Ruusuja ja nostalgiaa äitienpäivänä

Vanha talo. Kiehtova, vähän pelottava

Blogi oli poissa käytöstä melkein kaksi vuorokautta - olipa hupaisaa huomata, kuinka paljon sitä kaipasikaan. Blogin poissaolo aiheutti samanlaista ajatusta mielessä kuin alkukeväästä Turkissa jossa en päässyt blogiin ollenkaan. Monessa maassa blogien kirjoittaminen on kielletty ja Kiinassa, esimerkiksi, se on ehdottomasti rikollista toimintaa. Suomessa on sananvapaus joten uskon kysessä olleen teknisen ongelman.

Kirjoitusaiheita blogin ollessa kiinni tuli mieleen monia, Paavo Lipposesta ja änkyräpolitiikoista jotka saavat verenpaineet nousemaan jopa alipaineista kärsiville ja politiikasta ei-kovin-kiinnostuneille, ylioppilasjuhlista ja niiden suunnittelusta ja siihen kuluvasta rahasta lapsen liikuttavaan äitinpäivälahjaan ja lopulta mieltä piristäneeseen lehtiartikkeliin jossa etsittiin ikäihmisiä hotellitöihin: "Ikäihmiset ovat korkeassa kurssissa hotellitöihin".

Viimemainittua juttua lukiessa eteen tuli lause: "Ikäihmisten palkkaamisessa hotellin johtajalla on kokemusta. Maanantaina hän palkkasi 60-luvulla syntyneen töihin." huh - 60-luvulla syntynyt reilu 40 vuotias - jopa pahimmillaan 50-vuotias! - on siis ikäihminen. Kyllähän tämä hotellinjohtaja todella ansaitsee suitsutusta kun noin vanhan palkkasi töihin! Johan tuon ikäinen ihminen tietenkin on jo ihan raakki - vaikka poliitikot Suomessa haluavatkin pidentää eläköitymisikää lähemmäs 60 vuotta... Omalla työpaikallani eläkkeelle lähdetään 65 vuotiaana. On tässä siis vielä hommaa edessä - vaikka on siis jo ikäihminen, ainakinhotellinjohtajan mielestä. Hmm,saisinkohan itse hotellin respasta töitä vielä? Osaan monia kieliä ja olen sosiaalinen...mummo?

Äitienpäivästä
Äitienpäivä alkoi jo tavallaan perjantaina. Äiti tuli junalla kaupunkiin, ajoin sinne itsekin alkuillasta ja menimme kamarikonserttiin kirkkoon. Mukava konsertti – Mozartia, Prokofjevia, Chopinia, Fauréta. Oikein nautittavaa!

...ja kirjoista 
Emme käyneet ennen konserttia missään, sen jälkeen menimme suoraan kotiin. Itse kävin ennen junalle vastaanmenoa ostamassa äidille kaksi kirjaa äitienpäivälahjaksi - runokirjan ja paksun englantilaisen tiiliskividekkarin, samoin ostin kaksi korttia joista lapset saavat antaa toisen. He myös piirtävät itse kortit, varmuudeksi ostin kuitenkin. Ostin myös äidille kirjan jonka hän oli ajatellut käydä ostamassa mutta koska ei päässyt junaan johon oli aikonut – se oli täynnä, lippuja ei enää myyty! – kävin sen hänelle ostamassa: Hilary Mantelin Wolf Hall.

Se on paksu tiiliskiviromaani joka on saanut paljon huomiota ja palkintoja, mm Booker-palkinnon 2009; en sitä ole lukenut ja tuskin ihan heti luekaan – on niin massiivinen ja tiivis, että en ehdi vaikka kiinnostaisikin.

Kukkapenkkiin kesytetyt kukat...

Jos ei aina väsyttäisi niin tautisesti...
Istuttiin iltaa hetki meillä kotona, myöhemmin illalla/yöllä – mutta olen niin käsittämättömän väsynyt, että en jaksa istua juttelemassa. Mietin silloin tällöin – tai oikeastaan monta kertaa päivässä, kestänkö elämässä kiinni niin kauan, että saan nuorimmaisen aikuiseksi. Vanhimmat ovat jo lentämässä pesästä; se tuntuu sillä lailla hyvältä, että pääsevät aloittamaan oman elämänsä ja olen vielä työelämässä ja jotenkuten ehjä. Kun on näin loppu eikä oikein näe miten selvitä elämässä eteenpäin; niin paljon työtä on tehtävänä ja niin vähän sitä mitä lapsille ja elämään nykyään tarvitaan: rahaa. Ei tukiverkkoja vaikka oma äiti auttaakin tosi upeasti – henkinen tuli on aivan valtavan tärkeää.

...ja villinä rehottavat kukat.
Iloa tuovat kaikki!

Mieli on väsynyt - vähän apeakinMinun tekisi mieli vain nukkua ja nukkua. Mutta pakko on herätä aina aikaisin ja alkaa puskea. Pahinta on – ehkä – että into työhön on hiipumassa; kun mitään ei oikeasti ehdi tehdä kunnolla ja töissä ei enää ole sosiaalisia mahdollisuuksia juurikaan, on kaikki hölmön oloista. Teen töitä vanhoilla rupuisilla vehkeillä ja kotoa käsin: töissä on niin meluisaa että siellä ei voi varsinaista työtä tehdä. Tietokone on jo aikaa sitten vanhentunut ja ilman mitään takuita; se on hidas ja tuhnuinen käyttää. Pelkään kovalevyn hajoamista ihan oikeasti.  Puhelin on jo vuosia sitten lopettaneen pomon vanha puhelin ja siinä kestää akku vain pari tuntia. Ärsyttää – mutta onhan elämässä tärkeämpääkin, tietenkin. Ei pitäisi antaa moisten asioiden mieltä mustentaa….

Väsymys ja tulevaisuuden toivonpuute saa elämän näköalattomaksi. Mikään ei huvita, ikuinen rahapula syö enemmän kuin haluaa ikinä tunnustaa. PRKL.

Elämä rassaa...Miten paeta jonnekin? Mitä tehdä, että tämä valtava kiristävä vyö menisi pois ympäriltä? Mitä VOI tehdä kun lapsi on vielä hoidettava ja huollettavana 10 vuotta – murrosikäkin vielä edessä??? Mitä tehdä, että saisi levätä ja nukkua?

En tiedä.

Mutta takaisin viikonloppuun – se oli kiva. Sää oli aivan upea; maajussit tekivät pelloilla töitä, multa vain pöllysi kuivilla pelloilla kun traktorit laittoivat peltojaan kuntoon!

Tuoksuköynnös

Äiti sai hienot kukka-jutut kaikilta lapsiltaan. itse annoin ihmekukan; hän toivoi sitä itse kun menimme yhdessä ostamaan kukkaa hönelle. Äiti osti minulle piispankukan ja kaksi pelargoniaa – oman mummini lempikukkia muuten nuokin. Taidan olla menneen ajan ihminen, vanhanaikainen tapaus kaikessa!

Kukkia tuli siis äidille paljon – ja kävimme syömässä vanhassa tutussa äitienpäivä-ruokapaikassa. Seisova pöytä jossa se perinteinen tarjoiluvalikoima silleistä ja kylmistä kaloista saleaatteihin ja johonkin savulihaan. Lämpiminä ruokina yhtä lihaa ja yhtä kalaa. En syönyt lämpimiä ollenkaan, sillejä söin kaksi annosta. Jälkiruokaa en syönyt myöskän.

Maksoin lystistä 150 euroa – ja kyllä itketti nähdä tuon summan lentävän ikkunasta. Mutta kyllähän elämässä pitää suoda läheisilleen juhlahetkiä, edes äitienpäivänä ja muina suurina juhlapäivinä! Ja luulen, että sekä äiti että lapset pitivät päivästä.

Ylioppilas-juhlien maksaminen on toisena isona asiana mielessä, möykkynä melkein. Hinta on huimaava – ylioppilasvaatteet, kengät, lakit ja ruoka, juomat – ja omatkin vaatteet. Ex-mies tulee juhliin, ihan valmiille tietenkin. Uuden nuoren vaimon kanssa. En ole nähnyt miestä yli kymmeneen vuoteen. Vaimo on täysin tuntematon - enkä haluakaan häneen tutustua!

Mies on usein kovin hyökkäävä ja suhtautuu maksamisiinsa jotenkin aggressiivisesti. Ei halua maksaa - se on ydin. Minä saan kuulemma ehdottaa jotakin summaa hänen maksettavakseen ja hän sitten miettii, mitä maksaa. Lapset pitävät häntä pihinä kitupiikkinä; vaikea ottaa muuta kantaa kuin että läheltä se omaa käsitystäkin liippaa. Hänellä on paljon rhaaa kun on saanut omat bisneksensä rullaamaan – ja hän, kuten moni pienistä oloista ponnistanut, on rahaansa niin rakastunut, että sen rahan vaaliminen on aivan omituista. Hän toisaalta leveiee rahoillaan mutta toisaalta ei suostu sitä juurikaan edes omien lasten menoihin ilman valtavaa todistelua ja pyytämistä antamaan. Itse hän uuden perheensä kanssa matkustelee tosi paljon – oli alkukuussa Pariisissa vajaan viikon uuden perheensä kanssa. Lapset eivät sinne olleet tervetulleita.

Vanha viehättä taulu menneiltä ajoilta. Suutelo kesäyössä!

No – tämä kuulostaa kateelliselta puheelta ja on sitä myös, myönnän, myönnän. Lopetanpa sen, ei se mihinkään hyvään johda kuitenkaan.

Seko-seko kirjoitus tuli tästä. Se kuvastaa hyvin omaa mieltä nyt. Mieli on sekava ja väsynyt, toivottomuutta ja surua näkevä. Kuolema on ihan valtavasti mielessä. Se on hiippaillut ohi monella lailla, kirjoista tuttaviin, eläimistä ihmisiin. Äidin ja ystävän puheissa se on läsnä; vähän kaikessa.

Vanha kansakoulu, puiden siimeksessä.
Sekin jakoi oppia joskus, oppilaille jotka nyt ovat aikuisia

Luin hetki sitten jutun Taloussanomien verkkojulkaisusta jossa puhuttiin lasten tulevaisuudesta ja kuka on pahimmassa työttömyysriskissä. Yksinhuoltajien lapsista ei sanottu mitään – mutta tällaista luin.:

Perheen tulotaso vaikuttaa jopa enemmän kuin muut perheen sosioekonomiset tekijät. Nuorilla, jotka tulevat alhaisen tulotason kodeista, jäävät työttömiksi jopa lähes kolme kertaa suuremmalla todennäköisyydellä kuin hyvätuloisten perheiden nuoret.

Järvinen kannustaa ihmisiä tunnistamaan oman sosiaaliluokkansa lait ja pohtimaan niiden merkitystä omalle identiteetille. Itse hän sanoo oppineensa olemaan häpeilemättä suorapuheisuuttaan.

– Se on tietysti helpompaa, kun on saavuttanut vähän asemaa, jossa ihmiset uskovat, että on jotain sanottavaakin.

Pitäisikö minun alkaa miettiä omaa sosioekonomista luokkaani enemmän? En tiedä – oikeasti – mihin kuulun! Syrjäytynyt työtätekevä konttorityöntekijä, vanhoja maaseudun arvoja arvostava keski-ikäinen nainen? Ja mitä tätä tietoa voi jalostaa johonkin suuntaan? No idea. Who cares

Tulipa pitkä stoori. Vanhuudesta, väsymisstä, elämän pöljyydestä, lasten kasvattamisesta ja koulutuksesta.... Vaikka on kaunis ja hehkeä kevät!