omenoita
 pyöräilyä ainakin pari kertaa viikossa
 ei enää suklaata - kuin hyvin harvoin ja vähän

Isompia asioita ei uskalla nyt esittää – jumppatunteihin ei ole varaa eikä niihin oikein ehdikään. Ja ovat kaukana kotoa kaikki. Toisaalta työmatka on liian pitkä muulle kuin autolle – siihen menee jo nyt tunti suuntaansa eli ei voi pyöräillä töihin...

Onneksi lapset eivät ole ylipainoisia, päinvastoin – ohuita ja kapoisia vielä monta vuotta toivottavasti! Joka paikassa puhutaan lasten liikalihavuudesta ja sen vaaroista – meillä onneksi kelpaa ihan tavallinen ruoka eikä sipsejä ja limsoja kulu niin ei tule kilojakaan.

Kielot tuoksuvat vielä pöydällä. Kissa pyytää ruokaa. Jospa neuloisin vielä hetken ja sitten suihkuun…