Juhannusaatto - kissojen ja lapsen kanssa kotosalla

Kirjoitellana blogia. Minä kehrään, sinä naputtelet...

Juhannusaatto on jo illassa. Äiti soitti ja kertoi juhannuksen vietosta kotona - lippu on vedetty salkoon jo monta tuntia sitten, on laulettu Siniristilippumme lipun noustessa salkoon. Sisko säesti melodikalla. Koivut on laitettu niin aitan ovien kuin talon ovien pieliin ja vastat tehty saunaa varten. Söivät suolaisen uunilihan uusien perunoiden ja tomaattisalaatin ja oluen kanssa; herkullista oli, kuulemma - ulkona, pihapöydän ääressä nelistään. Nyt olivat juuri saunomassa, äiti jo tullut tupaan aamutakissaan. Olo oli leppoisa ja raukea. Menevät illemmalla kokkoa katsomaan seurakunnan rantaan.

Sellainen tavallisen rauhallinen ja mukaava kotoisan oloinen juhannus heillä siellä. Tuttu. On sinne ikävä - mutta nyt olen nuorimmaisen kanssa kotona. En yksinkertaisesti jaksanut lähteä ajamaan tuntikausia sinne ja samaa takaisin parin päivän päästä, varsinkin kun ensi viikko on taas tosi kiireinen ja nyt jo stressi on saanut pään kipeäksi ja silmiin mustia lämpäreitä - joku aivohäiriö mikä lie; näkö menee melkein kokonaan kun mustaa tulee näkökenttä täyteen ja päässä huminoi. Ja väsyttää käsittämättömästi.

Isot lapset ovat kavereidensa kanssa mökeillä juhannusta viettämässä. Kissat ja jyrsijät ovat meillä pikkuisen kanssa kotona seuranamme. Söinne miilunpolttajan spagettia tänään ja itse juon tässä viiniä. Aurinko paistelee keittiön pöydälle.

Söpö mikä söpö

Olo on yksinäinen; harmittaa, kun ei ole ketään joiden kanssa viettää aikaa, ei ystäviä eikä tuttavia ollenkaan.Yksinäisyys ei tunnu viikolla kun on niin paljon töitä ja kotihommia - koskaan ei ole kaikki tehty kuten pitäisi; aika ei riitä. Silloin miettii vain hetkittäin yksinäisyyttä ja sitä, ettei ole ketään omien lasten ja äidin lisäksi - ei juttelukaveria eikä ketään kenen kanssa pähkillä asioita ja miettiä mitä vain. Kyllähän sen toisten ihmisten puutteen tuntee kun kuuntelee töissä kuinka muut kertovat vaimosta ja tuttavista ja mitä kaikkea tekevät, missä eri paikoissa käyvät ja kuinka kutsuvat naapureita ja tuttavia kylään...

Luin eilen ja tänään ison pinon lehtiä jotka ovat jääneet lukematta kiireiden takia. Hesareita koko viikon pino, neljä Suomen Kuvalehteä... Viime viikon SK:ssa oli juttu valokuvanäyttelystä - Hannes Heikuran valokuvanäyttely on saanut paljon huomiota ja sen haluankin mennä katsomaan. Mustaa valoa tai oikeasti Dark Zone - kuvat ovat mustavalkoisen oloisia vaikka eivät mustavalkoisia olekaan. Kuvissa on mustaa paljon ja kirkkaan valon piirtämää kohta jossa yleensä on ihminen. Yksinäisyys on jonkinlaisena teemana väyttelylssä. "... elämä on valmistautumista siihen yksinäiseen hetkeen jolloin kuolen pois" sanoo hän SK:n jutussa. Näinhän se on, hyvin vahvasti olen tämän tuntenut jo vuosien jopa vuosikymmenten ajan itsekin. Kuolema on läsnä elämässä - mutta siihenkö me tosiaan koko elämän valmistaudumme? oman mummin kuolema sai itseni kuoleman lähelle. Se on lohtu ja kaiken tämän loppu - usein valtavan houkutteleva vaihtoehto kaikelle tälle jota päivittäin läpi käymme.Vaikka elämä onkin ihanaa ja kaunista, on se myös valtavan vaikeaa ja surullista. Haluaisin niin paljon kaikenlaista tehdä ja kokea - niinkuin kaikki. Mutta saamme mitä saamme; kuinka paljon loppujen lopuksi siihen itse voi vaikuttaa - en tiedä. Toisen läheisyyttä, hyvää yhteistä elämää ja omia ihmisiä kaipaa paljon.

Mutta yksin on pakko oppia olemaan - jos ei halua yksinäisyydestä kärsiä niin paljon. On maailma kaunis ihan pelkin ominkin silmin katsottuna! Keski-ikäisenä ei ehkä voi paljoa rakkauden ja kumppanuuden suhteen toivoa - mutta toivoohan sitä kuitenkin! Sisus on ihmisessä aika lailla samanlainen alusta loppuun - kaipaukset siellä sisällä jylläävät vaikka kroppa ei enää nuori pajunvitsa enää olekaan.
On ihana kesäinen ilta, juhannusaatto. Mittumaari. Mutta tässä sitä istutaan, kotona. Lapsi on iloinen, leikkii leluillaan ja puhuu rooli-osia hahmoilleen koko olohuoneen täyttävässä leikissään. Lupasin olla kuuntelematta. Pikku-kissa pitää seuraa minulle makoilemalla pöydällä ihan tässä vieressä. Kehrää kovasti. Ei saisi pitää kissaa pöydällä varmaankaan - mutta olen lepsu tässäkin asiassa. Miksei saisi, muuten?

Kollipoika täytti viime viikolla 9 vuotta. hieno kisu!

Radiossa soitetaan kansanlauluja.Tuleepa niistä haikea olo; oma vaari lauleli kansanlauluja tuvan keinussa istuessaan iltaisin, samoin navetanvintillä työkalujensa kanssa puuhaillessaan, ulkokeinussa myös illan tullen ja työt lopetettuaan... Taidan olla vanha sielu; haikeus on vallannut totisesti mielen, kaipaan jonnekin kauas pois! Minne - en tiedä? Johonkin toisenlaiseen ja ihan toiseen paikkaan...

Ennenkuin ihan itlkemään alan - täytyy jotain keksiä! Jospa lähtisin vähän lapsen kanssa pyöräilemään! Olisiko tuolla naapurikunnassa kokko illemmalla? Jospa mentäisiin katsomaan!

Juhannus meni – työt jatkuvat

Tultiin kotiin maalta tänään, maanantaina kolmen tietämillä. Olin sanonut töissä olevani poissa melkein kaksi päivää (näistä toinen päivä juhannusaatto joka on lomapäivä vain toisilla - suurin osa jengistä oli perjantain töissä) – herran pieksut mikä työpino oli odottamassa. Melkein tuli epätoivon kyyneleet silmiin… Kaamea sekasorto, tekemätöntä työtä ja työpyyntöjä meiliboksi niin täynnä, että todella ei tiedä mistä aloittaa. Kaikella on kiire!

Yksi asia kerrallaan – se on ainut tapa edetä. Silti sitä tuli luettua meili kerrallaan, helppoihin vastasin heti, vaikeammat jäivät odottamaan – ja moniin oli jo tullut ja tuli vielä lisäkommentteja eri puolilta, muilta ihmisiltä. Joitakin asioita oli jo ratkottu, mutta hyvin kummallisesti ja joitain niin, että ne olivat menneet entistä enemmän solmuun.

Uhhuh. Kello on puoli kahdeksan nyt. Pidän tauon koneella ja jatkan sitten. Otan kohta pyörän ja menen kauppaan, ehkä pyöräilenkin. Pitää yrittää jatkaa läskinkin sulatusta. Se on vaikeaa ja ei tunnu mitenkään onnistuvan. Hmm - niin. Kampaaja pitäisi myös tilata. Tukka on kuin petolinnun takaosa…

Juhannuksesta vielä. Se meni kivasti - mukavasti ja rauhaisasti, niin kuin meillä vanhan maalaiskaavan tuppaa menemään. Siis suhteellisen tylsästi, mutta en ole keksinyt mien sitä piristäisi, en tosiaan. Ei siis mitään riekkumista tai juhlimista, ei uimista ja saunomista kännipäissä, ei makkaranpaistoa ja vehtaamista isossa juhlaporukassa. Ei ei. Vaan kas näin: Hankitaan nuoret koivut aattona ovien pieliin, nostetaan Suomen lippu salkoon, lauletaan lippulaulu – ne jotka laulaa. Äiti/mummi lauloi, muut hyräili ” Siniristilippumme, sulle käsin vannomme, sydämin: Sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin. Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat…”

Sitten syötiin – ihan paistia nautittiin, uusia perunoita ja tomaatti-sipulisalaattia. Juotiin lasilliset punaviiniä. Mentiin sitten hetkeksi rantaan istumaan - pikkuinen ui, sukelteli melkein peilikirkkaaseen veteen. Ihana ilta - ei ihan lämmin mutta kaunista. Haitari ei soinut mutta vanhempi mies oli kutsuttu laulamaan perussuomalaista iskelmää ja komppaamaan itseään rummuilla. Noh…. Olihan se kiva, toki. Hänelle itselle nyt ainakin. Ei ihan Sillanpään veroinen esiintyjä, se täytyy sanoa… Sanat unohtuivat artistilta välillä, se puute korvattiin keksimällä omia sanoja jotka viittasivat paikalliseen maailmanmenoon ja kauniiseen järveen, sen äärellä näkyviin ihanuuksiin. Sävel meni vielä useammin hakoteille; aika lailla koko ajan jos ollaan ihan tarkkoja - se oli pahempi juttu kuulijan kannalta. Rummut tuksuttivat omaa tahtiaan ja sihisevä vispilä vatkasi taustaääntä… Juhannuskokemus tuokin, mikäpä siinä.

Sitten saunottiin omassa saunassa. Vanha navettarakennuksen yhteyteen rakennettu sauna on 1920–30-lukujen vaihteesta ja on sen ajan tuote – iso ja hyvä; löylyn heittäminen vaatii taitoa kun kiuas on niin kaukana! Kiuas uusittiin viime kesänä – nyt menossa on ainakin viiden tai kuudes. Lapsuudesta muistan korkean metallikiukaan josta avattiin yläluukku jonne heitettiin löylyt! Siihen ei osunut ainakaan lapsi muuten kuin vanhasta tiskiainepullosta kovaa vauhtia suhkuttamalla - mutta se toimi hyvin.

Tein itse pari saunavastaa, ties kuinka monen vuoden tauon jälkeen. Oikean ikäisiä ja tyylisiä koivuja joista saattoi ottaa vastaksia ei ollutkaan ihan helppo löytää – sain jonkinlaiset vastat aikaiseksi mutta aika kököt ne olivat, suoraan sanoen. Ei pyöreät ja tiukat, hyvin sidotut ja nätisti kahdella koivunoksasta tehdyllä rinkulalla kiinnitetyt kuten mummi ja vaari aikoinaan opettivat. Meikäläinen on sentään tehnyt kesätöinään aikoinaan vastoja torille myyntiinkin, sitä on vaikea uskoa kun näki nämä tekeleet! Mutta siitä onkin aikaa - nämä tämänvuotiset eivät olisi myyntiin kelvanneet ikinä! No – niillä kylvettiin kuitenkin ja tuoksu oli kyllä hyvä, samoin tunne saunan jälkeen!

Tänä vuonna ei menty katsomaan rannalle kokkoa. Ei huvittanut – ei vaan jaksanut!

Viikonlopun aikana on myös siivottu aitta perinpohjaisesti, on kiskottu satamäärin vuohenputkea/koiranputkea maasta ja putsattu joitain pensaita ja hedelmäpuita kuivista ja talven tuhoamista osistaan. On siis sahattu, naksutettu oksasaksilla ja siivottu paikkoja. Masentavaa on vain nähdä kuinka paljon olisi tehtävä mutta kuinka minimalistisesti pystyy itse tekemään. Aika surkeaa…

Kaunista on, keskellä ihanaa suvea. Luonto on hienoa- järvimaiseman ihanuutta ei koskaan väsy katsomaan. Kukkia, puita ja kasveja – niitä voi katsella ja haistella loppumattomasti. Värejä, valoa, sävyjä… Ja ah niitä kaikkia tuoksuja! Puhtaan saunan tuoksu – mäntysuopa, shampoo ja kiukaasta tuleva savun haju, jopa löylyn tuoksu – kaikki ne vievät lapsuuden aikaan. Samoin aitan tuoksu ja valo. Kukkien tuoksu ja hyönteisten äänet – kotoisaa. Itikoista ei niin väliä; niitä on muuten tänä vuonna erikoisen paljon… Lupiinien ja ruusujen tuoksu, vastaleivotun pullan tuoksu tuvassa; melkein tuoksun ja fiilistelyn takia tein pullaa; mutta kyllä niille syöjätkin löytyi!

Iloa ovat suoneet linnut jotka vielä konsertoivat puissa ja pensaissa. Käki on ollut ahkera ilahduttaja – yksi käki siinä nyt enää kukahtelee – mutta tekee sen kyllä sitten oikein kunnolla, melkein henkeä vetämättä se kukkuu kymmeniä kertoja, tänäkin aamuna. Närhi on nähty pesävarkaissa. Iltaisin on nähty kahden valkoisen linnun, lokkien tulevan puutarhaan – vaikka puutarha on monen kilometrin päässä rannasta. Miksi? Eipä osata arvata. Vuosia sitten pihalle – kun avointa pihaa oli entisen pellon paikalla enemmän – lokkeja tuli iltaisin ja aamuisin lauma syömään matoja nurmelta. Ehkä nämä ovat sitä perinnettä jatkamassa?