keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Sytytän kynttilän ja katson pimeässä tuiskuavaa lunta

Tänään sytytän kynttilän ystävän äidille joka nukkui pois iltapäivällä. Rauhallisesti korkeassa iässä. Häntä olivat saattamassa puoliso ja kolme viidestä lapsesta, vanhin tytär lisäksi puhelimen kautta omasta kodistaan. Terveyskeskuksen vuodeosastolla oli myös mukana pappi - hän jonka muistan viime kesäisistä oman perheen hautajaisista, molemmista. Hyvä pappi. Tänään hän piti sängyn laidalla ehtoollisen, rukoili ja laulettiin virsiä. Sairas kuunteli virsiä, hänen huulillaan nähtiin hymy vaikka morfiini olikin saanut kipujen ohella hänet jo poissaolevaksi päivien ajan.

Virsien tauottua hän avasi silmänsä, katsoi rakkaitaan. Sulki silmänsä ja oli poissa. Käsi miehensä kädessä hän siirtyi sinne jonnekin mistä mitään emme tiedä.

Kynttilä palaa rauhasasti vieressä. Muistan entistä naapurin emäntää, häntä en koskaan kunnolla tuntemaan oppinut vaikka olinkin jo nelivuotiaasta kaveri vuorotellen kaikkien lastensa kanssa ja vieläkin pidämme yhtä.

Juttelimme eilen ystävän kanssa, hän kertoi äidin päivien olevan jo vähissä. Mietti, lähteäkö junalla pitkälle matkalle äidin luo. Ehtisikö hän vielä? Viikonloppuna olivat tavanneet mutta äiti ei juuri enää jaksanut avata silmiään. Sisko soitti iltapäivällä sairasvuoteen ääreltä ja sanoi lääkärin olevan siellä – hetki oli pian käsillä. Sisko jätti puhelimen auki, niin hänkin pääsi kuulemaan isän ja sisarustensa laulun ja papin jakaman ehtoollisen äidin kuolinvuoteen äärellä. Tilaisuus oli kaunis ja liikutti minua kovasti.

Ikkunan takana sataa lunta pimeässä. On talvi ja naapuri kolaa paksua painavaa lunta ennestään korkeiden lumikasojen päälle.

Elämä on käsittämätön retki. Ei tiedä minne menee, missä on. Ei ymmärrä kuinka tehdä, mihin tarttua. Ja kohta se on loppu. Tässä nyt. Sitten sitä ei ole enää. Mihin se menee, miksi, milloin....

maanantai 28. tammikuuta 2013

Lincoln - elokuva USA:n kipeästä menneisyydestä


Elokuvajulisteessa Daniel Day-Lewis 
Steven Spielbergin elokuva Lincoln kertoo presidentti Abraham Lincolnin viimeisistä kuukausista USA:n presidenttinä vuonna 1865. Kävin katsomassa elokuvan lauantaina täpötäydessä elokuvateatterissa, ilman tarkempaa mielikuvaa minkälaista elokuvaa olin menossa katsomaan. USA:n historia on omassa tiedossani päällisin puolin; jotkut tapahtumat ja tietyt presidentit hyvinkin – sisällissodasta, rotukysymyksestä ja intiaanien/alkuperäis-amerikkalaisten asioista on mielessä tietoa jonkin verran mutta ei kovin tarkkaan.

Lincoln-elokuvaa katsoessa harmittelin, että en ollut tullut selvittäneeksi sisällissodan aikaisia asioita itselleni tarkemmin – poliittiset nimet ja osa-valtiot jotka siihen aikaan olivat mukana eivät olleet kirkkaina mielessä. Kongressin jäsenet ja Lincolnin perheen tilanne olivat itselleni niin ikään uusia. Kuinka paljon elokuvassa oli esimerkiksi perheen tilanteen suhteen fiktiota jäi itselleni epäselväksi. Mitä tapahtui perheen pojalle joka värväytyi armeijaan, jonka kanssa isä-Lincolnilla oli kahnauksia. Entä nuorin poika joka oli paljon mukana elokuvassa isän lemmikkinä – mitä hänelle sitten kävi?  Vaimo Mary kinasteli miehensä kanssa paljon; minkälainen oli heidän suhteensa perheen mustaan palvelijaan joka oli mukana kaikessa?

Elokuvan värimaailma oli hyvin tummanpuhuva – hetkittäin se vaikutti melkein mustavalkoiselta, harmaan ja mustan sävyjen dominoidessa. Sisäkuvat presidentin asunnosta valkoisessa talossa ja toisaalta kongressin tilaisuuksissa – puhumattakaan kuvista taistelukentällä – olivat kaikki hyvin tummasävyisiä. Elokuva  on keskusteleva – siinä käsitellään orjuuden poistamista joka on hyvin kiistanalainen asia; Lincoln haluaa ehdottomasti, että kongressin on nopeasti äänestettävä perustuslakiin tehtävästä 13. lisäyksestä, joka lopettaa orjuuden Yhdysvalloissa. Keskustelut eri osapuolten kesken kestävät ja polveilevat – neekerien oikeuksista puhutaan ja selkeästi tulee ilmi, kuinka mahdottomalta monista tuntuu, että neekereille voisi antaa vapauden; sehän vaikuttaisi etelän talouden romahtamiseen. Ja johtaisiko se lopulta jopa äänioikeuden antamiseen neekereille? Mahdoton ajatus – ja vertauksena joku kysyy kongressissa, johtaisiko tämä lopulta siihen, että jopa naisille annettaisiin ääänioikeus? Suuri huutomyrsky seuraa tästä mielettömästä ajatuksesta! 
Mary Lincoln (Sally Field) oli mukana aktiivisesti.
Voimakastahtoinen vaimo ei oikeasti ollut mukana kongressin lehtereillä
Luulen, että monet asiat jotka nyt tuntuvat shokeeraavilta elokuvaa katsoessa – mustien kutsumista neekereiksi, niggers, niinkuin silloin tehtiin, heidän käsittelemisensä alempiarvoisina, tuskin ihmisinä, naisten rooli – on mukana elokuvassa nimenomaan näyttämässä kuinka maailma on muuttunut 150 vuoden aikana. Republikaani-poliitikko Thaddeus Stevens on mukana elokuvassa hyvin vahvana, äkeänä ja kiukkuisena vanhana miehenä. Hänen kotioloihinsa tuleva kamera näyttääkin elokuvan lopussa hyvin hämmentävän tilanteen – onko se totta, jää miettimään. Nyt asiaa tongittuani vaikuttaa, että näin (ehkä) on. Toki Spielberg tekee asiasta elokuvallisen oman tulkintansa - ja tulkintoja tuntuu olevan elokuvassa muutoinkin hyvin paljon.   
 
Elokuva tuntui rauhaallisuudessaan hetkittäin melkein pitkäveteiseltä – mutta loppuun päästyä kaksi ja puoli tuntia olikin kulunut nopeasti. Nyt tuntuu, että voisin katsoa sen vielä toistamiseen. Se, että elokuva on saanut niin paljon julkisuutta ja sellaisen määrän Oscar-ehdokkuuksia tuntuu kuitenkin hämmästyttävältä – mutta onhan kyseessä kuitenkin USA:n historia ja poliittinen historia joka on tietenkin USA:n kannalta hyvin tärkeä asia. Mielenkiintoinen kohta elokuvassa oli tietenkin itse äänestys kongressissa. Siinä kukin kongressiedustaja kertoi ääneen kantansa - Jaa vai Ei ja joissain tapauksissa pidättäytyminen äänestämisestä. Luin jostakin artikkelista, että Spielberg joutui vaihtamaan joidenkin edustajien kantaa elokuvaa varten, että elossa olevat suvun jäsenet eivät suuttuisi - jos heidän esi-isänsä olivat äänestäneet kannattavansa orjuutta. Näin sitä historiaa manipuloidaan!

Barack Obama on kuulemma pitänyt elokuvasta erittäin paljon – mitä parempaa mainosta elokuva voikaan saada, juuri Obaman uuden kauden käynnistyttyä ja kun elokuvassa on kuitenkin kyseessä on USA:n yksi kautta aikojen suosituimmasta presidentistä.  

Se, että Lincolnin murhaa ei näytetä elokuvassa vaan se tulee esiin muutoin on hyvä valinta. Lopun paatoksellinen kansanjoukko-tapahtuma jossa jo murhattu Lincoln nähdään sumeasti, kuin unenomaisesti, puhumassa kansanjoukolle, on jotenkin liian paksun paatoksellista. Se ei iskenyt.

Olen iloinen, että kävin katsomassa elokuvan. Se antoi lisätietoa ja sai kiinnostuksen heräämään Yhdysvaltojen historiaan muutoinkin kuin päällisin puolin - nyt on mielenkiintoista lueskella mitä tapahtumista kirjoitetaan historiankirjoissa.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Työhaastattelussa ja sen jälkitunnelmissa


Junalla pääsee. Jolleivat ole myöhässä ja peruttu.
Mutta miksi ne ovat niin tyhjiä?
Perjantai-aamuna putputtelin junalla hyvän matkaa päästäkseni työhaastatteluun. Hyvin pääsin perille, ehdin jopa kuljeskella ja katsella paikkakuntaa hiukan tarkeminkin. Kahvilaa en löytänyt mutta onneksi pääsin ennen haastattelua käymään naistenhuoneessa – pelkäsin jo, että jollei sellaista pian löydy, käy huonosti...

Haastattelussa sitten vastailin mitä moninaisempiin kysymyksiin joita minulle esitti useampi haastattelija. Haastattelijat istuivat kaikki suuren pöydän toisella puolella, kirkas ikkuna takanaan. Itse istuin yksin pöydän toisella puolella, suoraa haastattelijaryhmää vastapäätä ja yritin näyttää fiksulta, filmaattiselta ja siltä, kuin tämänkaltainen tilanne olisi meikäläiselle mitä luonnollisin.

Omasta mielestä haastattelu meni hyvin. Mutta miten se meni heidän mielestään, jotka uutta työntekijää palkkaavat, on arvoitus – miten persoona vakuutti, miten kokemus ja osaaminen. Olinko osaava ja sellainen kuin mitä he etsivät – vai en. Porukka haastattelee kaksi kokonaista päivää yli tusinan hakijaa ja seuraavalle kierrokselle valitaan noin kolme kandidaattia. Heistä sitten katsotaan, ketkä lähetetään testeihin ja suurimpien johtajien tapaamiseen.

Saa nähdä mitä tapahtuu. Jätän asian pohdinna pois mielestä ja keskityn seuraavien hakemusten tekoon.  Niitä on tuossa plakkarissa kuusi uutta odottamassa.

Illalla lueskelin tuoretta Talouselämä-lehteä ja siellä mielenkiintoista juttua nimeltä "Seuraava voit olla sinä: insinööri ja ekonomi ovat uudet työttömät" jossa samoihin aikoihin itseni kanssa työttömäksi jäänyt insinööri Mikael Lönnqvist kertoi työttömän arkeaan, miten on selvinnyt menneet kuukaudet. Hänen mielestään kannattaa pitää huoli, että koko ajan on ”kierrossa” kymmenisen hakemusta. Tämä kyseinen insinööri viilasi CV:tään koko ajan ja teki tosi tiukasti töitä uuden työn saamiseksi. Jutussa oli kuvia miehestä kotonaan – kaunis koti jossa takka paloi ja keski-ikäinen mies käyskenteli siistissä ja keskiluokkaisessa kodissaan, hienossa talossa Espoossa.

Jutun lopussa kerrottiin, että kyseinen insinööri on saanut töitä lehden mennessä painoon. Onnea uudelle työlle, siis! Kova työ työn eteen tuotti tulosta.
Junassa istuessaan miettii kaikenlaista. Kuten nyt tätä:
Miksi asemalla, raiteiden välissä on suuria paperinkeräyslaatikoita?
Minulla ei ole kymmentä hakemusta kierroksessa samaan aikaan. Mututama kyllä on. Olen myös tehnyt vasta muutama päivä sitten excel-taulukon johon merkkaan kaikki hakemukset ja niiden tilanteen. Kuinkahan paljon rivejä siihen minulla tuleekaan? Nytriviä tulee kuusi lisää.

Työn hakeminen on toden totta kovaa työtä. Tuo lause muuttuu todemmaksi kuin tosi, päivä päivältä selvemmin sen huomaa. 

Perjantaina kotiin tultua olin aivan kanttu vei. Mitään en jaksanut – en ollut tietenkään nukkunut edellisenä yönä ja kai sitten jännitin haastattelua niin paljon, että kun vihdoin pääsin kotiin – junalla joka oli puoli tuntia myöhässä syystä jos toisestakin – en jaksanut kissaa sanoa. Kaaduin sohvalle ja nukuin pari tuntia. No, olin kyllä tehnyt lapselle syötävää sitä ennen.

torstai 24. tammikuuta 2013

Kukkasia ja neuleita - työhaastattelun odotusta

Upea talvisää. Pakkasta kymmenisen astetta ja aurinko paistaa kirkkaan siniseltä taivaalta, aurinko saa hangen sädehtimään. Kuusissa on paljon käpyjä - syvän vihreät kuuset ja niissä roikkuvat kävyt ovat pihkasta tahmean näköisiä. Mitä niistä pitää orava...?

Ladut ovat parhaimmillaan. Olisipa kiva hiihtää - aikaa on ja sukset ja sauvat nojaavat varaston seinään odottamassa ladulle pääsyä.

Mutta monot ovat jossain täysin tietymättömillä. Etsin niitä eilen kaikki mahdolliset kaapit, nurkat ja sopet läpikäyden – samalla siivoten. Ei löydy, ei. Harmittaa niin prrrrrkuleesti! Annoin monot lapselle lainaksi männä talvena ja nyt niitä ei enää ole missään. Rahaa uusiin ei tietenkään ole, ei mitään järkeä ostaa monoja näillä rahavaroilla näinä aikoina kun ne ovat kaupoissa kaikkein kalleimmillaan. Yritän käydä jostain kirppareilta ja netin vastaavista kyselemässä.  

Itkujen itku. Lähden siis vain kävelylle ihan kohta. Hyvä sekin.
  
Äidin orkidea, yksi monista

Taaimmaiset kukat puhkesivat
tänään. Valkoinen on ollut
kukassa joulukuun alusta
Orkideat ovat kivoja kasveja. En ole koskaan ostanut itselleni orkideaa – niillä on vaikean kukan maine. Sen sijaan olen saanut viimeisen noin kolmen-neljän vuoden aikana kolme orkideaa lahjaksi – kaksi äidiltä ja yhden veljeltä, kun  ovat tulleet meille syömään ja viettämään iltaa. Olen saanut kaikki kolme erilaista orkideaa viihtymään niin, että ne tekevät kukkaa jatkuvasti. Yksi kukkavana kukkineen voi kestää elossa yli kuukauden, jopa kaksi. Sitten kukka lepäilee hetkosen ja alkaa taas kasvattaa uutta vanaa johon hiljalleen putkahtaa nuppuja. Eilen avautui rusekansävyiseen orkideaan – se on kai Cymbidium – kolme kukkaa. Se on pieni määrä – mutta ihanaa, että niitä taas tuli. Toinen kukkavarsi on nupulla, viisi nuppua odottaa puhkeamistaan. Kaikki kolme orkideaa ovat nyt kukassa - samoin lehtikaktus vääntää jo kolmansia kukkia talven aikana! Kissa pudotti yhden kaktusruukun ennen joulua - kukka meni juuren reunasta poikki, laitoin sen mukiin jossa vettä. Nyt se kukkii siinä, samalla kun kasvattaa juuria! Ihailtavaa sitkeyttä kukassa; elämä voittaa, selvästi. Siitä vaan oppia ottamaan!!!

Täytyy pian selvittää kuinka orkideoja pitäisi lannoittaa ja lisähoitaa – kukkavanoihin on alkanut tula vähemmän kukkia kuin ennen. Kastelen niitä sadevedellä; näin talvella sulatan lunta ja annan sitä. Niille ei pitäisi koskaan antaa raanavettä, sanoo äiti jolla on parikymmentä orkideaa ja joita hän hoitaa niin, että ne saavat jatkuvasti uusia kukkia.
Kuvatessa katkaisin kukan
irti. Harmin harmi.
 

Huomenna menen työhaastatteluun. Olen käynyt työnantajan nettisivuja läpi niin, että tiedän paikasta maljon kun menen aamulla haastatteluun. Kyseessä on ensimmäinen, lyhyt puolen tunnin haastattelu ja meitä on kuulemma lähes 15 haastateltavaa. Yritän parhaani, katsotaan mitä seuraa. Tammikuun alussa kävin toisessa haastattelussa – siitä paikasta ei ole kuulunut yhtään mitään sen jälkeen. Näin niissä usein käy; firmat ja työnantajat eivät koe tärkeäksi informoida niitä joita eivät palvelukseensa valitse. Minusta olisi hyvää yrityksen viestintää, että hoidettaisiin yhteydenpito myös heihin päin; ihmisiin jotka ovat osoittaneet heihin päin kiinnostusta ja voisivat täten olla myös jatkossa mahdollisia työntekijöitä tai muuten hyviä ”viestinviejiä”.

Nämä neuleet sopisivat vaikka hiihtoladulle.

Emme tosin tällä hetkellä elä aikakautta jolloin kohteliaisuus ja oikeasti hyvä käytös ja huomioonottaminen olisivat käytössä. Elämme super-itsekästä aikaa jolloin kaikki mistä ei ole suoraa hyötyä, karsitaan pois. Kohteliasuudesta ei usein ole hyötyä – silloin kun lasketaan olevan, kuten median kanssa, ollaan sitten toisaalta liiankin mielinkielin.

Neuloin kirjaville lapasille pariksi pipon. Tuli hiukan kireä – ja lankaa jäi, piru vie, vieläkin jäljelle. Sukat pitää vissiin vielä tehdä että pääsee moisesta langasta vihdoin eroon...

maanantai 21. tammikuuta 2013

Valtaa ja sen kääntöpuolta

Juuri  vannoo USA:n toisen kerran valittu presidentti Barack Hussein Obama virkavalaansa Washingtonissa. Todella mielenkiintoista katsoa kuinka valta maailman mahtimaassa näkyy ja näytetään. USA:n politiikka ja tekeminen vaikuttavat valtavasti - tavalla tai toisella - suureen osaan ihmiskuntaa, myös oman maansa ulkopuolella. Ja ovathan juhlallisuudet hienot ja hulppeat katsoa.

Elokuvissa keittiön pöydän ääressä!
Eilen illalla katsoin vuonna 2011 tehdyn elokuvan "Vallan kääntöpuoli" (The Ides of March) kuvitellun demokraattiehdokkaan Mike Morrisin presidenttivaalikampanjasta USA:ssa. Filmin on ohjannut George Clooney ja hän myös näyttelee toista pääosaa. Toinen pääosa elokuvassa on kampanjapäällikkö Stephen Meyersillä (Ryan Gosling).Valta, vallanhimo, likainen kulissipeli ja puheiden ja poliittisen retoriikan täydellinen valheellisuus ovat pahaa katsottavaa vaikka olisi jo kuinka poliittiseen peliin kyynistynyt katsoja. Todennäköisesti juuri tämä koko homman iljettävä likaisuus ja "pahuus" ovat täydellisen totta - näin voi sanoa pinokaupalla polittisia dekkareita ja muita kirjoja lukeneena ja useamman filmin ja TV-ohjelman nähneenä. Peli ja kisa vallasta on raakaa - on aina ollut ja tulee aina olemaan. Filmin tarina oli muutoin hyvin naivi ja jopa korni - ihan höhlä! Silti se oli mukava katsoa - jostain syystä poliittinen ja taloudellinen maailma eri osa-alueiltaan kiinnostavat minua tosi paljon! Filmin tarina ja hahmot jäivät elämään mielessä ja palasivat yöllä ja vielä aamullakin mieleen.

Näin kerrotaan filmin esittelyssä: "Vallan kääntöpuoli kurkistaa demokraattisen prosessin julkisivun taakse ja tuloksena on hyvin ohjattu ja näytelty poliittinen draama, joka lopulta kuitenkin jää varsin hampaattomaksi."


Robert Harrisin kirja jota olen juuri nyt lukemassa "Salaliitto" kuvaa valtataistelua Caesarin ja Ciceron aikana Roomassa ennen ajanlaskumme alkua. Tutun kuuloista on kisa vallasta silloinkin. Kerron kirjasta lisää muutaman päivän päästä kun saan sen luettua!

Menepä katsomaan vielä Obaman virkaanastujaisia! Puhe, kulkue, koko proseduuri; ne tulevat olemaan lehdistön ja poliittisten analyytikkojen tutkittavana ja tarkan analyysin kohteena lähipäivinä ja -viikkoina.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Että on kylmä!

Pakkanen paukkuu nurkissa ja sähkönkulutus nousi  piikkiinsä Suomessa viime yönä. Ensi yöstä tulee vieläkin kylmempi, kuulemma.

Ja kylmähän tuolla on - ainakin jos ikkunasta katselee ja tiirailee mittarin lukemia keittiön ikkunalasin takaa. Mutta yllättäen ulkona onkin super-ihanaa kun laittaa kunnolla talvivaatteet päälle, lämpimät saappaat jalkaan - tai huopatöppöset jos sellaiset kaapista löytyy. Kunnon lämmin pipo päähän, karvarukkaset käteen ja ulos vaan kävelemään. IHANAA! Sininen taivas, kimaltelevat hanget ja jalan alla narskuva lumi: että on kaunista ja tunnelmallista.

Olen nauttinut talvikelistä muutaman kerran puolen tunnin tai tunnin kävelyllä viikon aikana.

Olen jälleen, tauon jälkeen, aktivoitunut työnhakijana - siihen on mennyt neljästä kuuteen tuntiin joka ikinen päivä. Tuloksia saa vielä odotella, mutta nyt yritän pitää vauhdin ja innon yllä siihen saakka kunnes se työpaikka kilahtaa näppeihin. Hmm... Juu, kyllä se sieltä tulee. En tiedä kilahtaako - palkka ainakin on näissä hakemissani töissä pieni mutta eipä se haittaa. Pääasia, että töitä nyt ylipäätään saisi. Ihan palkattomia hommia en ole nyt enää juurikaan hakenut. No - olin kyllä tiistaina nelisen tuntia tilaisuudessa jossa meitä työttömiä akateemisia ja "hyvän työhistorian omaavia, aktiivisia työnhakijoita" kehotettiin ja kannustettiin pitämään aktiviteeettia yllä. Meitä kannustettiin hakemaan harjoittelupaikkoja ja töitä joista ei ensimmäisen kuuden kuukauden aikana makseta palkkaa, mutta saisimme kuitenkin siitäkin työstä merkinnän CV:hen ja voisimme osoittaa olevamme töissä. Kenenkään muunhan ei tarvitse tietää, että työ on palkatonta - olisimme ikäänkuin osa normaalia yhteiskuntaa eikä meidän tarvitsisi hävetä tilaamme muiden joukossa.

Tusinan verran keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia, istui suuren pöydän ympärillä. Esittelykierros paljasti, että kyseessä todellakin oli ryhmä jossa oli  huikeasti osaamista ja kokemusta. Suurin osa oli vielä jokunen aika sitten ollut johtajan tai päällikön tittelillä yrityksissä töissä. Konsultti selitti meidän irtisanomisemme sillä, että vastuupaikalla ja kauan töissä olleille maksetaan enemmän palkkaa joten kun firma alkaa säästää, on helppo sanoa irti henkilöitä joiden palkkakulut ovat suurempia kuin nuorilla ja kokemattomilla. Vähän ontuva selitys, mutta miksipä siihen mitään sanoa. Tässä vaiheessa, enää. Who cares?
Kuohuvaista
Meidät tilaisuuteen kutsunut konsultti korosti useampaan kertaan, että olemme "työttömien työnhakijoiden kermaa" . Tämän oli tarkoitus olla kohteliaisuus - mutta en nyt tiedä kuinka ihanaa on olla työttömien kermaa... Voi kiesus sentään. Työtön on työtön. Piste. Vähän kuin pilkantekoa - mutta eihän tässä saa liian herkkähipiäinenkään olla.

Olin myös omassa työttömien vertaistukiryhmässä. Se on hyvä porukka, keskustelut ovat hyviä, huumori on tummahkoa mutta ah niin herkullista -istummehan samassa kiikkerässä veneessä kaikki.

Yksi porukastamme putosi pois jo alkumetreillä koska hän sai heti ensimmäisen kerran jälkeen työpaikan. Hienoa - mutta valitettavasti hän on täysin palkattomassa työssä, kahden vuoden työttömyyden jälkeen. Saa toki työttömyyspäivärahansa.  Hän pitää kuitenkin saamastaan työstä ja jäi siksi pois tapaamisista. Toinen jäsen jää pois tällä viikolla koska hän sai juuri vuoden vuorotteluvapaasijaisuuden. Hän sitten tarjosi tosi hyvää, itse tehtyä suklaakakkua meille muille viime kerralla. Kolmas jää pois ensi kerran jälkeen - työsopimus oli vielä allekirjoittamatta joten hän ei hehkuttanut asiaa kamalasti. Ensi kerralla lupasi tuoda kakkua - jos nimi on saatu paperiin!

Kiva kun kavereille on käynyt hyvin. Kyllä se meille muillekin tulee vielä, työpaikka. Itse olen pusannut neljä hakemusta tällä viikolla, meilaillut yhden työnantajan kanssa joka kehotti laittamaan hakemuksen avoinna olevaan työhön. Nyt on ihan hyvä fiilis - katsotaan miten tässä käy! Olen nyt hakenut työtä kunnista ja valtiolta, sekä määräaikaisia että vakihommia. Ja listalla on vielä muutama työ hakematta. Olen huomannut, että kolmen työn hakeminen on ehdoton enimmäismäärä yhdessä päivässä. Kun on tutustunut työnantajan tuotantoon, henkilöstöön ja koko sen edustamaan maailmaan ja kaikkeen mitä siitä yrityksestä/kunnasta tai valtion laitoksesta on sanottu ja kirjoitettu, mitä johto tekee ja ajattelee.... se vie aikaa! Sitten hakemus oin tehtävä sellaiseksi, että lukija huomaa hakijan tietävän jotakin ao yrityksestä.
Neulominen on terapiaa...
mutta kuka käyttäisi lopputulosta?

Joka päivä olen neulonut jotakin terapeuttista. Viimeksi nuo "terapialapaset". (Uhh) Teen sitä enemmän ja vähemmän salaa, neulomista. Olen kuin alkoholisti tai salatupakoija neuletteni kanssa. Häpeän tekosiani, neulon silti, piilottelen neuleita sohvan taa tai pusseihin jonnekin nurkkiin. Ympäristö ei ymmärrä neulomisintoani vaan pitää sitä lähinnä tyhmänä. Voisin tehdä jotakin järkevämpää neulomisen sijaan... Tästä voi olla samaa mieltä varsinkin silloin kun joku työ epäonnistuu. Aina ei lopputulos ole niin kiva kuin toivoisi....


maanantai 14. tammikuuta 2013

Kotoilua ja pohdintoja tulevasta

 
Tällaiset sukat syntyivät viimeksi..
Päivä mennä hurahti kaikenlaisen kotipuuhastelun parissa. Omatunto soimaa - miksi en hakenut työpaikkoja? Miksi en käynyt kunnon lenkillä? Miksi en tehnyt mitään järkevää? En osaa vastata muutoin kuin sanomalla anteeksi, olen ollut laiska. Haen kolmea työpaikkaa vielä ennen nukkumaanmenoa. Ihan varmasti. Olen ne työpaikat jo listannut kalenterini sivulle tänä päivänä haettavaksi. Samaten ilmoittaudun kahdelle eri kurssille. Kunhan saan tuon lapsen sänkyyn ensin...

...ja hyvähän niissä on tassutella
Miten sitten olen saanut päivän kulumaan? No, erittäin helposti! Täällä netissä menee liiankin helposti tunti jos toinenkin. Täällä voi höpistä ja kirjoitella asiasta kuin asiasta vaikka kuinka paljon. Voi lukea lehtiä ja ylipäätään käyttää aikaa istumalla ruudun ääressä, huonontamalla samalla kuntoaan ja levittämällä peräpeiliä ihan rajattomasti. Tästä istumisen riskistä on tänään uutisoitu laajemminkin. Ylös siis pitäisi nousta!

Luin myös pari tuntia lehtiä ja kirjoja. Neuloin - mutta ihan vähän vaan!

Pesin pyykkiä, silittelin puolisen tuntia, ehkä jopa tunnin. Tein ruokaa - kasakkakeittoa MTV3:n ohjeen mukaan - tosin ilman smetanaa ja persiljaa. Paistoin lettuja pienehkön pinkan - kuutisenkymmentä pikku-lettua sain tehtyä, noin 7-8 desistä maitoa. Jäljellä on tällä hetkellä kaksi lettua. Että saivat lapset sitten lettuja syödäkseen! Mummin kesällä omasta  metsästä keräämistä vaapukoista tehty hillo oli herkullisen hyvä lettujen maistaja! Mmmm.
Lettuja pitkästä aikaa!
Eilen illalla lapsi halusi hiihtämään. Emme löytäneet kuin yhdet monot ja yhdet sukset - yksi hyvä monopari on kateissa. Harmin paikka - mutta menimme hiihtämään sitten niin, että lapsi pukeutui hiihtovermeisiin, äiti tuli mukaan seuraksi, jalkamiehenä. Niinpä lapsonen sitten hiihteli metsään tehdyllä valaistulla ladulla tunnin verran ja äiti katseli metsän reunaan parissa vuodessa noussutta uutta asuntoaluetta. Entinen pelto on nyt ihka uusi alue jossa kymmenet omakoti- ja rivitalot seisovat ihan liki toisiaan. Yksi kerrostalokin oli noussut ihan metsän reunaan. Hämmentävää! Ei kaupan kauppaa tai muutakaan palvelua mutta kymmenittäin hienon ja kalliin näköisiä taloja pienine pihoineen. Ikkunoissa ei vielä verhoja, nuoria ihmisiä näkyi ikkunoittensa takana puuhailemassa. Yksi mies istui suuren talon autiossa keittiössä läppärinsä ääressä hyvin tyhjän näköisessä kodissaan. Jotenkin kolkon oloista.


Pellolle on noussut kymmeniä hienoja taloja!
Tänään illan suussa kävin kuuntelemassa syksyllä yläasteelle siirtyvien lasten vanhemmille järjestettyä infotilaisuutta. Sali oli täynnä vanhempia janoamassa tietoa kuinka toimia.

Yläasteelle pitää pyrkiä! Pitää valita linja - meillä on nyt tuskaa kotona kun lapsi hermoilee, pääseekö haluamalleen luokalle. Hän haluaisi luonnontieteelliselle, liikuntapainotteiselle ja musiikkiluokalle. Yhdelle vain voi mennä, haluamilleen linjoille pitää pyrkiä parin viikon aikana tammikuussa ja linjat järjestää tärkeysjärjestykseen. Soveltuvuustestit pidetään helmikuun alussa. Todistus ja keskiarvo, opettajien ja vanhempien lausunto sekä valmentajan suositus tarvitaan. Liikuntapainotteiselle haluavat "kaikki" mutta vain harva sinne pääsee. Yksi luokallinen. Hakijoita on yleensä kuulemma jopa viisinkertainen määrä verrattuna sisään otettaviin. Miksi ei perusteta useampia liikuntaluokkia, voi kysyä. Miksi vain yksi?

Huh huh. Isoilla lapsilla ei muutama vuosi sitten ollut tuollaista - mutta heidän kohdallaan oli itsestään selvä minne menevät - valinnanvaihtoehtoa ei ollut. Nyt on - ja stressi 12-vuotiailla huipussaan. Lapset juttelevat puhelimessa ja miettivät, mihin kannattaa hakea, missä testeissä voisi pärjätä. "Entä jos ei pääse minnekään mihin haluaa?"

Junalla halki Suomen ja takaisin


Ihan rapi-rauhassa sai istuskella melkein tyhjässä junassa
Olen uutta kokemusta rikkaampi: Huomasin, että junalla on mukava kulkea - kunhan ensin pääsee junaan sisään! Olisin matkustanut pitempään ja pidemmällekin; mukava on katsella ikkunasta ohi vilistäviä maisemia - no, eiväthän ne maisemat tietenkään minnekään vilistäneet vaan juna vilisti maisemien halki valtavaa vauhtia. Juna kulki asemien, kylien ja kaupunkien läpi hurjaa vauhtia; oman kotiasemankin läpi hujahdettiin yli 130 kilometrin tuntivauhtia. Sieltä olin reilua tuntia aiemmin kulkenut suuremmalle asemalle jossa juna pysähtyi ja poimi kyytiinsä.

Nykymaailman kiireisessä vauhdissa junatkaan eivät ehdi vitkastelemaan - nykyjunat pysähtyvät vain pääasemilla. Mikä sitten on pääasema - sen ovat virkamiehet osanneet hyvin asia-argumentteihin perustuen päättää.  Omalla kotipaikkakunnalla ei enää yksikään pitkän matkan juna pysähdy, ohi vain hujahtavat. Sama juttu synnyinpaikkakunnalla. Eihän mihinkään muutaman kymmenen tuhannen asukkaan pikku-kaupunkeihin tai vielä pienemmän asukasluvun taajamaan  kannata hienoilla ja kovaa pääsevillä junilla pysähtyä - tulkoot matkustajat juniin omilla kyydeillään niin pääsevät sitten tyylikkäiden junien kyytiin nauttimaan matkanteosta. Näin oletan VR:n matkasuunnittelijoiden ja muiden päättäjien asiaa miettineen.


Halki maalaismaisemien, kylien ja kaupunkien kiisi juna
Menin siis kyytiin, löysin paikkani ja ihmettelin, kuinka junassa voikaan olla niin väljää. Vain puolisen tusinaa ihmistä koko suuressa vaunussa, mennen tullen. Yläkerrassa istuksi pari ihmistä. Muissa vaunuissa sama juttu. Miten tällainen junien tyhjänä kuljettelu voi kannattaa, ylipäätään? Itselleni junamatka oli ensimmäinen noin viiteentoista vuoteen;  minulla ei yksinkertaisesti ole ollut varaa matkustaa junalla, varsinkaan lasten kanssa. Nyt sain alennuslipun, kiitos VR:n joulukalenterin, ja pääsin kokemaan junailua, nauttimaan maisemista ja levollisesta matkanteosta. Ei tarvinnut itse ajaa! Ihan toistahan hienossa IC-vaunussa (InterCity) on matkustaa kuin opiskeluaikanani niissä sinisissä vaunuissa joilla silloin kuljin, vaunuissa joiden ikkunoissa oli verhot. Ne olivat aina täysiä, sen muistan. Ravintolassa juotiin olutta ja tavattiin uusia ihmisiä. Mennyttä on aika tuo! Enää ei ole verhojakaan ikkunoissa...

Ravintolavaunussa oli kalseahkoa
Juna oli niin tyhjä, että luulisi VR:lle ja sen omistajalle Suomen valtiolle olevan kannattavampaa myydä lippuja halvemmalla kuin ajaa melkein tyhjin junin halki Suomen.  Toisaalta - miksi ei voisi pysähtyä myös niillä asemilla, edes kerran päivässä, joilta voisi tulla matkustajia jotka nyt eivä voi juniin hypätä - kun ne eivät pysähdy.

Oma turistimatkani koti-Suomessa oli miellytävää ja kaikin puolin hyvä ja avartava kokemus. Junassa on ravintola (kuten junan kuuluttaja sanoi - ilmeisesti ravintolavaunu on käsitteenä jo vanhentunut). Tarjolla oleva ruoka ja juoma oli kälyisen kuppilan tasoa - hinnat olivat normaalit ravintolahinnat. Pieni kahvikuppi maksoi 2.30! Siis pieni kuppi sumppia. Hirveä hinta - varsinkin kun kahvi tarjottiin termoksesta johon kahvi oli laitettu hautumaan jo hyvissä ajoin ennen junan lähtöä liikkeelle. Aseman Ärrältä  olisi saanut suuren mukillisen hintaan 1,50 mutta en tajunnut ostaa sieltä mukaan Ja kassejakin oli kannettavana kolme, käsilaukun lisäksi. En siis ostanut kahvia, en muutakaan vaan söin omat evääni omalla istuinpaikallani.

Roskakoreja ei muuten IC-junassa ollut ollenkaan. Ikkunoiden alle oli kiinnitetty kasa muovipusseja joihin roskat oli tarkoitus laittaa mutta missään ei ollut tietoa minne täydet roskapussit heitetään. Jätin siis roskat pöydälle. Anteeksi - en tiedä minne olisi pitänyt toimia.

Autoilusta junailun erottaa ennenkaikkea hankaluus, junalla liikkumisen tappioksi. Junaan päästäkseen pitää usein ensin kulkea muilla kulkuvälineillä asemalla joka omalla kohdallani tarkoitti kahta eri kulkuvälinettä ja puoltatoista tuntia, että pääsin junaan. Omalla pääteasemalla kävelin kassien ja laukkujen kanssa kolmen kilometrin matkan perille. Autolla olisin kulkenut ovelta ovelle ja saanut kuljetettua tavarat helposti, raahaamatta. Moni olisi kulkenut loppu- ja alkupätkät taksilla mutta minulle ei sattuneista syistä moiseen ole mahdollisuutta. No money, no taxi. Jos itse junamatka kestää neljä tuntia ja matka junalle ja junalta pari tuntia päälle, kassien ja muiden nyssäköiden kera, ei matkanteko kovin ihanaa ole. Mutta onhan se avartavaa. Ja sain junassa luettua, katseltua maisemaa ja neulottua.

Perillä yllätysvieraalle tarjottiin tuoretta kahvia ja pullaa.
Vaikka junalla kulkeminen oliki mukava kokemus, jatkan autolla kulkemista jatkossa. Yleensä minulla on lapsi tai useampi mukana, samoin kissa ja paljon tavaraa lakanoista ruokaan. Sellaisessa tilanteessa junalla kulkeminen ei onnistu. Se vaatii todella paljon suunnittelua, aikaa ja rahaa. Oma auto on silloin paljon edullisempi ja kätevämpi.

Junien käyttö olisi monelle autoilijallekin hyvä vaihtoehto jos junalla matkustaminen olisi helpompaa ja edullisempaa. Monet autottomat, sairaat tai nuoret eivät voi muutoin kuin junalla ja linja-autolla kulkeakaan - heillekin olisi helpompaa jos homma ei olisi näin hankalaa!

torstai 10. tammikuuta 2013

Päivien kulkua ja muistipeliä

Hyvän muistin omaava voittaja laskee pisteitään.
Päivät menevät, pallo kulkee radallaan. Aamusta iltaan, illasta aamuun. Helsingin Sanomatkin uudisti ulkonäköään, siltäkin osin on siis maailma muuttunut. Itse en vielä ole saanlehteä hipelöitäväksi, mutta eiköhän tuohon ehdi vielä tutustua.

Helsingin Sanomien viimeinen iso versio ilmestyi Loppiaisena.
Olen kovasti odotellut uuden työnantajan soittoa - siis sen toivotun työnantajan joka tekee tällä viikolla päätöksen kuka meistä kolmesta kandidaatista saa sen työn josta minulle soitettiin ja jonka tiimoilta olen ollut kaksi kertaa haastattelussa.

Meni maanantai, tuli tiistai ja keskiviikkokin meni. Soittoa ei tullut. Huomenna lähtee juna - matkustan junalla kauaksi! Sain joulukuussa VR:n kampanjan osana super-hyper-halvan junalipun: edestakaisin 3 euroa tasan, sisältäen istumapaikan. Normaalisti olisi lippu maksanut 98,80. Kysyin asemalta ihan siitä ilosta, että voisin hehkutella kuinka edullisesti pääsenkään liikkumaan. Tosin normaalihinnalla en olisi matkustanut junalla ollenkaan, auton olisin alleni ottanut. Nyt otan reissuun mukaan neuleen, kirjan ja eväät! Kuljen kuin entisajan savolaiset ja karjalaiset jotka kuulemma ajoivat junalla Helsinkiin ja avasivat eväspaketit jo heti kun juna lähti liikkeelle Joensuusta, Kuopiosta, Iisalmesta tai mistä nyt kyytiin tultiinkaan. Eväspaketeista kaiveltiin mieluusti - näin on minulle myös kerrottu - keitettyjä kanamunia, kalakukkoja, riisipiirakoita tai kunnon ruisleipäsiivuja joissa oli kunnolla voita päällä. Päälle hörpättiin pullosta piimää tahi maitoa. Joku äijä saattoi kaivaa jotakin miestä väkevämpää saappaanvarteen survotusta pullosta.

Itse nyt ajattelin ottaa hiukan vaatimattomampia ja vähemmän tuoksuvia eväitä ja juomaksi ajattelin juoda VR:n keittämää kahvia vaikka se kuulemma ei olekaan hyvää.

Ajattelin nauttia matkasta, viis siitä minkälaista kahvia termoksesta kaadetaan. Ehkä minulle soitetaan työpaikasta, ehkä ei. Elämä on tällaista. Toiveet syntyvät, elävät aikansa ja kuolevat pois. Voihan olla, että törmään loppuelämäni suureen rakkauteen toisen kerroksen paikalla istuessani, katsellessani talvisten maisemien vaihtumista.....

Pelasin muistipeliä lapsen kanssa tänään. Hän yleensä voittaa mennen tullen minut, äidin jonka muisti tuntuu jo haurastuneen ainakin verrattuna lapsen kirkkaana sykkivään muistiin. Tänään pelasimme kuitenkin tasapelin ja toisella kerralla voitto meni hänelle, tosin niukemmilla lukemilla kuin monasti. ti sitten vielä onneksi pelaa, kuitenkin.

Leipasin eilen mustikkamuffinsseja työttömien vertaistukiryhmään joka oli taas oikein antoisa tapaaminen. Muutkin potevat samaa syvissä ja tummissa vesissä kahlailua ja haluttomuutta, jaksamisen puutetta ja työnhakuun työlästymistä. Se ei ole kivaa, ei tosiaankaan. Mutta on hyvä saada puhua asioista sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat samassa tilanteessa. Hengissä ollaan kuitenkin vielä, kaikki.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Robert Harris: Pelkokerroin

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita - molempi riittää Robert Harrisin viimeisimmässä kirjassa! Sain kirjan loppuun yöllä kahden paikkeilla - keskenhän sitä ei voinut enää loppumetreillä jättää!

Kirjan nimi The Fear Index, tulee käsitteestä VIX indeksi, Volatility Index, jota osakemarkkinoilla kutsutaan myös pelkokertoimeksi, Fear Index. Tämä mittaa osakemarkkinoiden hermostuneisuutta markkinamuutoksiin.

Kirjan tapahtumat alkavat myöhään illalla nelikymppisen tiedemies, tohtori Alexander Hoffmannin kotona Genevessä jossa hän istuu takkatulen loimussa työhuoneessaan, puoliksi poltettu sikari tuhkakupissa. Vaimo Gabrielle on juuri menossa nukkumaan mutta Alex jää vielä hetkeksi työhuoneeseensa. Hän selaa Charles Darwinin ensipainosta kirjasta "The expression of the Emotions in Man and Animals" joka on painettu Lontoossa 1872. Hoffmann on tiedekirjojen ensipainosten keräilijä - mutta tämä harvinainen keräilyteos on lähetetty postitse hänelle hänen sitä tilaamatta.

Tämä on ensimmäinen outo seikka joka tapahtuu kirjassa, jo heti ensi sivulla. Mysteerioita ja outoja tapahtumia alkaa tulla lisää kun mies pari tuntia nukkumaanmenonsa jälkeen herää outoihin ääniin suuressa 60 miljoonaa (!) maksaneessa uudessa talossaan. Huipputarkkaan hälyttimin vartioituun kotiin on päässyt hämärämies joka lyö Hoffmannin kanveesiin. Tämän jälkeen seuraavat tapahtumat toukokuisessa Genevessä vyöryvät läähättävän hengästyttävinä kohti vääjäämätöntä loppurutistusta - joka sekään ei anna vastauksia niihin kaikkein kiinnostavampiin kysymyksiin "Kuka" ja "Miksi". Kirjan tapahtumat keskittyvät yhteen keväiseen vuorokauteen 6.5.2010.

Alexander Hoffmann on tullut nuorena tohtorina Euroopan hiukkastutkimuskeskukseen Cerniin tutkimustyöhön. Hän on sataprosenttisesti työlleen ja tutkimukselleen omistautuva tiedemies jonka pankkiiri Hugo Quarry saa houkutelluksi mukaan perustamaan hedge-rahaston joka kahdeksan vuotta toimittuaan tuonut käsittämättömiä rikkauksia siinä mukana oleville. Hedgerahaston miljardivoittojen takeena on Hoffmanin kehittämä, algorytmeihin perustuva tietokoneohjelma Vixal. (Vixal-nimi taas tulee VIX-indeksistä jota pidetään on osakemarkkinoiden kauhun mittarina: eli mitä koekeammalla VIX-indexin arvo on, sitä suurempi on epävarmuus markkinoilla.=

Kirjan kuvauksessa pääosa menee rahaston toiminnan ja siihen liittyvän pelon ja odotusten kuvaamiseen - mielenkiintoinen alue joka avasi omia silmiäni ennestään tuntemattomaan maailmaan. Kirjan alussa annetaan kuvaa käsittämättömän rikkaiden ihmisten maailmasta ja siitä, kuinka Geneve - ja laajemmin Sveitsi -  on tullut ulkomaalaisten rikkaiden alueeksi. Tapahtumassa mukana oleva poliisi esimerkiksi joutuu asumaan Ranskan puolella rajaa koska hänellä ei ole varaa enää asua omassa synnyinkaupungissaan. Kuten poliisimiehet keskustelevat keskenään: "I can't afford to live in Geneva any more..... - .... It's all been taken over by foreigners."

Olen lukenut aiemmin Harrisilta yhden kirjan, Haamukirjoittajan jonka luin pari viikkoa sitten. Haamukirjoittajan helppolukuisuus ja politiikan maailma veivät mukanaan - halusin tutustua hänen uusimpaansa. Politiikan ja talouselämän huipulla tapahtuvat tarinat niin kirjallisuudessa kuin filminkin puolella ovat kiehtovia; tapahtumat siellä vaikuttavat niin eri maiden, maailman kuin yksilöidenkin elämään ja tapahtumaketjut vallan huipulla tuntuvat usein uskomattomilta. Kuinka usein suurten tapahtumien takana onkaan sellaisia hämäriä tai inhimillisesti katsoen vähäpätöisiä tai naiveja asioita....

Luin kirjan englanniksi, pitkästä aikaa paneuduin muuhun kuin työhön ja ammattiin liittyvään lukemiseen englanniksi. Tekstiä lukee erilailla toisella kielellä, vaikka kieli olisikin tuttu. Minulle englanti on "kolmoskieli" suomen ja ruotsin jälkeen. Nyt on helpompi toteteuttaa englanninkielistä lukemista useamminkin.

Alkuperäiskielellä lukeminen on palkitsevaa, kirjan saa käsiinsä nopeammin - ja se on ostettuna huomattavasti suomennettua tai ruotsinnettua halvempi. Harmillisen usein suomennetut ja ruotsinnetut kirjat ovat vain keskinkertaista laatua - ehkä siksi, että kirja pitää saada käännettyä nopeasti ja hyviä kääntäjiä on vain rajallisesti.

First published in Great Britain in 2011 by Hutchinson
Sivuja 385 (Pokkari)
Kirjasta lisää Guardianin kirja-arvostelussa (englanniksi) 

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Ihan pakko neuloa, heti!

Lauantai-illan keittiön pöytä loppiaisen alla kun lapsikin on poissa.
Ei kiinnosta nyt lehti, vain langat ja puikot 
Joskus joku himo alkaa pitkän kytemisen jälkeen palaa suuremmalla liekillä ja roihahtaa sitten jossakin vaiheessa täyteen paloon. Kytemistä ei aina edes huomaa itse, se tekee tuhojaan  sisikunnassa kunnes noustaa päätään ja silloin on toimittava, vaihtoehdot puuttuvat! Pakko toimia valtaa mielen eikä mikään pseudo-tekeminen voi tätä liekkiä sammuttaa.


 Steariinin kaunis kuvio, kuin pitsiä
Neulominen, saada tuntea puikkojen kiiltävän viileä, liukuva pinta sormissa ja villalangan karhea pehmeys kämmeniä vasten on oma kuumotusta aiheuttava polte, tuska ja pakkomielle minulle. Se aiheuttaa pakonomaista tarvetta käydä lankahyllyillä jopa sellaisissa paikoissa kuin Prisma tai Anttila joissa ei todellakaan ole muuta kuin ihan peruslankaa ja sitäkin tylsimmästä päästä. Novitan Nallea ja Seitsemää Veljestä ihan perusväreissä - ei puhettakaan mistään ihanistä pehmeistä ja ihanan sävyisistä lankavalioista tai tarjouseristä, ihanista malleista puhumattakaan. Silti ne hyllyt on aina komuttava läpi, lankoja nuuhkittava ja hipeilöitävä...

Lapsi lähti yöksi esikoisen luo ja keskimmäinen lapsi on myöhään töissä. Minulla oli uusi Suomen Kuvalehti ja keskeneräinen kirja valittuna illan ohjelmaksi - Robert Harrisin "The Fear Index" on jännässä vaiheessa ja olin herkutellut ajatuksella kirjan lukemisesta loppuun illalla - mutta lanka- ja neulehimo iski pahasti. Ei voinut mitään, ei yhtään mitään. Neulominen vei, tietenkin, voiton.

Kaadoin siis muutamasta lankapussista langat sohvalle ja valkkasin samanpaksuisia lankoja joista voisin tehdä pikaisesti jotakin. Mitä? Pipon? Ei, kukaan ei niitä kuitenkaan käytä - niitä on jo kasakaupalla hyllyssä ja laatikoissa. Lapaset? Joo - miksei. Tai sukat? Hmm.
Tästä aloitetaan. Lankojen valinta, vihertävää vai ei?
Katsotaanpa värejä.... Mustalla langalla pohja ja siihen langan jämistä vähän piristettä. Intialaiset maustevärit ovat hyvän näkösiä mustaa vasten - oranssia kuin vahvaa curryä, keltaista sahramia tai kurkumaa ja punaista kuin tandoori tai chili. Lämpimiä tai ihan kuumia värejä, kuin intialaiselta maustekauppiaalta suoraan! Mmm... Maustevärit, kolme pientä jämäkerää Florica-lankaa puhtaasta villasta; niitä voi laittaa varteen ja keltakirjavaa aikoinaan Tallinnasta ostettua hiukan ohuempaa sukkalankaa jalkaterään, siinä on tekokuitua varmasti se parikymmentä prossaa kuitenkin. Sopii hyvin - vaikka tuo virolainen lanka onkin tosiaan vähän ohuempaa. Vai pitäisikö tehdä kaksikerroksinen, paksumpi malli? Ei, ei nyt.
Mustaa ja punaista... No joo, aika karjalainen fiilis vielä.
Ei kun neulomaan sitten! Kyllä se malli tekeytyy neuloessa! 14 silmukkaa puikolle ja pätkä resoria. Sitten voisi tehdä vaihteeksi sileän varren, laittaa viiden kerroksen kahden silmukan väripalasia.. Punainen aloitus sai työn näyttämään karjalaiselta neuleelta mutta keltainen toi siihen heti erilaista puhtia... Kivasti muodostuu kuvio kerros kerrokselta. Radiossa on mielenkiintoisia puheohjelmia maailmanpolitiikasta ja taas oikein hyvä Lauantain Toivotut-konsertti. Uutiset, lisää musiikkia.... Neule kasvaa ja tässä on niin hyvä olla.
Joopa, ei hassumpaa. Aika kiva, loppujen lopuksi
Huomaan neuloneeni tunnin seisoen, niin innoissani teen neuletta. Pakko istahtaa välillä, antaa kissalle ruokaa ja sen jälkeen muillekin eläimille jotka tulivat yhden ruokkimisesta heti mustasukkaisiksi. Teetä itselle, ja sitten vielä uusi väri, uusi kuvio. Kantapää ja se sukan tylsin vaihe: kantapäästä tulleiden ylimääräisten silmukoiden kaventaminen rauhaisasti pois. Haluaisin ne heti pois!!! Että voi tehdä taas uusia kuvioita jalkaterään...
Tjaa. Tuliko kantalapusta liian iso ja pohjasta löysä? Hmm...

Käyttääköjhän näitä sukkia kukaan, ovatko liian kirkkaita lapsille? He haluavat yleensä ihan perussukkia, ei mitään hassutuksia! Sellaisiakin olen tehnyt, kaikenlaisia kuvioita sukkaan... Yhdet kuviosukat, sukka täynnä hauskoja kevytkumisia pieniä eläimiä, ovat lapset lempisukat koulussa. Nytkin käytössä. Täyttä keinokuitia, vihreät joissa neonkeltaiset kantapäät. Hih - ne oli tosi kiva neuloa! Lanka maksoi 50 senttiä kerältä alennuskorissa jokunen vuosi sitten - englantilaista lankaa, kai pipoihin tarkoitettu. Ostin hupimielellä ja lanka odotteli pari vuotta pussissa kunnes neuloin sukat viime vuonna.

Heijaa - onpa hyvä olo kun on saanut neuloa! Mieli rauhoittui kummasti, polte katosi...

Rhonda Byrnen maailma: Voima

Rhonda Byrne on 60-vuotias australialaisnainen joka törmäsi sanojensa mukaan suureen salaisuuteen elämän kriisinsä jälkeen kun hän sai tyttäreltään lahjaksi sata vuotta vanhan kirjan "The Science of Getting Rich" 9.9.2004. Hän alkoi miettiä asioita ja päätyi kirjoittamaan kirjan Salaisuus. Kirjassa hän kertoo kuinka   suuret filosofit satojen ja tuhansien vuosien ajan ovat ajatelleet ja toimineet. Ytimessä on kiitollisuus, rakkaus ja positiivinen elämänasenne. Ytimessä on myös positiivisen ajattelun "värähtelytaajuus" joka tarkoittaa sitä että saat sitä mitä ajattelet ja tunnet. Jos sinulla on negatiivisia ajatuksia, vedät puoleesi magneetin tavoin negatiivisia asioita. Saat mitä tilaat!

"Mitä sitten tunnetkin, hyvää tai pahaa, tunteesi määrittää värähtelytaajuutesi ja sinä vedät puoleesi samalla värähteleytaajuudella olevia ihmisiä, tapahtumia ja olosuhteita."

Voima on Salaisuuden jatkoteos, sisältäen myös edellisen teoksen ajatukset: "Kun haluat muuttaa elämääsi, sinun ei tarvitse lukea Salaisuutta ennen Voimaa, koska kaikki mitä sinun pitää tietää, sisältyy jälkimmäiseen." (Lainaus esipuheesta)

Nämä asiat eivät tokikaan voi olla kellekään tuntemattomia. Niistä on puhuttu "aina" - mutta kuinka helposti kiitollisuus, onnellisuus ja toisten huomioiminen unohtuukaan elämässä. On helppo arvostella ja kritisoida, valittaa ja olla tyytymätön. On helppo löytää huomautettavaa siitä sun tästä mutta - pienet ja suuremmatkin - asiat ja olosuhteet jotka ovat elämässä hyvin, tuntuvat itsestään selviltä - niistä ei osata iloita.

Positiivisen ajattelun "ideologiaa" saarnaa moni. Kirjailijoista Paulo Coelho on Rhonda Byrnen ohella kirjoittanut asiasta. Molemmat ovat rikastuneet miljonääreiksi yksinkertaisten asioiden tuomisesta ihmisille kuin uutena uskontona samalla saaden lähes gurun aseman. Rhondan ensimmäinen kirja "The Secret" ilmestyi 2006 ja hän pääsi seuraavana vuonna mukaan Oprah Winfreyn Shown jonka jälkeen alkoi suosio ja hänen kirjojensa myynti on saavuttanut käsittämättömät kymmenien miljoonien myyntiluvut yli 40 eri kieliversiolla.

Itse olen lukenut muutaman Paulo Coelhon kirjan. Rhonda Byrnen ensimmäisen kirjan luin jokunen vuosi sitten, settyä suomeksi. Luin sen ja yritin noudattaa vetovoiman lakia aktiivisen ja positiivisen asenteen avulla. "Kirjoita joku rahasumma paperille, visualisoi raha, kuvittele että sinulla on raha jo itselläsi. Elä, niinkuin sinulla olisi jo toivomasi raha. Ajattele, että olet saanut tuon rahan, ajattele asiaa aktiivisesti. Elämä on yllättävää, maailmankaikkeus antaa sinulle sen mitä haluat jos uskot siihen." Minä uskoin, mutta selvästi en tarpeeksi kun en saanut tuota visualisoimaani 50000 euroa itselleni. Tein jopa ohjeen mukaisesti shekin itselleni, leikkasin itselleni euron kuvia suurina seteleinä. Ehkä se, että tunsin itseni hölmöksi tuota tehdessäni esti universumia antamasta rahaa minulle. Kuka tietää...

No. Positiivinen ajattelu on toki kaikin puolin parempi tapa elää kuin jatkuva negatiivisessa ja tuskaisassa itsesäälissä kärvistely.

Kirja on helppolukuinen. Se on jaettu lyhyisiin kappaleihin ja kukin kappale päättyy yhteenvetoon. Jokaisessa kappaleessa on otteita suurten filosofien ja ajattelijoiden viisaista sanoista kuten: "Sinulla ei ole aihetta mihinkään muuhun kuin kiitollisuuteen ja iloon." Gautama Buddha ( 563 - 483 EKr)

Kirjan lukeminen - samoin kävi aiemmin Paulo Coelhoa teosten kanssa - aiheuttaa jotenkin höhlän tunteen, että teksi on valtavan naivia ja lapsellista. Kuin lukisi itsestäänselvyyksien listaa. Miksi luen tällaista? kysyin itseltäni... Nyt luen sitä taas - vaikka asiat todellakin ovat helppoja, yksinkertaisia ja itsestään selviä. Silti en osaa elää niiden mukaan!

Näitä kirjoja lukee suurelta osin jo aikuistuneet ihmiset, usein kirjan lukija on keski-ikäinen nainen. Miksi? He ovat nähneet elämässää jo erilaisia asioita, onnea ja oman elämän jämähtämistä sellaiseen asentoon jossa he eivät halua olla. Luulen, että kirja antaa uskoa ja lohtua mahdollisuudesta parempaan. Näin se toimii ainakin itselläni: Kun elämä murjoo ja epätoivo iskee, eikä omassa maailmassa tunnu olevan valon pilkahdustakaan. Kun naistenlehtien keinot ystäviin ja puolisoon tukeutumisesta eivät toimi, on ainut mahdollisuus löytää voima itsestä. Siihen auttaa Rhonda Birne ja positiivinen ajattelu; voi uskoa, että kyllä tämä elämä vielä kirkastuu!

Kuten kirjan viimeisellä sivulla sanotaan: "Sinun sisälläsi piilee väkevin voima ja sen avulla saat suurenmoisen elämän.

Voima on sisälläsi. "
-----
Näin kirjaa markkinoidaan:

”The Power” on maailmankaikkeutta ohjaava voima, josta jokainen ihminen ja hänen luomansa keksintö on saanut alkunsa. Jotta voisit muuttaa vanhoja ajatuskäytäntöjäsi ja luoda uutta elinvoimaa itsellesi ja ympäristöllesi, tarvitset avuksesi maailmankaikkeuden suurinta käsikirjaa. Tavoittelitpa sitten loistavaa uraa, häikäisevää varallisuutta, iloa, terveyttä tai kukoistavia ihmissuhteita.

Unelmiesi elämä on lähempänä kuin aavistatkaan: sinun on vain avattava sydämesi universaalille rakkaudelle. Niin paljon kuin olet valmis antamaan, vähintään yhtä paljon saat takaisin. Valinta on Sinun.


Yritän itse päästä vielä Voiman aallonpituudelle. Yritän uskoa omiin unelmiini uudesta työpaikasta ja rahasta, yritän rakastaa elämääni ja nousta nykyisen arjen yläpuolelle. Rakastaa elämääni ja uskoa hyvään. Vielä on matkaa kuljettavana, mutta uskon ovien vielä avautuvan minulle. Kaikkihan on kuitenkin hyvin!




torstai 3. tammikuuta 2013

Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen uusin kirja "Kun kyyhkyset katosivat" ei ole helppo. Romaanin noin 360 sivua jakaantuu eri aikakausiin ja pääosin kolmen henkilön kohtaloon Viron saksalais- ja neuvostovallan aikaan 40- ja 60-luvuilla. Jokainen kirjan muutaman sivun pituinen luku kertoo jonkin tapahtuman, luvun yläkulmassa oleva postimerkki kertoo mistä paikasta ja ajasta on kyse, esim. Leninin kuva postimerkissä kyrillisin kirjaimin, kuvan alla V.I.Lenin 1963(в и ленин 1963). Vieressä teksti Tallinna, Viron SNT, Neuvostoliitto.

Kirja on jaettu kuuteen osaan joista kukin kertoo vuorotellen joko 40-luvun tai vaihtoehtoisesti 60-luvun tapahtumia, Saksan vallan ja Neuvostoliiton miehityksen aikaa. Asiat ja ihmisten kohtalot tulevat esiin palasina eri aikoina, kokonaisuus hahmottuu lukemalla lukuja ja osioita eteenpäin!

Kaksi kolmesta päähenkilöistä tuntuvat henkilöiltä joihin on helppo samaistua - Juudit ja Roland. Erityisen vastenmielisltä tuntuu mielistelevän & nuoleskeleva vallan ja vallanpitäjien ihailija, omaa etuaan mitään kaihtamatta ajava Edgar joka on Juuditin aviopuoliso ja Rolandin serkku. Edgar on sängyssä ja rakkauselämässään kykenemätön, Juudit siitä turhautunut vaimo joka etsii onneaan muualta. Siinä tarinan alkukuvio ja tapahtumapaikkana siis Viro toisen maailmansodan aikana jolloin saksalaiset tulivat miehittämään maata osana Saksan Ostlandia, toisaalta 60-luvun synkän harmaa neuvostoaika jolloin päähenkilöt ovat jo keski-ikäisiä ja illuusionsa menettäneitä.

Kirja on aihealueeltaan vaikea. Tieto ja kiinnostus Viron ja maanosan lähihistoriasta auttaa lukukokemuksessa. Itse koin, että lukemisessa piti pitää pieniä taukoja; kaikkea ei pystynyt suodattamaan aivan saman tien. Toisaalta kirjaan pitää keskittyä eikä jättää kirjaa liian pitkäksi aikaa odottamaan. Viimeksimainitusta pitää huolen kirjaston lyhyt laina-aika - suositun kirjan sai vain pikalainaksi ja omani on jo myöhässä päivän. Käyn sen palauttamassa tänään ja otan vastaan myöhästymiseen liittyvän saapiskan ja sakkomaksun.

Kirjassa tapahtuu paljon - mutta kirjan henkilöihin ei saa oikein otetta; he jäävät kaukaisiksi, eivät tule liki. Henkilökuvaus jää ehkä hiukan historiankuvauksen jalkoihin. Kirjan nimen merkitys selviää monessakin paikassa kirjaa - siellä syödään erilaisia kyyhkysruokia, saksalaisten pöydissä jossa  niitä myös nauttii Juudit rakastajansa kanssa. Edgarin olemus taas koko ajan omaa etuaan ajavana, eri isännille maanmiehistään raportoivana vallan mielistelijänä tuntuu jo heti alkuun niljaiselta ja pelkurimaiselta. Jokainen tuntee tuon kaltaisia ihmisiä ja sellaisiin törmänneenä ei voinut kun toivoa jotakin inhaa hänelle tapahtuvan. Mutta ei, hän se niitä inhottavuuksia järjesteleekin, laskelmoidusti. Onko se homo vai vain sukupuolisesta himosta kliinisen puhdas tapaus, mietin pitkin kirjaa. No - sekin selviää vihdoin loppumetreillä.

Edgarista kertovissa luvuissa vaimosta kerrotaan ilman nimeä, sanotaan vaimo. Edgarista kertovia lukuja on eniten - Juudith esiintyy 40-luvun tapahtumissa aktiivisena, 60-luvulla passiivisena. Roland on niin ikään aktiivinen 40-lu60-luvullavun tapahtumissa jossa hänen lukunsa ovat minä-muodossa.  Edgar yrittää jäljittää serkkuaan monin tavoin.

Loppu on yllättävä. Koko matkan ajan sitä mietti, miten kaikki loppuu. Yllätys se oli sitten kuitenkin.

Edellisen Sofi Oksasen kirjan - suuren kohun ja huiman määrän palkintoja voittaneen Puhdistuksen jälkeen tämän kirjan mieltää helposti saman kirjailijan tekemäksi. Silti ne eroavat toisistaan. Kyyhkyset ei todennäköisesti yllä samaan julkiseen huomioiden määrään kun edellinen mutta toisaalta - kunnia ja maine on jo saavutettu ja Oksasen kirjat tulevat varmasti jatkossakin myymään hyvin ja pysymään näkyvillä.

Sama tunne jäi molemmista kirjoista - ja olo hiukan tuhnuiseksi. Olisi halunnut tutustua vielä pikkuisn paremmin kirjan henkilöihin, olisi halunnut, että heille olisi käynyt edes vähän paremmin elämässä. Kuka voitti - ei kai kukaan, loppujen lopuksi.

Hyvä kirja. Kannattaa lukea.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Arki alkoi, eikun menoksi

Raketit on ammuttu ja shampanjat juotu. New Year is here!
Uusi vuosi on tuoreena edessämme. Vain yksi päivä käytetty - heijaa vaan! Eilen piti presidentti puheen - hyvän puheen pitikin. Sitä ruoditaan nyt tietenkin jokaisen sanan ja piilotetun viestin kannalta mediassa ja keskustelupalstoilla. Minusta puhe oli hyvä, yksinkertaisesti. Ilahduin lopetuksestakin; kuuntelin puheen kahvikuppi kädessä television ääressä seisten ja nyökyttelin monta kertaa kuunnellessani. Asiasisällön ohella, kiiinnitin huomion kuvauspaikkaa, työpöytään Mäntyniemessä, ikkunan edessä ja mietin, milloin kuvaus oli tehty. Ei se suorana tullut mutta oliko nauhoitus tehty jo edellisenä päivänä vai juuri ennen esitystä? Hmm... Mietin myös kieloja vaasissa - kielot ovat ihania mutta olisin kyllä laittanut hiukan hienomman kimpun pöydälle, ei vain kielokimppua joka oli narulla solmittu yhteen ja yrmästy vaasiin.

"Puheen lopetus jossa presidentti toivotti hyvää uutta vuotta ja Jumalan siunausta sai hämmästyksestä suun avautumaan, kuulinko oikein? Kyllä, niin hän sanoi - luulin, että Suomessa kaikki "taivaallinen" on ikäänkuin "poliittisesti ja sosiaalisesti epäsopivaa". Hienoa, että lopetus oli juuri tuollainen!

Vuosi alkaa synkkien pilvien alla, jos median asiantuntijoita kuuntelee ja uskoo. Itse yritän olla positiivinen ja uskon vakaasti, että elämä kantaa ja kaikki kääntyy hyväksi. Tänä vuonna, ehkä jo ihan pian!

Olen lähdössä työhaastatteluun oikein positiivisella mielellä. Tämä keskustelu menee hyvin, sen olen päättänyt! Olen asiantunteva, jämäkkä ja hyvällä tavalla positiivinen ja iloinen, huumorintajuinenkin. Katsotaan, minkälainen vastapuoli eli tuleva esimies on.

Elämä on seikkailu!