Juhannusaatto - kissojen ja lapsen kanssa kotosalla

Kirjoitellana blogia. Minä kehrään, sinä naputtelet...

Juhannusaatto on jo illassa. Äiti soitti ja kertoi juhannuksen vietosta kotona - lippu on vedetty salkoon jo monta tuntia sitten, on laulettu Siniristilippumme lipun noustessa salkoon. Sisko säesti melodikalla. Koivut on laitettu niin aitan ovien kuin talon ovien pieliin ja vastat tehty saunaa varten. Söivät suolaisen uunilihan uusien perunoiden ja tomaattisalaatin ja oluen kanssa; herkullista oli, kuulemma - ulkona, pihapöydän ääressä nelistään. Nyt olivat juuri saunomassa, äiti jo tullut tupaan aamutakissaan. Olo oli leppoisa ja raukea. Menevät illemmalla kokkoa katsomaan seurakunnan rantaan.

Sellainen tavallisen rauhallinen ja mukaava kotoisan oloinen juhannus heillä siellä. Tuttu. On sinne ikävä - mutta nyt olen nuorimmaisen kanssa kotona. En yksinkertaisesti jaksanut lähteä ajamaan tuntikausia sinne ja samaa takaisin parin päivän päästä, varsinkin kun ensi viikko on taas tosi kiireinen ja nyt jo stressi on saanut pään kipeäksi ja silmiin mustia lämpäreitä - joku aivohäiriö mikä lie; näkö menee melkein kokonaan kun mustaa tulee näkökenttä täyteen ja päässä huminoi. Ja väsyttää käsittämättömästi.

Isot lapset ovat kavereidensa kanssa mökeillä juhannusta viettämässä. Kissat ja jyrsijät ovat meillä pikkuisen kanssa kotona seuranamme. Söinne miilunpolttajan spagettia tänään ja itse juon tässä viiniä. Aurinko paistelee keittiön pöydälle.

Söpö mikä söpö

Olo on yksinäinen; harmittaa, kun ei ole ketään joiden kanssa viettää aikaa, ei ystäviä eikä tuttavia ollenkaan.Yksinäisyys ei tunnu viikolla kun on niin paljon töitä ja kotihommia - koskaan ei ole kaikki tehty kuten pitäisi; aika ei riitä. Silloin miettii vain hetkittäin yksinäisyyttä ja sitä, ettei ole ketään omien lasten ja äidin lisäksi - ei juttelukaveria eikä ketään kenen kanssa pähkillä asioita ja miettiä mitä vain. Kyllähän sen toisten ihmisten puutteen tuntee kun kuuntelee töissä kuinka muut kertovat vaimosta ja tuttavista ja mitä kaikkea tekevät, missä eri paikoissa käyvät ja kuinka kutsuvat naapureita ja tuttavia kylään...

Luin eilen ja tänään ison pinon lehtiä jotka ovat jääneet lukematta kiireiden takia. Hesareita koko viikon pino, neljä Suomen Kuvalehteä... Viime viikon SK:ssa oli juttu valokuvanäyttelystä - Hannes Heikuran valokuvanäyttely on saanut paljon huomiota ja sen haluankin mennä katsomaan. Mustaa valoa tai oikeasti Dark Zone - kuvat ovat mustavalkoisen oloisia vaikka eivät mustavalkoisia olekaan. Kuvissa on mustaa paljon ja kirkkaan valon piirtämää kohta jossa yleensä on ihminen. Yksinäisyys on jonkinlaisena teemana väyttelylssä. "... elämä on valmistautumista siihen yksinäiseen hetkeen jolloin kuolen pois" sanoo hän SK:n jutussa. Näinhän se on, hyvin vahvasti olen tämän tuntenut jo vuosien jopa vuosikymmenten ajan itsekin. Kuolema on läsnä elämässä - mutta siihenkö me tosiaan koko elämän valmistaudumme? oman mummin kuolema sai itseni kuoleman lähelle. Se on lohtu ja kaiken tämän loppu - usein valtavan houkutteleva vaihtoehto kaikelle tälle jota päivittäin läpi käymme.Vaikka elämä onkin ihanaa ja kaunista, on se myös valtavan vaikeaa ja surullista. Haluaisin niin paljon kaikenlaista tehdä ja kokea - niinkuin kaikki. Mutta saamme mitä saamme; kuinka paljon loppujen lopuksi siihen itse voi vaikuttaa - en tiedä. Toisen läheisyyttä, hyvää yhteistä elämää ja omia ihmisiä kaipaa paljon.

Mutta yksin on pakko oppia olemaan - jos ei halua yksinäisyydestä kärsiä niin paljon. On maailma kaunis ihan pelkin ominkin silmin katsottuna! Keski-ikäisenä ei ehkä voi paljoa rakkauden ja kumppanuuden suhteen toivoa - mutta toivoohan sitä kuitenkin! Sisus on ihmisessä aika lailla samanlainen alusta loppuun - kaipaukset siellä sisällä jylläävät vaikka kroppa ei enää nuori pajunvitsa enää olekaan.
On ihana kesäinen ilta, juhannusaatto. Mittumaari. Mutta tässä sitä istutaan, kotona. Lapsi on iloinen, leikkii leluillaan ja puhuu rooli-osia hahmoilleen koko olohuoneen täyttävässä leikissään. Lupasin olla kuuntelematta. Pikku-kissa pitää seuraa minulle makoilemalla pöydällä ihan tässä vieressä. Kehrää kovasti. Ei saisi pitää kissaa pöydällä varmaankaan - mutta olen lepsu tässäkin asiassa. Miksei saisi, muuten?

Kollipoika täytti viime viikolla 9 vuotta. hieno kisu!

Radiossa soitetaan kansanlauluja.Tuleepa niistä haikea olo; oma vaari lauleli kansanlauluja tuvan keinussa istuessaan iltaisin, samoin navetanvintillä työkalujensa kanssa puuhaillessaan, ulkokeinussa myös illan tullen ja työt lopetettuaan... Taidan olla vanha sielu; haikeus on vallannut totisesti mielen, kaipaan jonnekin kauas pois! Minne - en tiedä? Johonkin toisenlaiseen ja ihan toiseen paikkaan...

Ennenkuin ihan itlkemään alan - täytyy jotain keksiä! Jospa lähtisin vähän lapsen kanssa pyöräilemään! Olisiko tuolla naapurikunnassa kokko illemmalla? Jospa mentäisiin katsomaan!