perjantai 30. heinäkuuta 2010

Lämpöennätykset paukkuvat päivittäin



Torstai-ilta jo meneillään. Istun verannalla pöydän ääressä konetta naputellen – muistin salasanatkin! Aivotkin pehmenevät tässä helteessä näin pitkän ajan kuluessa! Helteitä on tosiaan kestänyt jo kai koko heinäkuun; helle alkaa syödä jo olemista kun tähän ei ole näillä leveyspiireillä oikein totuttu. Voimat menevät ihan helteestä selviämiseen! Tämä helle on vielä trooppista, nihkeää sorttia eli kosteutta on ilmassa paljon. Kosteuden takia puut ja pensaat ovat pysyneet vihreinä – ruoho on paikka paikoin palanut ja metsämarjoja ei saada juuri ollenkaan nyt – sienisatoa lienee aivan turha odotella sitäkään.

Pohjois-Karjalan Liperissä on mitattu tänään Suomen kaikkien aikojen lämpöennätys: 37 astetta.

Mutta onhan ihanaa, että on kerrankin lämmin ja ihana kesä – saa nauttia lämpimistä uimavesistä ja pulikoida mielin määrin!

Vuonna 1972 oli myös kovat ja pitkään kestäneet helteet. Ne helteet päättyivät aivan kaameaan, suureen ukkosmyrskyyn joka tuhosi metsää hehtaarikaupalla; kokonaisia metsiä kaatui ja pitkät männiköt hajosivat kuin kasa tulitikkuja. Se oli kamala tuho – kuolleita oli niinä aikoina myös paljon. Oma mummi kuoli silloin, siksi sitä meillä perheenparissa paljon muistellaan – sitä, miten helteet alkoivat, kestivät, mitä kylällä silloin tehtiin ja miten kaikki alkoi aivan sinisenmustasta pilvestä ja aivan valtavasta tuulesta – ja siitä hipi-hiljaisuudesta joka tuli ennen suurta pauhua ja roisketta. Linnutkin vaikenivat! Äiti taisteli tuvan ikkunan kanssa tuulta vastaan; ei meinannut saada kaksin käsinkään sitä kiinni kun tuuli niin kovasti.

------------Tauko-------------

Nyt on jo seuraava päivä, perjantai 30. heinäkuuta.

On melkoisen mahdotonta kirjoittaa, lukea tai tehdä mitään ”omaa” kun on äidin luona – ei siinä mitään pahaa ole, mutta sen unohtaa helposti. Äiti toivoo seuraa ja heti kun tekee jotain pienen hetken, hän ihmettelee missä olet, meneekö vielä kauan, lopetatko kohta? Sikis jäi tuo eilinenkin teksti ihan torsoksi.

Äsken kävin kaupungilla – tulimme käymään näet täällä kaupunkiasunnolla ja menin ostamaan itselleni rintsikat Sokokselta samalla kun äiti jäi pesemään pyykkiä ja lapsonen pelaamaan nettipelejään. Edelliset ikivanhat rintsikat hajosivat päälle laitettaessa eilen; hihna poikki. Hmm - ne olivat toki aika vanhat jo... Toiset hajosivat edellisviikolla ja olivat nekin jo aika kulahtaneet. Suomalainen säästää alusvaatteista, sanotaan. Myönnän; niistä on helppo säästää kun niitä ei meikäläisen tapauksessa kukaan muu näe; jos olisi "ihmis-suhde" niin silloin tilanne olisi toinen; kauniit alusvaatteet ovat ihania! Mutta myös sen verran tyyriitä, että olen suosiolla käyttänyt kulahtaneita mutta muuten ok alkkareitani jo vuosikausia. Tänään ostin pitsiset ja kauniit rintsikat - sekä järkevät mustat tukisukat ensi viikon lomalennolle, että ei tule sen suhteen ongelmia jalkojen kanssa! Oma rintsikka koko on sen verran haastava, että niitä ei helposti alennustangoista löydy. Ei nytkään. Sekä pienempiä että suurempia oli alennuksessa paljon; ihanan värikkäit ja kivan näköisiä, jopa kympillä! Voi voi. Omat maksoivat 40 euroa, aih.

No, yritin olla nopea asioidessani kaupassa mutta sovitin aika monta paria ennen kuin löysin sopivat – äiti jo ennätti pyytää lasta soittamaan minulle ja kysymään, meneekö kauan vielä ennen kuin tulen. Eilen kirjoittelin tuota yllä olevaa tekstiä, äiti katsoi telkkarista samaan aikaan jotain. Kohta loppuikin se ohjelma ja oli aika keittää kahvia. ”Lopeta jo tuo naputtelu” oli samalla äidin pyyntö. Onhan se toki epäkohteliasta kirjoitella kun toinen haluaa jutella, myönnän.

Illalla oli kova ukonilma, melkeinpä myrsky. Paljon on kuulemma puita kaatunut, osa myös talojen päälle, juuri täällä meidän seudulla. Sähköt olivat aamupäivällä poikki kymmenissä tuhansissa talouksissa ja kaikenlaista harmia ja tuhoa oli ukkonen aikaansaanut. Meillä ei onneksi käynyt mitään vahinkoa. Olin ukkosen alkaessa naapurissa kylässä, istuttiin iltaa ulkona ”metsäbaarissa” eli kuusimetsän kätkössä Letun metsämökillä, nautittiin sangriaa jota olin tehnyt aikaisemmin iltapäivällä. Siirryttiin sitten ulkoterassille kun alkoi tulla hämäränpää, ehkä puoli yhdentoista paikkeilla. Kivitasku lauleli lähipuussa, oli leppoisaa. Lettu tarjoili juustoja ja punaviiniä. Juteltiin mukavia, katseltiin salamia taivaalla ja seurattiin lähenevää kumua taivaanrannan takaa. Kun salamat tulivat tiiviinä ja ukkosen jyminä oli jo lähes loppumatonta, kävelin peltojen poikki mummin luo – huomasin kännykästä, että hän olikin yritellyt jo soittaa – en ollut huomannut sitä aikaisemmin.

Sade alkoikin jo kävellessäni kotiin, kohta oli ukkonen ihan melkein siinä – ei tullut onneksi ihan päälle mutta pyöri siinä ympärillä parisen tuntia. Vasta puoli kahdelta yöllä oli niin rauhoittunutta, että mentiin nukkumaan. Maalla ukkonen pelottaa – meidän talo on myös mäellä eikä mitään ukkossuojaa oikein ole, päinvastoin on paljon puita joten hiukan tuollainen sää aina pelottaa. Tähän mennessä vain sähköjä ja jotain sähkölaitteita ja yksi puhelin on mennyt hajalle ukkosen takia. Naapuritaloista on mennyt aikaisempina vuosikymmeninä lehmiä salaman iskemien puiden alle kun karja on ollut laitumella - ja yksi koko navettakin paloi lapsuusvuosinani.

Nyt on raikkaampi sää; tosin lämpö alkaa taas nousta. Lähempänä 30 astetta varmaan taas jo ollaan, näin perjantai-iltapäivänä.

Laitan nyt tämän tekstin esiin, menen pesulle ja sitten lähdetäänkin takaisin maalle. Tänään syödään perunoita omasta maasta, sillin kera. Nikola on perunan nimi jota sisko on istuttanut. Nam.

Kuvat ovat toissapäivältä - käytiin uimassa monta kertaa silloin niinkuin muinakin päivinä. Nuo kuvat ovat samalta hiekkarannalta joka illalla on hämyisä ja utuinen kun päivällä lämmennyt vesi illalla höyrystyy yötaivaan ja vedenpinnan väliin. Iltayuinti tehtiin ennen puolta yötä jolloin auringosta oli vielä punainen muisto taivaan rannassa. Kovin kaunista!

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Jaakon päivä - kylmä kiveä ei näkynyt



Sunnuntai-ilta. Rauhaisaa. Kaksi lasta on poissa kotoa – vanhin mummin luona enon perheen kanssa, toinen teini jossain kaverin synttäreillä. Sää on hyvin kostea; on ollut kuuman kosteaa koko päivän, hiukan on ripsinyt vettä ja taivas on ollut aika lailla pilvessä koko päivän.

Emme päässeet mummilaan pakastimen rikkoutumisen takia; olen sen sijaan puuhaillut erinäisten kotihommien parissa. Siivosin lusikkalaatikot – ja hämmästelin mitä kaikkea ihmisen pitääkään säästää laatikoissaan. Silitin pyykkiä tunnin verran, imuroin huushollia ja pyyhin kostealla melkein kaikki lattiat… Ihan koko huushollia en kyllä siivonnut, myönnän.

Tänään on Jaakon päivä; ei tänä vuonna kuulemma heittänyt kylmää kiveä veteen vaan säät lämpiävät entisestään vielä muutaman päivän. Kiva siinä mielessä, että päästään uimaan kun ollaan mummilassa! Metsälammelle olen luvannut lasten kanssa mennä. Veli oli siellä onkimassa pari päivää sitten. Ei kertonut, saivatko kalaa, tosin.

Katsotaan samalla, tuleeko marjaa; mustikoita ja vaapukoita pitäisi päästä jo kohta keräämään. Kuningatar-hilloa olisi kiva saada. Viime vuonna tuli molempia marjoja niin paljon, että teimme kuningatar-hilloa tosi paljon – ja se oli HYVÄÄ!

Juttelin äidin kanssa päivällä puhelimessa; oli hiukan matalalla mielellä, itkeskeli. Kyselin syytä – kertoi vain, että ei enää koskaan kysele lastensa elämästä mitään, ei neuvo eikä kommentoi… Ei selittänyt mitään tarkemmin; oli vain kovin matalana ja pieniäänisenä puhelimessa. Masentuneena, surkeana.

Veli on ollut perheineen siellä nyt pari päivää ja tämä vierailu jännitti äitiä jo viikkoja etukäteen; veli polttaa päreensä ja huutaa siellä ollessaan. Miniän kanssa on kuljettava kuin lasinsirujen päällä – varovasti, varovasti – ja silti jossain kohdassa tulee skismaa. Äiti kertoi tänään huomanneensa, että hän elää aivan täysin yksityistä elämää; ei ole mitään kosketuspintaa siihen elämään mitä muut elävät…. Surullista. Näin menee tosin aina kun tämä kesäloman hetki koittaa: äiti jännittää, veli tulee paikalle suureleisesti ja elää omaa hyvin äänekästä ja komentelevaa elämäänsä, omia rutiineja myös mummilassa eläen. komentaen ja omia periaatteitaan pilkkuun saakka seuraten, muiden puuhia siitä näkökulmasta kommentoiden. Elämä on valtavan äänekästä ja kaiken tilan vievää; lapsia kasvatetaan huutaen ja kun molemmat vanhemmat polttavat päreensä tämän tästä ja ruokapöytä on kuin sotatanner kun lapsille huudetaan, he itkevät ja sanovat vastaan – niin huh huh. Äiti ei osaa olla sanomatta asiasta ja kohta hänellekin annetaan kommentteja; sitten kaikki murjottavat, äiti itkee jne….

Kamalaa.

En itse yksinkertaisesti ymmärrä miksi asioiden pitää noin mennä. Miksi eivät ihmiset voi olla ”normaalin sivistyneesti” silloin kun tulevat toisen kotiin? Äidin koti on tietenkin hänen lastensa lapsuuden koti; mielestäni siellä pitäisi kuitenkin käyttäytyä niin, että kunnioitetaan toisen elämää eikä melskattaisi niin kamalasti… Mutta mikäpä minä olen mitään tässä sanomaan; en itsekään osaa aina käyttäytyä ja palaahan se pinna kaikilta joskus.

Olen siellä huomenna; katsotaan, kuinka elämä sitten kulkee. Toivotaan, että pakastin täällä omassa kodissa saadaan sitä ennen kuntoon.

Ja katsotaan, saako näitä kirjoituksia tehtyä, jostain kahvilasta kirkolla tai naapurikaupungista. Mummin luona ei ole laajakaistaa.

On syöty uusia perunoita melkein joka päivä; vielä olen ostanut Timo-perunaa, ovat makoisia. Seuraavaksi siirryn jo Siikliin; se on myös superhyvää! Sillin ja voin kanssa - ah, niin herkullista, niin makoisaa että ei voi kuin huokailla, että että tavallinen ruoka voi niin ihanaa olla. Ostin myös nipun punajuuria torimyyjältä eilen; uudet tuoreet punajuuret suolavedessä keitettynä ja voisilmän kanssa nautittinun: ah, ihanaa kesäruokaa!

Käytiin ajelulla lapsen kanssa; katsottiin kesäistä maisemaa, turisteja ja paikallisia kesäkaduilla.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Pientä viilentymistä kesken helteiden




Lehdistä saa lukea, että tämä kesä on kuumin 70 vuoteen niin Suomessa kuin muuallakin koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Siperiassa on ennätyksellisen kuumaa – ja sitten Etelä-Amerikassa aivan ennätyksellisen kylmää. Maapallolla on jonkinasteinen kriisi meneillään – vai onko? Ja jos on, onko syynä ihmisen ilmastolle ja luonnolle aiheuttama tuho?

Vaikea sanoa. Kukaan ei siihen oikeaa vastausta tiedä – paljon pahaa on tietenkin ihminen luonnolle aiheuttanut, ja koko ajan aiheuttaa.

Tätä kirjoittaessa soitti lapsen puhelimeen veli jolle oli tullut tieto, että minun kännykkäni on jäänyt paikalliseen kahvila-ravintolaan. Hui – noloa. Olimme tosiaan päivällä lapsen kanssa kaupungilla ja kävimme kahvilla kyseisessä paikassa. Kännykkä jäi sinne, jo monta tuntia sitten. En ole kännykkää kaivannut kun olen ollut kotosalla ja tiennyt missä lapset majailevat. Äidillekin ajattelin soittaa vasta huomenna.

Vanhin lapsi lähti eilen iltapäivällä enonsa – joka on hänen kumminsa – perheen kanssa mummin luo maalle jossa heillä oli tarkoitus rakentaa uusi mattoteline entisen jo melkoisen lahon tilalle. Näin on kuulemma tapahtunutkin; teline on melkein valmis, kertoi veli juuri puhelimessa.

Veli oli ärtyinen ja jotenkin kamalan negatiivinen. Se on nykyisin harmillisen tavallista; tuttua on toki, että miehistä tulee keski-ikäisyyden ja perhe-elämän myötä ja vanhetessaan harmillisen ärtyisiä. He ikään kuin tietävät miten asiat tulee hoitaa ja elämä elää – ja jos joku muu sitten toimiikin toisin tai ajattelee asioista eri lailla, syntyy huomattavaa ärtyneisyyttä.

Miehissä, monissa heistä, elää vahvana tämä patriarkaalinen elämän malli, tuntuu. Ennen mies päätti kaikesta, ohjasi ja oli se joka kaiken tiesi – ihan pelkästään sen takia, että on mies. Nyt kun moni nainenkin tekee niitä asioita joita eivät ennen tehneet – tulee helposti sitten skismaa. Itse olen siitä hyvä esimerkki; elän elämää ja teen asioita ilman miehen neuvoja ja sponsorointia, apua ja huoltajuutta. Toisaalta olen erityisen hyvä esimerkki siitä, kuinka elämäni miesten mielestä teen lähes kaiken jollain lailla pieleen. Ex-mieskin piti minun mottonani lausetta ”Vad du än gör misslyckas du alltid” eli mitä ikinä teenkin, mihin sormeni ja käteni laitankin, kuinka hyvin ikinä asiaani uskonkin, pieleen menee”. Valitettavasti tässä on iso totuus sisällä – mutta silti meikäläinen ja kaltaiseni muut ihmiset täällä vain palloilevat ja elävät elämäänsä. Ei siinä muu sitten auta kuin nähdä positiivisia puolia elämästä ja nauttia siitä, mitä saa – elämältä saa kuitenkin paljon upeaa ja hienoa, kaikki meistä.

Ex-mies elää toki jo toista avioliittoaan ihan muualla ja on sanojensa mukaan tällä kierroksella paljon harmonisempi kuin meidän liitossamme. Ei siis ole mitään syytä muistella vanhoja…

Nyt vain taannuin hiukan kun tuo puhelu veljeltä tuli. Voi voi. Se, että olin onnistunut unohtamaan puhelimen ja vielä kapakkaan ei anna hyvää kuvaa meikäläisestä, ei ihmisenä, huolehtivana äitinä sen koommin kuin itsestään huolehtivana aikuisenakaan. Uh – veljen repertuaari on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka möhlään asiani ja sen takia en pääse elämässä eteenpäin. Eniten suren tätä meidän vähäistä kommunikaatiota lapsuuden ajan jälkeen meidän molempien lasten takia; olisi niin kiva, jos he voisivat olla enemmän toisensa kanssa tekemisissä; olen aika lailla perhe-keskeinen ja arvostan juuria ja suvun yhtenäisyyttä. Mutta väkisin ei voi tuotakaan asiaa hoitaa…

Menen maalle joka tapauksessa maanantaina jolloin veljen perhe on vielä siellä. Katsotaan, miten asiat hoituvat. Oma nuorimmaiseni on samanikäinen veljen vanhimman kanssa ja he viihtyvät super-hyvin keskenään. Olisi kiva, jos he saisivat olla hetken yhdessä; keinua riippukeinussa ja jutella, pelata ja leikkiä ennen kuin heidät siirretään pois – veli ja vaimonsa tuntuvat pelkäävän jotakin pahaa tulevan meiltä heidän lapsiinsa. Tällaisia pieniä sukuskismoja on toki aika lailla muissakin suvuissa. Muistan yhden ranskalaisen elokuvan joka tätä käsitteli: hävettävän maalaismainen sisko tuli pariisilaistuneen siskonsa perheen vieraaksi ja mokasi ihan kaikessa – paljasti avoimesti oman maalaisuutensa parempiin piireihin päässeen siskonsa ja tämän hienon tuttavapiirin silmissä. Tunnistin itseni siitä maalais-siskosta joka mokaa vähän kaikessa. Paras on aina pysytellä vähän sivussa - paikalla olellessa mikaa aina...

Käsityöt ovat siinä jamassa, että tiskirätit - ne molemmat - ovat valmiit ja Rowanin kierrätys/eko-langasta neulomani pusero olisi kiva saada valmiiksi lähipäivinä. Helppo kahden kappaleen malli mukavasta langasta joka muistuttaa hiekkarannan hiekkaa - pieniä erivärisiä hiekkajyviä sen ruskena joukossa. Vähän kuin elämä - sielläkin on mustaa ja punaista, sinisestä ja violetista puhumattakaaan... Ja jokaisen meidän elämä on kuin yksi hiekanjyvänen maailman kaikkeudessa. Pieni, mutta tärrkeä siinä isossa kokonaisuudessa..

Lanka on tosi kivaa neuloa; siinä on osa silkkä, osa puuvillaa ja loput viskoosia; tuoksu on raakasilkin tuoksu, samoin käsituntuma neuloessa.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Teinien törmäilyt ja muut harmit; elämä koettelee


Pari päivää sitten tuli nuoremman teinin kännykkälasku: yli 50 euroa. Vedin herneen nenään koska olin noin kuukausi sitten vaihtanut – jo kolmen kuukauden vastaavien jättilaskujen jälkeen - liittymätyyppiä ja tehnyt muutoksia operaattorin kanssa. Laskujen piti sen myötä pienentyä, samoilla puhelumäärillä, noin kolmeen kymppiin. Näin ei käynyt vaan lasku on jopa pari euroa aikaisempaa isompi. Teini itse väittää, että operaattori itse keksii sinne omiaan – hän ei kuulemma missään tapauksessa soittele palvelunumeroihin eikä varsinkaan lähettele yli 300 tekstaria kuukaudessa.

Joopa joo.

Rahat on loppu, moisiin luksus-kuluttajiin kertaa kolme ei vain yksinkertsisesti ole varaa. Ja tätähän kersat eivät itse tietenkään ymmärrä; aina kun tulee rahasta puhe, on selitykset samat:
* en ole käyttänyt niin paljon rahaa, en varmasti.
* muut – siis kaverit – saavat aina enemmän kaikkea; miksi meidän pitäisi olla vähemmällä? Muilla on mopoja/skoottereita jopa auto käytössään. ”Meillä on hädin tuskin rahaa matkalippuun – ajattele vähän?” sanovat.
* ”Ei oo meidän vika jos sinulla ei ole rahaa. Eikä se ole meidän ongelma - se on SINUN ongelmasi, ei meidän. Olet äiti, äidin tarkoitus on pitää huolta ja hoitaa lapsistaan. Nyt ei eletä jotain kuuskytlukuu tai jotain ihme köyhäilyelämää…”
* Ei ole meidän vika jos meillä ei ole töitä. Jos olis, niin en pyytäis kotoa tietenkään
* …………

Soitin kännykkäoperaattorille ja he onnistuivat myymään minulle nyt 6,50 maksavan lisäpalvelun jolla saa 350 tekstaria siihen hintaan… Koko laskun pitäisi olla ensi kuussa siis noin 25 euroa. Parasta olisi varmasti vaihtaa operaattoria. Katsotaan yksi kuukausia nyt näin kuitenkin. Jotenkin tulee tosiaan mieleen, että höpönlöpöä puhuvat. Kun sinne soittaa ja haluaa keskustella liittymistä, on puhelimeen vastaamassa aina eri ihminen ja se jonka kanssa puhuu ei osaa sanoa miksi edellinen myyjä on myynyt aikaisemman paketin "kun meillä on tämä paljon parempikin…" Huijausta, rahankiskontaa…

Toinen teini sitten oli eilen illalla jossain puistokonsertissa ja kun se loppui, ei junia enää kulkenutkaan. Hänpä sitten soittaa pirautti äidilleen joskus neljältä yöllä ja pyysi hakemaan asemalta kun ei jaksa siellä odotella junaa.. Tämä äiti sai siitäkin herneen nenään; aamulla oli herätyskello soimassa kuudelta ja töihin lähtö. Lapsi - joka oikeasti on jo aikuinen - viettää vaan aikaansa itseään huvittaen ja kavereita tapaillen eikä voi itse seurata juna-aikatauluista milloin kotiin pitää lähteä. Ulkona oli lämmin ja valoisa ilma – sanoin hänelle, että senkun odottelee 1,5 tuntia junaa. Jos olisin lähtenyt hakemaan hänet, aikaa paikalle menoon olisi kulunut tunti ja toinen takaisin…

Sain haistattelut vastaukseksi puhelun lopussa ja vietinkin lopun yöstä kieriskellen sängyssä kaikenlaisissa tunnontuskissa.
Huono äiti, lapsen parasta ajattelematon
– toisaalta;
kuinka olen kasvattanut heidät näin kamalan huonosti että mielessä ei ole muuta kuin oma ja itse. Missä on vastuu ja järkevä ajattelu; miksen ole neuvonut siinä, vastuuttanut heitä ottamaan paremmin huomioon muuta ja vastaamaan omista asioistaan? Eivätkö he näe, että muillakin ihmisillä on arvo – ehkä jopa sillä äidillä joka ainakin yrittää hoitaa äidin velvollisuutensa, vähän isänkin.
niinpä - tämä menee jo pahasti itsesäälin ja marttyyriuden puolelle; totuus siitä huolimatta on, että en ole kasvatuksessa onnistunut; siitä lienee koko maailma samaa mieltä. Tiedän tietenkin, että yksinhuoltajien lapset ovat kunnon perheiden lapsia paljon huonommissa lähtökuopissa elämässä. Ja sitten minä vielä jätin lapsen asemalle yöllä, ärsyynnyn ja ajattelen vain omia yöuniani. Itsekäs tässä ei ole vain lapsi, äiti yhtälailla. Ja se on paha se.

Niin – hänpä siis suuttui, täysi-ikäinen lapseni, ilman ajokorttia ja autoa. Ei enää vastannut puhelimeen, ei tullut kotiin aamuyöllä, ei aamulla. Olin huolesta soikea – vaikka toivoin ja osin uskoinkin, että hän olisi mennyt jollekin kaverille yöksi. Vasta kahdelta iltapäivällä hän vastasi tekstarilla, oli matkalla kaverilta kotiin. Itse olin töissä silloin. Tuhlaajappika tuli takaisin, äiti ilahtui; hmm.

Aamuyöllä, kun en saanut unta, siivosin mansikoita, keitin niitä mehuksi ja pakastin osan nektarina. Iltapäivällä töistä tultua huomasin, että pakastin on rikki, lämpötila on 11 astetta. Sama vika oli juhannuksena, silloin korjaus maksoi 170 euroa.

Tekee mieli kiroilla kunnolla; huono päivä tämä. Raivostuttaa, ja itsesäälittää…Mutta eipä tässä itkut auta, ei kiroilut. Mikä sitten, prrrkele?

Olen laittanut pakastimeen taas aika paljon tavaraa niitä ihan uusia hienoja mansikoitakin monen monta litraa. Menevätkö nekin kaikki nytpilalle? Aamulla soitan huoltoliikkeeseen ja kysyn, onko huollolla takuuta.

Kello on nyt kahdeksan, pyydän suloiset pilttini syömään. Kanavartaita uunissa on, ne olivat 30 prosentin alennuksessa – vanha päiväys nääs. Kotona sitten huomasin, että en ollut saanutkaan sitä alennusta loppusummaan – en myöskään siihen maitolitraan jonka ostin -30% lapulla.

Miksi, miksi???? Miksi minulla näin kurjaa on?

------------------
Tauko. Puuhalin kotiaskareita, neuloin 10 senttiä kesäpaitaa jonka haluaisin valmiiksi piakkoin. Mietin näitä kodin kummallisuuksia - ja sitten ajattelin (onneksi kukkan ei tiedä tästä!) käydä katsomassa horoskoopissa mitä tämän kuun ennuste sanoikaan. Muistan sen 11.7. muka alkavan uuden vaiheen elämässä. Päivä kieltämättä oli mukava - silloin lähdin Saarenmaan reissulle joka kaikkineen oli hyvä. Alkaako sen perusteella uusi elämänvaihe - sitä ei tiedä. Ei ainakaan näytä siltä vielä. Mutta ei hätiköidä. Ehkä elämään tulee uusi työ tai jotain uutta työrintamalla. Se olisi kiva - olisi jo aika!

Mutta 21.7. (tai plus miinus viisi päivää) Saturnus tuo esiin erilaisia kotielämän hankaluuksia. Vanhemman perheenjäsenen tilannetta koskisi, analyysin mukaan - äitiä siis: You will now have a chance to create stability or to show an elderly relative how much he or she means to you.

Last month's eclipse on June 26 might have brought up difficult relationship questions that will need to be solved in July. Before you can fully digest all that has happened in June, a new moon solar eclipse in Cancer will barrel forward on July 11. This eclipse won't have as powerful an emotional punch, and will be quite welcome because it will open a whole new path.

Career opportunities are shining brightly and seem miraculously suited to your qualifications. Life is rarely this way, but now that it is, use the coming weeks to look at your options. Fight for the job that attracts you. You are being given a lovely and unexpected chance to make a name for yourself. Be confident and explore all offers.

Home-related matters are again pressing on you, and just when you thought the situation might resolve itself without your intervention, you see that it won't. You will have to figure out how to integrate rapidly changing career conditions with shifting responsibilities at home. This is coming about because of Saturn's return to your home and family sector July 21. Saturn will stay until October 2012, so when you weigh your career options, realize that your present home or family situation may be ongoing for a much longer period than you now can imagine. Two years seems to be the operative number.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Lapsen kanssa töissä


Tänään oli se päivä jolloin menimme yhdessä töihin, äiti ja lapsi.

Työpaikalla on suhteellisen hiljaista lomien takia ja itsekin ajattelin voivani tehdä hommia hiukan normaalia rauhallisemmin. Lapsi pakkasi laukun mukaansa – sinne rahapussi, kännykkä ja Aku Ankka. Mukaan tuli myös Ihaa – Nalle Puhin sininen aasi-kaveri pehmoversiona.

Läksimme matkaan aamulla tavallista myöhemmin – tein hommia ensin keittiön pöydän ääressä, herätin nuoren työntekijän ja tein perunaryynipuuroa (=silmäpuuroa) jonka jälkeen läksimme matkaan. Osallistuin muutamaan kokoukseen ja tein hommia – lapsi istui eri paikoilla eri pöytien ääressä, kirjoitteli ja piirsi. Hän myös vaelteli ympäriinsä, haki automaatista kaakaota, wiener-kahvia ja vettä. Eri vessat tutkittiin, samoin rappukäytävät ja kaikki neuvotteluhuoneet.

Syömässäkin tietenkin käytiin – kanttiini tarjosi meille molemmille hyvää sapuskaa: äidille herkullisia pinaattilettuja ja lapselle suuren kananrintaleikkeen riisillä, leipää ja maitoa juomaksi. Oli hyvää ja määrä oli runsas.

Kerran seikkailija päätyi lukittujen ovien taakse kun oli livistänyt pihalle ja mennyt ostamaan eukalyptuksia kahviosta kadun toiselta puolelta. Joku oli sitten hänet päästänyt jälleen sisään.

Tämän kesäinen työpaikalla käynti on siis saatu tehtyä. Käynti kuuluu ohjelmaan kerran - kaksi vuodessa ja on tietenkin hyvä, jos lapsi näkee missä äiti päivänsä viettää ja kenen kanssa työskentelee. Nyt töissä toki on niin hiljaista, että työkavereita ei juuri nähnyt.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Vipinää työmaalla



Yllättävän hässäkkä päivä töissä; suurin osa suomalaisista ja pohjoismaalaisista on lomailemassa mutta hommathan eivät siihen pysähdy – on painettu täyttä vauhtia eteenpäin jääkylmäksi vilvoitetussa konttorissa.

Oman pienen viikon lomani jälkeen olin jo erkaantunut työelämän mälsyyksistä: kun ulkona on kaunis kesä ja aurinko paistaa, mansikat ja muut marjat kypsyvät – niin työpaikka elää omaa elämäänsä turhista vuoden- ja sään vaihteluista piittaamatta… Menin töihin hame päällä, ilman sukkahousuja tai villatakkia; ulkona on tänään ollut ehkäpä noin 24 astetta ja pilvipoutaa välillä paistaa ja välillä aurinko menee pilveen. Mutta konttorissa humisee ilmanvaihto niin, että ranteet ovat jäässä ja kintut kananlihalla – on ihan pakko mennä aika ajoin oven ulkopuolelle lämmittelemään. Mikähän järki tuossakin on; kaikki sisällä olijat palelevat jolleivät ole muistaneet pukeutua kunnon lämpimiin tamineisiin kuten kaulaliinaan, pitkiin hihoihin ja joko lahkeisiin tai sukkahousuihin. No – näinhän se on aina ollut – miksi kukaan muuttaisi tuttua systeemiä. Suomeen on nyt tilattu useampi ydinvoimalakin sähköä tekemään niin voidaan puskea kylmä ilmaa kesät taloihin ja talvella sitten lämmintä… Sähköllähän se hoituu!

GGGRRR…

Toinen meikäläisen hömelön vanhanaikainen ajatus ja mielipide liippaa myös hiukan samaan – työmaaruokaloissa ei vuoden vaihtelu nimittäin näy myöskään missään. Olipa ruuan tekijänä sitten Amica tai Sodexho tai mikä muu teollisia keittiöpalveluita tarjoava firma hyvänsä niin ruoka on samanoloista: se kala minkä lautaselle ruokalassa saat on lentokoneella toiselta puolelta maapalloa tuleva puna-ahven tai hokikala sun muu oudon kuuloinen. Silakkaa, muikkua tai muuta suomalaista tai edes naapurimaiden kalaa on turha toivoa lautaselleen, jollei viljeltyä lohta lasketa. Salaatti on aina samaa: mautonta, puoliraakaa tomaattia lohkoiksi leikattuna, porkkanaraastetta ja kaalisilppua. Tänään tarjolla oli valkokaalisilppua johon oli toisessa isossa laarissa sekoitettu rusinoita, toisessa puolukoita. Hyvää? no juu... Kesäistä? Hah! Punajuuria on usein, samoin maissia - niitä saa kätevästi purkista kaatamalla suuriin muovilaareihin joista niitä ruokailija sitten noukkii lautaselleen. Mitään tuoretta joka olisi jossain lähellä kasvanut ja maistuisi hyvältä ei ole koskaan. Olen joskus asiaa emänniltä tiedustelut, mutta mitäpä e vaikuttaiaisi. Tuore ja hyvä on kallista ja nyt pitää kustannuksia karsia ja olla tehokas, taloudellisesti.

Jälkiruuaksi oli joko mokkavaahtoa joka maistuu keinotekoiselta, jopa kemialliselta ja vaihtoehtona banaani. Missä mansikat, tai jäätelö joka sopisi kesään?

Näin siis täällä. Työpaikkaruokailun seuraus on toki useimmiten täysi maha – mutta iltapäivällä ihan kaameat kaasuvaivat. Tätä ei kotona tapahdu – eikä tapahtunut viime viikolla kun sain hyvää ja makoisaa ruokaa.

No – mitäpä näistä. Pieniä murheita maallisia moiset. Töitähän tänne on tultu tekemään! Jo se, että saa ruokaa eikä tarvitse hikoilla on hyvä juttu. Myönnetään. Kunhan taas valitin. Ja onhan ruokalassa aika ajoin tosi hyvääkin ruokaa. Keitot ovat usein makoisia, todella.

Uutisissa puhutaan jälleen Venäjän yllättävän suuresta innosta puuttua Suomen lapsi- ja perheasioihin. Niissä toki on korjattavaa vaikka kuinka paljon – mutta maa jossa on tuhansia katulapsia ja lasten asiat eivät todellakaan ole kovin mallikkaalla tolalla, puhumattakaan perheasioista muutenkaan – alkoholinkäyttö ja väkivalta varmasti yhtä komealla tasolla yhteiskunnassa ja perheissä kuin Suomessakin, jollei vielä isompi ongelma – niin tuntuu ihmeelliseltä miksi sekaantuvat Suomen asioihin. Suomalaiset auttavat Pietarin katulapsia ja kuskaavat tavaraa ja vaatetta lastenkoteihin, auttavat vanhainkotien varustamisessa Venäjän Karjalassa, äidit järjestävät keräyksiä äitiyspakettien viemiseksi vähävaraisille äideille.... Liekö tämä tiedossa siellä – vai juuri sekä heitä närästää – ison maan päättäjätasolla. Mikä poliittinen tausta tässä jutussa sitten ikinä onkaan - se tuskin lehtiä lukemalla selviää. Suomen presidentti ja pääministeri niistä nyt ilmeisesti neuvottelevat kun Venäjän presidentti on vierailulla Suomessa; pressat tapasivat mediaa Naantalin kesänurmella tänään.

Ainahan on helpompi kommentoida toisten tekemisiä kuin laittaa omat asiat kuntoon. Ai, kuinka inhimillistä se onkaan! Näin se on iät ajat ollut – kyläyhteisössä jo oli kiva arvostella naapurin tekemisiä, niin nytkin – isoissa ja pienissä piireissä. Mutta kun iso valtio pienen vieressä alkaa uhitella, tuntuu se pienestä tosi kurjalta – kuin uhkailulta. Ja että Suomessa pitäisi soveltaa eri lakeja jos kyseessä on Suomessa asuva Venäjän kansalainen – että kaikki muiden maiden kansalaiset voisivatkin Suomessa ollessaan tehdä ihan muuten kuin meidän laki määrää! Menepäs moisia ajatuksia esittämään mihin muuhun maahan vain – vaikka sitten Venäjälle elelemään Suomen lakien mukaan tai vaikka Saudi-Arabiaan tai USA:n noudattamaan oma maan lakeja. Voisinpa veikata, että ei onnistu.

Ostinpa alennusmyynnistä itselleni mekon! Puuvillaa on, ihan musta, valkoisin kirjailuin - hiukan vanhanaikaisen näköinen mutta ihan kiva. Puoleen hintaan - parikymppiä maksoi. Ei paha

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Mansikoita, mansikoita!



Ostin 5 litraa mansikoita lähikaupan ulkopuolella marjoja myyvältä tytöltä. 13 euroa, pikku-laatikko. Laji on Polka. Kun olin pieni, muistan mansikkalajikkeen olleen Senga Sengana. Mansikkamaata hoidettiin huolella ja mansikkahilloa – puhumattakaan mansikkamehusta – pidettiin herkkujen herkkuna: hurjan hyvää se olikin. Valkoisen maitokiisselin päälle laitettiin mansikkahilloa saarekkeiksi ja sitä sai lettujen ja pannukakun kanssa - herkkujälkiruokia siihen aikaan! Isä piti Hiku-nimisestä mansikkalajikkeesta ja laittoi sitä kasvamaan ihan viime vuosinaan. Jonsokia meillä taisi myös olla jokunen rivi kasvamassa. Hauskat laji-nimet jäivät mieleen – moisia ei ainakaan myynnissä enää näe. Sengasta sai hyvää hilloa. Kun hilloa keitettiin tuvan hellan ääressä, tuoksu valtasi koko kotipihan - ja minä sain syödä hillon päältä kuoritun vaahdon kahvitassinlta.

Nyt ei ole ollut mahdollista viljellä mansikoita – joskus olisi kiva, jos voisi. Ja kasvattaa myös tomaatteja, kurkkuja, tilliä ja salaatteja – kasvimaalla ja kasvihuoneessa.

No niin, mansikatko saivat näin menemään haaveisiin ja menneisiin…? Lapset syövät nyt kuitenkin mansikka-annoksiaan – yksi kerman kanssa, toinen maidon ja kolmas sokerin kera. Itse söin marjoja suoraan suuhun napsien – hyvää on myös mansikkamaito varsinkin jos siihen laittaa hiukkasen sokeria. Isän tekemä herkku oli aikoinaan muussata tuoreet mansikat tehosekoittimella sokerin ja pienen vaniljamäärän kanssa. Se sitten nautitaan talvella jäätelön tai vakka lettujen kanssa – nam: tulee kesä talven keskelle! Tuoksu säilyy pakasteessakin!

Tiskirättien virkkaus sen koommin kuin muukaan käsityö tai kirjojen lukeminen ei edennyt Saarenmaalla; päivät ja illat menivät muissa puuhissa. Nyt yritän saada tiskirätit loppuun ja valmiiksi parin päivän sisään. Kokeillaan sitten, miten ne toimivat!

Uusi viikko, uudet asiat tehtävänä




Viron ja Saarenmaan reissu on takana – nyt kun se vielä on mielessä ja elän vielä hetken siinä tunnelmassa ja siellä tapaamieni ihmisten jälkifiiliksissä, kirjoittelen muutaman sanasen vielä niistä ajatuksista joita jäi matkan jälkeen mieleen.

Matkustaminen ja uusien ihmisten tapaaminen ja erilaisten maailmojen katselu – vaikkakin tietenkin omien kokemusten ja "silmälasien" takaa aina jollain lailla vinoutuneesti elämää tarkastellen – on antoisaa, kivaa ja yksi niistä ihanista asioista joista voi elämää kiittää! Ihanaa, kun saa nähdä ja kokea uusia asioita!

Lähdin tälle reissulle - niin kuin melkein aina kun jonnekin menen - yksin ja omana itsenäni, ketään muuta tuntematta, ilman matkakaveria (jollen sitten matkusta lasten kanssa ja nythän he jäivät kotiin). Suurin osa ihmisistä matkustaa ja haluaa kokea asioita kumppanin/kaverin kanssa. Tämä kurssi oli poikkeus; siellä ei ollut pariskuntia mutta muutama kaveripari oli.

Usein käy niin, että jos on paljon toisilleen tuntematonta ihmistä tiiviisti yhteistyössä, muodostuu jonkinlaisia pieniä porukoita jotka alkavat viihtyä toistensa kanssa, käyvät syömässä ja viettämässä ehkä iltaa toistensa kanssa. Niin kävi nytkin – meitä oli neljä eri-ikäistä ja erilasista taustoista olevaa ihmistä jotka vain huomasimme menevämme syömään yhdessä, istuimme bussiretkillä toistemme viereen ja teimme ryhmätöitä kimpassa. Asuimme eri hotelleissa mutta Kuresaari on pieni - paikat ovat lähellä toisiaan.

Tuntui mukavalta viettää aikaa yhdessä ja jutella leppoisasti asioista joita kukin meistä halusi ennestään vieraalle ihmiselle jakaa. Samanoloinen huumorintaju on varmasti usein paras yhdistävä tekijä ihmisten välillä.

Yksi meistä neljästä on eläkkeellä, toinen eronnut ja perustanut vasta oman firman, kolmas on koiranomistaja joka reissaa paljon työnsä puolesta. Ja sitten minä, keski-ikäinen nainen joka kulkee elämänpolkua kompastellen niin fyysiesti kuin henkisesti paikassa kuin paikassa! (Kaaduin matkalla piispanlinnan mäessä ja sain polven ja capri-housujen toisen lahkeen rikki - hyvin kuvaavaa meikäläiselle!)Kaksi miestä ja kaksi naista. Nyt kun olemme viettäneet viikon samaan tahtiin eläen, samoihin asioihin keskittyen, palaamme takaisin omiin elämän piireihimme; ehkä jätimme toisiimme jonkinlaisen jäljen ja pienen muiston – ehkä muistamme jotain toisistamme jos vaikka törmäisimme kadulla joskus vuosien päästä. Meillä on sama, kaikille rakas harrastus – sen puitteissa saatamme törmätä jossain – tai sitten emme. Mitään emme tosillemme luvanneet, mitään emme sopineet. Kävimme luennoilla, teimme tehtäviä, kiersimme, katselimme - vietimme yhden viikon elämästämme samaan tahtiin eläen, tutustuimme hiukan toisiimme.

Meillä oli eilen Tallinnassa kolmisen tuntia aikaa, bussin saavuttua satamaan ja ennen kuin laiva lähtisi kohti Helsinkiä. Päätimme käydä syömässä – ja menimme taksilla Toompean mäen viereen entiseen kirjailijoiden talon alakerran hyvään ruokaravintolaan; porukassa kulkiessa on aina joku joka tietää hyvän paikan. Ja hyvä tämä olikin; mainiota ruokaa ja todella hyvää viiniä. Kylmää kurkkukeittoa, annos herkullisia pelmenejä, todella hyvää raikasta valkoviiniä Etelä-Amerikasta, lime-vettä – terassilla auringossa istuimme, kaikenlaisista asioista jutellen.

Laivalla istuimme porukkana pöydän ääressä - teimme tuliaisostoksia vuorotellen, toistemme tavaroita vahtien sillä aikaa kun toiset tekivät ostoksia. Kun laiva saapui satamaan, kuljimme laivalta ryhmänä ulos, muiden matkustajien joukossa. Yksi katosi heti kun olimme tulleet rakennuksen ulkopuolelle - häntä ei vain ollut missään. Emme ehtineet edes hei heitä sanomaan. Voi olla, että hän halusikin lähteä niin - kaikki eivät pidä jäähyväisistä ja katteettomista lupauksista tyyliin "Nähdään" "Meilaillaan". Kahden muun kanssa vilkutimme satamarakennuksen edessä: ”Hei hei, hyvää jatkoa. Oli kiva tavata.” Sitten katsoin, kuinka toinen heistä hävisi keltaisessa paidassaan ratikkaan, toisen tuli vaimo hakemaan autolla ja hänkin katosi ihmismereen huomaamattani.

Näin elämä menee – laivat ajavat reiteillään, ohittavat toisensa, tuuttaavat tervehdyksen ja jatkavat matkaa, omaa reittiään kyntäen.

Nyt olen aloittelemassa työn tekoa – tämä viikko pitää tehdä töitä, sitten aloitan hiukan pidemmän oman. Tänä kesänä pidän loman kokonaisena, kaikki 4 viikkoa – toisin kuin NIIN monena aikaisempana kesänä!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin lopettelen tällä erää – on maanantai, heinäkuun 19. päivä. Kesä on kuuma ja kostea – monet ovat viikonlopun aikana hukkuneet ja kuuma ilma saanut monet muut lämpöhalvauksen partaalle, jotkut ovat menehtyneet kuumuuteen.

Ulkona pörisee ruohonleikkuri – kohta tulee leikatun ruohon tuoksu varmasti nenään!

Kuva yhdestä yhteisestä lounasruuasta Kuresaaressa. Toinen kissasta jonka ohitin aamuisin koululle kulkiessani – se asui vanhan ja ränsistyneen oloisessa puutalossa jossa oli pihalla valtava ja hienoon järjestykseen kasattu monta metriä pitkä ja puolitoista metriä korkea halkorivi – kuin seinä joka jakaa kaksi pihaa toisistaan.

Kolmas kuva on vatsalauta joka nyt tulee taas päivittäiseen käyttöön. Kuntoilusta täytyy tehdä säännöllistä, ei muuten maha pienene.....

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Näyttely pidetty, todistukset jaettu




Loppu ja jäähyväiset tekevät haikeaksi, niin tälläkin kertaa. Istun viimeistä iltaa pienen pöytäni ääressä hotellissa, ikkuna apposen auki. On lauantain ja sunnuntain välinen yö. Yön pienen pieni tuulenvire viilentää hiukkasen ilmaa. Kuvittelenko vain, vai onko nyt hiukan viileämpi kuin aikaisempina iltoina? Lämpöä on toki aivan tarpeeksi – varmasti yli 25-26 astetta vaikka kello on kohta kaksitoista yöllä.

Eilen olin Kuresaaren yössä yli puolen yön – kävin syömässä ja hiukan juomassakin kurssikaveri Katrin kanssa. Söimme mainion aterian La Perlassa, pääkadun varrella olevassa italialaistyppisessä ravintolassa. Nam. Alkuruoka, pääruoka, pullo punaviiniä puoliksi ja jälkiruoka: minulla bruchetta, grillattua paikallista kalaa grillattujen vihannesten kanssa, hiukan raikasta salaattia ja creme brülee. Rupattelimme kaikenlaista – oli mukava viettää iltaa näin, kivan ihmisen kanssa kun mihinkään ei ole kiire ja ruoka on hyvää - koko tunnelma kaikin puolin leppoisa ja mukava. Ei tule moista kovin usein tehtyä, ei todellakaan Täällä olen ollut ”ulkona” melkein joka ilta; hyvän loman merkki sekin! Teimme ruokailun jälkeen pienen kierroksen kaupungilla etsimässä muita kurssilaisia, otimme oluet terassilla ja menimme hotelleihimme puolen yön jälkeen kun katulamput valaisivat ja lokit yhä kirkuivat ilmassa. Täällä ei ole ollenkaan pelottanut liikkua yössä yksin – no, hiukan ehkä sen kohdan ohi Torni-kadulla jossa nyt ei ole katulamppuja – menin siitä aina hyvin reippain askelin ajotietä pitkin kävellen, sivuille vilkuilematta.

Ennen illallista oli kaupungilla Helsingin yliopiston professori Seppo Zetterbergin suomenkielinen luento Viron historiasta. Erinomaisen mielenkiintoinen ja elävä esitys! Kolme tuntia meni hetkessä; luennossa käytiin läpi aika aina 1200-luvulta nykypäivään, Viron toiseen itsenäisyyteen jota on kohta kestänyt 20 vuotta. Kaupunginjohtaja, nainen jonka nimeä en muista ollenkaan, kävi myös kertomassa Kuresaaren kaupungin terveiset professorille ja salintäydelle lähes kokonaan suomalaiselle yleisölle ja piti pienen, kauniin puheen. Mukava kokemus – ylimääräinen pieni herkkupala näin viikon lopuksi.

Eilen oli viimeinen varsinainen kurssiluento ja tulostimme näyttelytöitä. Meille pidettiin palautepuheenvuorot kullekin, tänään sitten teimme ryhmissä näyttelyä ensin aamupäivällä koululla ja sitten iltapäivällä näyttelypaikalla. Aamupäivällä opettaja piti vielä reilun tunnin luennon siitä, kuinka näyttely pidetään ja mitä pitää ottaa huomioon näyttelyä suunnitellessa ja järjestettäessä. Mielenkiintoinen sekin, vaikka ei ihan näillä taidoilla ja tiedoilla vielä ajankohtaista minulle! Ehkä joskus; olisihan se kivaa! Sain hyvää ja rakentavaa palautetta sekä toisilta kurssilaisilta että opettajalta. On kiva tunnelma ja olotila – tuntuu, että tämä viikko on ollut hyvin opettavainen, monella tapaa.

Illalla kurssiljuhlassa saimme nauttia paikallisesta musiikista - esittäjinä kolme kansallispukuista naista jotka esittivät kansanmusiikkia sekä laulattivat tutuilla suomalaisia ja virolaisia lauluja - Saarenmaan valssia unohtamatta!

Lapset ovat myös saaneet hyvää hoitoa ja huolenpitoa kotona, samoin eläimet. Ollaan soiteltu pari-kolme kertaa päivässä. Äidin kanssa olen jutellut joka toinen päivä – sisko on ollut äidin kansa tämän viikon; kuumuus on hiukan kiusannut mutta muuten sielläkin on mennyt hienosti.

Pikku-hukkaseni nauttii tällä hetkellä täysillä huvipuistomaailman ihanuuksista – saa vatkata, pyörittää ja venksuttaa itseään oikein olan takaa: koko tämän päivän Alahärmän Power Parkissa ja huomisen Särkänniemessä! Teinit ovat kotosalla varustettuna ruualla ja ruokarahalla. Opettavaista heillekin, toivottavasti! Ja toivottavasti pitävät huushollin puhtoisena!

Nyt sanon hyvää yötä. Valo sammuu huoneessa numero 313 – Aku Ankan auton rekisterinumero muuten tuo!

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Kurssi lähenee loppuaan



Viikko on mennyt nopeasti, kurssi alkaa tosiaan lähetä loppuaan. Vielä lauantain jo vajaa kurssipäivä, sitten tämä on loppu.

Saarenmaa on upea paikka – on ollut kiva tutustua kauniiseen ja aivan erilaiseen paikkaan kuin missä olen ennen ollut. Hienoa maailma, kaunis luonto ja mukavia ihmisiä! Aika paljon reissu on mennyt turismin puolelle; sekin on sinällään ihan ok vaikka olin tietenkin ajatellut saada oppia niin paljon kuin mahdollista.

Eilen teimme ihanan kiertoajelun Saarenmaan länsipuolelle ja Muhun saarelle. Saimme kuulla faktaa puheliaan oppaan selittäessä faktaa ja historiaa – Kuresaaren aikaisempi nimi oli Arensburg – kirjoitusasua en nyt tässä tiedä, saksalaista perua kuitenkin. Nähtiin kalmisto Kuresaaren ulkopuolella – sillä on pitkä vanha historia. Pysähdyttiin katsomaan Kaalin meteoriittikraatteria; 4000 vuotta sitten avaruudesta syöksyi palavaa metallia keskelle Saarenmaata ja se tulipallo esiintyy sittemmin myös Kalevalassa ja monissa lähialueiden kansantaruissa.

Kraatterissa on nyt vettä ja yllättävän paljon kaloja – mietin, miten vesi siinä vaihtuu ja kuinka kalat pysyvät elossa.

Maalaistaloissa täällä on meriheinäkatot, jos on pidetty perinteitä yllä – ne ovat kuulemma jälleen tulleet muotiin, neuvostoajan jälkeen – vanha tieto niiden rakentamiseksi saatiin ihan viime tipassa pelastettua; Neuvostoliiton vallan aikaan niitä ei tehty. Kaikki oli kymmeniä vuosia maassa aivan hunnigolla kun valloittajat päättivät kaikesta. Maataloustuotantokin vietiin pääosin ”pohjattomaan kaivoon” itä-rajan tuolle puolen.

Lounaan söimme Muhun saarella; se on yhtä lailla kaunis, vehreä ja leppoisan oloinen saari. Sinne ovat rakentaneet kesäasujaimiston monet suomalaisetkin – myös julkkikset kuten Sikke Sumari joka pitää miehensä kanssa ruoka- ja majapaikkaa Muhussa. Kävimme siellä syömässä ja olimme muutaman tunnin ajan vieraina Siken ja miehensä kievarissa. Ruoka oli erinomaista ja isäntäpari mukavia – ja paikka erinomaisen kaunis! Upeaa!

Muhun saarelta tulevat värikkäät ja erinomaisen kauniit kansallispuvut – keltaisen ja oranssin kirjavat hameet, kukin kirjotut kengät ja peitteet ja upeat neuleet sukissa, lapasissa, villapaidoissa ym. Tosi hienoja – käsitöitä täällä tehdään ja arvostetaan paljon; tulee monessa paikassa mieleen Norja jossa myös esimerkiksi kansallispuvut ovat osa tämän päivän norjalaisuutta niin kuin ne täällä ovat osa eestiläisyyttä. Suomessa käsityöt ovat myös suosittuja mutta kansallispuku ei elä sellaista renessanssia kuin olisi suotavaa! Olisi tosi kiva, jos Suomessakin voisi ottaa kansallispuvun taas osaksi nyky-elämää – ja ehkä sitä voisi jopa muokata niin, että se ei olisi niin valtaisan paksuja kuuma. Brasiliassa, Penedon kylässä, jonne muutti yli 100 vuotta sitten paljon suomalaisia, pidetään yhä suomalaisuutta yllä. Siellä myös tehdä kansallispuvuista keveämpiä versiota – viidakon kuumuudessa ei voisi kuvitella pitävänsä edes esitysluontoisesti paksuja villa- ja pellavavaatteita joilla on tarkoitus alun perin selviät kylmässä pohjolan talvessakin!

Taidan lähteä taas kohta muutaman kurssilaisen kanssa syömään ja sitten menemme kuuntelemaan Seppo Zetterbergin luentoa Viron historian päälinjoista. Kestää yli kaksi tuntia; aihe on kiintoisa nyt kun täällä paikan päällä sattuu vielä olemaan!

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Muutama pilvi taivaalle, kiitos!



Mikä se on kun päätä kutittaa ja pienet norot juoksevat päälakea alaspäin, niskaan ja yhtyvät selässä uusiin noroihin jotka kulkevat rankaa pitkin alas. Ja saavat ylähuulen ja nenän helmeilemään, kädet sokerisen ja suolaisen tahmeiksi ja olemuksen lölleröksi? No – se on tämä Euroopan ja Kuresaaren kaupungin ja koko Eestin ja Suomenkin vallannut lämpöaalto joka alkaa jo tuntua kylmän seudun asukkaasta lievästi työläältä kestää. Tätähän ei pääse pakoon minnekään – edes.

Pienessä hotellissa jossa asun, ei ole ilmastointia ja ikkunan avaaminen ei saa muutosta aikaiseksi lämpötilan tai ilmanvireen suhteen. No, sen verran muutosta, että takapihan äänet kantautuvat hyvin huoneeseen – aamulla viiden kieppeillä pihalla alettiin korjata moottoripyörää – osien kilinä asfaltille herätti hauraasta unesta ja sitten pyörän osia selvästi irrotettiin enemmänkin, välillä kokeiltiin saako moottorin käyntiin: sai… Kaiken yllä soi erikokoisten lokkien jatkuva kiljunta. Variksia ja pääskysi’ on myös kaupungissa tosi paljon – jos mainitsee kaikkein isoäänisimmät siivekkäät. Aamulla saa myös nauttia kukon laulusta, kuuden jälkeen se kiekaisee ainakin muutaman kerran. Myöhemmin siihen ei enää kiinnitä huomiota.

Eilen tiistaina menimme oppituntien jälkeen Saaremaan kierrokselle länsipuolelle saarta – kävimme katsomassa Sörvesäären majakkaa ja näimme kuinka Riianlahti yhtyy Itämereen – täkäläisittäin länsimereen. Tosi hieno paikka! Matkalla saimme kuulla Viron rankasta lähimenneisyydestä, Neuvostoliiton ja sen ajan vääryyksistä ja kyydityksistä, siitä kuinka Saaremaa varsinkin joutui kärsimään kun Neuvostoliitto otti alueen hallintaansa ja ihmisillä ei täällä ollut mitään oikeuksia enää omaan maahansa. Siihen nähden, miten rankka historia tällä paikalla on, on saari oikein erityisen kaunis ja ihmisille rakas. Historia toki näkyy enemmän ja vähemmän vähän joka puolella, rakennuksissa ja maisemassa yms. Erityisen hyvin jäljet ovat näkyvissä Sörvesäärin niemellä josta kuulimme todella sydäntä särkeviä ja kaameita tarinoita. Sota-aikana siviilien kärsimyksellä ei todella ole mitään rajaa, niitä on vaikea edes kuvitella. Silti sellainen on tänäkin päivänä totta ympäri maailmaa mondessa paikassa, Afganistanista moneen Afrikan maahan, Pohjois-Koreasta Palestiinalaisalueille jne, jne, jne.

Kävimme monessa paikassa 10-tuntisen kierroksen aikana – mm Kihelkonnassa, pienessä kotiin tehdyssä viehättävässä saippuatehtaassa, pienessä ortodoksikirkossa ym. Kävimme myös lintutornissa ja söimme hienon piknikin liuskekivirannalla.

Meillä oli pieni 20-paikkainen bussi jossa matkustimme kaikki, 17 kurssilaista, opettaja ja kuski. Bussi oli ahdas ja ilmastointi ei ainakaan takapenkillä tuntunut ollenkaan – kylvimme melkein hiestä koko matkan ajan… Mutta ei siellä kamalasti valitettu – aikuiset ihmiset onneksi suurimmalta osin ymmärtävät, että valittaminen ei asiaa paljon auta kun tilanne on sellainen kuin on. Meillä ei onneksi ole varsinaista valittajaa joukossa ollenkaan!

Reissu oli kaiken kaikkiaan upea! Niin on kurssikin; vielä enemmän oppitunteja ja oppia kaipaisin mutta koska meillä on myös paikkojen katselua ohjelmassa, ei kaikkea ehdi millään! Eilen olin hotellissa vasta keskiyön jälkeen.

Tänään meillä on näyttely Arensburg –hotellissa, illalla. Sitä ennen menen vähän käpsimään kameran kanssa ja syön jotain, otan A.Le Coq-oluen ja katselen ihmisiä, tapaan ehkä kurssilaisia kaupungilla.

Lapsilla on kaikki hyvin kotona, samoin äidillä vaikka kuumuus kiusaa kaikkia – varsinkin öisin.

Kuvissa Sörvesäären majakka ja oma varjokuva siinä vieressä. Aika majakkamainen kuva!

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Lepposisia päiviä hikihelteessä


Kuumuudesta ei pitäisi kylmään tottuneen ihmisen valittaa - siksi en sitä teekään vaan totean, että hikistä on. Totisesti. Kämmenet niinkuin koko kroppa tuntuvat nihkeiltä eikä mihinkään haluaisi tarttua.

Kerron lisää Saaremaan maailmasta pikipuolin. Nyt vain avasin blogin ja laitan tuon Veski-tuulimyllyn symboloimaan tätä kumaa kesäpäivää.

Tämä on muuten herhiläisten valtakuntaa - valtavan suuria, paikallaan lentäviä ampiaimasia hyönteisiä on todella paljon!

Hikisen helteisessä Kuresaaressa



Istun pienessä ja super-kuumassa, jopa hikevässä, hotellihuoneessa Kuresaaressa, Viron Saarenmaalla. Kello käy kahtatoista yöllä.

Telkkari on päällä, CNN raportoi MM jalkapallon loppuottelun tuoksinaa Etelä-Afrikasta. Kumpi voittaa, Hollanti vai Espanja? Tilanne on vielä 0-0, peliaika jo loppunut. Itseäni asia ei ihan hirveästi liikauta, hurjan isoa osaa maapallon väestöstä taitaa kuitenkin kiinnostaa! Kummallekin maalle voitto olisi super-iso asia, kumpikaan ei ole kultaa MM:issä tähän mennessä voittanut.

Läksin aamusella yhdeksän jälkeen kohti Helsingin Katajanokkaa, laiva kohti Tallinnaa lähti puoli kahdeltatoista. Seitsemän jälkeen oli bussi perillä Kuresaaressa. Reissu meni mukavasti; söin laivalla lihapullat – ja voin ihan rehellisesti sanoa, että se aika jolloin laivalla sai hyvää ja edullista ruokaa on täysin mennyttä, historiaa. Olen reissannut eri yhtiöiden laivoilla tänä vuonna ja hinnoista voi sanoa että ne ovat törkeän korkeat – suhteutettuna siihen laatuun jota vastineeksi saa. 15 euroa maksoin tänään 5 kpl lihapullia, 3 perunaa, hiukan kastiketta ja puolukkahilloa ja yksi kuivanut Reissumies-ruisleipä. Laatu on huomattavasti normaalia työpaikkaruokaa huonompaa – lihapullat oli tehty HUONOSTA jauhelihasta, mausteita ei käytetty juuri mitään suolan lisäksi. Hinta työpaikan annoksella on noin 5 euroa – siihen kuuluu lisäksi kunnon salaatti ja jälkiruoka.

Sääli.

Mutta sen sijaan on heti kehuttava ruokaa, jonka nautimme illalliseksi täällä Kuresaaressa: mainio, herkullinen! Istuin huomenna alkavan kurssimme muiden osallistujien kanssa samassa pöydässä; kolme miestä ja me kaksi naista. Lisäksi mukaan tulee 12 muuta kurssilaista. Vaikuttaa oikein mukavalta ja lupaavalta!

Kävin hiukan kävelyllä kaupungilla äsken; kaunis ja erilainen pikku-kaupunki! Kirkkoja on paljon – ne ovat hyvin erilaisia kuin meillä – jotenkin kapoisempia eikä niin ”kirkkomaisia”. Pääsen katsomaan kirkkoja paremmin myöhemmin viikolla, katsotaan tuntuuko silloin samalta.
Lokkilintujen kirkuna täyttää ilman, avoimesta huoneen ikkunasta tulvii myös sekä jasmikkeen että lehmuksen makea tuoksu. On hyvä olo!

Sää on todella kuuma, niin kuin koko Euroopassa tällä hetkellä. Virkkaan tiskirättini valmiiksi, seuraan hiukan matsia ja menen sitten nukkumaan. Yötä!

Tämä teksti on kirjoitettu sunnuntain ja maanatain vastaisena yönä pienessä hotellihuoneessa jossa ei ole ilmastointia ja lämpötila varmasti noin 50 astetta… Ja minä kun aiana olen ollut viluinen – nyt ainakin tiedän miltä tuntuu hikoilla.

Netti ei toimi täällä. Laitan kirjoituksen verkkoon kun jossain muualla onnistun. Ehkä ammattikoululla jossa kurssi pidetään.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Aurinko paahtaa - jasmiini ja apila tuoksuvat




Kirjoitin pitkän tarinan tänne hetki sitten mutta en muistanut tallentaa tekstiä – Naks, kone meni pimeäksi ja teksti tuhoutui, mitään ei jäänyt jäljelle. Ärsyttävää - mutta tätä tapahtuu PC:n kansa suht usein - pitää vain tottua.

Nyt ei huvita kamalasti kirjoittaa uutta tekstiä…

On ilta, lämmin sää jatkuu. Söimme illallisen pari tuntia sitten ulkopöydän ääressä keittiön ikkunan toisella puolella: uutta perunaa, silliä ja kantarellikastiketta. Hyvää.

Kävin pikkuisen kanssa pyöräilemässä – syötettiin sorsia mutta naurulokit veivät varmasti yli 90 prosenttia kuivista leivistä joita lapsi heitteli linnuille.

Aloitin eilen maailman hölmöimmältä tuntuvat käsityön: tiskirätin! Ikinä en olisi uskonut moiseen ryhtyväni – nyt on sekin sitten nähty! Helppoa pylväsvirkkausta bambulangasta joka on kuulemma antibakteerista luonnostaan. Heh. Katsotaan.

Tämä on oma päivä, keskellä kesää ja ihana! Olen siis ottanut rennoin rantein päivän joka alkoi yksin kotosalla – kaikki lapset olivat yötä kavereiden kanssa. Vain minä, kissa ja jyrsijät - ja iso kuppi teetä kera päivän sanomalahden. Ihanan rauhaisaa! Vuosien kertymistä ei sinällään tarvitsis mitenkään juhlia - mutta kun sitä asiaa on aina jotenkin juhlittu, tuntuu se aina vähän erilaiselta kuin muut päivät. Äiti ja sisko soittivat ja onnittelivat. Lapsetkin muistivat iltaan mennessä onnitella - pienin kävi omilla säästöillään ostamassa aamullalahjan: sain hiusharjan. Suloista ja liikuttavaa. Hiusharjassa on ekologinen kahva oikein!

Pihalla pyörivistä siileistä se pienempi on lopetellut kissan pyydystämän rusakon raadon eli haaskan jota kissa ensin putsasi kahtena yönä – siili lopetteli homman rikkomalla luut ja lätisyttämällä lihan ja luita napaansa rauhaisaan syömätyyliinsä… Mielenkiintoinen luontonäytös! Tänään lensi lentoharjoituksissa ollut varpusen poikanen ikkunaan kun olin virkkaamassa siinä ihan vieressä – rassu pyörtyi ikkunan alle jalat ylöspäin josta siirsin pikku-untuvikon tyynyllä, oikein päin käännettynä, lähipensaan alle. Siellä se oli ihan kanttuvei puolisen tuntia, haukkoi henkeä mutta hyppeli sitten pois tyynyn päältä. Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Toivottavasti selviää hengissä isoksi.

Käytiin lapsosen kanssa pyöräilemässä ja syöttämässä lintuja lammella – sorsia piti syöttämän mutta naurulokit ne leivät lopulta nokkiinsa pistelivät. Kovia riitapukaeita ovat! Otin uuden käsityön ulos mukaan: uskomatonta mutta täysin totta: teen virkkamalla TISKIRÄTIN! Bambu-lanka on kuulemma oivaa lankaa moiseen työhön – joka kieltämättä tuntuu ihan älyvapaalta – koska lanka on bakteereja tappavaa. Pakko kokeilla – helppo malli, pylväsvirkattu neliö…

Nyt ei synny mitään syvällisempää. Ehkä joskus toiste.

Huomenna lähden aamusella laivalla Viroon. Toivottavasti saan päivityksiä tehtyä reissullakin!

torstai 8. heinäkuuta 2010

Lomalla siis ollaan



Loma alkoi hyvin rauhaisasti; joudun puuhaamaan vielä yhden keskeneräisen homman kanssa sekä tänään että vielä huomennakin. Harmi – en pääse täysin irti työstä ja saan koko ajan olla valmiustilassa puhelimen ja tietokoneen vieressä.

Silti kävin aamupäivällä pikku-hukan kanssa uimapaikalla noin tunnin ajan – ja iltapäivällä luikahdimme lapsen kanssa kolmen tietämissä pikku-retkelle: menimme yhdessä katsomaan puutarhaa ja kultakaloja, paria punakorvakilpikonnaa.

Ulkona on kostean kuumaa – tulee ihan tropiikinomainen tunnelma. Ja iltapäivällä sitten alkoikin sade – juuri sellainen yhtäkkinen ja raju kesäsade joita kesäisin tulee. Salamat ja ukkonen sävyttivät sateen ja maa vain kiehui ja porisi kun vettä tuli taivaan täydeltä!

Nyt on luonto saanut vettä, lämpöä ja aurinkoa – kasvun pitäisi olla nyt mitä mainiointa. Mansikat eivät tykkää kovasta vesisateesta – mutta vettä tarvitsevat nekin. Tosin säilyvyys on sitten vielä heikompi. Homeriski luuraa..

Mansikoita pitää kyllä saada pian maistettavaksi! Rahat on meikäläiseltä kyllä ihan loppu – kamalaa; palkkaan on kuitenkin vielä pitkä aika! Torikauppiaalle ei voi luottokortilla maksaa – ja nyt olisi herkullista tori-herkkua paljon tarjolla. Mutta torihinnat ovat kamalan korkeita – ihmiset eivät kuulemma välitä hinnoista kun pitää mansikoita ja uusia perunoita saada. No, minulle asia ei ole niin… Tänään ostin tapani mukaan eilistä leipää miinus 30 prosenttia, samalla alennuksella ja viimeisen myyntipäivän laareista ostin myös kanaa perheen ruuaksi samoin jogurttia ja viiliä aamu- ja välipalaksi. Ostokset meidän perheen ruokapöytään tulevat pääosin tällä lailla; se mikä on menossa vanhaksi kaupassa on halvempaa ja kelpaa meille hyvin. Eivät ne ruuat huonoja ole - ja sillä lailla on säästetään ja riittävät rahat ehkä hiukan paremmin.

Toisaalta – jos monet ruuat eivät olisi alennuksessa, en niitä ostaisi ollenkaan joten säästö siinä mielessä on väärä termi tässä yhteydessä. Joskus siskonmakkarat ovat monena päivänä alennuksessa, joskus jauheliha. Sitten yritän keksiä niistä kaikenlaista joka ei ihan muistuta toistaan… Nakit, tuorepasta, juusto ja maitotuotteet. Ne ovat silloin tällöin alennuksessa. Uunimakkaraa söimme vasta, muusin kanssa. Ihan hyvää ja halpaa. Todella usein saa superhalvalla marinoituja kanaviipaleita. Se tomaatinpunainen marinadi joka lihan päälle kaadetaan on pakosta jotakin vikojen piilottaja-ainetta koska broileri jossa sitä ällöä mutta aika mautonta lientä on, on aina puhtaita viipaleita halvempaa. Eli jos mausteliemelläkin on jokin hinta niin se liha joka sen alle piilotetaan on hinaltaan halvempaa – eli huonompaa; eikö? Ei kauppias mitään omaksi tappiokseen tee; kaikki on laskettu tarkkaan. Tätä marinadi-asiaa ihmettelin kerran yhdelle lihariskin takana seisovalle naisihmiselle joka katsoi meikäläistä kysymyksen kuultuaan pitkin nenänvartta ja vastasi kalsealla äänellä, sanat harvakseltaan lausuen, kuin nyt idiootille puhutaan ”meillä myydään VAIN hyvää lihaa, oli siinä sitten marinadia tai ei. Aivan samaa lihaa niissä on molemmissa. Eihän näitä ole pakko ostaa jos epäilee laatua. Tsih.” sanoi ja kääntyi miespuolisen lihamyyjän puoleen ja niin he hymyilivät toisilleen kollegiaalisesti asenteella ”tyhmät asiakkaat ovat tämän ammatin paskamaisin puoli”

No, joskus alennuksella saa jopa porsaan fileetä tai hyviä grillivartaita joita teen grillin puutteessa uunissa. Tosin nämä ruoka-aineet ovat suhteellisen kalliita jopa alennuksen jälkeenkin. Meillä on sentään 4 syöjää joista yksi syö valtavasti ja me kolme muuta normaalisti. Kukaan ei syö ihan vähän – vaikka laihaa jengiä yhtä äitiä lukuun ottamatta ollaankin.

Painosta – tai oikeastaan isosta löllömahasta – voi sanoa sen verran, että pyrin tekemään 30–60 vatsaliikettä päivittäin. Se on vähän, tiedän. Sitten myös rasvaan mahanahkan tämän harjoituksen jälkeen geelivoiteella jossa on vihreää teetä. Pitäisi kiinteyttää ja täten silottaa figuuria... Tämän kirjoittaessani kuulen jo kuinka minulle hohotetaan täydellä suulla; onhan se hölmöä, että aikuinen nainen uskoo moiseen markkinamiesten hömppään – mutta ei kai siitä ainakaan haittaa voi olla. Ja eihän minun tarvitse tätä yhtään kellekään koskaan kertoa - ja hei, en kerrokaan!

Maha on joka tapauksessa iso yhä ja alati. Saan vanhat caprihousuni päälle – ne ovat ehkä 7-8 vuotta vanhat – mutta läski ponnahtaa sitten housun kauluksen yläpuolelle oikein kaameaksi löllörenkaaksi. Voi karmistus…

Nyt kun loma alkaa, yritän liikkua puolesta tunnista ylöspäin joka päivä. Ja nukkua tarpeeksi. Jos se vähän edes auttaisi tässä tilanteessa.

Tekisi kyllä mieli lasillista punaviiniä… Loman kunniaksi.

Ja loman kunniaksi ajattelin myös leipoa mokkaruutuja huomenna. Otan jonkun uuden reseptin niihin; vaikka ruotsalaisen. Sellaisiin pitäisi olla tarvikkeetkin kotona.

Huh hellettä!



Kävin lapsen kanssa aamupäiväuinnilla, join kupin kahvia ja katselin ihmisiä.

Sää on helteinen, siitä nauttii suurin osa. Toiset ei tykkää - vanhat ihmiset ja verenpainetautiset, esimerkiksi. Itse olen kylmäverinen - eli melkein aina on pieni vilu päällä - johtuneeko matalasta verenpaineesta vai mistä lie; oma diagnoosi menee yleensä metsään mutta kun olen huomannut, että ne tutu joilla on korkea verenpaine ovat useimmiten kuumissaan ja puhkuvat punaisina. olen ajatellut myös lämmöntunteen kulkevan käsi kädessä omien paineiden kanssa. Nyt on meikäläiselläkin lämmin, jopa kuuma!

Kuvat puhukoot puolestaan - on helle ja jäätelöä kuluu. Toisaalta Porvoon parin päivän takainen järjetön tappaminen puhuttaa ihmisiä. Mustalaismies ampui raivopäissään kolme ihmistä McDonaldsin autokaistalle, yöllä. Oli aikaisemmin tappanut oman vaimonsa jonka jälkeen istui vankilassa rangaistuksen loppuun ja nyt kun on ollut sen jälkeen vapaana jonkun kuukauden. kaivoi aseen esiin ja ampui kolme ventovierasta ihmistä kun oli syntynyt kahinaa jonossa.

Huh huh.

Meidän kissa taas murhasi yöllä rusakon pojan. Ei tullut illalla sisään kun sitä kutsuin - annoin olla ja näin kävi. Harmi juttu, tosiaan.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Heinäkuu, kuukausista upein



Kesäheinän suloinen suhina, suvituuli haavan lehdissä, kukkien tuoksu ja perhosen siipien havahdus.

Kesä on täällä, ihana heinäkuu. Valo joka on niin vahva että silmiin käy, lämpö joka tuntuu polttavan jo aamusta. Sade joka on tullessaan mahtavaa kohinaa, helposti salamin ja jyrähdyksin maustettu.

Tänä vuonna kesä on helteinen; viikon verran jo kestänyt ja jo on lyöty lämpöennätyksiä. Viimeksi näin lämmintä oli 3 vuotta sitten.

Heinäkuu on vahva kuukausi, se on täynnä elämää ja väriä. Se on kesän sydän ja siihen kuuluvat kaikki upeat värit, tuoksut ja äänet jotka eivät milloinkaan muulloin loista näin - vihreää, oranssia, keltaista ja vahvaa syvää sinistä. Perhoset ovat suuria ja loistavia, pionit, ruusut ja lumpeet, ruusuruohot ja päivänkakkarat kisaavat näkyvyydestä suurina ja tuoksuvina.

Ihanaa, ihanaa!

Loma alkaa, on ihanaa. Vielä huomenna joudun tekemään - kuintekin - töitä. Mutta hällä väliä; päivä sinne tai tänne - ei asioita niin voi laskea.

Kesä ja oma kuukausi heinäkuu odottavat sen verran omaa lastaan!

Luen runoja - siirryn ajatuksissa aikaan jota en ole elänytkään. Tunnen nostalgista kaipuuta sinne jonnekin, ajan taa... Aikaan jossa elivät mummi ja vaari omaa nuoruuttaan, heidän vanhempansa.

Runokirja on oman mummin kirjahyllystä, äidin nuoruuden kirja - taulu mummin seinällään katselema.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Äiti huolehtii tyttärestä, tytär äidistä


Kaksi lapsista on mummilassa, nauttimassa kesäpäivistä maalla, olemassa mummin seurana ja sen takia, että kaikilla olisi mukavaa ja tulisi muistoja ja muisteltavaa, lapsille elämän eväitä ja tajua omista juuristaan. Isovanhemmat ovat tärkeä osa sitä jatkumoa johon elämän kiinnittyy – vähän vanhempana jokainen näitä asioita miettii ja pohtii – vielä lapsena ja teininä ei niinkään. Muta silloin niitä juuria kuitenkin kasvatetaan.

Tänään on ollut niin kuuma, että mummi on ollut ihan kanttuvei. +30 astetta. Ei muista juoda ja on sitten ihan pyörtymäisillään – lapset ei sellaista osaa huolehtia – me ”aikuiset lapset” olemme tottuneet muistuttamaan ”juo vettä, ota nyt”. Samalla lailla olemme oppineet kysymään, onko päivälääkkeet otettu, onko iltalääkkeet…?

Olivat tänään ruokakaupassa ja sitten kävivät eläinpuistossa – ja kuumuus oli melkein saanut äidistä vallan – iltapäivllä hän muisti, että ei ollut juonut koko päivänä muuta kuin yhden kupin kahvia aamulla….

Voi herttileijaa ja hyvät hyssykät…

Ja minulle tuli huono omatunto, että en ole sanonut omille lapsille, että katsoo juoko mummi. Ja että mummi väsytti nyt itsensä noin, vain lasten tähden. Muuten olisi levännyt ehkä tuvassa tai verkkokeinussa. Tai uudessa pihakeinussa, pikku katoksen alla…

Lapset taas ovat nauttineet olostaan – uineet, lueksineet, ottaneet rennosti ja jutelleet mummin kanssa. Ovat eläneet mummin päivärytmissä joka on hyvin säännöllinen: aamulla heräämisen jälkeen tehdään ravitseva aamiainen (sitä kutsutaan noin, ei aamupala; mikä PALA?). Aamiaiseen kuuluu kaurapuuro joka keitetään osin kermaan. Puuro syödään ensimmäiseksi, sitten on voileipien vuoro joka nautitaan kahvin kanssa. Pöydässä on aina erilaisia leikkeleitä (niitä taas meillä ei ole kuin yksi, yleensä juusto – ja puutokin meillä keitetään veteen johon tulee hukan maitoa, että mausta tulee pehmeä). Leikkeleet on katettu kauniisti leikkelelautaselle, samoin pöytä on muutenkin katettu kauniisti. Nykyisin tosin sisko on saanut läpi kahvimukin käytön; aikaisemmin kahvi piti AINA juoda kahvikupista lautaselta. No – aamiaisen jälkeen seuraa pukeutuminen, sänkyjen petaus ja pieni siivous. Mieluusti joka aamu pitäisi siivota imuroimalla lattiat mutta tästä on hiukan viime aikoina lipsuttu – yhden kunnon viikkosiivouksen lisäksi lattiat ripsitään ja mopataan pari kertaa viikossa eli pitkät tuvan matot ripsitään viskalla, mattojen väliköt eli lattialankut mopataan kostealla ja pikkumatot puistellaan. Pölyt pyyhitään ja kukat kastellaan. jotain puuhataan ja laitetaan kuntoon koko ajan. Lehtiä eikä muutakaan saa jättää hetkeksikään vartioimatta – muuten ne katoavat ”paikoilleen”. Kotona on oltava siisitä ja viihtyisää; tämä lause on kuultu niin sata kertaa! Sängyt pidetään tiuakassa petauksessa, liinat ja ylipäätään kaikki ihan ojennuksessa ja nätisti. Sängylle eikä sohville voi mennä loikoilemaan; tulee kuhmuja ja tyynyt menevät sekaisin. Jos siihen käy, on kaikki laitettava heti noustessa taas ojennukseen.

Äidin kotona on siistiä ja viihtyisää – mutta tosiaan se, että kaiken pitää olla koko ajan tiptop on joskus lastenkin kanssa haastavaa – ja aiheuttaa sanomista… Ja se, että lehtiä ja käsitöitä ei voi jättää mihinkään, rassaaa joskus.

No, tapani mukaan eksyin aiheesta. Äidin päivärytmi on säännöllinen ja paaluttuu ruoka- ja kahvitaukojen väliin, aamupäivän siivouksen ja ruuan suunnittelun mukaan. Illalla katsellaan tietyt telkkariohjelmat ja päivällä tehdään pihatöitä. Nyt kun lapsenlapset ovat kyläilemässä, on ohjelmaa paljon – lapset käyvät uimassa ja tiedän, että mummi stressaa sitä, että heillä olisi ohjelmaa eikä tulisi tylsä. Samalla hän stressaantuu ja väsyy…

Ja täällä meikäläinen pingottaa töissä, miettii mitä lapsille mummin luona ja yhdelle kotoan ja kavereiden luona kuuluu – ja kuinka äiti jaksaa lasten kanssa nyt kun on nin kamalan kuumakin ja äidillä heikko sydän ja muutenkin vaivoja ja kremppoja on ihan tarpeellinen määrä podettavaksi…

Huomenna loppuu loma mummin luona tältä erää. Silloin alkaa minunkin lomani; ihanaa! Aion tosiaan jäädä lomalle vaikka osa asioista jääkin kesken; ei ole minusta se kiinni ja olen jo venyttänyt lomalle lähtöä monta päivää – ja iltaa, tietenkin, kun lapsista ei ole niin paljon tarvinnut huolehtia…

Keskikesän kukat ovat vallanneet puutarhat - liljat ja jasmikkeet kukkivat, päivänkakkarat ja tervakukat loistavat pientareilla. Kohta pionit alkavat loistaa, mansikat jo kypsyvät - vielä en ole yhtäkään maistanut mutta kohta varmasti. Heti kohta pitää saada mansikoita kotiin!

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Tommy Tabermann on kuollut.



Kesän vehreys on upeimmillaan, luonto kukkeimmillaan. On sellainen kesäsää kuin minkälaisia kaikki lapsuuden kesät olivat, monen muistoissa. Lämmin ja ihana - surisevia perhosia, iniseviä itikoita ja lämpöä, aurinkoa, kukkia ja uimarannan ääniä. Ja eväsleivät ja kahvit auringon lämmössä, viltillä istuen nautittu...

Lauantaina, aamun kauniina hetkenä kuulin, että Tommy Tabermann on kuollut. Kaikki Suomessa varmasti tietävät jotain tästä miehestä – rakkausrunoilijasta, kansanedustajasta, TV-julkkiksesta, entisestä reportterista… Miehestä, jonka olemisen punainen lanka oli nostaa rakkaus ja välittäminen joka miehen oikeudeksi ja velvollisuudeksi.

Minäkin pyysin joskus opiskeluaikoina hänen uusimman kirjan lahjaksi. Sainkin, isältä.

Syöpään hän kuoli, 62-vuotiaana. Sairaudesta kirjoitettiin paljon – Tommy itse sanoi taistelevansa sitä vastaan viimeiseen hengenvetoon. Sairaus voitti – kuolema voittaa aina. Mutta kuolemaa ennen on elämä; kuoleman edellytys on elämä. Tommylla oli jyvä elämä, sen käsityksen ainakin on saanut.

Kun julkisuuden henkilö kuolee saas se aikaan oudon reaktion – vähän kuin tuttu ihminen kuolisi; julkisuudesta tuttu tuntuu vähän omaltakin tutulta. Olen minäkin hänet jonkun kerran nähnyt, kaupungilla, kirjakaupassa. Kirjamessuilla.

Suomenruotsalainen ja karjalainen oli hän - jos oikein muistan; vanhemmat edustivat Suomen kansaa sillä lailla, pojasta tuli herkkä runoilija joka kirjoitti suomeksi ja oli vahvasti oman asiansa takana. Vahvasti ja niin, ett se ei tuntunut naurettavalta vaikka mies puhui rakkaudesta. Ei tuntunut, vaikka rakkaudesta puhuva kiharatukkainen suomenruotsalainen voisi olla hyvä aihe vitsailuun. Tommysta ei vitsailtu.

Rauha Tommyn sielulle. Paljon jäi hänestä jälkiä meihin moneen, suomalaiseen. Yksin ihminen tästä ajasta ja aikakaudesta on nyt poissa. Se tuntuu aina yhtä oudolta. Minne hän meni, minne kaikki menevät…? Minne me menemme, sitten joskus? Ei se pelota, minne menemme tai joudumme, jos minnekään. Mutta se, että muut menevät ja itse jää, tuntuu pahalta. Tuntuu kuin jäisi yksin autiolle suurelle pellolle…

Viikonloppu meni toisin kuin olin sen ajatellut. Tuli niin kaunis, lämmin ja kesäinen hellesää, että oli ihan pakko lähteä maalle… Vasta lauantai-aamuna lähdin ajamaan, kahden lapsen ja yhden kissan kanssa. Väsyttää koko ajan niin kammottavasti; illalla en olisi mitenkään pystynyt ajamaan, en olisi valveilla pysynyt… Sen sijaan siivoilin, pyykkäsin ja silitin. Yritän olla ajattelematta, että käsityöt joita haluaisin tehdä, kirjat joita haluaisin lukea, kävely- ja pyöräilyreitit jotka tahtoisin tehdä ja luonnossa liikkuminen ylipäätään jäävät tekemättä päivä päivän perään, viikko ja kuukausi toisensa perään.

Ei kai sellainen ole minulle tarkoitettu, eihän? Minulla on velvollisuus: kasvatan lapset aikuisiksi ja sitä tarkoitusta varten on paljon työtä tehtävä. Huvit ja hauskuttelu eivät silloin sovi…ei päivittäin, ainakaan! Kyllähän minä teen tietenkin kivoja asioita joista oikein paljon tykkään – niinkuin näitä kirjoitteluita ja kuvien asetteluja tänne. Tämä on kivaa!

Töissä on kaamea sekasorto päällä – päivät venyvät venymistään. Turhautuminen kasvaa joskus niin, että tekisi mieli HUUTAA!!! Kotihommia on sitten tietenkin äidillä - varsinkin tällaisella joka ei onnistu itselleen kumppania hankkimaan; LUUSERI!! – aina paljon. Haaveilen lottovoitosta jonka turvin tekisin remontin, ostaisin sitä ja tätä käytännöllistä, kaunista ja kivaa asiaa ja huonekalua kotiin – kuten esimerkiksi kirjahyllyn jossa on ovet hyllyjen edessä ettei pölyä tulisi niin paljon, kunnon lamput huoneisiin ja hyvät pyykkinarut suihkuhuoneeseen jossa pyykit kuivuisivat niin, että narut eivät taipuisi lattiaan (tai peräti ihan uusi ja hieno pesutila!). Ja siivooja olisi meillä silloin - joka kävisi viikkosiivoamassa ihan joka viikko.

No – unohdin lotota viime viikolla.

Horoskooppi on kovasti luvannut tämän kuukauden olevan – viime kuun ohella – käänteentekevä meikäläisen merkissä syntyneelle. 11.7. alkaa uusi suuri käänne elämässä. Odotan sitä, innolla!

Viikonlopusta siis vielä kuitenkin: mentiin maalle, nautittiin siellä aurinkoisesta säästä. Käytin lapsukaisiani oman lapsuuden parilla mieluisalla paikalla: järven rannalla jonne teimme piknikin, mummikin oli mukana. Uimassa kävimme kahtena iltana metsälammen rannalla; kaunis paikka jossa on syvä ja musta vesi. Söimme puutarhassa, puuhailimme asioita pihapiirissä. Kävimme naapurissa, jutustelimme paikallisten kanssa ja esikoiseni loihe lausumaan, että ”äiti alkaa täällä puhua sellaista tosi extreme-murretta jota se ei koskaan muuten puhu!” Nauratti kovin – väitin tietenkin, että puhun aina samalla lailla – mutta se ei kuulemma ole totta; selvästi vaihdan puheen partta lapsuuden ja nuoruuden tuttujen ja ystävien kanssa puhuessa. Hih.

Keskimmäinen lapsi jutustelee ohessa. Tulee vähän ajatuskatkoksia. Isän kissasta puhelee. Ja tanssilavalla käynnistä; oli moisessa paikassa ensimmäistä kertaa elämässään viikonloppuna – Savossa, kaverin mökillä käydessään.

Lopetan nyt sekavan jutusteluni. Kohta alkaa loma ja aivotkin saavat tilaa vaeltaa – ja toisaalta keskittyä. Ehkä.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Ydinvoimaloita lisää tähän maahan


Suomen eduskunta on tänään päättänyt, että maahamme rakennetaan vielä kaksi ydinvoimalaa lisää. Posiva sai myös luvan entistä suuremman ydinjäte-haudan rakentamiselle. Näin:

Eduskunta on hyväksynyt ydinvoimaluvan myöntämisen Teollisuuden Voimalle. Lupa meni läpi äänin 120-72.
Myös Fennovoiman lupa on hyväksytty. 121 äänesti luvan puolesta ja 71 vastaan.
Eduskunta on lisäksi hyväksynyt äänin 159–35 Posivan ydinjätteen loppusijoituslaitoksen rakentamisen laajempana. Olkiluotoon menee TVO:n ja Fortumin jäte.
Tulos oli odotettu. Muun muassa pääministeri Mari Kiviniemi (kesk.) on sanonut odottavansa, että molemmat uudet ydinvoimaluvat menevät läpi eduskunnassa. ››


Surullista, niin surullista. Maailmassa tunnutaan tekevän valtavan suuria ja kauaskantoisia päätöksiä ihan tuosta noin vaan – lyhyen tähtäimen hyöty pienelle ihmisryhmälle ainoana kriteerinä.

Miksi Suomi tarvitsee noin paljon ydinsähköä? Sjen epävarmuus ja tuhovoima ovat suuria, yksikin inhimillinen virhe voi suistaa esiin kaaoksen jota ei voi sitten enää perua. Niin kuin on tapahtunut Meksikonlahdella. Ja mitään ei voi tehdä!! Sen kuin vain katsotaan, annetaan ”viisaiden” päättää ja hyväksytään täällä alamaisten keskuudessa se mitä omat edustajamme päättävät.

Suomesta on energiaa paljon käyttävä teollisuus hiipumassa – paperi ja puuteollisuus eivät enää tarvitse sitä määrää energiaa kuin aikoinaan. Uusiutuviin energia-lajeihin olisi mahdollista satsata – mutta Suomi haluaa olla nyt se maa maailmassa joka testirakentaa uutta ydinvoimaa malliksi muillekin – jos kaikki epäonnistuu niin sitten muualle ei samaa virhettä tehdä.

Parasta on yrittää elää jatkossakin tätä omaa pientä elämää niin hyvin kuin osaa ainakaan tästä ei pitäisi olla kellekään mitään haittaa. Hissun kissun vaan. Mistään välittämättä, päättäjien ja johtajien päätöksiin ja osaamiseen luottaen. HAH!!! Jos ei luota – niin minkäs sitten teet? Menet vain kävelylle… Jos jotain menee pieleen, niin kuin Meksikonlahdella, niin firman kurssi siitä pikkusen putoaa ehkä joku saa potkut, lehtimiehet saavat aihetta kirjoittaa paljon juttuja –- mutta luonto on mennyttä. Mitäs siitä… Moni ei välitä yhtään mistään, kunhan vain saa rahaa. Millään muulla ei ole paskankaan väliä.

Tässä maassa on myös puolue joka kutsuu itseään vihreäksi. Hallituksessa ovat. Mutta hekään eivät niin paljon asiasta välitä, että olisivat vieneet muita vaihtoehtoja eteenpäin. Vihreistä on tullut puolue joka hoitaa ihan muita asioita kuin ekologisten, luonnon arvojen puolustamista, kestävää kehitystä. Seksuaalivähemmistöjen asiaa kai lähinnä. Seksuaalisuus ja kenen kanssa kukakin haluaa seksiä harrastaa on muutenkin asia jota puidaan ihan joka paikassa. Kirkossa, eduskunnassa ja kohta kai työpaikoillakin.

Kaikilla on oikeus haluihinsa ja himoihinsa… jopa piispan pitää olla seksuaalivähemmistön edustaja – ja sitten toki on julkisuudessa sen asian takia, ei kirkon varsinaisen sisällön. On radikaalia ja uskaliasta olla lesbo tai homo, bi tai vakka kenkäfetissi. Siis miten pirussa se voi kiinnosta ihmisiä niin rajattomasti??? GRRR. Ärrrsyttää rajattomasti…

Voi paska. Olen turhautunut. Huono kirjoitus, mutta olkoon. Mitä millään on väliä kuitenkaan?

Mihin olemme menossa?