Matalalentoa ja omaan napaan tuijottelua. Kurja olo

Kylmä oli yö, lehdet sataa maahan

Kaikki päivät eivät tunnu hyviltä vaikka aurinko paistaisi ja tilhet ja muut linnut sirittelelisivät lähipihlajissa.

Nyt ei tekstityö maista, yhtään

Olo on itkuisen surkea, mikään ei huvita. Olen tekemässä lupaamaani pöytäkirjaa ja kokousyhteenvetoja viime viikon tapaamisista; niitä jo kysellään. En taas kerran tajua, miksi suostun kaiken maailman ilmaishommiin mutta sitten muistan: sen takia, että saisin tehdä jotain, olla mukana ja voisin kuvitella mielessäni, että olen jossain hyödyksi - melkein kuin töissä.

Itsehän tietenkin tähän lupauduin. Ketään en voi asiasta syyttää tai moittia, tietenkään. Olen nyt vain ihan kypsä kaikkeen. Haluaisin karata melkein jonnekin, kauas pois koko omasta elämästäni - mutta tuskin pärjäisin päivää tai kahta enempää - nälkä on jo nyt ja rahaa ei tietenkään yhtään.

Omena rupsahtaa
ennen putoamistaan

Lehdet putoilevat puista, syksyn tuoksu on vahva. Pidän siitä - samalla raikas ja sellainen leppeän pehmeä, kuihtuvien lehtien tuoksu. Täällä en tänään pellon tuoksua tunne; se on väkevä ja vahva - syksyllä varsinkin. Kaikkina aikoina on peltomaisema rakas - kaupungissa etsiydyn mielelläni metsiin ja suuriin puistoihin.

Nyt haluaisin etsiytyä sänkyyn ja vetää peiton korviin mutta pitää keksiä kohta ruokaa koululaiselle. Äääähhh.

Oravan kanssa vaihdettiin aamulla muutama sana.
Hän siinä tammenterhojen kanssa puuhaili.

Kaikki on vähän vinossa

Nyt  ei vaan mikään innosta. Olen keskellä omaa surkeuttani, itsesäälin pyörteissä.

Ei innosta edes viime sunnuntain Hesari jonka sain luettavaksi. Tai Matti Rönkän dekkari Viktor Kärpästä "Levantin kyy" jonka aloitin jokunen päivä sitten.Ei, ei.

Laitan tähän pari kuvaa  aamukävelyltä ja hiljaisesta työpöydästä.. Sitten... no, jotain. Voisin vaikka istua tuossa rappusilla ja rapsuttaa koiraa.

Täytyy reipastua, ottaa itseä niskasta kiinni ja katsoa ylemmäs, kääntää katse ja ajatukset pois omasta navasta. Se on jo niin nähty.