Irtisanotun fiilikset

Kotihommia, äidin tehtäviä: parsitaan ja korjataan!

Irtisanotun ajatukset pukkoilevat, elämä huojuu ja keinuu. Mistä työ, mitä teen - yritän estää paniikin ja epätoivon ajattelemalla hetkeä ja päivää kerrallaan.

Perheessa on tapahtunut yksi kuolemantapaus - rakas ihminen nukkui pois - vuotta itseäni nuorempi alakoululaisen äiti on poissa - sitä ei mieli meinaa ymmärtää vaikka järki sanookin, että häntä ei enää ole. Kaikki ne yhteiset hetket ja tilaisuudet joissa olemme pikkulapsesta saakka tavanneet, jutelleet ja asioita läpi käyneet - niitä ei enää tule. Ei tule rannalla istuskelua, lasten jutuista keskustelua, ei mustikankeruuta saareen. Ei pääsiäis- tai uudenvuodentapaamisia ruokapöydän ääressä. Ei tule yhtään mitään yhdessä enää. Metsä on siellä, sauna ja metsälampi. Mutta jotain omaan elämään aina kuulunutta on poissa.

Rusakkopari pompahteli karkuun
kun yritin kuvata

Tädin lähtö tapahtuu pian. Se on luonnollinen asia; hän on pyytänyt poislähtöä jo jonkin aikaa ja nyt, kun elämä on jo pitkä ja ystävät ja niin monet rakkaat ovat jo menneet, on ajatuksena helpompi ymmärtää. Vaikka ei kuitenkaan. Täti on suvun vanhin - hänen mukanaan menee viimeinen isän suvun, oman perheen jäsen pois.

Kyyhkynkö sulka?

Kuoleman ymmärtäminen ei ole helppoa. Lääkärin toteamus, että kaikki on mustaa sen jälkeen kun henki häviää ruumiista, ei ole kuitenkaan sellainen kun miltä itsestä tuntuu...

Mikä on aika - miten se meihin vaikuttaa; mitä se tarkoittaa, ylipäätään? Missä ovat kaikki he, jotka kerran olivat olemassa, samalla lailla kun minä olen nyt. Juttelimme, hassuttelimme, söimme ja joimme - kävimme veneilemässä, kävelimme saaressa. Keräsimme sieniä, mustikoita yhdessä. Olimme erimieltä jostain, vahvasti samaa mieltä toisesta asiasta. Nyt he eivät ole enää tässä, mutta minne he menivät?

Kaikki tuntuu erilaiselta kuin joskus - vain hetki sitten vai kuinka kauan siitä onkaan... Paljon on tapahtunut; mutta vain minulle itselleni, meidän porukalle. Isot henkilökohtaiset asiat eivät muille näy, muilla elämä menee kuin ennenkin.

Mitä väliä sillä on; työ meni - so what? Mitä millään on väliä, loppujen lopuksi? Ei täällä niin kauan enää kuitenkaan olla - antaa elämän hoitaa homma loppuun... Vai?

Ei, kyllä tässä pitää jotakin yrittää. Jollakin täytyy päivät täyttää - ja täytyyhän lapset hoitaa vaikka muuta ei miettisikään. Parikymmentä vuotta on ollut koko ajan kiire - lasten ja perheen huolto ja hoiva, työn hoitaminen ja kaiken vastuun kantaminen.... Kohtako ei ole enää yhtään mitään mutta elämä kuitenkin tässä, vielä?

Vappuna liehuu lippu salossa hiljaisella pihamaalla

Kävin ajelemassa pyörää - tunnin, pari olin poissa, istuin vanhan talon autiossa pihapiirissä ja katsoin kuinka kevät on tuonut silmuja puihin, leskenlehtiä ja vuokkoja kukkimaan. Lintuja on paljon - näin kaksi rusakkoa toisessa pihapiirissä. Pariskuntako oli, vai äiti ja iso poikanen? Rusakot eivät varmaan muutoin liiku ryhmissä/laumoissa. Samassa pihapiirissä näin tosin viime keväänä viisi rusakkoa samlla kertaa - emon ja ison poikueen. Olivatkohan nämä kaksi samaa porukkaa?

Raitoja, raitoja.

Korjasin lasten puhki käyttämiä villasukkia. Ärsyttää, kun he antavat sukkien pohjiin tulla suuret reiät ennenkuin näyttävät ne minulle - reiät olisi helppo korjata kun reikä on vielä pieni. Nyt neuloin sukan terät kokonaan uusiksi, uudella ja tietenkin hiukan erivärisellä ja erilaatuisella langalla. Yhdeksi vuodeksi uudet sukat siinä sitten taas, käyttöön ensi syksynä! Uusia neuleita olen myös tehnyt - neolominen on selvästi terapiaa - milloin olenkaan viimeksi neulont näin paljon kuin viimeisen puolen vuoden aikana...?

Äitienpäiväviikonloppuna on hautajaiset. Yhden äidin hautajaiset. Seuraavana päivänä, sunnuntaina on sitten äitienpäivä. Ja ehkä meillä on toisetkin hautajaiset toukokuussa.

Elämä on jotakin jota ei nyt kunnolla ymmärrä ja kaikki tuntuu utuisen ja epäselvän kerroksen peittämältä. Vaikea sanoa, mitä tapahtuu ensi viikolla. Tai kuukauden päästä. Ja toisaalta - onko sillä väliäkään? Katsotaan, mitä tapahtuu. Yritetään elää, niin kauan kuin voimme ja saamme.