Sosiaalisia kontakteja ja työnhakua

Istutaanko vaikka tähän hetkeksi?

Tänään oli mukava päivä; ex-anoppi oli tulossa Rebecka-sisarten kansa käymään täälläpäin ja ehti siinä samalla reissulla tavata lastenlapsiaan.  Hän oli sopinut tapaamisen lasten kanssa jo aikaisemmin mutta laittoi pari päivää sitten kutsun myös minulle. Lähdin mielelläni mukaan kun hän pyysi; meillä oli aina hyvät välit ja anoppina hän oli minulle aikoinaan oikein mukava. Emme kovin aktiivisesti olleet tekemisissä mutta tapasimme ja juttelimme toki vähintäin kuukausittain. Eron jälkeen hän, niinkui kaikki ex-miehen sukulaiset ja tuttavat, hävisi elämästäni täysin pitkäksi aikaa.

Tämä on kolmas kerta kun tapasin hänet eron jälkeen. 

Kuka lähtisi ajelemaan tandem-pyörällä?

Juttelimme ja kuljeskelimme kaupungilla. Ex-anoppi on jo eläkkeellä – eron aikaan hän oli vielä töissä ja juuri jäänyt leskeksi. Aika oli rankkaa monella tavalla - molemmille meille. Ex-mies pani tuulemaan ja meni naimisiin heti kun ero oli selvä, yritti jo sitä ennen.

Omalta kohdalta huomaan usein, että ero on mielessä vieläkin itselläni ihan käsitttelemätön asia – se sattuu ja itkettää yhä jos päästän ajatuksia yhtään siihen suuntaan. Tänään se taas tapahtui kun tapasin ex-anopin. Ex-miehestä emme jutelleet ollenkaan – mitä nyt lapset jotakin isästään sanoivat. Aika erikoista ehkä sekin...

Se, että on yksin tuntuu välillä hyvin, hyvin haikealta ja ikävä on kova, yksinäisyys tuntuu raskaalta. Kaikki mitä näkee, tuntuu olevan pareittain tai pareille tarkoitettu... Eilen kahvilassa kaverin kanssa istuessamme molemmilla puolilla oli pussailevat pariskunnat....  Samoin kadulla oli nuori pari pusuttelmassa bussipysäkillä, muut ihmiset yrittuvät olla kuin ei mitään...

No – liikaa ei saiasi oikein mitään kai ajatella – toisaalta asiat pitäisi saada  pois omasta sisikunnasta että pääsee elämään utta elämää, pääsee irti kaikesta siitä joka syö ja kalvaa, siellä jossakin... Miten, sitä en tiedä.  Itkeä en millään enää haluaisi. En, en, en. Siksi asiat on kai haudattukin. en osannut niitä aikoinaan hoitaa kuntoon ja nyt möykky on kasassa jossakin, missä lie.

Toinen kiva sosiaalinen tapahtuma oli kun törmäsin vanhaan tuttuun eilen kaupungilla. Kävimme kahvilla ja juttelimme tunnin-pari niitä näitä.  Mukavaa - pitkästä aikaa!

Sienipareja. Kauniita ovat!

Elämä pyörii oman työttömyyden ja työnhaun ympärillä – oma olemus kutistuu ja narahtaa pieneksi ja kurjaksi... Mitä useampia työpaikkoja hakee ja mitä useampaan työhön huomaa olevansa se, jota ei edes haastatteluun kutsuta – sitä vaikeammalta on taas ottaa positiivinen asenne ja hakea, hakea, hakea.

Mitä muutakaan voi tehdä? Työ on oltava että elämä jatkuu...

Liikunnan harrastus, käsityöt ja kirjoittaminen. Kielten kertaus ja opikelu. Niiillä yritän tehdä itseni  tärkeäksi. Työnhaun lisäksi. Ja välillä tänne pieniä tekstin paloja kirjoitellen.

Illalla kävin pyöräilemässä. Sieniä on tosi paljon joka paikassa - punaisia käpässieniä on ryppäinä teiden varsilla, jopa kymmenen-parinkymmenen sienen kasaumina...

Huomenna on sunnuntai. Se on hyvä päivä. Kun sen niin päättää, niin on!