torstai 30. tammikuuta 2014

Pinkkiä elämää ja mustaakin

Katsokaa, talvi!
Torstai-päivä. Havahduin juuri huomaamaan, että olen istunut työpöydän äärellä melkoisen tiiviisti koko viikon. Minä, työtön ihminen.

Syystä voi kysyä ja ihmetellä, miksi? MIKSI?

Töitä hakemassa, hakemuskirjeitä ja ansioluetteloita rustaamassa, sitähän minä, työtön ihminen. Olisi niin kiva lähteä aamuisin töihin ja tulla illalla kotiin, tietää tehneensä jotakin hyödyllistä. Kuukausittain ropsahtaisi tilille palkka tehdystä työstä; sillä makselisin ruuan ja sähkölaskun, asumisen ja joskus vaatteita ja herkkujakin. Ostaisin lahjoja lapsille ja tehtäisiin mitä ihmiset tekevät. Ei tarvitsisi hävetä ja juosta pakoon puolituttuja; voisi pysähtyä kadulle ja vastata siihen nyt kammottavan pelottavaan kysymykseen "Mitä sulle kuuluu? Missä olet töissä nykyisin?"

No, siihen tavoittelen, tuollaisen arjen eteen teen töitä - yhtä paljon melkein kun tekisin työpaikalla töitä! Hakemuksia suomeksi ja englanniksi, joka hakemukseen sielun melkein upottaen. Tai no, ei nyt ihan jokaiseen sentään, mutta välillä melkein. Kun on joku tosi mielenkiintoinen työ näköpiirissä.
Ulkona lumessa...
Tänään rustasin hakemusta useamman tunnin, tutkin nettiä ja kaikkia mahdollisia sosiaalisen median kanavia ja kaikkea mitä on kirjoitettu, mikä nyt on tapetilla tähän työhön jollain lailla liittyen. Että osaisin kirjoittaa oikealla tavalla, näyttää että voin olla osa sitä työpaikkaa ja organisaatiota. Pusersin loppuun hakemuksen jota olen ollut mielessä tekemässä jo viikon verran. Yöllä sitä jo unissani kirjoittelin; kovasti haluaisin sen saada ja siksi se sitten uniinkin tuli.  Nyt se on lähetetty. Englannin kielellä. Hakemus on tehty, unelmat sen työn osalta unelmoitu.

Nyt unohdan sen kokonaan - olen huomannut, että paras on tehdä hakemus ja ansioluettelo niin hyvin kuin ikinä osaa - ja sitten unohtaa asia niin hyvin kuin osaa. Muuten menee hermot ja terveys, jos alkaa odotella vastauksia ja toivoa liikaa paikkaa. Useimmitenhan paikoista ei kuulu koskaan mitään sen jälkeen kun hakuaiaka on loppunut. Valtiolle hakemistani töitä ei kukaan, ikinä ole ottanut millään lailla yhteyttä;  olen hakenut sieltä vaikka kuinka monta paikkaa mutta aika paska työnantaja taitaa tämä armas valtio ollakin. Sieltä ei kukaan edes kiitä, edes millään peruslomakkeella, siitä että on hakenut töitä sieltä. No, johan meiltä ministeritkin siirtyvät muille maille työhön, ehkä se kertoo jotakin tästäkin...


...ja sisällä eteisessä.
Olenpa tässä  miettinyt, pitäisikö hankkia koneeseen sekä suomenkielen että englanninkielen spell check; tulee kielivirheitä ja muita näppäilyvirheitä jotka tyypillisesti itsee huomaa vasta, kun lukee kirjoittamaansa läpi sen jälkeen kun hakemus on jo mennyt. Harmillista.

Sama homma koskee kyllä näitä blogejakin; olen mestari kirjoitusvirheiden tekijänä. Sentään jossakin!

Muuten elämä on ollut tasaisen tappavan tavallista... En saa kunnolla luitani vedettyä ulos reippailemaan vaikka mitään syytä laiskottelulle ei olekaan. Neuloskelen tunnin-pari tai enemmänkin joka päivä. Sain vihdoin tänään melkein kaikki paksut Isoveli-langat loppuun neulottua: pinkkiä asustetta on nyt huushollista ihan tarpeeksi. Kukahan ne ottaisi käyttöönsä - yksi lapsi ensin pyysi tuota väriä, nyt ei enää olekaan kiinnostunut. Näin se helposti menee muidenkin asioiden kanssa...

Nyt tekemään ruokaa.  Lapselle pitää saada ruoka nokan alle kun tulee koulusta - äiti menee tekemään hygieniapassitestiä Kalapuikkoja, ruisleipää ja maitoa. Kyllä sillä lapsi yhden päivän elää! Ehkä hygieniapassilla saa töitä vaikka jostakin nakkikioskilta.... 

maanantai 27. tammikuuta 2014

Missä teot ja vastuu, poliitikot?

Viime päivinä on uutisoitu Suomen hallituksen ministerien halusta siirtyä vehreämmille apajille, parempien palkkojen ja mukavampien työtehtävien pariin.

Ajatuksia takkatulen äärestä
Ymmärtäähän tämän toki kuka hyvänsä: Suomessa on kylmä, on apeaa, kansa valittaa eikä tee töitä – nostaa sosiaalitukia ja makaa sohvalla ruokittavana, hoivattavana ja passivisena. Euroopassa, siellä Brysselissä, kaikki on paremmin; ihmiset ovat kohteliaita ja hymyilevaät toisilleen, eivät mökötä eivätkä varsinkaan valita aina ja joka paikassa. Työttömiä ehkä on mutta heihin ei törmää joka kulmassa. Osaavat olla syrjemmällä ja hiljempaa. Siellä on kollegoja – menestyneitä ja mukavia poliitikkoja ja avustajia – joiden kanssa tehdä päätöksiä, seurustella ja käydä maukkailla lounailla ja illallisilla. Äänestäjät vaatimuksineen ovat kaukana; eivät kiusaa mutta njostavat korkeuksiin aina kun jotain lausuu. Ajatelkaa nyt vaikka Olli Rehniä; iso herra mutta Suomessa olisi vain pilkkaa saanut kärsiä, tuollainen harmaa ja hiljainen mies Savosta.

Taloudellinen tilanne on EU-poliitikoilla, myönnetään se nyt ihan suoraan, ihan toista kuin köyhän Suomen kitsailla palkoilla elellessä ja aina rahankäyttöä vahtivan lehdistön silmien alla. Suomessa on pikkumainen ja osoitteleva ilmapiiri.
Mikäs siinä; ihmiset joilla on mahdollisuuksia, siirtyvät usein urallaan eteenpäin, uusien haasteiden ja parempien palkkojen saajiksi.
Usein yrityselämässä hyviksi havaittuja kykyjä käyvät urakonsultit kyselemässä toisiin yrityksiin. Kun sitten rahaan ja muihin palkkioihin liittyvät yksityiskohdat on saatu sovittua, henkilö siirtyy uuden firmaan ja tehtävään. Silloin annetaan lausunto, jossa kiitellään luottamuksesta ja kerrotaan kuinka tälläistä ainutkertaisen hyvää tilaisuutta ei voinut olla vastaanottamatta vaikka edellinen työ olikin vastuullinen ja jätetty yritys alan huippua – se tulee kyllä siirtyvän johtajan aloittamalla ohjelmalla vielä nousemaan ylös ja tuottamaan hyvin, jo parin-kolmen vuoden päästä, varmasti.
Tuttuja lauseita monelta uudessa pestissä aloittavalta yritysjohtajalta, jokainen uutisia seurannut on ne kuullut ja lukenut kymmeniä kertoja. Yritysviestinnän tekstigeneraattori suoltaa näitää lauseita johtajille liukuhihnalta.
Poliitikon siirtyessä uusiin tehtäviin homma menee hiukan toisin: henkilö ilmoittaa asettuvansa ehdolle uuteen ja merkittävämpään tehtävään. Hänen mahdollisuuksiaan aletaan saman tien pohdiskella medioissa; saako hän tarpeeksi ääniä?
Nyt halunsa Euroopan lihapatojen ja suurten kulukorvausten ja moninkertaisten palkkojen ääreen on kertonut jo kolme Suomen hallituksen ministeriä. Eiköhän sieltä vielä muutama muukin lähde kisaamaan. Se, että ministerien kotimaa on lähes kriisissä ja hallitusvastuussa olevien puolueiden ja siinä vaikuttavien henkilöiden,  ministerien, on tarkoitus saada maan tilanne käännettyä parempaan, ei ilmiselvästi kiinnosta poliitikkoja jotka ilmoittavat halustaan siirtyä pois. Homma on liian vaikea, selvä se.
Entäpä se, että heidät on vaaleilla eduskuntaan valittu ja vaalituloksen perusteella ministeriksi nimitetty, oman kiinnostuksensa mukaisesti. Äänestäjätvalitsevat vaaleissa edustajansa juuri siihen, mihin vaalit osoittavat - ei muualle. "Well, who cares, eh?"  

Tietenkin kaikilla poliitikoilla ja ministereillä on aina oman puoluejohdon "yäysi tuli" ja viestintävastuullisten yhdessä rustaamat hyvät  selitykset sille, miksi heidän kaltaisensa polittikot tekevät enemmän Suomen hyväksi kun siirtyvät Brysseliin.
Nykyistä edeltävän hallituksen ulkoministeriksi erilaisissa skandaaleissa rypeneen istuvan ulkomissterin korvaajaksi valittiin eräs  hyvin suosittu, salskea ja sanavalmis suurihampainen henkilö joka sattui olemaan EU-parlamenttiin vaaleilla valittu poliitikko. Tätä henkilöä, jota äänestäjät olivat olleet suurin määrin Eurooppaan valitemassa, vastasi uuteen ministerin virkaan pyydetäessä, olevansa aina valmis kun isänmaa kutsuu. Samainen salskea ja yhä hyvin sanavalmis poliitikko on nyt siirtymässä takaisin Euroopan tehtäviin – isänmaa on saanut nauttia hänen työstään nykyisessäkin hallituksessa mutta jostain syystä isänmaan kutsu ei enää tunnut yhtä houkuttelevalta. No, mikäs siinä; onhan homma jo alkanut kyllästyttää vaikka ministerö on jo toinen. Vähän näkymätönhän tuo homma tietenkin nyt on, selvä se.
Onhan hienoa, että meidän nuorehkot poliitikkomme menevät niin mielellään hoitamaan koko Euroopan asioita! Suomi on pieni ja köyhä maa, yhä köyhtyvä ja kriisissä, kapinen ja harmaa pikku-pläntti susirajalla. Ilman muuta  meidän täytyy kannustaa omien poikeimme ja tyttöjemme karriäätiä eteenpäin äänestämällä heidät pois Suomesta!
Jos jostain syystä he, tai jotkut heistä, eivät pääsisikään EU-parlamenttiin, he ovat hövelisti luvanneet pitää ministerinpostinsa täällä kökkö-Suomessa. Ihan vaan Suomen parhaaksi he vielä voivat uhrautua palvelemaan meitä hallituksen työtätekevinä ministereinä, jos heitä ei nyt vasten kaikkia todennäköisyyksiä valittaisi huimin äänisaalein Parlamenttiin.
Kiva tietenkin meille köyhille, että he vielä sitten suostuvat pitämään kakkosvaihtoehdosta, suomalaisesta ministerin paikasta kiinni vaikka eivät pääsisi sinne Eurooppaan.

Hurraa. Upeaa kun meillä on tosiaan näin jaloja politikkoja.
Mutta mitä he ovat muuten saaneet aikaiseksi, Stubb, Virkkunen ja Kyllönen? En nyt itse ihan muista – mutta ovathan he mediassa kertomassa asioista harva se päivä. Julkkiksia he ovat, ainakin. Ja julkkikset ovat Jumalasta seuraavia olioita, normaalia ihmistä paljon ylempänä. Siki ihe saavat kaiken mitä he haluavat. Vaikka  nyt eivät ihan Suomen tilannetta osaisi hoitaakaan.
Ei sitä osaa moni muukaan.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Hitto kun ärsyttää, turhautta ja raivostuttaa

Elämää ikkunalaudalla
Pakko saada purkaa turhautumista johonkin... Uusi viikko on alkanut, istun tietokoneen äärellä ja tarkoitus on taas rustata pari työhakemusta. Viime viikolla sain tehtailtua hakemuksia suunnitelman muukaisesti eli vähintään yksi per päivä. Tälle viikolle olen jo löytänyt kolme sopivaa paikkaa haettavaksi. Sitten pitäisi taas jälleen päivitellä sosiaalista mediaa joillain sopivan positiivisilla ja mukavilla tarinoilla. Ei huvita. Ei huvita tippaakaan. Työttömänä oleminen syö, ärsyttää ja ottaa raskaasti päähän.


Kuppikakkuja lapselta lapselle.
Viime viikko on mennyttä aikaa. Haastattelu ja käynti työpaikan vilinässä ei enää piristä, se oli ja meni. Tälle viikolle pitäisi saada taas jonkinlainen flow aikaiseksi - hyvä aalto jonka päällä seilata, soitella ja kirjoitella. Se on nyt kateissa, koko flow.

Päivärahat eivät ole tulleet tilille vaikka odotin niitä jo viikko sitten. Miten uskallan tuhlata viimeisiä paria sataa euroa jos vaikka uutta ei tule  ollenkaan; voihan olla, että valtion ja kassojen rahat on lopullisesti loppu ja työtön saa syyttää vaan itseään, saastainen luuseri.

Uloskaan ei huvita mennä, siellä on kylmä. Vaikka aurinko paistaakin ja orava hyppii ikkunan takana. Täällä sisälläkin on kylmä; 16 astetta ja sormet ihan jääkylmät vaikka minulla on rannelämmittimet käsissä.

Olen nyt niin negatiivinen kun olla ja voi. Paska paska paska.

Anteeksi, jos joku tätä lukee. Tämä on vain työttömän turhautumista elämään, ei ketään vastaan...


Pinaattilettu. Halpa, hyvä ja helppo tehdä.
Terveellinenkin.
Hiukan hitaita paistaa mutta onhan tässä aikaa
Mietitäänpä jotain kivempaa. Ai mitä siis? No, vaika mitä on tapahtunut viikonloppuna. No  tosi hauskaa tapahtuikin; tein ruokaa ja syötiin. Pinaattilettuja paistoin ja lapsi leipoi kuppikakkuja. Sitten kävin kävelemässä pakkasessa. Kivaa sekin. Lapsi ei halua mukaan; hänellä on kavereita ja hän on siinä iässä, että häpeää äitiä. Oikein kunnolla - autossa voi istua kyllä äidin vieressä mutta ei kulkea kadulla ja kaupoisa jossa voi törmätä tuttuihin. Kiva kiva.

Neuloin, tietenkin. Tai ehkä sitäkään ei kohta enää viitsi tehdä. Nyt vielä on syntynyt lapasia. Yritän saada vaaleanpunaiset langat käytettyä. Vielä yksi pari lapasia ja yksi pipo niistä tulee, jos sotkee muita värejä sekaan. Ei kukaan pelkkää vaaleanpunaista jaksa. Siksi tein pinkkiin lapasen mustan peukun; kontrastia elämään! Toisin päin ei noita värejä oikein voi käyttää, näyttää irvokkaalta. Hah!

Ikkunalaudalla tapahtuu mukavia: orkideoista kolme on kehitellyt pimeän syksyn aikana kukkia ja ensimmäinen niistä aukaisi pari kukkaa viime viikolla. Seuraavat avautuvat ehkä ensi kuussa - orkidea on hidas mutta kukka kestääkin sitten kauan.

Taidanpa mennä keittämään teetä ja syömään yhden viilin. Projekti nimeltä terveellinen elämä ja kapeampi vyötärö ei tunnu etenevän. En syö makeaa enkä isoja annoksia mutta mihinkäs tuo maha tuosta olisi liikahtanut. Siinä se vain on. GRRR.
Lapasia. Tiukkaa ja löysä malli.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Eläimistä ja niiden luonteista

Harakoiden kanssa emme ole parhaissa väleissä.
En haluaisi niiden vievän muille linnuille antamiani ruokia.
Tahtojen taistelu on päivittäistä
Åbo Akademissa on tehty tutkimus jossa on ilmennyt, että haahkoilla on luonteenpiirteitä. Hämmästelin otsikkoa; tietenkin haakoilla on luonteenpiirteitä, niin kaikilla eläimillä on! JMokainen eläinten kanssa edes vähän ja avoimesti tekemisissä ollut tietää, että eläimet ovat yksilöitä ja että niillä on oma luonteensa. Kissat ja koirat ovat toisistaan erilaisia, ei vain rodun mukaan vaan, aiva, yksilötasolla. Niin myös hevoset, lehmät ja lampaat ovat erilaisia yksilöinä. Jotkut ovat utgeiaita, jotkut rohkeampia. Jotkut tajuavat asit nopeammin, toiset ovat hitaampia. ELäimissä on myös vitsiniekkoja ja huumorityyppejä vaikka ne eivät osaa vitsejä ihmisten kielellä kertoakaan.

Näin sanoo tutkija Martin Seltmann: "Esimerkiksi kukaan tuskin olisi eri mieltä siitä, että kissoilla on luonteenpiirteitä. Se, että myös villieläimillä on luonteenpiirteitä tai jotain sellaiseen viittaavaa, voi nostaa ymmärrystä ja myötätuntoa kaikenlaisia eläimiä kohtaan. Jos kerran tietyt villieläimet käyttäytyvät kuten lemmikkieläimetkin, miksemme myös kohtelisi niitä paremmin?"

Tämä hamsteri on edeltäjiään
rauhaisampi.
Itse huomaan tämän luonne-asian päivittäin kotona kun puuhailen eläinten kanssa jotka tällä kertaa jakavat elämän kanssamme. Aikaisemmin meillä oli kaksi marsu-urosta joista toinen oli selkeästi pomo. Se oli rohkea ja vaativa, jopa uhmakas. Se määräsi, miten marsulassa elettiin ja se söi aina ensimmäisenä. Se uhmasi kissaa ja vaati ruokaa häkkiin aina kun se halusi jotakin, seisoi takatassuillaan häkin reunaan nojatgen ja huusi, napasi sitten ahnaasti tarjotun ruuan itselleen josta antoi osan kaverille. Toinen marsu, pikkuveli ja pelokas, arka ja joutui aina tyytymään isoveljensä määräysvaltaan. Iso-veli kuoli jokin aika sitten ja pikkuveli on hiljalleen alkanut saada rohkeutta lisää, yksin eläessään. Kissan luonteesta ei tarvitse edes keskustella; jokainen kissa jonka olen tuntenut, on ollut oma erityinen ja toisista erilailla käyttäytyvä tyyppi. Vahvoja luonteita suurin osa, yksi oli luihumpi kyllä kun muut.

Sama kaikkien eläinten suhteen. Olen myös päässyt tutustumaan villeinä eläviin eläimiin; ne eivät todellakaan ole toistensa kopioita; eivät ole ihmisetkään vaikka lajipiirteet samat ovatkin.

Uusin luontotuttavuus fasaaninaaras on ollut poissa kolme päivää; pelkään sen jääneen joko ketun tai haukan saaliiksi; molempia on täällä jopa niin, että kettuja on näkynyt ihan ikkunan alla ja haukka talojen yllä. Pakkanenkin on ollut aika kovaa ja suojaavaa lunta on vähän. Se on hyvin tumma eikä ehkä pääse piiloutumaan kovin hyvin lumikelillä.

Niin käy luonnossa: yksi syö toisen. Silti toivoisin, että fasaani palaisi. En päässyt siihen vielä tutustumaan sen paremmin. Se on valtavan kaunis ja saapui aina samoihin aikoihin pensaan juurelle syömään.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Lauantai on lehtien lukupäivä!


Otetaan ihan rauhallisesti nyt vaan. Ihan turha hötkyillä.
Lauantain rauhaa kotona. Lapsi kävi eilen jääkiekkomatsissa ja nukkui sen jälkeen12 tunnin unet. Aamupäivällä hänet piti kiskoa ylös sängystä; jotain rajaa nukkumiseenkin!
Pakkaspäivänä voi viedä matot ulos raikastumaan; näin on tehty.
Otan kotihommat nyt rennolla otteella; siivoan kämpän kyllä kunnolla mutta ensin käyn kirjastossa lukemassa päivän lehdet. Täytyy myöntää, että kaipaan lehteä aamuisin, varsinkin viikonloppuna. Aah, mikä onni, kun voi hakea tuoreen lehden postilaatikosta ja avata sen keittiön pöydän ääressä! Uppoutua siihen samalla kun juo kahvia ja syö ruisvoileipiä juustolla ja mahdollisesti kurkkuviipaleilla höystettynä. Radiossa soi rauhaisa musiikki ja ikkunan takana linnut hypeksivät maassa ja pensaikossa...
Nyt aamut sujuvat muuten samalla käsikirjoituksella, vain ilman sanomalehteä. Iso, iso puutos! Olen kokeillut lukea uutisia tietokoneen ruudulta mutta se ei vaan ole yhtä kivaa! Seurana saattaa siis olla joko joku ilmaislehti tai muut mainospostit tai sitten joku kirja... Lidlin mainosposti ei kuitenkaan vedä vertoja Hesarin viikonloppunumerolle. Ei voi mitään...
Suomen Kuvalehti eläinten valtakunnassa
Lehdistä puheenollen. Kävin perjantaina iltapäivällä lukemassa viimeisimmän SuomenKuvalehden kirjastossa. Kansijutussa kerrottiin Pohjois-Suomen suurpedoista ja niiden yhteiselämästä – ainakin haaskoilla joita on laitettu kuvaustaroituksiin.
Juttu on upea, kertoo uutta tietoa petojen elämästä ja niiden luonteista. Lassi Rautiaisen ottamat kuvat ovatmyös huikeita; ne näkee onneksi myös netin kautta. Suomen Kuvalehti on laittanut nettisivunsa maksullisiksi – harmillista lukijan kannalta. Lukeakseen lehden  verkosta täytyy maksaa 19,90 euroa kuussa; se on iso hinta, ainakin itselleni ja monelle muulle. Joku on sanonut, että tämä lehti on tarkoitettu ja tehty ”eliitille” mikä on pötypuhetta; se on ajankohtaisia asioita seuraavalle ihmisell joka ei etsi sieltä juoruja ja skandaalinkäryistä moralisointia....
Miesten kello Timen lukijalle.
Sain muuten Time-lehden tarjouksen jokunen päivä sitten: puolen vuoden tilaus kotiin vuodeksi maksaa 33 euroa. Sillä hinnalla ei saa suomalaista lehteä kuin pari kuukatta. Viikottain tulevan Timen -lehden lisäksi saa mukana tilaajalahjana miesten hienon kellon. Ainut mikä tässä häiritsee, on se pieni epäkota, että Time-lehteä tunnutaan tekevän vain miehille – kello on suuri ja raskas miesten rannekello eikä naisten versiota ole – tietenkään.
Miten kansainvälinen laatulehti voi maksaa kotiin saakka kannettuna murto-osan suomalaisen hinnasta? Sitä voi miettiä. Kai tässä on sama kuin kaikessa muussakin Suomessa; täällä tehdään kaikki todella kalliilla. Toisaalta uskon Timen journalistien saavan vähintäänkin samaa palkkaa kuin suomalaiset kollegansa, luultavasti paljon parempaa. Mutta lehteä myydään niin paljon, että se kannattaa vaikka ei joka lukijalta kiskota rahoja pois samalla mentaliteetilla kuin Suomessa. Ai, ai päätoimittaja Tapani Ruokanen: ahneus ei ole hyvä asia lehden teossakaan! 
No, köyhien ja työttömien on mahdollisuus käydä lukemassa lehtiä kirjastossa. Mitä tässä valittaa.
Lehdet ja lukeminen on asia, joka pitää musiikin ja radion ohella itseni pinnalla näinä muuten niin matalina aikoina. Onneksi meillä on kirjastoja – ainakin vielä!

perjantai 17. tammikuuta 2014

Perjantaina työhaastatteluun - JEEEEE!

Joko työpaikan ovi avautuu? Vai saanko vain haistella ilmaa?
Tämä viikko on mennyt melkein joka päivä samalla kaavalla: herätys, vaikea ylösnousu (väsyttää aina yhtä sairaasti aamusella!), lapsen herättely sängystään; se onkin melkein vuorokauden raskain työ! Sitten aamupalat pöytään, hoputtelua kersalle joka uppoutuu siihen "#¤%&GRRR¤#MURRR-kännykkäänsä kuin se olisi elämän ainoa ja viimeinen pelastusrengas myrskyisällä merellä.

Pensselit ja sudit kouluun lähtijän
ehostukseen. Hommaan kuluu aikaa.

Kuskaan lapsen kouluun noin joka toinen päivä - parin kilometrin kävely näillä pakkasilla ja noin  aamu-unisella luonteella on tälle äiskälle liian piinallista katseltavaa. Joka toine  päivä koululainen saa vastata itse kouluun ehtimisestään, ettei ihan laiskistu!

Kun lapsi on vihdoin saatu opinahjon uumeniin, kaikki eläimet syötetty - sekä omat lemmikit että lintulaudan ja pihan vallannut siivekkäiden armeija - täyttää tämä nainen kahvimukinsa ja  leiriytyy tietokoneen ääreen. Tekemään työnhakua! Ja kurssihakuja. Soittelemaan työnantajille ja laittamaan puhelimeen vastaamattomille sähköpostia, puheviestiä. Päivittämään blogia, sosiaalisen median eri paikkoja; näyttämään että kyllä täällä osataan. Ei laiskotella sohvalla, ei.

Onneksi olen jaksanut pukertaa tällaisia. Olen saanut soittoja haetuista paikoista, mutta sitten ne ovat kuivuneet kasaan, kuten alkuviikon puhelu. En päässyt jatkoon; toista soittoa ei tullut. Tänään sain kutsun työhaastatteluun. Heti perään sain toisen puhelun kurssin järjestäjältä jonne olen hakenut; kurssille pääsy vaikuttaa melko varmalta. Se on TE-toimiston tukema työllistymiskurssi. Se ei niin säväytä; palkkaa ei ole luvassa.

Tuulettelin haastatteluaikaa hetken kodin seinien suojassa - onneksi lapsukainen ei ollut sitä näkemässä - äiti on usein aika nolo. Lapsi häpeää... Äiti tanssi pitkin olohuonetta ja hoilotti hulluna; ei se varmasti olisi kaunista katseltavaa ollutkaan!

Sitten olenkin ollut virtaa täynnä loppupäivän! Haastattelupyyntö sai pulssin nousemaan ja olon pirteäksi. Yritän kiskoa itseäni maan tasalle; olen ollut kuukauden aikan jo kahdessa haastattelussa ja minut on niissä todettu liian kokeneeksi haettuihin hommiin ja tässä on hiukan samaa vaaraa; olen tehnyt tuon kaltaisia hommia vuosia,  suosia sitten.

Mutta jokatapauksessa IHANAA että joku haluaa tavata meikäläisen ja jutella työasioita!

tiistai 14. tammikuuta 2014

Työhaku jatkuu

Työttömänä ehtii seurata luontoa.
Suuri fasaaninaaras on uusin tuttavuus
Juttelin juuri pitkän pätkän aamupäivää työvoimakoulutuksesta tutun ihmisen kanssa. Olimme puoli vuotta samassa työvoimakoulutuksessa. Nyt kurssi on ohi ja pähkäilemme molemmat miten saisimme jotain rotia elämään. Kumpikin meistä on keski-ikään yltänyt naisihminen, haemme töitä pari-kolme tuntia päivässä. Soittelemme yrityksiin, laitamme avoimia hakemuksia, vastailemme avoimiin työpaikkoihin joita löydämme netistä eri paikoista.

Ei ole tärpännyt. Toinen meistä on tehnyt työnhakua "päätyönään" jo muutaman vuoden. Toinen vuoden.

On tämä niin tavallisen vaikeaa, välillä tulee masennuskausia; miksi en saa töitä vaikka haen niitä ihan tosissaan?  Haluan tehdä töitä ja elättää itseni ja perheeni! Mutta mitään ei löydy; kaikkiin töihin on sadasta yli kahteen sataan hakijaa. Ja lehtien palstoja lukemalla saa kuvan, että työttömät ovat pelkkiä loisia jotka eivät edes hae töitä, makoilevat vain toisten elätettävinä.


Komea lintu. Esittelee itseään mieluusti
EK:n Jyrki Häkämies haluaa vähentää työttömyystukia, korottaa eläkeikää ja pidetää työuria. Björn Wahlroos on samoilla linjoilla, hiukan tiukemmin vielä. Työttömät ovat hänen mielestään tyytyväisiä työttömyyteensä! Totta toki on, että Suomen talous on huonossa jamassa. Sen tietävät työttömät erittäin hyvin, varmasti paremmin kuin moni työllinen. Olisi kiva, jos joku kertoisi, mitä meille työttömille tehdään, joita ei mihinkään enää huolita vaikka haluja ja taitoa tehdä on vaikka muille jakaa. Viedäänkö meidät jonnekin saunan tai navetan - tai nykyaikana ehkä entisen työpaikan - taakse ja ammutaan kuoppaan? Joskus tuntuu, että se olisi paras ratkaisu. Meiltä jäävät lapset voi sitten ottaa huostaan ja kouluttaa heistä jotakin hyödyllistä kansakunnalle. Meiltä jäävä pieni omaisuus voi lyhentää sitä velkaa mitä maassa on; olemmehan jokatapauksessa loisineet yhteiskunnan kustannuksella joten se lienee oikeutettua....

Yllä oleva on typerää puhetta, tietenkin. Joskus vain ärsyttää enemmän kuin tavallisesti. Kaikki tökkii...

Olen hakenut oman alani töitä; sellaisia, joita olen tehnyt pitkään ja paljon, erilaisssa vastuissa ollen. Joskus pääsen haastatteluun, useimmiten en.

Fasaani elää jyvillä joita sille heitetään. Murehtiiko se huomista?
Haen myös töitä, joita tiedän osaavani mutta joista miulla ei ole suoraa kokemusta. Niitä en saa - vaikka ensin olen jutellut puhelimessa palkkavan esimiehen kanssa ja hän kehottaa innostuneesti laittamaan paperit sisään. "Sun kokemus vaikuttaa tosi hyvältä. Kyllä mä uskon, että me voidaan harkita sun palkkaamista." Olen alkanut epäillä, että fraasi "laita hakemus tulemaan, katsotaan sitten" on jonkinlainen puhelun lopettamislause. On kivempi antaa toisen uskoa, että tässä on mahdollisuus. Vaikka ei olekaan.

Tänään haen kahta työpaikkaa ja yhtä työvoimapoliittista koulutusta. Vai hakisinko kahteen eri koulutukseen, hmm? Voisinpa vaikka hakeakin.

Sitten syön puuroannoksen, katson ikkunasta ulos, kuuntelen radiota. Tiskaan astiat, menen kirjastoon lukemaan päivän lehdet. Sitten laitan ruokaa lapselle ja itselleni; tänään syödään kalapuikkoja ja muusia.

Huomenna menen työväenopiston kirjanpitokurssille. Ja kohta alkaa avoimen yliopiston kurssi josta voisi olla apua työnhakuun.

Toivoa ei saa menettää, vaikka se niin helposti meinaa hävitä ties minne.

Päivät kuluvat - kohta kaikki nämäkin ovat kuin unta vain...

maanantai 6. tammikuuta 2014

Pizzaa ja käsitöitä, kävelyä ja loikoilua; lomaväsymystä ilmassa

Loppiaisena kuusi ulos!
Jouluaika alkaa hiipua kohti loppuaan. Hyvä niin; tänä vuonna joulu on tuntunut kestävän tavallista kauemmin. Loppiainen on huomenna eikä Nuutin päivään tarvitse tänä vuonna odottaa, että raaskii heittää joulun kotoa ulos.

Tähän mielialaan on kaksi syytä: lapsen loma koulusta on kestänyt jo yli kaksi viikkoa ja pitkälle päivään nukkuva ja sen jälkeen kavereita kotona kestivä ja uutta bassolaitettaan kunnon volyymeilla soittava nuori kaveineen käy aika ajoin hermon päälle. Menen kyllä usein kirjastoo tai kävelylle kun kotona alkaa olla liian meluisaa - mutta silti.

Pääsyy omaan hermostuneeseen olotilaan on tietenkin tämä never-ending työttömyys.... Se syö, ja se syö kunnolla. Päätä, hermoja, siskuntaa ja koko kroppaa. Miten voi olla olemassa näin, ilman että tekee jotain ansaitakseen itse työllään itsensä ja lapsensa elättämisen??? Miksi ei kukaan ota töihin, vaikka kuinka sitä pyydän ja kinua?

Kävin tänään kävelyllä ollessani uimahallilla ja luin siellä sanomalehdet. Lehdessä näin jutun, että Norjasta, etenkin Pohjois-Norjasta saa suomalainen helposti töitä.  Luultavassti tämä koskee ennenkaikkea nuoria ihmisiä ja töinä on todennäköisesti suorittavaa työtä johon on saatu oppia ammattikoulun kursseilta, mutta silti aion ottaa tästä selvää... Pakkohan tässä on jotakin keksiä!
Sarjasta sukkia Janikan neulomosta on tänään valmistunut
tällainen paksu raitapari. Taatusti lämmin!
Päivät menevät kotihommia tehden, työpaikkahakemuksia kirjoitellen ja käsitöitä rustaillen. Kivaa juu, jos vain elämään sisältyisi muutakin. No, valittaa ei saa; yritän ja teen parhaani koko ajan työn saamiseksi ja yritän ajatella, että nyt on kaikki hyvin kun on vielä koti jossa on lämmin ja ruokaa jota syödä. Lapsilla ja eläimillä on kaikki hyvin, ainakin omasta näkökulmasta katsottuna. Ja itsekin olen terve.

Ruuanlaitto rytmittää päivää

Lapsen pizza oman maun  mukaan.
Kuulemma tosi hyvä!
Pizzaa on tehty. Tehty taikina, kaulittu ja päälliset valmistettu, paistettu kaksi uunipellilistä herkkua. Tehtiin kaksi erilaista; lapsen ehdotuksesta hommaan ryhdyttiin ja hänen toiveensa oli kanapizza. Moista en ole itse ennen tehnyt; piti hiukan katsoa kuinka kanan liha tässä toimii; no, paistoin sen ja maustoin pannulla - varoin, ettei se kuivunut liikaa. Oli kuulemma yhtä hyvää kun kaverin pizzeriasta hankkima syksyllä jota oli saanut maistaa.

En suostu ostamaan pizzerioiden ruokia; niihin en vähiä rahojani laita - ovat huonoja ja maksavat omalle kukkarolle ihan liikaa vaikka lehdissä sanotaan, että alle kuusi euroa maksavat pizzat on tehty orjatyönä ja huonoista aineista. Voihan se totta ollakin, tiedä häntä. Kotona kaksi peltipizzaa eivät yhteensä maksa kuin jonkun euron yhteensä - mutta kotona ei makseta kellekään palkkaa - ja myönnän, että tähän pizzaleivontaan monet ainekset olivat kaappiin jo ajat sitten hankittuja. Hauskaa oli, että "löysin" puoli pussia katkarapuja pakasteesta! Lisäksi lapsen pizzan kana oli -30 prosentin alennuslaatikosta josta saamme vielä huomiseksi erillisen kana-aterian bonuksena; kolmen kanafileen hinta oli alle kolme euroa. Mutta tämä nyt on sitä tavallista huushollausta kun pitää saada rahat riittämään. Loppukuussa ruokalistalle tulevat puuro, hernekeitto ja paistetut perunat munakkaan täytteenä, kalapuikot sekä keitetty makaroni ketsupilla ja voilla.
Äidin pizzan täytteet; jee!

Lapsi siis itse kaulitsi itselleen oman pohjansa, laittoi tomaattikastikkeen, kanapalat, mausteet ja juuston ja hips, pelti uuniin. Sillä aikaa äiti kaiveli kaikkea hyvää kaapista - kolme tomaattia oli ostettu juuston ohella kaupasta. Mustia oliiveja ,vähän rapuja ja artisokan sydämiä. Kastikkeeseen sipulia ja valkosipulia sekä yrttejä.



 
Näin siihen ladotiin täytettä, vesi kielellä jo tässä vaiheessa...

Ja kylläpä tuli hyvät pizzat meille! Molemmat olimme tyytyväisiä aikaansaannoksiimme! Kaksi päivää näitä söimme ja vatsat ovat olleet pinkeinä.

Kuvaa valmiista omasta kaunokaisestani en muistanut ottaa. Nälkä oli kuin ravihevosella juoksun jälkeen joten en kuvausta muistanut ollenkaan.

Ilon tuo elämään pienet asiat. Kuten hyvä ruoka!
... ja lopuksi juusto. Sitten uuniin.

 

lauantai 4. tammikuuta 2014

Janikan helpot kauralastut - kuvaneuvokki 15

Näin loppiaisviikonloppuna on mukava jo ajatella, että ei enää tarvitse syödä jouluruokia - vaikka ne vielä reilu viikko sitten niiin makoisilta maistuivatkin.

Jotain hyvää teki mieli, ja vilkaisu kaappien kätköihin varmisti, että voimme tehdä kauralastuja! Kauraryynejä on aina kotona, munia, voita ja hiukan jauhoja melkeinpä myös.

Kotitekoiset kauralastut ovat aivan eri makuisia kuin kaupasta ostetut. Ne on helppo leipoa ja hintakin edullinen. Otetaan siis ainekset esille ja aletaan sekoitella. Näissä kakkusissa on nimittäin sekin etu, että vatkainta ei tarvita lainkaan.

Kauralastutaikina on hyvää - lasten mielest sitä ei kannata paistaa uunissa ollenkaan koska taikina on parempaa.

Näitä tarvitset:


200 g voita
3 dl sokeria
6 dl kaurahiutaleita
2 rkl jauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 kananmunaa


Toimi seuravien askelien mukaisesti:


Sulata voi kattilassa. Valitse hiukan suurempi kattila koska taikina valmistuu siihen.
 
 
Lisää sokeri sulaneeseen rasvaan ja sekoita. Siirrä kattila pois levyltä.
 
 
Sekoita kuivat aineet (kaurahiutaleet, jauho ja leivijauhe) toisessa kulhossa.
 
 
Sekoita kuiva-aineseos kattilaan voi-sokeri seokseen. Käytä sekoittamiseen puuhaarukkaa tai -lastaa.
 
 
Lisää kanamunat seokseen. Sekoita. Anna seoksen "tekeytyä" joitakin minuutteja.
 
 
Kun seos on seisonut hetken, laita leivinpaperilla päällystetylle uunipellille pieniä kakkaroita tarpeeksi kauas toisistaan. Kakkarat leviävät uunissa ja tarttuvat toisiinsa kiinni jos ne ovat liian lähekkäin. Omalle suuren uunin pellille mahtuu mukavasti 8 suurehkoa, jälkiruokalusikalla tehtyä kakkaraa yhdelle pellille. Pienempiä lastuja mahtuu toki enemmän; niitä voi lusikoida silloin vaikka teelusikalla pellille.
 
 
Paista kakkuset noin 180 asteen lämmössä, noin 7-8- minuuttia. Lastut palavat helposti joten niitä kannattaa todella vahtia luukun läpi. Siinä oiva homma leipomisessa avustavalle lapselle!
 
Hetken herpaantuminen sai tämän pellillisen melkein palamaan.
Tummasta pitävä syö nämäkin mielellään!

Ota kauralastut uunipelliltä jäähtymään suoralle alustalle; ne ovat alussa aivan lepsuja ja ne voi muotoilla myös esimerkiksi kaulimen tai muun kaarevan esineen päällä jos haluat lastuista kaarevia!
 
Leivonnan palkitsee herkullisen rapeat kaurakeksit joita on kiva napostella sellaisenaan tai kahvin tai mehun kanssa.
 
Taikinasta tuli itselleni kuusi pellillistä suurehkoja lastuja. Tosin taikinaa kului jonkin verran naposteluun.
Tervetuloa iltakahville!
 
 
 
 
 



perjantai 3. tammikuuta 2014

Saatanan akka, sut pitäs tappaa

Kollikissa ja chinchilla lepäilivät aamupäivän
pesukoneen vieressä, ripirinnan.
Tämä aamupäivä meni sillä rutiinilla jonka olen itselleni kehittänyt; herätys, eläinten ruokinta, oma aamupala ja sitten tietokoneelle joksikin tunniksi lukemaan uutisia ja vastaamaan työpaikkailmoituksiin. Sain lähetettyä pari työhakemusta; yksi suora vastaus avoimeksi ilmoitettuun äitiysloman sijaisuuteen ja yksi avoin hakemus jonka lisäksi lähetin yhden meilin toimistoon, toimitusjohtajalle, jossa haluaisin työskennellä.

Näihin hommiin meni jokunen tunti. Sitten herätin vielä joululomaa viettävän kuopuksen ja lähdin kävelylle. Kun lehtiä ei voi enää kotiin tilata, yritän käydä lukemassa lehdet kirjastossa.

Kirjastossa vierähti reilu tunti; päivän lehdet tuli syynättyä aika tarkkaan! Ajattelin kävellä S-marketin kautta kotiin. Kaupasta noukin kolme tuotetta ja menin jonottamaan sille taaimmaiselle kassalle josta saa ostaa lottokuponkeja. Olin voittanut kaksi euroa arvasta ja halusin lunastaa voiton osaksi kauppaostoksten maksua.

Seisoskelin kassajonossa - jonon ensimmäisenä oli vanha mies joka maksoi omia ostoksiaan pussukasta joka oli täynnä pikkukolikoita. Kassan parikymppiinen työntekijä laski rahoja suoraan pussista. Taakseni tuli seisomaan joku, tunsin pistävän tuoreen viinan hajun niskassa. "Siirrähän akka noita tavaroitas pois edestä vittu." En vilkaissut taakse, siirsin tavarat hänen tavaroidensa tieltä edelläni olevan naisen tavaroiden taakse. "Saatanan lehmä, sut pitäs tappaa. Jumalautavittuperkele..." Mies puhui narisevalla äänellä puoliksi itselleen, puoliksi niin, että lähiympäristö sen kuuli. "Vittu nyt tekis mieli tappaa. Saatanasaatana". Mies kiroili ja uhosi takanani ja katsoin kuinka kolikoiden laskeminen jonon etuosassa ei tuntunut etenevän ollenkaan; mies löysi taskusta vielä lisää kolikoita laskettavaksi; hän halusi ilmeisesti vaihtaa kaikki kolikkonsa isompiin rahoihin. Tiskille ilmestyi kaksikymppinen.

Vaihdoin jalkaa. "Saatanasaatana voi vittu vittu vittu" Mietin, oliko mies nuori, halusiko vain uhota humalansa takia. En uskaltanut kääntää päätä ja innostaa häntä uhoamaan entisä enemmän. Hihnalle hän oli laittanut pussin tupakkafilttereitä ja lämpimän grillikanan pussissa. Kädessä hän kantoi postipakettia, se siirtyi hihnalle ostosten viereen. Manaus ja kiroilu jatkui.

Kolikkomies sai asiansa hoidettua, meidän välissämme oleva keski-ikäinen nainen haiskahti alkoholilta hänkin, hihnalla oli olutta ja pari ruokatavaraa. Nainen maksoi ostoksensa, höyläsi kömpelösti S-etukorttinsa ja sai takani seisovan miehen manaavan jo kovemmalla äänellä.

Sitten vihdoin pääsin maksamaan kolme tavaraani ja lunastamaan arpavoittoni. Kassalla työskentelevä poika sanoi, että hänen pitää raaputtaa korttia ennenkuin voi sen lunastaa. Hän otti kolikon ja alkoi raaputtaa esiin koodia - ja takani oleva mies menetti hermonsa täysin: "Saatanan lehmä perkele, mee kotiis siitä raaputteleen. Mitä sä jumalauta täällä teet, tuollanen akka. Jumalauta, saanks mä maksaa nää tavarat ennen tota akkaa?" "Olkaahan rauhallisesti siinä. Teidän vuoro tulee kohta." Nuori kassa oli alleviivatun kohtelias juopolle, teititteli tätä ja mies vastasi suuntaamalla haukkunsa jälleen minuun, saatananakkaan jonka pitäisi pysyä kotona. Katsoin miestä, viisi-kuusikympinen pipopäinen äijä, huitoi käsillään ja halusi eteenpäin. Terävä viina haisi ympärillä. Takana seisoi vartija jalat harallaan, peukalot virka-asun vyön alla, kyynerpäät levällään. Nainen katsoi meidän yli kaukaisuuteen. Tarkkaili varmaan, mihin tilanne kehittyy, ei näyttänyt eleelläkään näkevänsä tai kuulevansa mitään vaikka mies nyt puhui jo kovalla äänellä ja oli selkeästi uhkaava.

Mies mutisi jälleen hiljaisemmin, että minut pitäisi tappaa, vittu. Saatananämmäperkele. Aloin hermostua, laitoin oman S-etukorttini väärin laitteeseen ja jouduin lopulta antamaan se pojalle, pyysin anteeksi ja sanoin jo hermostuvani kun vieras ihminen uhkailee ja lupaa tappaa. "Ihan ymmärrettävää" sanoi poika.

Sain kaupan hoidettua. siirryin pakkaamaan tavarat kassiin ja samalla vartijanainen siirtyi uhkailijan takaa kassan toiselle puolelle.

En jäänyt seuraamaan tilannetta - tuskin siinä mitään sen kummempaa enää tapahtui. Mies kaivoi lompakkonsa esiin ja maksoi - ei vartijaa tai henkilökuntaa muu kiinnosta.

Kisu auttaa kun on paha mieli.
Suksin nopeasti ulos kaupasta - en uskonut miehen minua tappavan tai mukiloivan mutta halusin päästä tilanteesta pois mahdollisimman nopeasti. Viisi  minuuttia kassalla oli ihan tarpeeksi.

Kammottava äijä. Tuntemato ihminen noin täynnä vihaa ja tappamisen himoa. Kävelin kotiin ja ajattelin, miten hyvä on sentään asua yksin, lapsen kanssa. Mitä jos asuisin tuollaisen uhkailevan ja selvästi väkivaltaisen tyypin kanssa?

Toisaalta mietin, joutuuko joku asumaan tuon kuvatuksen kanssa. Joku ehkä asuu. Ja saa kuulla kunniansa joka päivä. Tai sitten äijä käy isottelemassa kaupassa ja on kotona lauhkea kuin lammas...

Tässä elämäntilanteessa ei ole terveellistä kuulla olevansa saatanan akka joka pitäisi tappaa... ei se ole hyvä koskaan mutta kun elämän rakenteet muutenkin tuntuvat sortuvan yksi kerrallaan ympäriltä - ja omatkin ajatukset ovat välillä samansuuntaisia.

Lapsi pitää onneksi elämänliekkiä yllä. Ja eläimet, oma koti.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Uusi vuosi ilman lunta: uudet suunnitelmat piristävät!

Tämä luontokappale ilmestyi elämään noin kuukausi sitten.
Hieno kaveri, tumma fasaaninaaras jota odotan päivittäin!
Uusi vuosiluku allakassa - muutoin vielä maailma samanlainen kuin eilen tai viikko, kuukausi sitten. Eihän maailmanmeno tietenkään muutu vain sen takia, että kalenterissa käännetään sivu tai siirrytään uuteen kalenteriin. Ei se muutu syntymäpäivänäkään, edes pyöreitä täytettäessä.

Silti on hyvä aika ajoin pysähtyä ja summata, missä mennään ja mikä on hyvin - ja mitä voisi muuttaa - elämässä, omassa ympäristössä, omissa asenteissa ja tekemisissään.

Omassa elämässä on ollut aika ankea vuosi, noin yleisesti ajatellen. Musta, kuin joulukuun illat ja yöt. Mihinkään ei näe, missään ei ole valonpilkahdusta. On kuin pitkällä metsätiellä autolla ajaessa, viimeksi muutama päivä sitten kun ajoin pilkkopimeän maiseman halki eivätkä auton valot tuntu
neet näyttävän tietä eteenpäin kuin hädin tuskin muutaman kymmenen metriä tihuuttavan, tuhnuisen sateen läpi.

Pelko tulevasta on kamala; olen ollut niin kauan ilman työtä - toki olen ollut "harjoittelijana" eli työllisyystuettuna, palkattomana työntekijänä yrityksessä reilut puoli vuotta, mutta sitä ei lasketa koska palkaa ei työstä makseta. Työnteko maisutuisi; ihan hyvin viihdyin harjoittelijana - sana on kamala; olen tehnyt vastaavankaltaisia töitä yli 25 vuotta, mutta koska olen joutunut työttömäksi, oletetaan minun olevan osaamaton ja onneton tunari joten saan nimikkeen harjoittelija tai opiskelija töiden tekemisestä joita olen tehnyt niin asiantuntijana kuin esimiehenä. No, eipä tässä ole varaa pullioida ja nöyryys elämässä ei varmasti tee pahaa... Olen kuitenkin jo yli 50-vuotias ja hiljalleen on joka tapauksessa uskottava, että elämä kuuluu nuoremmille.

Nyt kun tuo harjoittelutyökin on mennyttä aikaa, etsin hullun lailla töitä taas niin hakemuksia lähettämällä kuin työnanatajia ja puolituttuja kontaktoiden. Pakko uskoa, että onnistaa, jossain vaiheessa. Muutenhan ei kannata yrittääkään.

Eilen päättynyt vuosi päättyi tummana ja mustana kuin kynnöksellä oleva pelto. Mutasena ja rapaisena, pimeänä ja synkeänä. Mutta kynnös alkaa elää hiljalleen, kun valo osuu siihen ja mullan alla olevan elämä tulee näkyviin. Niin toivon käyvän Suomen talouselämälle, omille sukulaisille ja lapsille. Ja itselleni.

Aloitan tämän blogin yli puolen vuoden tauon jälkeen. Tai oikeammin: jatkan  Jatkan kirjoitteluani tänne; olen kaivannut tätä kanavaa mutta en ole osannut tarttua siihen kiinni kun kerran lopetin. No, lopetin aikaisemminkin, jäätyäni työttömäksi. Välillä on tarve vetäytyä luolan perukoille nuolemaan haavoja.... Sitten taas yritetään eteenpäin!

Kippis vuodelle 2014!
Jatkan myös toista työhön liittyvää blogiani; sekin on ollut retuperällä. Outoa, kun voimat häviävät jonnekin vaikka kaiken järjen mukaan työttömällä on aikaa liian kanssa. Mutta silti ei menaa mitään jaksaa; tuntuu, kuin olisi ikiuupumus päällä. Väsyttää, välillä itkettää. Tekee mieli heittäytyä meren aaltoihin, kävellä heikoilla jäillä. Mutta ei sitten saakaan aikaiseksi, edes sitä. Väsyttää vaan niin sairaasti.

Tämä blogi olkoon omien ajatusteni purkaamo, henkireikä. Toinen on se virallinen blogi jolla haluan antaa näkyvyyttä omalle työtä hakevalle ammattipersoonalleni. Tässä kirjoittaa Janika, ihminen, äiti ja sinkku-nainen joka yrittää luovia elämän karikoissa. Toinen blogisti on virtaviivaisempi ja herkeämättä omaa ammattikenttää seuraava ihminen joka osaa, tietää ja sanoo sen ääneen!!!

Loppuun vielä onnittelut tänään, 1.1.2014 77-vuotis-syntymäpäiviään viettävälle Lenita Airistolle. Tai no, omiensa sanojensa mukaan hän ei vietä pakkojuhlia: Unohda syntymäpäivät! Jos ei elämässä mitään muuta tapahdu niin kyllä on surkeaa. Jep, jep. Hyvä niin - noin timminä ja topakkana kun jaksaa maailmaa opastaa ja seisoa  omilla jaloillaan, niin hyvä!

Lenita toivoo naisille parempaa uutta vuotta - siihen toiveeseen yhdyn täysin rinnoin!

Hyvää uutta vuotta siis kaikille, Lenitalle ja muille! Epäonnen luku 13 on poissa päiväjärjestyksestä; nyt mennään valoa kohti: tervetuloa 14! Töitä toivon kaikille työttömille, ainakin kaikille meille jotka töitä tehdä haluamme ja sillä itsemme ja perheemme elättää!