Elämää, urpuja, kuolemaa

Urvut tuulessa

Kevät menee eteenpäin - koivujen valtavat urvut ovat värjäännet koivikot kaukaa katsottuna oranssinpuneratavan ruskeiksi. Kohta hento vihreä jo sitten vaihtuukin hiirenkorvien kasvamisen myötä helenvihreästä tosivihreäksi.

Tänä vuonna on koivuissa kuulemma ollut enemmän urpuja kuin vuosikymmeniin. Luonto on vielä keskeneräisen oloinen - muuttolintuja on jo paljon mutta monet puut ovat vielä aivan paljaita, jossain on vielä luntakin. Tuntuu, että vielä ehtii seurata kevään tuloa mukavasti - vaikka aika keväällä humataakin paljaasta täyteen vehreyteen tosi nopeasti. 

Viikko on mennyt nopeasti. Yritän sopeutua muuttuneeseen elämäntilanteeseen - vaikkakin koko ajan töitä katsellen ja hakemuksia lähetellen. Nyt on tullut mieleen jo tunne, että hakemukset uppoavat tyhjään, mustaan aukkoon. Kun hakemus on lähetetty, ei kuulu mitään takaisin. Kuinka paljon pitäisi soitella perään? Ja jos soittelee, mitä järkevää voisi kysyä ettei vaikuta ihan hölmöltä - hakemusteksteissä kun on yleensä kerrottu valtavan pitkä lista vaadittavia ominaisuuksia, kokemusta ja taitoja. Suurin osa etsii superihmisiä; tätä asiaa voisi varmasti kysellä hiukan "Oletteko ihan tosissanne, etsikktekö tosiaan ihmistä joka osaa kaikki vaadittavat asiat ja taidot? Vai kelpaisiko tällainen normaali ihminen pitkällä kokemuksella?"

Sitten voisi kysellä, kelpaako jo keski-ikään yltänyt ihminen, nainen! Jos nyt moista ilkeää alkaa kyselemään - ehkä ei kannata herättää nukuvaa karhua; huomaavat, että onpa siinä vanha nainen....


Rentukka märässä maailmassaan

Kävin viime viikolla kuuntelemassa työnhakukonsulttia joka oli kutsuttu puhumaan meille työmme menettäville. Hän kehotti miettimään tarkkaan mitä hakee ja kuinka tekstin muotoilee. Kehotti myös miettimään muita mahdollisuuksia varsinaisen palkkatyön tilalle; jo neljä-viisikymppisen voi olla melkoisen vaikea löytää työpaikkaa joten muutakin ansiomahdollisuuksia pitäisi kartoittaa. Itselleni oman yrityksen perustaminen ei tunnu ollenkaan houkuttelevalta - ensin menee rahaa paljon yrityksen perustamiseen ja kaiken juridisen selvittämiseen ja tekemiseen, sitten pitäisi olla tuote tai palvelu jota myydä ja sitten lopulta hankkia asiakkaat. Missään näissä minulla ei ole mitään järjestettynä joten yrittäjyys, ainakin yksin, saanee jäädä!!!

Kevään merkkejä

Oma oloni on kaiken kaikkiaan hyvin nuhjuinen ja höhlä - vaikka kevät on kaunis ja luonto herää.... Mietin kuolemaa, kuolleita ja poisnukkuneita läheisiä ja kun siinä sitten samalla yritän kirjoitella hakemuspapereita, ei se oikein suju... Saan toki tekstiä kirjoitettua mutta kun tiedän, että oma itsensä ja ammattitaitonsa pitää osata myydä niin, että henkilö joka selaa pikakelauksella läpi vaikkapa sata hakemusta, hän pysähtyy juuri minun  hakemukseeni ja toteaa "TÄMÄ ON HYVÄ: kutsutaan haastatteluun" tuntuu ettei ole voimia sen tekemiseen juuri nyt.

Haluaisin oikeastaan levätä ja saada hautajaisasiat mielestä, elämän jotenkin  edes jonkinlaiseen tasapainoon.

Lueskelin vajaa kolme viikkoa sitten kuolleen sukulaiseni kanssa käymää tekstiviestikeskustelua - ja hänen poismenonsa tuntuu yhä aivan käsittämättömältä. Hän eli vielä kolme viikkoa sitten! Olisinpa ollut vielä häneen yhteydessä - vaikka neljä viikkoa sitten, soittanut.... En tiedä miksi se nyt tulee mieleen; miksi olisi hyvä tietää, että juttelimme vain hetki ennen hänen poismenoaan. Meillä oli hyvät välit ja lapsemme ovat hyviä ystävyksiä. Pidimme yhteyttä kerran-pari kuukaudessa. Viime aikoina hiukan enemmän.

Yhtä lailla hän olisi poissa ja minä täällä vaikka olisimmekin jutelleet. Sama tädin kanssa. Olin hänen huoneessaan jokunen päivä ennen hänen poismenoaan - hän nukkui huoneessa syvään hengittäen kun olin siellä. Televisio oli päällä, huoneessa oli rauhallista. En raaskinut herättää häntä.

Hänet haudataan ensi viikonloppuna. Olen luvannut hoitaa kukat ja lukea raamatunlauseen hautajaisissa. Keskimmäinen lapsi soittaa siellä.

"Aika kuluu mietiskellessä, lukiessa, pienessä kotipuuhassa, radiota kuunnellen." Noin serkku kirjoitti viimeisessä viestissään minulle. Toivotteli taas hyviä vointeja, kiitteli viesteistäni. Hän myös kertoi: "Saan vielä pitkään sytostaatteja ja elimistö taistelee sairautta vastaan. Olen silti tällä hetkellä aika hyvässä kunnossa enkä ole ihan masentunutkaan." Loppuun asti hän toivoi ja uskoi parantuvansa ja menevänsä syksyllä töihin, kesällä mökille.

Taivaan sini ja
valkeat pilvet

Viestit ovat vielä puhelimessani, ne tuntuvat eläviltä ja kuin hetki sitten lähetetyiltä. Kuulen hänen äänensä, näen hänet silmieni edessä sellaisena kun hän oli, on aina ollut - tummatukkainen ja hiukan ujonoloinen silti iloinen ja seurallinen ihminen. Lapsena hänellä oli pitkät letit joita kadehdin! Ruskeat silmät katsoivat tarkaan, aina hän kehui asua ja väriä joka oli päällä. Hän kattoi pöydän kauniiksi ja laittoi kauniit kahvikupit, servetit kupin reunaan ja kaapista löytyi aina jotain hyvää ja omatekoista kahvin kanssa nautittavaksi. Ruuanlaitto oli hänelle hyvin mieluista, ruokakutsujen järjestäminen oli hänen "juttunsa". Uuden vuoden ja pääsiäisen ruokakutsut olivat mieluisia tapaamisia - lapset peuhasivat ja aikuiset juttelivat, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lapset soittivat viulua. Puhuttiin paljon menneistä sukupolvista, isistä ja isoisistä.

Nyt on kaksi meistä päässyt tiensä päähän. Ovatko he nyt jossain missä kaikki lopulta tapaavat? Mihin menivät - näkevätkö meidät sieltä?

Huh. Tästä miettimisestä pitää päästä irti! Tulee ihan pöpiksi jos yrittää ymmärtää sellaista jota ei pysty mitenkään ymmärtämään. Kun kuolema vierailee lähellä usein, kun ikää kertyy - moni tukeutuu uskontoon ja sen tuomaan lohtuun entistä enemmän. Ymmärrän sen hyvin - uskon tuomaan turvallisuuteen on hyvä kääriytyä; siitä tulee tunne, että tapaamme vielä ja että kuolema ei ole pelottava.

Jumalan kämmenellä
ei pelkää lintunen,
Jumalan kämmenellä
ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää,
kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä
ei kukaan ole turvaton.

Eihän kuolema minua pelota. Se tekee vain surulliseksi kun sinne menevät he joiden vielä toivoisi täällä olevan. Läheisten ja rakkaiden, tuttujen ja kaikkien heidän jotka tuntee - heidän kuolemansa pelottaa koska yksin ei halua jäädä tänne. Tulee ontto ja tyhjä olo. Olisi ollut niin mukava jatkaa yhteisiä asioita, tekemistä, puhumista ja juttelemista. Ja lapsi olisi saanut pitää äitinsä, tuttavat ja sukulaiset läheisensä... Se lienee itsekäs toive - eihän elämä mene omien toiveiden mukaan.