Ihan hyvin menee, kiitos

Oma kaveri, makailee siinä emäntänsä tyynyllä itsevarmana!

Olen ottanut tavaksi käydä jonkinlaisella lenkillä joka toinen  päivä. Sauvakävelyllä, hölkällä tai pyöräilemässä. Se ei aina ole kivaa tai houkuttelevaa - mutta kun pääsee ulos ja liikkeelle, tuntuu melkein säännönmukaisesti hyvältä. Luonto muuttuu paljon - tänään on eri näköistä kun eilen tai viime viikolla. Lehdet lentelevät puista - kauniin värikas luonto on muuttumassa paljaaksi kun puut ja metsät muuttuvat paljaiksi.

Tällainen merkki, jahas.

Olen alkanut käydä ruokakaupassa vähän pitemmässä matkassa ja polkupyörällä. Kuuden kilometrin päähän pyöräily ja takaisin könyäminen on jo ihan hyvä lenkki - meikäläiselle! Haluan päästä parempaan kuntoon - ja koska pelkään sitä kovasti monen minullekin lupaamaa ja ennustamaa työttömyyden ja varattomuuden aikaansaamaa masennusta - niin on toki hyvä olla hyvässä kunnossa jos elämä vielä tästä menee niin pahaan jamaan, että ei tee muuta mieli kuin heittää pyyhe
kehään.

Tämä elämäntilanteen suuren suuri epävarmuus ja pelossa eläminen ovat tuoneet kuitenkin oudon ilmiön: tunnen päivittäin valtavaa iloa ja oudon vahvaa onnea elämästä! Kuljen ulkona ja seesteinen rauha valtaa mielen jopa niin, että kyyneleet pursuavat silmiin. Olen täällä, keskellä elämää vaikka olenkin sivuun heitetty ja näin totisen epäonnistunut kaikessa siinä, mikä tämänpäivän elämässä on tärkeää. Olen ihminen jolla ei ole työtä, ei tulevaisuutta....

Täällä on helppo kuljeskella.

Jotenkin tuntuu, että kun on sellaisessa elämäntilanteessa, että mikään ei ole selkeää ja mitä vain voi tapahtua - on olo kuin lastulla lainehilla - virta vie minne haluaa, tekipä itse mitä vain.... voi vain jatkaa yrittämistä ja uskomista - ja yrittää nauttia elämästä niin kauan kuin elämä on tässä ja nyt.

Kotona teen asiota - luen paljon kaikenlaista, puuhailen ja touhuan. Sielläkin tunnen hetkittäisiä seesteisyyden ja onnen hetkiä - aivan kuin eläisin viimeisiä päivä ja saisin nähdä elämän kaiken hienouden vielä täältä sivusta - tavallaan jo kaiken pois antaneena.

Mutta enhän ole antanut kuitenkaan vielä periksi, vaikka sivussa olenkin! Yritän vielä päästä työmaailmaan, käyn kursseilla oppimassa uutta kolmasti viikossa, yritän kohentaa omaa kuntoani ja yritän pitää mielialan hyvänä. Tuntuu ehkä kamalan itsekkäältä - iteensä satsaaminen ei ole asia johon olen aikaisemmin satsannut. Uskon kuitenkin, että lapset ja koko heidän tulevaisuutensa voittavat siitä, että voin hyvin - vaikka loppuun saakka! Kun pitää lupun korkealla, ei tarvitse suvunkaan ihmetellä, miten ja kenen tarvitsee auttaa; eihän kellään siihen olisi mahdollisuuksia tai aikaakaan! Siispä kerron heille jotka vointiani kyselevät, että meillä menee oikein hyvin - mitäs tässä! Muilla on kiire ja vielä kiireempi; ovat töissä ja stressi painaa. Uudet tuttavuudet kursseilla ja minulle uusissa yhdistyksissä eivät vointia kysele; ollaan vielä tuntemattomia toisillemme ja ne jotka haluavatomasta elämästään kertoa, kertovat kiireistään, työstään ja suurista vastuistaan!

Sunnuntain ateriahetki.
Jauhelihapihvi, sienikastike,
kukkakaalia.

Kyllä se tästä vielä minunkin perheelleni kirkastuu - uskon! Haluan uskoa ja haluan nähdä valoa.

Ruokaa olemme syöneet joka päivä, ja ihan hyvää ruokaa jopa. Kasvikset jäävät kauppaan, samoin kaikki kallis herkkuruoka eikä leikkeleitä osteta ikinä - paitsi viimeisen päivämäärän alennuksella.  Joka päivä löytyy ruokaa puolella hinnalla tai kolmenkymmenen prosentin alennuksella hyllyistä - aamulla aikaisin ja illalla myöhään parhaiten. Jauhelihaa, kanaa ja maitotuotteita lähinnä. Leipä on kallista - meillä syödään nykyään paljon näkkileipää ja tarjous-ruisleipää. Huomenna leivon sämpylöitä.

Huomenna alan tehdä omaa projektiani tarkan aikataulutuksen avulla; joka päivä kirjoitan 4 tuntia. Muun ajan - 20 tuntia per vuorokausi - hoidan kotia ja lapsia sekä eläimiä, haen töitä, käyn kursseilla, luen läksyjä ja kirjoittelen tänne. Ja hoidan kuntoa ja nukun 7 tuntia vuorokaudessa. Näin siihen saakka kun muutos tulee;  sehän voi tulla piankin!