keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Neuleita sinkkutaloudessa


Heijaa – keskiviikossa jo porskutetaan ja syyskuu vetelee viimeisiään. Kaunista on ollut, ainakin auton ikkunasta katsoessa. Töissä menee aika ihan muuhun kuin maisemien katsomiseen – joskus voi nautiskella menemällä ulkokautta ruokatunnille ja samalla haistella syksyn pirteitä tuulia.

Muuten - ruokala on meillä töissä ansioitunut tekemään erinomaisen outoja salaatteja salaattialtaaseen - eilen oli esillä iso kiulu purkkiananaksen paloja liemessään -mukaan oli sekoitettu ohuita punasipulin siivuja. Yhhyh! Usein saatavilla on säilykepurkista salaattikulhoon kaadettuja mandariinilohkoja. Hmm! Puoliraa’at, jääkylmät tomaattilohkot (varmaan paloiteltu valmiikse edellis-iltana kylmiöön) ovat jokapäiväistä ravintoa. Ei maistu yhtään miltään - mutta hampaat jäätyvät! Usein saamme myös raastettua säilykepunajuurta, suikaloitua kaalia ja porkkanaraastetta. Ihan ok vaikka ei niitä joka päivä viitsi syödä oikein.

Tulee mieleen haluaakohan keittiöhenkilökunta kokeilla uutta ihan vain siksi, että ei kyllästy aina samojen tylsien ruokien väsäämiseen...? Usein ne vanhat kunnon ruuat tuntuvat kuitenkin parhailta. Kaalikääryleet eilen olivat hybiä - puolukkahillon kera ja jälkkäriksi suklaamoussea. Nam. 5:60€ - ei paha!

Taloussanomien verkkolehdessä tänän oli juttu sinkkutalouksista: 20 000 euroasinkku maksaa tuplasti. Lukaisin jutun ja mietin miten noita juttuja tehdäänkään – sillä oletuksella ilmeisesti, että jokainen aina maksaa ns. oman osuutensa Jutuissa lasketaan siis yhteern huushollin menot ja jaetaan summa talouden nuppiluvulla. Silloin tietenkin esimerkiksi neljän hengen perheessä elävä maksaa sanomalehdestä neljäsosan siitä mitä yksinelävä sinkku maksaa. Oikeassa elämässä asiat eivät ihan noin yksinkertaisti kuitenkaan mene - usein tulonlähteitä on vain yksi ja sillä elää useampi henkilö - onko elämä silloin halvempaa yksineläjälle vai isoa kööriä elättävälle palkansaajalle? veikkaanpa, että ihan päinvastoin kuin jutussa eli sinkku voi elellä reteämmin samalla summalla kun rahan kinuajia ei pyöri kiusana koko ajan!  

Itse maksan omat ja lasteni kulut elämisestä, niin asumisesta, ruuasta, vaatteista, liikenteestä ja tietenkin kaikesta muustakin. Jutun kirjoittaja ehkä elelee sinkkuna ulman elätettäviä ja ajattelee, että olisi kiva jos kumppani jakaisi menot omilla tuloillaan... Jotkut saavat sitten myös tukiaisia eri instanseilta - ne kartuttavat kassaa mutta eivät ehkä liity tähän tarinaan suoranaisesti.

Niin, onko yksinhuoltaja myös sinkku tässä yhteydessä. Tuskin… Silloin kun talouteemme kuului mies en ollut sinkku – mutta maksoin silti kaikki kulut; ainahan ne joku maksaa ja meillä maksaja oli naispuolinen. Mies oli sitä mieltä, että yksi lisäihminen asunnossa ei paljoa lisäkuluja tee – saman lehden lukee kaksi siinä kuin yksikin, sama asunnon lämpö ja vesi riittävät yhdelle lisäihmiselle ym. Joten siinä sitten maksettiin kuitenkin yhden naisen palkalla koko köörin elämä – vähän sama asia eri kantilta kuin jutun kirjoittajalla.

Mutta eipä se palkka kuitenkaan monistunut mihinkään vaikka porukka täällä kotona lisääntyikin! Tilasto, tilasto, valhe… kaikkeen kannattaa siis suhtautua kyseenalaistaen eikä kaikkea tarvitse uskoa mitä lehdistä lukee!

Nyt kun ei tarvitse miestä maksaa vaikka asunto onkin samaten kuin lehdet, vesi, lämpö ja muu rekvisiitta – on kuitenkin vapaampi hengittää! Johtuneeko suuremmasta ilmatilasta vai lie mistä… Hälläpä väliä, nyt eletään tässä ilmatilassa.
Ikkunaremppa on valmis: ihanaa. Sen sijaan vessasta on löytynyt kosteutta ja se remontti siis venyy nyt ainakin viikolla. Kurjempi juttu tuo. Koko kämppä on niin sotkuinen, pölyinen ja roinaa täynnä, että hermo todella kiristyy – nyt kun kaiken päälle laskeutuu joka päivä millin kaksi uutta hiekka- ja muuta pölyä kun kaakeleita hakataan pois, seinälevyjä sahataan sisällä sopivan kokoisiksi yms. Kyllä meille vielä tulee varmasti hienoa tänne – kunhan on joka senttimetri asunnosta pyyhitty rempan jälkeen!

Työpaikalla ajelehti lehti jossa oli haastateltu Paula Lehtomäkeä – joka toteaa pääsivulla elämää suuremman totuuden: ”Nainen tai johtaja – voit olla täysillä molempia yhtä aikaa” Juttu ei kerro kuinka olla molempia eri aikaanJoskus ihmettelee mitä juttujen kirjoittajat ajattelevat kirjoittaessaan. Tämäkin juttu oli aivan täynnä sellaisia itsestäänselvyyksiä joita ei itse tule edes aktiivisesti ikinä ajatelleeksi. Näin esimerkiksi: ”Kannattaa luottaa siihen, että osaa tehdä itse omalle perheelle – ja omalle työlle – sopivia ratkaisuja”. ”Työssä käyvien naisten yleinen ja yhteinen päänvaiva on järjestää työn yhteensopivuus perheen tarpeiden kanssa”.

Hoh hoijaa - kylläpä sitä taas viisastui moisia totuuksia lukiessaan!


Että näin. Omia naisenjuttujani ovat käsityöt. Ne ihanat!!! Sukka odottaa valmistumistaan yhä ja alati; on ollut kiirettä ja sukka on saanut odottaa. Havahduin tänään huomaamaan, että kohta on viikonloppu ja siskon lahjat on saatava kasaan. Hmm. Hänelle on ajatuksena antaa 2 bambulankaista tiskirättiä dekkarin lisäksi – hauska ajatus: tiskirätti! Niitä niin kovin kehutaan hyviksi, antibakteerisiksi ja miellyttäviksi. Ja onhan käsin virkattu rätti toista kuin kaupasta ostettu, eikö??? No, nyt en yllättäen löydä sitä pinkkiä pari viikkoa sitten aloittamaani virkattua työtä… Mihin se on kadonnut? No, tänään aloitin neuloa lehmuksenvihreää riepua, teen nyt ainakin sen ja ehkä toisenkin vielä neuloen. Neulominen on helpompaa; virkatessa tuppaavat reunat tuottamaan tuskaa – kuinka pitää reunat suorina…? Pitäisi laskea silmukat joka kerroksella, tietty.

Toinen super-naisellinen - vaan ei ollenkaan johtajuuteen liittyvä - mutta käypä tämä ehkä johtajallekin (!) - on kasvovoide: sain purkin L'Oréalin Revitalift-voidetta kokeiltavaksi. Sitä nyt olen muutaman päivän testannut eli käyttänyt - ihan ok voide; kiva kun ei siitä tarvinnut maksaa - nyt juuti olikin sattumoisin voidevajausta ja rahat loppu...!

Tällainen sekasotku-teksti tällä kertaa.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Viikonlopun puuhia


Aamulla väsyttää, vaikea nousta sängystä.  Kun kello on muistuttanut nousemisesta puolisen tusinaa kertaa, kampeaa lopulta itsensä istumaan sängyn laidalle, vetää sukat jalkaansa ja tassuttelee vessaan, matkalla keittiöön noukkii oven vierestä aamun sanomalehdet mukaansa ja laittaa vedenkeittimen päälle. Tyhjentää tiskikaapin, tiskaa yön aikana teinien altaaseen tai pöydille aikaansaamat tiskit ja näin herättyään jatkaa omilla aamupuuhillaan kunnes herättää lapsen aamupalalle ja laittaa itsensä valmiiksi töihin lähtöön.

Päivä on täynnä tohinaa, hyörinää ja erinäistä hässäkkää lähinnä töiden mutta myös kotihommien kanssa. Kohta sitä huomaa olevansa taas sängyssä - kello on yli puolenyön ja päivä mennyt kuin siivillä. Yölamppu palaa, olisi kiva lukea lehteä tai kirjaa. Sanat eivät mene perille, pää nuokkuu ja yhden, kahden sivun jälkeen on pakko antaa periksi kun tekstistä  ei tajua yhtään mitään. Sammuttaa valot, nukkuu kuin tukki melkein tajuttoman unta – vaikka unia ei tunnusta edes näkevänsä kun ei mitään sellaista ainakaan herätessään muista.

Näin pyörivät päivät täällä meillä. Elämä on aktiivista – ainakin koko ajan on kohellus päällä. Silti tuntuu aika ajoin, että jotain puuttuu… Mutta mitä? Ei uskalla edes ajatella – onhan tämä ihan hyvä näinkin, eikö? Ei yksi ihminen voi kaikkea saada – luulisin.


Kirpputorin ahdasta tavarapaljoutta 
Mutta kuinka meni tämä viikonloppu, syyskuun viimeinen vuonna 2010? Kiitos kysymästä - se meni aika lailla tämän huushollin sekoittaneen remontin ja kirpputorin ehdoilla. Kirpputorin myynti aloitettiin pikkuriikkisen myyntipöydän ääressä viikko sitten – olemme tähän päivään mennessä ansainneet viikon vuokran, 34 euroa kirpputorin pitäjälle, sekä noin 16 euroa itsellemme. Ilmeisen hyvä tulos – vai? Itse en ole oikein sitä mieltä ollenkaan – 16 euroa ansiota yllättävän paljon työtä vaativasta hommasta – paikassa on käytävä joka päivä, järjestettävä tilaa ja katsottava, että hintalaput ovat paikoillaan ja tavara siististi pöydällä. Meidän ongelmana on ollut se, että olemme laittaneet liikaa tavaraa pöydälle – ja se, että olemme tuoneet sinne lähinnä vaatetta. Kuulin vasta eilen, että vaatetta ei kannata tuoda oikeastaan juurikaan myyntiin ”vain merkkivaatteet ja teini-ikäisten muoti menee kaupaksi. Myös tosi hyväkuntoiset lasten vaatteet menevät kaupaksi. Krääsä ja jotkut kirjat, jos hinta ei ole liian korkea, menevät hyvin”. Nyt olen varannut pöydän vielä toiseksi viikoksi, sillä riskillä, että emme saa edes vuokraa kasaan – olisi tietenkin kamalaa, jos jäisimme velkaa kirpputorin pitäjälle – mutta sitäkin kuulemma tapahtuu aika usein.

Remontti kotona on siinä vaiheessa, että hermoja kiristää jo pahasti. Sotkua ja tavaraa joka paikassa, tavarat hukassa ja pölyä kaikki pinnat ja jopa seinät täynnä. Vessasta on revitty kaikki seinä-, lattia- ja kattomateriaalit irti ja tekninen isännöitsijä ennätti vihdoin perjantaina paikalle katsomaan tilannetta. Käynti maksaa minulle parisen sataa euroa – ja katsottuaan vessaa noin 10 minuuttia (hän laskuttaa tietenkin koko tunnista sekä kilometrikorvaukset joita tulee lähes 100 kilometriltä) ja mittailtuaan kosteusmittarilla, hän huomasi putken reunassa ja vessanpöntön juurella kohonneen kosteusarvon. ”Homma seis, tämä täytyy tutkia tarkemmin ensi viikolla”. Tänne on siis nyt tilattu kunnon mittamies eli joku firma joka laskuttaa kattavasta, kunnollisesta mittauksesta ”käyvän hinnan” eli viitisen sataa euroa. Tämä kuuluu taloyhtiön maksettavaksi. Jos siinä tutkimuksessa ilmenee jotain, joudumme tekemään kuten asiantuntija sitten ehdottaa. Ja aikaa kuluu, rahaa niin ikään. Huokaus.


 
Kävin virkistäytymässä polkypyöräillen paikallisella lammella jossa katselin ja kuvasin sorsia ja kävin myös kudonta-asemalla katsomassa ja jututtamassa matonkutojia – tarjosivat kahvit ja omena-rahkapiirakkaa ja leppoisat haastelut siitä sun tästä! Mukavaa! Teki mieli mennä kutomaan vaikka silkkihuivi tai poppanaliina – katsotaan!

Sukka on hiljalleen edennyt – tunnin, puolentoista jälkeen se on valmis. Oranssit sukat sain valmiiksi viikko sitten. Nyt ei sukkia tarvita enää – jos nyt en muuten vain innostu niitä neulomaan.

Viikonloppu meni loppujen lopuksi leppoisasti – aloitin tämän aamun muuten lähtemällä liikkeelle vielä koko lapsikaartin vielä nukkuessa – jätin puurokattilan hellalle ja lähdin harmaaseen syys-säähän. Menin kirkkoon, pitkästä aikaa. Tulin perille viisi minuuttia kellojen soitua ja kirkkohan oli tupaten täynnä. Jouduin seisomaan takarivin taakse, seinää vasten jossa sitten seisoinkin puolitoista tuntia, aina ehtoolliseen saakka. Seisoin takana ja kuuntelin, katsoin ja tunsin hyvää oloa ja kiitollisuutta – ja kosketuksen joka tulee aina yht’äkkiä yllättäen – vievät polvet notkolle ja tuovat silmiin kyyneleet – keskellä kaikkia niitä satoja ihmisiä on yht’äkkiä kuin ypöyksin oman sisimpänsä kanssa ja osallistuu johonkin joka on samalla yksityistä ja hyvin yhteistä. Kävin ehtoollisella – vaikka en meinannut; olin tullut ihan lenkkeilyvaatteissa ja monet olivat siellä hienoissaan, jopa kansallispuvun oli eräs rouva päälleen laittanut.

Kaikki hyvin. Äidinkin kanssa juttelin pitkän puhelun. Oli maalla – tietenkin, arvasinkin. Kertoi sinitiaisen syöneen loput päärynät puista! Siskon mies oli korjaamassa kellarin puolilahon, vuosikymmeniä vanhan kellarin ovea karmeineen – oli jo aikakin! Sitä ei meistä kukaan ole saanut tehtyä vaikka tarvetta olisi ollutkin - itseltäni juuttui ovi viime talven lumikinosten aikaan osaksi auki; karmi ehkä oli turvonnut tai vastaavaa - kiinni se ei mennyt vaikka kuinka ahkeroin sen kimpussa.

Siskon mies on kovasti auttavainen ja kätevä käsistään – se on hienoa. Samalla tulee huono omatunto, kun ei itse osaa moista tehdä… Veljistä toinen ei osaa ja toinen on kovasti stressaantunut ja kiireinen elämässään – pelkään, mitä hänelle vielä käykään kun on niin stressaantunut ja kiivas. En enää tosin ole juurikaan häneen yhteydessä; hän ei oikein jaksa eikä ehdi olla sukulaisten kanssa tekemisissä; hermostuu tosi helposti ja sanoo sitten ikävästi. Toinen veli on sairaseläkkeellä eikä osaa eikä jaksa oikein mitään tarkkaa asiaa tehdä. Minulla ei ole kumppania – siis en ole onnistunut saamaan kunnon miestä kuten toinen veli asian suoraan sanoo joten on hienoa, että sisko on ”onnistunut”.



sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Politiikkaa ja lehtikirjoittelua

”Tutkimukset kertovat, että yksinhuoltajaäidin poikien työttömyysriski on todella suuri”. Näin kertoo Helsingin Sanomien pääsivun kolumnisti Marja Salmela tänään. Tuttu lause – mutta nyt jäi epäselväksi miksi nimenomaan poikien, ei tyttöjen, työttömyysriski on suuri – sitä hän ei kerro. Toki hän on hyvin yksipuolinen ja asioita selittelemätön muutoinkin jutussaan – jutun pointti oli keski-ikäisten työttömien suuri määrän ja se, että tämä asia ei tunnu ketään päättäjää huolestuttavan – yli vuoden työttömänä olleita on tällä hetkellä yli 60.000. Työttömiä on paljon – ja heitä, joiden ”ei kannata” käydä töissä on suuret joukot maassamme. Tämä tarkoittaa, että tekemättä työtä saa enemmän rahaa kuin työtä tekemällä. On vaikea kuvitella, että itse haluaisi olla mieluummin kotona ja nostaa tukia kuin tehdä työtä – mutta näinpä moni tekee. Se työ minkä moni työtön saisi on ilmeisesti niin kurjaa sen lisäksi, että se on vähäpalkkaista, että ei kannata mennä muistakaan syistä esimerkiksi myyjäksi jonnekin. Systeemi on siis mätä – siitä kirjoitetaan paljon mutta mitään muutosta asiaan ei tapahdu kuitenkaan.

Mitä tulee päättäjiin Suomessa, on kamalaa katsoa kuinka poliitikkoja saa lyödä kovaa ja pitkään mediassa - mikään ei ole medialta kielletty, päinvastoin - on kuin olisi kunnia-asia kaivaa esiin ihan mitä kökköä, ikävää ja troistomaista vain, että saadaan poliitikko polvilleen. Julkisuuden henkilölle saa olla mahdollisimman pottumainen ja yrittää naruttaa henkilö epäinhimillisiin tilanteisiin, että saisi taas ivata, haukkua ja mollata häntä - vain sen takia että tämä ihminen on poliitikko. Oli kamala katsoa Ilkka Kanervan ja Matti Vanhasen lynkkausta – nyt vuorossa on Paula Lehtomäki. Kyseiset poliitikot ovat aivan salettivarmasti tehneet virheitä ja suuria typeryyksiä ja ajaneet omia etujaan – mutta silti... Vai ansaitsevatko he kaiken sen kakan niskaansa; onko poliitikkona olo kilpaleiki siitä, kuka ehtii naruttaa ja kuinka kauan...? Lehdistö ja muut uutisoijat – nauttivat vallassa olijoiden tekojen ”paljastamisesta”.

Media on vallan vahtikoira, sanotaan. Nyt se on vallan lynkkaaja ja ihmisen kurjien piirteiden ylösnostattaja. Kaikki poliitikot ovat inhottavia, kieroja pettureita ja onnenonkijoita – tämä on tämän päivän melodia jo paikassa.

Puolueet ovat kaukana pulmusista, selvä se. Vaaliraha-likapyykki ei varmasti ole tuulesta temmattu ja paljon likaa on vielä on kaikkien puolueiden nurkissa. Ällöttää koko homma - ja me tavalliset alamaiset elämässämme olemme tietenkin vain nappuloita vallanpitäjien omien etujen tavoittelussa - niinkö?
Kuka normaali ihminen haluaa mukaan politiikkaan enää? Huh

Pitkään aikaan ei ole puhuttu politiikan tämänhetkisestä sisällöstä julkisuudessa. Skandaalit ja oman edun tavoittelu, yhdistettynä spekulaatioita siitä minkälainen seuraava hallituskoostumus tulee olemaan ja kuka voittaa vaalit. Kivaa...

Toinen ärsyttävä keskustelu on tietenkin ikiaihe seuraava Suomen presidentti. Jolta nyt toki halutaan riistää kaikki valta – mitä lie sitten haluavatkaan presidentin virassa nähdä – tiedä häntä. Ehkä nais/mies-sekoilua; se olisi varmasti medialle herkkupalojen herkkupala!

Viikonloppuna on ollut hieno syksyinen sää. Kirkas ja kuulas, lehtien kahina jalkojen alla on mukavan tuntuista - tuoksuvat kirjavat lehdet - tekisi mieli heittäytyä maahan pyörimään ja imeä maan tuoksua syvälle kitusiin... Mutta enpä sitä tee nyt kuitenkaan - tekisin, jos kukaan ei näkisi, varmasti!

Palaan tänne palstoille vielä myöhemmin iltasella.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Syyspäivän tasaus ja täysikuu




Hieno päivä ulkosalla – ihan koko päivän: viisitoista astetta, pilvipoutaa ja puiden lehdet hyvää vauhtia vaihtamassa väriä. Pitäisi päästä kuulaana, kirkkaana päivänä järven rannalle nauttimaan maisemasta, imemään syksyn väriloistoa sisään ennen harmaiden ja loskaisten kelien tuloa.

Tästä haaveilen, päästä katsomaan luontoa lähituntumasta: sinisen järven ja kirkkaan taivaan kontrastina vihreät havupuut ja keltaiset koivun- ja haavanlehdet. Rauhallisten teiden varsilla keltaiset ja punaiset vaahterat – sielu saa energiaa kun imee silmien, nenän ja korvien kautta syksyn raikkautta sisäänsä! Kurkien ja hanhien lähtö on pian; niiden huuto kun ne jättävät Suomen ja pohjoisen synnyinmaan – se sykähdyttää niin, että nyyhkäisemättä ei olla voi kun näkee ja kuulee niiden lähdön. Silmä kostuu. Niin kuin se kostuu monesta meikäläisellä muusta ihanasta, kauniista asiasta. Surullisista nyt tietty puhumattakaan - aina on kyyneleelle sijaa - vaikka helpompi lisi elämä jollei tällainen kyynelehtijä olisikaan...

Kurkien lähtö oli Sibeliukselle iso asia - ja musiikissa kuvittelee kuulevansa niitä luonnon ääniä ja varsinkin tunnelmia joista itse pitää. Oma vaari lähti tästä maailmasta sylissäni, kohta kurkien muutettua talon yli lentäen etelään. Kurkien lähtö oli hänelle tapahtuma jota hän odotti, seurasi - ja siitä kertoi. Niin kertoi myös niiden tulosta keväisin - ja merkkasi almanakkaan päiviä joloin linnut saapuivat, milloin lähtivät - kertoi kurjista jotka seisoivat ylväinä metsäaikeilla. Upea lintu, kerrassaan hieno. Punapää.

Ilta-auringon valo on myös ollut upea monena iltana. Kuten eilen kun ajoin kotiin töistä - aurinko värjäsi puun latvat ja valkoiset talon sinät oransseiksi, taivas oli lyijynharmaa. Dramaattisia värejä, isoja kontrasteja.... Osaisipa ja ehtisipä niitä kuvata - muutenkin kuin auton ikunasta liikennevaloissa!

Tänään on se päivä jolloin yö ja päivä ovat yhtä pitkiä. Nyt alkaa nopea iltojen ja aamujen pimeneminen - sitä säestää puiden kaljuuntuminen ja kylmenevät ilmat. Tulee aika jolloin voi laittaa kynttilän palamaan, ottaa kupin kuumaa teetä ja nauttia musikista. Naistenlehtien mukaan nyt kääriydytään sohvalle viltteihin ja luetaan kirjaa. Hmm; kukahan noin tekee, oikeasti? Onnen pekat!

Täysikuu loisteli hienosti kotipihan yllä kun tulin kotiin kymmenen jälkeen tänään; pilvien savumainen harsoketju puuskutti kuun ohi omaa pitkää vanaa, kuu sieltä pilkisteli ja silmää iski välistä! Kuu tuntuu aina kuin kaverilta kun se taivaalla katselee alas maahan, ainakin näin täydenkuun aikoina!

Tänään on myös ex-miehen syntymäpäivä. Laitoin onnittelut tekstiviestinä. Hänpä heti kiitti - huutomerkkien kera!

Sain eilen kantarelleja tutulta joka kävi meitä ilahduttamassa. Oli löytänyt niitä puoli ämpärillistä, ihan sattumoisin työpaikkansa vierestä metsäst. pari karvalaukkua sieltä löytyi myös - mutta niitä en tuohon sekaan viitsi laittaa, edes ryöppäyksen jälkeen Kirkkaan keltaisia ja hyvin märkiä olivat vahverot – keitin ne kasaan voin kanssa, huomenna syödään ne kanapihvien kanssa muhennoksena tai kastikkeena.

Näköjään kirjoittelen tässä listaa erinäisistä toisiinsa liittymättömistä asioista – istun ja kertaan päivää josta ei mitään isompaa teemaa saa keksimälläkään – ainakaan näillä aivoilla jotka haluavat jo kellahtaa sänkyyn ja lukea muutaman sivun uutta Harjunpäätä. Ostin viimeisimmän, pari viikkoa sitten ilmestyneen kirjan "Harjunpää ja rautahuone" siskolle – mutta luen sen ihan siististi hänen tapaamistaan odotellessa... Vaikuttaa ensimmäisten kolmen tai neljän luvun jälkeen hyvältä – vie mennessään. Olen lukenut aikaisemmat Harjunpäät kun ne ilmestyivät - edellinenhän ilmestyi jo yli kymmenen vuotta sitten. Kiva, kun tämä vielä sai syntyä - kirjan tekeminen on kuulemma ollut rankka rupeama.

Ajattelin lukaista kirjan viikonloppuna – ajattelin myös neuloa toisen sini-punaisen lettisukan valmiiksi; olin tyystin unohtanut, että minulla on moiset kesken – virolaisesta paksusta liukuvärjätystä villalangasta jota ostin kaksi pikkuvyyhtiä Tallinnasta viime talvena. Vessan ja eteisen remontti on sellaisessa vaiheessa, että kotona eletään vähän kuin leirillä – tavarat ovat kasoissa eri paikoissa asuntoa ja sotku on suunnaton. Miksi siis ei käyttäisi aikaa lukemiseen ja käsitöihin? Niin – ei mitään syytä!

Huomenna on yo-kirjoitusten toisen kotimaisen kirjallinen osa. Meiltä siihen kisaan osallistuu kaksi yrittäjää. Toivon todella ja täysillä, että he onnistuvat! Kuullun ymmärtäminen viime viikolla meni kuulemma ihan ok. Pitkä kieli – heillä englanti niin kuin kai melkein kaikilla Suomessa, meni niinikään ok – ei loistavasti. Oli kuulemma aika vaikea, vaikeampi kuin ne tekstit joita oli harjoiteltu.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Sukusekoilua - tai ihan ikiomaa




Juttelin äidin ja siskon kanssa puhelimessa ja alkoi tuntua – kuten silloin tällöin tapahtuu – että on kiva jutella ja vaihdella kuulumisia… mutta heitä ärsyttää joku minun tavassani elää ja toimia tosi rankasti. Ohjeita tulee aina niin valtavasti, kaikkeen mitä kerron. ”Kuule, tee nyt näin Janika. Kuuntele!” Ei se niin ole – tee nyt järkevästi ja mene nukkumaan. Älä enää lue tai tee kotitöitä. On kaikkein tärkeintä, että saat nyt levätä” ja niin edelleen, over and over again…

Kerroin remontista ja mitä se on aikaansaanut meillä. Kerroin työprojektista ja kuinka päivät venyvät ja on vaikea ehtiä yhtään mitään kotona kunnolla. Kerroin lapsen konsertista joka oli mennyt hienosti. Kerroin verhoista joita olin ajatellut ikkunoihin, kun saan ikkunat ensin pestyä ja paikat siivottu remonttipölystä ”Seinätkin pitää pestä – sitä rakennuspölyä menee joka paikkaan” Minulle kerrottiin. Juu – niin menee, olenkin jo huomannut…

Ihmettelin ääneen, miksei veli ikinä vastaa minun meileihini, ei koskaan ehdi jutella eivätkä tule käymään vaikka kuinka pyydän. Ja kuulin tutun selityksen kuinka veli on kiireinen kun huolehtii kahden lapsensa harrastuksista, kuskailee peleihin ja partioon, tekee töitä.... (Niinpä tietenkin, niinhän me kaikki - aina ja koko ajan) Tuli tunne, että pitäisi osata jutella vain sivistyneen hillitysti ja olisi hyvä olla kerrottavana jotain mielenkiintoista asiaa, ei aina vain näitä tylsiä juttuja kotoa ja työpaikalta - olen nössö ja saamaton kun en saa yhtään vipinää ja pärinää elämääni josta kertoa ja joilla viihdyttää. Teen liikaa työtä ja annan lasten pompottaa itseäni; heitä moinen ärsyttää kamalasti! (No ärsyttää se itseänikin, ihan totta!) Oma vika kun en osaa lapsia kasvattaa enkä sano töissä että nyt riittää!

Tärkeintä on hoitaa lapset ja koti, saada työtehtävät tehtyä. Ja sitten levätä! Tätä en saa unohtaa...

Äiti, joka on aina tehnyt omat työnsä ja kodinhoidon niin satasella, että sairastui lopulta ja joutui sairaalaankin aikoinaan – on sitä mieltä, että illalla pitää mennä ajoissa nukkumaan ja hoitaa omaa terveyttään… Hyvä neuvoja kun itse on aina tehnyt työn ja velvollisuudet tiukasti ja tarkasti, aina vähän huolellisemmin kuin muut - ja ollut siitä ylpeä.

Minusta on kamala ajatella, että tekisin vain ja ainoastaan ihan koko ajan töitä – työpaikalla ja kotona - mutta niin taidan oikeastaan kuitenkin tehdä. Koskaan ei tunnu olevan aikaa tehdä mitään kivaa josta ihan oikeasti tykkää – lukemista, käsitöitä, lehtiä,… kun niiden aika tulee yöllä, pitääkin mennä nukkumaan. Sit en halua hyväksyä; jos en saa edes yllä kirjoittaa, lukea tai tehdä käsitöitä, kuunnella musiikkia niin miksi ihmeessä kannattaa raataa – jollei itselle itään saa suoda, vain ja ainoastaan kaikki lapsille??? Tietenkin lapset ovat kaikkein tärkein asia – kyllä teen kaikkeni, että heistä tulisi onnellisia ihmisiä jotka pärjäävät elämässä (epäilen kyllä hyvin vahvasti, että onnistun – ja joka tapauksessa se ei olisi sitten kuitenkaan minun ansioni – mutta täytyyhän itsekin saada jotain tehdä. Vai?

Tosin sain kamalan huonon omatunnon tänään kun selailin eilisen ja tämänpäiväisen lehden illalla, sotkuisessa keittiössä kun remontti on sotkenut koko huushollin ihan täysin. Ja lasten tiskit ovat vieläkin altaassa – eivät vieläkään suostu tiskaamaan mitään itse. Ja minä vain lehtiä luin…

Yksi työkaveri kertoilee - ja toinen komppaa – kuinka päivän paras hetki on lukea aamulla Hesari kahvikupillisen ja leivän kanssa. Sitten lähteä rauhassa töihin. Illalla on sitten ihana käpertyä sohvaan teemukillisen kanssa katsomaan telkkaria… Joopa. Myönnän, vähän käy kateeksi - mutta kaipa meikäläisellekin moinen aika vielä koittaa, kun lapset kasvavat!

Noilla kahdella ei ole lapsia, ovat keski-ikäisiä sinkkuja niin voivat elää kuten itse haluavat. Eipä silti, en haluaisi osaani heidän kanssaan vaihtaa - enkä tietenkään voisikaan, miksi edes ajatella – lapset ovat tärkeitä ja olen ikuisen onnellinen siitä, että sain tulla äidiksi. Suurimmalta osalta se on hieno asia.

Realistisesti sanottuna: koko elämä, ihmisen ja luomakunnan, pyrkii mahdollisimman suureen lisääntymiseen; elämän kantavin ja vahvin voima liittyy lisääntymiseen. Elämä rakastaa elämää, pelkää kuolemaa… Siksi meitä on niin paljon maailmassa.

On siksi maailman luonnollisin asia, että minulla on jälkeläisiä… Ja on myös luonnollista, että pidän sitä maailman hienoimpana asiana!

Lisääntyminen ja jälkeläisistä huolehtiminen on osa sitä dna:ta joka meissä on. Oman nautintojen halua ja varsinkin niiden salliminen menevät normaali-ihmisillä juuri tässä järjestyksessä. Pois siis kirja, neule ja musiikki! Liikuntaa voi aina puolustella sillä, että sitten jaksaa paremmin työnsä…

Kävin oppilaskonsertissa tänään. Mukava tapahtuma, jälleen. Yksi pikku-viulisti on niin äärimmäisen hyvä ja upea, että suu auki melkein kuuntelin, ihailusta. Yhdeksänvuotias – soitti Perlmanin Israeli-konserton kakkos- ja kolmos-osat. Uskomattoman hyvin! Uhhuh vaan.

Näinpä taas sekoilen teksteissäni minä, aivan sekopäänä väsymyksestä. Silmiin sattuu… Juteltuani äidin kanssa joka kaatoi hiukan liikaa ohjeita niskaan. Ja sai minut tuntemaan, että minun pitäisi ihan oikeasti ”hankkia itselleni elämä” eli suomeksi ”hanki itsellesi hyvä mies. Sellainen josta on apua myös maalla – niin kuin omassa elämässäsikin” Heitä ottaa pattiin, kun en onnistu itselleni miestä hankkimaan – varsinkaan sellaista, joka olisi kunnollinen ja vastuuntuntoinen…

Etsin vielä sitä salaista paikkaa, josta moisia uroita löytyy.

tämä teksti on roskiskamaa mutta säästän sen itselleni katsottavaksi joskus myöhemmin - ehkä sitten kun pääehdkä on joskus levänneempi ymmärrän tätä väsynyttä ja kyllästynyttä tilaani... ja jollen: so what?

maanantai 20. syyskuuta 2010

Kuu, tähti ja elämä maanpäällä pelkkää hässäkkää


Taivahalla upea kuu – vaikka ei ihan täysi olekaan. Tähtiäkin siellä tuikkii; yksi osui kuvaan tosin vain – vaan kuka liekään hän, suuri tuikkija? En tunne taivaan kantta, en. Mauritiuksella huomasin, että siellä oli yötaivas aivan erilainen, tähdet toiset kuin täällä kotipuolessa – ja kuukin väärinpäin.

Taivasta katselin kun puistelin peittoja ja mattoja kellon käydessä kahtatoista – yölläpä hyvinkin. Meillä on näet alkanut talossa remontti; uudet ikkunat ovat vihdoin saapuneet ja niiitä on alettu asentaa. Kuukauden myöhässä sovitusta – mutta mitäpä siitä kun ne nyt vihdoin tulevat! Sääkin on hieno joten asennus onnistui hyvin, ainakin tämän päivn osalta. Homma jatkuu toki vielä useamman päivän. Pölyä ja roskaa onkin nyt huusholli aivan täynnä – siksi imurointia ja lattioiden luuttuamista vielä yön tullessa. Toisaalta meillä on ison projektin loppumetrit käsillä töissä niin sieltä ei pääse kotia siivoamaan kuin vasta tavallista myöhemmin. Toiset tekevät tosin vielä pidempiä päiviä; vielä kymmenen jälkeen illalla soiteltiin viimeisiä tietoja.

Ja kruununa kaiken häslingin keskellä on kirpputori jonne veimme eilen monta laatikollista pestyjä, järjesteltyjä ja hinnoiteltuja tavaroita kirjoista vaatteisiin, laukuista sadeasuihin ja CD-levyihin myyntipöydälle. 35 euron viikkovuokraa vastaan saa pienellä myyntipöydällä myydä tavaraa edullisesti.

Kysäisin tänään, kuinka paljon meille oli tullut myyntiä reilun päivän jälkeen: 6 euroa. Todella upeaa… jos tätä tahtia saamme myyntiä jatkettua, saamme myyntipaikan maksettua, juuri ja juuri. Ehkä. Emme siis jää velkaa paikan omistajalle.

Kun myy tavaraa eurolla tai viidellä kymmenellä sentillä kappale, ei suuriin summiin voi mitenkään päästä. Mutta olisi kyllä kohtuullista, jos emme jäisi velkaa kuitenkaan itse. No – ei vielä masennuta. Mutta täytyy keksiä, mitä teemme kaikille niille tavaroille jotka eivät mene kaupaksi – niitä on kymmeniä jollei satoja.

Aamulla herätys jo viideltä. Siispä hei vain tältä erää. Huomenna vaikka sanon sanan tai kaksi Ruotsin vaaleista. Seurailin niitä kiinnostuksesta jonkin verran - tulos oli kuten arvata saattaa - ja hyvä niin. Ihan hyvä.

Käykää ihmiset kirpputoreilla – sieltä saa hyvää ja erinomaisen käypää tavaraa – aivan käsittämättömän edulliseen hintaan! Do visit flee markets - for your own sake, as well as for the poor people who collect sales items there!

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Les feuilles mortes



Lapissa on hieno ruska, kuulemma. Täällä etelämmässä ei vielä ole, ja voi olla, että tänä syksynä emme sellaista täällä näekään - ainakaan yhtä hienona kuin viime syksynä. Olen katsellut koivun lehtien hidasta kellastumista - tänään kun olin pyöräilemässä sateessa, huomasin kuinka kadut olivat keltaisenaan koivun lehtiä - aivan yht'äkkiä ne nyt putoilevat ja peittävät maan. Monet muut puut ovat vielä vihreinä; vaahteratkin vasta alkavat kellastua ja punertua. Lehmukset taas ovat jo hyvinkin keltaisia.

Läksin tosiaan pyörällä iikenteeseen tänään - ajattelin liikkua edes hiukan istuttuani tietokoneen ja puhelimen ääressä ihan koko päivän - selkä oli jäykkä kuin rautakanki. Vettä satoi aika ravakasti mutta ajattelin, että en ole sokeria, kyllä yksi nainen vettä kestää sulamatta! No, kesti kyllä mutta olinpa ihan läpimärkä kun kotiin tulin takaisin! Inhaa oli saada kauluksen sisään niskasta vettä joka sitten valui selkää pitkin... Housun puntit liimautuivat ihoon, kangaskengät olivat tosi miellyttävät märkinä. Hmm...

Les feuilles mortes.... yksi upeista ranskalaisista lauluista; nyt on aika taas se kuunnella - antaa musiikin viedä aikoihin menneisiin... Yves Montand vai Juliette Greco? Ensin mainittu, aivan ehdottomasti. Tai miksei molemmat - ja perään vielä Edith Piaf. Jacques Prévert'n upea teksti jonka Yves Montand esitti ensi kerran jo vuonna 1946 on yksi monista hienoista ranskalaisista lauluista. Hieno sanoitus, toden totta.

----------------------
Oh! je voudrais tant que tu te souviennes
Des jours heureux où nous étions amis
En ce temps-là la vie était plus belle,
Et le soleil plus brûlant qu'aujourd'hui
Les feuilles mortes se ramassent à la pelle
Tu vois, je n'ai pas oublié...
Les feuilles mortes se ramassent à la pelle,
Les souvenirs et les regrets aussi
Et le vent du nord les emporte
Dans la nuit froide de l'oubli.
Tu vois, je n'ai pas oublié
La chanson que tu me chantais.

C'est une chanson qui nous ressemble
Toi, tu m'aimais et je t'aimais
Et nous vivions tous deux ensemble
Toi qui m'aimais, moi qui t'aimais
Mais la vie sépare ceux qui s'aiment
Tout doucement, sans faire de bruit
Et la mer efface sur le sable
Les pas des amants désunis.

---------------------

Aamulla lapsi kuuli jostain ohjelmasta, että tänään olisi päivä jolloin lasten ja vanhempien tulisi viettää pari tuntia tehden jotain keskenään. Ja niinpä lapsi kysyi ennen kouluun lähtöä, voitaisiinko mekin tehdä yhdessä jotain kivaa? "No tietenkin - yritetään".

Ja niinpä me sitten teimme yhdessä - ainakin osin - ruokaa: spagettia ja pekoni- tomaattikastiketta ja suklaapuuroa jälkiruuaksi. Teinin kommentti ruuasta - huolimattomasti ilmaan heitetty ruokailun jälkeen: Just hyvää ruokaa. Äiti kiittää!

Ruuan jälkeen pelasimme muistipeliä ja juteltiin juteltiin pikkuisen ranskaa. Ja hän soitti kitaralla hiukkasen jotain oppimaansa kappaletta. Mukavaa oli meillä!

Nyt pikkuinen nukkuu peitteissän, ranskalaiset suukot poskillaan ja näkee kauniita unia!

tiistai 14. syyskuuta 2010

Käsityöpiiri kutsui – samoin vanhempainilta!




Töihin seitsemältä, pois jo neljän jälkeen: tänään oli se päivä jolloin suunnittelimme syksyn käsitöitä käsityöpiirissämme.

Ja kaikkea ihanaa teemmekin: kransseja valonauhalla syksyn pimeään, neulottuja lapasia, sukkia, myssyjä, rannekkeita. Opettelemme konttineuleen, opettelemme domino-neuleen, virkkaamme sitä sun tätä. Varrasvirkkaus, Qvidi-Minan palavirkkaus, harppuneulonta ovat listalla - mutta katsotaan mihin aika riittää… Nyt tekeillä olevat sukat ihan ensiksi loppuun, sitten pari bambu-langasta virkattua tiskirättiä siskolle ja sitten vielä ne kaksi keskeneräistä neulepuseroa, keltainen ja violetti… Sitten haluan neuloa punavalkoiset sukka-tossut ja ilman muuta jotain noista yllämainituista… Oi, kun voisi vaan neuloa ja virkata muutaman päivän aamusta iltaan, illasta aamuun - ilman ruuanlaitto-pakkoa, ilman koti- tai työhommia! Kun tekee käsitöitä, ajatus lepää! Jos vielä moisen jälkeen olisi aikaa, voisi uppoutua muutamaksi päiväksi kirjoihin - tai tehdä niin, että neuloo ja kuuntelee äänikirjoja ja musiikkia samalla. Aijai - voihan sitä unelmoida vaikka mitä, ihminen!

Käsityöt ovat vuosien tauon jälkeen taas lisäämässä suosiotaan, noin ylipäätään. Lankoja menee kaupaksi ja erilaisia käsityö- ja askartelulehtiä on enemmän myynnissä kuin aikoihin. Samoin erilaisia askartelukirjoja – ja vanhoista, perinteisistä kirjoista otetaan uusintapainoksia; esimerkiksi Mary Oljen 40-luvulla tehdystä sukkakirjasta on otettu uusintapainos. Itse selailen mielelläni oman äitini ja mummini vanhoja käsityökirjoja – jotkut ovat melkein irtolehtipainoksia, niin paljon niitä on luettu. Vanhimmat ovat 30- ja 40-luvuilta. Äiti oli jostain aivan käsittämättömästä syystä heittänyt muutamia vuosia sitten 40-luvun ruotsalaisia, sveitsiläisiä ja suomalaisia neulelehtiä pois – se kirvelee vieläkin! Sotien jälkeinen neulemuoti oli sellaista, että niistä voisi hyvin muokata tähän päivään sopivia asuja; lyhyitä kapeavyötäröisiä, mukavasti kirjailtuja villatakkeja, kaulureita, sukkia - hauskoja, kauniita monosukkia esimerkiksi! Tyylikkäitä, kauniita vaatteita tosiaan. Värimaailmakin on kiva - nostalgisella tavalla. Ruskean, harmaan, sinisen sävyjä - ruosteenruskeaa. Olisipa aikaa niin kokeilisi jotain sellaista – vaikka mummin metallisilla vanhoilla puikoilla, hänen vanhoista kirjoistaan!

Jouduin lähtemään kesken kaiken seuraavaan tärkeään paikkaan: koulun vanhempainiltaan. Siellä vierähtikin taas pari tuntia kun juttelimme syksyn juttuja koulunkäyntiin liittyen. Eka- ja neljäsluokkalaiset esiintyivät kokouksen alussa; lauloivat kolme laulua joista viimeinen oli nelosten esittämä kaanon. Kivasti meni – ja ykköset osasivat jo nyt hienosti laulaa kuorossa; koulua on sentään ollut vasta jonkun viikon! Äidit saavat usein tipan silmään lauluja kuunnellessa - niin tämäkin itkupilli-äiti!

Ruoka syötiinkin tänään sitten vasta kahdeksan jälkeen. Tai lapset söivät. Äiti joi teetä monta isoa mukillista!

Koulun ruokailusäännöt ovat niin nasevia, että ne voisi teipata kotonakin seinälle!

maanantai 13. syyskuuta 2010

Yo-kirjoitukset alkoivat. Samoin Pilates ja Zumba


Tänään oli pitkän kielen kuuntelu, ensimmäinen ylioppilaskirjoitusten osio – kirjoitukset ovat siis alkaneet. Huomenna on vuorossa toisen kotimaisen kielen kuuntelu.

Molemmat meidän teinimme osallistuvat näihin kahteen aineeseen. Tämä systeemi, että saa kirjoittaa eri aineet eri aikoina, sen sijaan että ne pitää paahtaa parin viikon sisään kaikki vaikka kirjoittaisi kaikki mahdolliset aineet, on hyvä – parempi kuin se, mihin itsekin aikoinaan osallistuin, kirjoittamalla kuusi ainetta – ja reaalin sisällä vielä monta ainetta – melkeinpä putkeen.

Maailma muuttuu, Eskoseni! Joskus jopa parempaan suuntaan!

Englannin kuuntelukoe oli nuoremman mukaan aika vaikea, ainakin alussa. Vaikeampi kuin ne joita oli harjoiteltu, kertoili. Vanhempi sanoi kokeen menneen hyvin… Se voi tarkoittaa mitä vain; heillä ei ole tapana kertoilla kokeista tai kouluasioista ylipäätään mitään. Kun kysyn, on vastaus aina ”joo, menee ihan hyvin”. Tämä vastaus tulee, vaikka minun mielestäni ei niin hyvältä näytäkään – silloin saan kuulla olevani vaativa äiti – kyllä kuutonen on ihan hyvä numero lukiossa…

No. Ei muuta tuosta aiheesta nyt sitten. ¨

Pakkoruotsi ja muut pakolliset

Kouluasia on noin muuten esillä kovasti taas kerran; poliitikot nostavat vaalikuumetta aiheilla joilla luulevat saavansa helppoja ääniä. Jostain syystä pakkoruotsi on muodostunut sellaiseksi aiheeksi josta onnistutaan saamaa harva se vuosi oikein kunnon riita lehdistön sivuille ja medioitten palstoille. Eivät aiheesta oppilaat kirjoita vaan tietyt keski-ikäiset äijät joilla tuntuu olevan jotain isompaa hampaankolossa ruotsalaisia ja ruotsinkieltä kohtaan. Ruotsista on tullut noin muutenkin ihmeellisesti iso vitsi maahan - kun ei saa pilkata eri rotuisia tai värisi ihmisiä, ei naisia eikä oikeastaan venäläisiäkään niin ruotsalaiset ja Ruotsi on oikein hyvä pilkan ja vitsein kohde. Joskus se ärsyttää kamalasti; miksi noin?

En itsekään tykännyt ruotsista koulussa - mutta en tykännyt erityisesti monesta muustakaan aineesta. Ruotsista on sittemmin ollut monia muita aineita paljon enemmän hyötyä elämässä - mutta enpä sitäkään alunalkaen tiennyt. Joillekin toisille on joku muu aine ollut toisia merkityksellisempi. Olisipa kiva, jos jo etukäteen tietäisi mstä tulee olemaan hyötyä...

Joskus ihmetyttää miksi kukaan ei puhu pakko-matikasta, pakko-äidinkielestä tai pakko-mistävain. Sitten voi toki myös alkaa ihmetellä, miksi se, ewttä saa opiskella erinäisiä aineita hyvämaineisessa suomalaisessa koululaitoksessa ole hyvä asia – suomalaista koulua tuntuvat kehuvan vain muut kuin suomalaiset. Ja vielä – miksi aina halutaan VÄHENTÄÄ aineita koulussa – kukaan ei koskaan nosta esiin sellaista asiaa kuin jonkun tärkeän aineen lisääminen koulujen valikoimiin? Ikään kuin kaikille opiskelu ja oppiminen olisi vain kamala kärsimys – ei ollenkaan positiivinen asia.

Masentaa moinen; suomalaiset ovat putoamassa asenteissa ja ajatuksissa tosiaan ”emmäviitti” ja ”emmäjaksa” kansaksi. Liikaa töitä – pitää päästä sairaslomalle/eläkkeelle/helpompiin hommiin. Tai sitten on stressi ja pitää päästä sairaslomalle/eläkkeelle/helpompiin hommiin. Koulussa on liikaa kurjia aineita kuten nyt tuo kamala ruotsi – se pitää poistaa. Ai jotain muuta tilalle… Ei mieluummin mitään – päästään aikaisemmin koulusta. Kuka tekee sitten työt jos emme itse halua/jaksa/viitsi? ”Otetaan tänne Filippiineiltä/Virosta/mistävaan porukkaa töihin… Ja se sitten taas johtaa rasistisiin kommentteihin ja vaikka mihin.

Ei kai se ihan noin ole – viime aikoina on vaan moisiin kommentteihin ja asenteisiin törmännyt aika ikävän usein.

Pilates

Kävin parin työkaverin kanssa töiden päätteeksi Pilates-tunnilla. En tainnut osata hengittää ja tehdä liikkeitä ja venytyksiä ihan oikein, oikeasssa järjestyksessä… Pitäisi tehdä liikkeet vain uloshengityksellä mutta silloin homma etenee tosi hitaasti; ainakin koko iso salillinen porukkaa teki liikkeet niin vauhdilla, että jos tosiaan hengittivät noin nopsaan, tuli varmaan huono olo… Mutta ei siitä näkynyt merkkejä! Liikkeet tuntuivat selässä - jossa niiden EI pitänyt tuntua. Paljon jäi oppimatta, ekalla tunnilla.

Pilateksen jälkeen oli Zumba-tunti – ja jäimme sinnekin! Vauhdikasta massaliikuntaa pienessä väestönsuojaan tehdyssä jumppasalissa – paikalla monta kymmentä zumbaajaa...Ilma meinasi todellakin loppua kesken, peilit ja joka paikka olivat aivan hikihöyryssä ja olo ei tosiaan puolenvälin jälkeen ollut enää kiva. Zumba tuntuu olevan lattarimusiikin tahtiin tehtäviä liikkeitä, hiukan tanssimaisesti… Musiikki virtasi kovaäänisistä ja porukka seurasi hiestä märän ohjaajan liikkeittä; tunti kului aika lailla sillä meiningillä että ”päasia, että liikutte ja pompitte lakkaamatta, liikkeistä sinällään ei niin väliä!

Olin sukkasillani, ilman vesipulloa ja syötyäni vain pari näkkileipää ja luumua koko päivän… Vähän pyörrytti lopussa! Mutta muuten kivaa – yritän mennä ensi viikollakin.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Kiva viikonloppu - vaikka migreeni syö pahasti



Tuntuu kuin joku kaivaisi päätä sisältäpäin; tasainen jomotus yhdistettynä poran jyrinään ja kivivasaran paukkeeseen. Vasen puoli on niin kipeä, että sen puolen silmää ei voi pitää auki ja vesi valuu kirvelevästä silmästä pitkin poskea. Pirullista. Kamalaa. Tämä on päänsäryn ja itseni tila nyt, sunnuntai-iltana. Migreenipotilas tässä oireilee.

Veteen liotettavia särkylääkkeitä on mennyt melkein paketti viikonloppuna – ja nyt kun migreeni on päällä olen alkanut ottaa estolääkitystä. Järkevää, eikö? Juuri huuhdoin yhden alas teemukillisen kera. Liekö tuo mitään auttaa – menen kohta nukkumaan ja toivon, että kun aamulla herään on pää hiukan kevyempi.

Kyllä tämäkin joskus ohi menee, taas kerran. Olin viikko sitten jo sitä mieltä, että olen päässyt migreenistä jo lopullisesti eroon – hah, mitä kuvitelmia! Sieltä se sitten taas tuli, kuin piruuttaan! Vaikka aina se samalla lailla tulee; kumma kun ei sitä muista kun vasta sitten kun särky on kietonut kaameat siimansa taas ympärille. Näin se menee: särky seuraa kun on stressaavaa; liikaa hommia, paljon huolia ja mietittävää ja stressi siitä, että ei saa kaikkea pakollista tehtyä, että rahat eivät riitä - yhdistettynä aivan lian vähään yöuneen. Aikaisemmin, jo opiskuluaikaan, päänsärky tuli säännönmukaisesti perjantaina – jo aamusta tunsin sen tulevan ja kun sitten tulin iltapäivällä kotiin, en pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan ja kuuntelemaan kivivasaroiden taontaa päänupissa. Sunnuntaina se sitten yleensä laantui pois. Nyt särky saattaa kestää viikkoja.

Yritän syödä mahdollisimman vähän lääkkeitä ja yritän elää kivut unohtaen – ajattelen, että jos annan kivulle periksi, minusta tulee sen uhri ja jään vain miettimään omaa tilaa ja surkeuttani. Ja miten sitten lapset…? Nyt lapset eivät onneksi ole enää niin pieniä, että eivät selviäisi jos äiti sairastaa. Viime talvena oli yksi tosi kausi kun luulin jo saaneeni aivokasvaimen tai aivokalvontulehduksen; niin kova oli kipu. Oksetti, silmiä ei saanut auki kun häikäisi… Kutsuin kerran ambulanssinkin kun pyörryin sängyn viereen eikä kipu lähtenyt millään, edes työpaikkalääkärin antamilla supervahvoilla lääkkeillä eikä isoilla kipuruiskeilla jotka olin saanut. Pääsin sitten tutkimuksiin ja diagnoosi on vyyhtipäänsärky/migreeni. Pitäisi syödä estolääkettä koko ajan. Mutta ne väsyttävät ja tekevät olon pöhköksi. Joten olin kevään jälkeen viime viikkoon täysin ilman ensimmäistäkään lääkettä. Hyvin meni – vaan ei nyt enää. Äh.

Kun jumpat taas ovat alkaneet, pääsen toivottavasti vähemmällä kipuilulla pian jälleen.

Se sairaudesta. Ei kiva aihe, ei ollenkaan.

Vietin viikonloppuna monta tuntia seuraten katusoittajien soitantaa – yksi niistä oma pienokaiseni! Sävelet soivat uudesta soittimesta hienosti kaikuen; jousi se liikkui, sousi ja kiikkui, jalkakin tahtia napsutti… Soittajan saalis ei ollut aivan valtava – parikymppiä tuli tienestiä muutaman tunnin soitosta. Hyvä niin – tuli taas rutkasti soittokokemusta joka ei ole kuin hyväksi!

Sää on ollut upea – vain vähän on pisaroinut vaikka ennusteen mukaan piti sataa lähes koko viikonlopun. Kotona maalla on myös ollut hyvä päivä tänään; äiti ja veli ovat tyhjentäneet omena- ja luumupuut hedelmistä. Päärynät olivat kuulemma kadonneet oudosti puista ja pohdimme yhdessä, onko mahdollista että joku eläin osaa ne sieltä käydä noukkimassa. Vaikea uskoa. Joku kaksikätinen siellä on varmaan käynyt.

Sain neulottua yhden sukan ja toisesta varren – syksyn ruskan väriset sukat; niitä on tosi kiva neuloa vaikka lanka onkin turhan ohutta. Sain myös kirjoitettua tekstin toiseen blogiin – saa nähdä tuleeko sen pitämisestä mitään; onko aikaa kirjoitella. Maailma on aiheita täynnänsä – mutta aika on perin rajallista.

Oranssi on vahva ja upea väri. Olen polttanut oranssia kynttilää, katsonut pöydälle tuomiani oransseja kehäkukkia jotka vielä kukkivat penkissä. Ja neulonut oransseja sukkia! Se on kuin tulen liekki, tuo väri. Vahva ja vähän vaarallinen; täynnä energiaa. Se vetää puoleensa!

torstai 9. syyskuuta 2010

Käytöstapoja Arhinmäelle, Kataiselle ja muille suomalaisille miehille ynnä naisille


Ministeri Jyrki Katainen kyseli taannoin käytöstapojen perään. Ilahduttavaa!

Syytä nimittäin onkin – poliitikkojen siinä kuin muidenkin käytöstavat ovat jääneet ilmeisen vanhanaikaisina jonnekin muun kierrätysjätteen sekaan. Ne eivät selkeästi kuulu tähän päivään. Siis ei tod.

Omat teinit – nuo totuuden torvet ja kaiken uuden ja ajankohtaisen super-asiantuntijat ja kaikkeen yli kaksi vuotta vanhaan syvällä halveksunnalla suhtautuvat tulevaisuuden aikuiset – ovat antaneet minulle, vanhalle äiti-raaskalle, vuosien saatossa erinomaisen paljon sisäpiirin tietoa maailmasta johon olemme astumassa.

Käytöstavat ovat naurettavia – ei niitä enää kukaan tarvii. Siis no jotkuu viiskymmpiset ehkä, mut ei muut.Luuletko sä tosiaan, että meillä on aikaa alkaa jotain käytösoppaita tutkiskelemaan? Haloo – meillä on jo elämä – toisin kuin eräillä”.

Ja näinhän toki on, ilman epäilyksen häivää. Pari esimerkkiä kadun varrelta ja päivittäisestä elämästä todistaa asian.

1. Tapahtui jokunen aika sitten, tämän vuoden puolella Helsingissä. Olin iltakahdeksan jälkeen Akateemisen kirjakaupan ovisyvennyksessä – kellonajan tiedän koska kirjakauppa oli juuri mennyt kiinni – katsomassa näyteikkunaa. Ikkunan luo, minun suuntaani, asteli reippaasti noin parikymppinen mieshenkilö joka paikalle tullessaan jutteli kovaäänisesti kaverinsa kanssa joka jäi kadulle seisomaan. Eivät olleet juovuksissa, ainakaan näkyvästi. Mies näpräsi oikealla kädellään sepalustaan, sai sen auki ja jatkoi kaivamistaan… Siirryin kauemmaksi ja ihmettelin mitä täitä mies tuli nivusistaan siihen kadulta kaivamaan. No – ei hän täitä kaivanut vaan veti vehkeensä esiin ja suuntasi ikkunalasiin, yhä kaverilleen jutellen – ja laski vetensä siihen!! Olin aivan tyrmistynyt, sydän sykki myötähäpeästä ja siitä, että olin nähnyt moista! Minä – keski-ikäinen täti – olin kauhuissani, jopa järkyttynyt – mutta kuseksivan tyypin mielestä asia oli selvästi mitä normaalein: hän ei kiusaantunut minun läsnäolostani, ei myöskään muista ihmisistä joita kadulla kulki. ravisteli käyntinsä jälkeen housut kiinni ja jatkoi matkaa Espan puistoon päin.

2. Toisessa esimerkissä ollaan bensa-asemalla jonottamassa kassalle maksamaan polttoainetta Seisoin jonossa, edessäni oli nuorehkoja miehiä maksamassa kahvilaostoksiaan - tai oikeammin sanailemassa kuka maksaa ja mitä. He huutelivat jonossa takanani oleville kavereilleen maksajaa ja ”kuka saatana maksaa vittu nämä kahvit, mulla ei ole vittu rahaa mukana...?” Kassalla seisova keski-ikäinen mies – luultavasti kauppias – odotteli tilanteen selviytymistä kun neljä tai viisi reilusti parikymppistä miestä selvitti epäselvää asiaa reippaasti kiroillen ja viuhtoen – välittämättä minusta, henkilökunnasta tai muista paikallaolijoista. Edessäni seisova tyyppi raapi itseään mahasta, nostaen paidan helmaa ja röyhtäisi miehekkään örväisyn, takana olija kehotti edessä olevia maksajia nostamaan saman tien tarjottimelle pari lisäkuppia ja kaatamaan kahvia ja ojensi setelin kauppiaalle. Joka pysyi tyynenä ja puhumattomana koko ajan. Kauppiasta ei äijien käytös häirinnyt, äijät itse olivat siinä omana itsenään eikä heitä varmasti häirunnyt yhtään mikään missään eikä millään tavalla.

3. Kolmannessa esimerkissä ollaan lapsen ja tavaroiden kanssa kävelemässä kauppakeskuksen isolle ovelle. Kävelin alakululaisen lapsen kanssa, suuret kassit käsissä suurille painaville oville jotka olivat tiukasti kiinni. Ovien heijasteista näin, että perässäni tuli kolme tai neljä miestä samaan suuntaan, ilman kantamuksia. Ovi on sen sorttinen, että se ei aukene itsestään vaan on päinvastoin hyvin painava – ja ensimmäisen oven takana on toinen joka avautuu toiseen suuntaan. Vanhaan maailman aikaan kun oli vielä entisajan tavat kunniassaan, naisille availtiin ovia. Nyt asia on päinvastoin: miehet tietävät, että naisetkin osaavat avata ovia, ihan itse.

Toivoin apua oven aukaisuun joten hidastin askelia lapsen kanssa. Kädet olivat kiinni kasseissa ja lapsi ei jaksa näitä ovia auki kiskoa - hänellä oli reppu selässä. Ajatukseni oli, että jos kävelen hitaasti, joku miehistä menee ohi, avaa oven ja pääsen samalla avauksella lapsen kanssa ovesta sisään. Mutta näin ei käynytkään vaan miehet hidastivat myös askeliaan ja odottivat, että laskin kassin maahan, avasin oven ja hätistin lapsen ovesta. Ottaessani kassia maasta mennäkseni ovesta, miehet menivät rivissä sisään ja koska he olivat työntäneet ovea enemmän auki, se singahti takaisin kiinni ja sain avata sen uudelleen itselleni. Harmitti tosiaan - tai tarkemmin sanottuna, tunsin itseni aivan hölmöksisiinä aukaillessani ovea mutta pääsemättä itse sisään.

Feministin mielestä nainen saa oven auki ilman miestäkin. Ja näin toki on – mutta se pieni ystävällinen ele jonka voi joskus kokea kun ventovieras auttaa vaikka juuri pitämällä ovea auki on joskus tosi upea kokea! Varsinkin jos se helpottaa elämää jotenkin.

Jyrki Katainen ei varmaan tällaisia käytöstapoja tarkoita – hän puhuu poliittista retoriikkaa ja siinä maailmassa on tietenkin taas aivan eri koodisto ja käytösnormisto. Vaalien lähetessä tulee mukaan sellaista kuviokelluntaa ja urostelua sulkien pöyhistelyineen joka kuuluu vain tuohon nimenomaiseen rituaaliin – vaalisoidin on tanssi joka on tarkoitettu naaraille jonka nimiä ovat äänestäjä ja media.

Vuodenajat pohjolassa - mikä upea juttu!



Sininen taivas – keltaiset humalan lehdet ja seppelvarpijen punastuvat lehdet ovat ensimmäisiä ihania värileikkejä syksyn luonnossa - tai pihapiirissä. Super-upean kesän ja ihanan kevään – puhumattakaan oikein vanhanaikaisen kylmästä ja lumisesta talvesta – jälkeen sitä odottaa raikasta syksyä ja ruskan värejä innosta soikeana. Sieltä se kohta tulee – Lapissa on jo ruska ja täälläkin on jo hiljalleen tulee lisää värejä nautitavaksi. Ruoho on jo jossain kellertävää, viljapeltojen sänki on vaalean keltaista. Pihlajat alkavat näyttää raskailta marjaterttujen painosta – tänä vuonna on keskinkertaisesti marjoja pihlajissa.

Neljä vuodenaikaa on tärkeä juttu; elämä hahmottuu niiden mukaan. Tosin viime vuosina talvi on hävinnyt pimeäksi ja loskaiseksi mössövuodenajaksi. Viime talvi olikin siksi niin upea kun ei oikein enää uskonut sellaisia tulevankaan. Sitten se tuli; lumi ja kylmä – sai hiihtää, laskea pulkalla ja kelkalla, kävellä narisevassa lumessa – ihan kuin joskus lapsena maalla! Ja kesä oli kuuma ja helteinen. Nyt ehkä meille suodaan komea syksy – mutta täytyy sanoa, että komeita syksyjä n ollutkin viime vuosina – syksyn vahvat värit ovat niin mahtavia, että niitä ei ihan heti unohda!

Poliitikot ja media jauhavat pakkoruotsista. Ärsyttää – aina samat mielipiteet, samat vuorosanat kokoajan. Koulu on täynnä pakkoaineita – ja sitten sieltä puuttuu monien toivomia aineita vaikka kuinka paljon. Silti aina puhutaan vain yhdestä ja samasta pakkoruotsista. Se tosin täytyy sanoa, että vaikka tässä maassa on ollut kouluopetuksessa tuota pakollista ruotsia iät ja ajat, niin aika harva sellainen jolla se ei ole äidinkielenä puhuu ruotsia edes keskinkertaisesti. Mihin se oppi ja kaikki ne oppituntien annit ovat hävinneet? Ministerit ja poliitikot kangertelevat pahasti kun heitä kiusataan haastattelemalla heitä ruotsiksi. Itse en missään tapauksessa edes unissani usko, että jos ruotsi otetaan pois kouluista niin oppilaat valitsevat kiljuen sen tilalle jonkun toisen aineen – jonka opettelu maistuu paremmin. Ihan hölmöä on moista edes kuvitella. Kouluaineitahan vähennetään oikeasti koko ajan – käsitöitä ja musiikkia on jo vähennetty perusopetuksesta. Sääli sekin; tosi tärkeitä aineita molemmat. Matikka on tärkeä aine, samoin monet reaaliaineet…

Koulu ja siitä keskustelu kuumentaa ihmiset sanomaan typeryyksiä – ja poliitikot eivät tunnu tuntevan tilannetta siellä missä opetusta annetaan – puhuvat lämpimikseen ihan mitä sattuu – muulloinkin kuin ennen vaaleja. Se toki on poliitikkojen oikeus ja tapa joka puolella. Silti ärsyttää!

Itseäni ärsyttää teinein asenne ja toiminta. Tänäänkin ovat jossain kavereidensa kanssa. Mitään ei heiltä saisi kysyä, mitään ei voi vaatia. Pääsääntöisesti he ovat huonolla tuulella ja haluavat pitää niin pitkää välimatkaa meikäläiseen kuin ikinä mahdollista. Vastuuta mistään he eivät halua ottaa – ainakaan niin, että se näkyisi. Mutta ehkä en vain huomaa – ehkä heillä on kaikki hyvin ja hoosaan ja höpötän liikaa. He ovat melkein aikuisia ja muuttavat lähiaikoina omilleen – pakko minun on hiljalleen antaa periksi.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Hölmöjä höpinöitä illan päätteeksi



Pyykit kuivuvat naruilla pihalla, keräämässä syksyn raikkautta kaappiin ja sänkyyn, sitten kun on jo syksy pidemmällä ja vaihdan sänkyyn nyt narulla raikastuvat lakanat.

Lapsi on väsynyt ja itkuinen - ei jaksanut soittaa ja ärsyyntyi siitä. Pesee nyt hampaitaan ja kipuaa sitten kerrossänkyynsä.

Marsut surisevat häkissään - ne suursyömärit ovat syöneet jo ison sylillisen heinää, porkkanoita, kurkkua, lesepuuroa ja vielä vaikka mitä - huutavat nyt taas lisää syötävää haisevaan häkkiinsä kimeästi kiljuen. Kuiii, kuiii, kuiii. Noista eläimistä en kyllä tosissaan erityisemmin pidä - siis omina kotieläiminä!!! Chinchilla on mukava - se haluaa rapsutusta ja on niin, siis NIIN TOSISULOINEN. Ja kisu joka nytkin on tuossa vieressä lattialla on myös ihana kaveri.

Ei ole oikein mitään kerrottavaa mutta silti hölmönä naputtelen mitäänsanomattomuuksia odottaessani lasta hampaanpesulta. Hänellä on valtava kiipeily- ja keikkumiskausi taas meneillään - opettelee päälläseisontaa ja sitä sitten tehdäänkin sata ja yksi kertaa peränjälkeen. Hyvin se jo alkaa mennäkin - jalat pysyvät sojottamassa ilmaan ja suorina jo pitkähkön aikaa! Hienoa! Onpa minulla taitava lapsi, niin liikunnallinen!

Hain lapsen tänään illalla harrastuksesta - yritän jakaa kuskauksen toisen äidin kanssa niin, että esimerkiksi tänään hän vei molemmat lapset partioon, minä hain heidät kotiin. Tulin paikalle hetkeä ennen lopetusta ja katselin odotellessani ympäristöä, aluetta ja taloja - on täällä meidänkin kotikunnassa aika masentavan näköisiä asumispaikkoja, täytyy sanoa! Kerrostaloalueita joissa on taloja vieri vieressä, ikkunasta näkyy pelkkää toisten talojen seinää ja ehkä joitain rikottuja tuoleja, muovipusseja ja kaljalaatikoita, autonrenkaita ja jopa hylätty auto jonka sisukset ovat ihan homeessa kun ikkunat on rikottu ja kaljaporukat ovat mellastaneet siellä..... Talon seinissä vaikka mitä graffiteja ja sotkuja. Vuokratalo-alueet jäävät usein hoitamatta; ihmiset eivät kai ota vastuuta tai sitten eivät vaan välitä ympäristöstään.

On myös vanhoja puutaloja joissa on ihan oma fiiliksensä; puu elää ja hengittää jotenkin rauhaisammin kuin betoni.

Teinit istuvat tietokoneidensa äärellä, molemmat samassa huoneessa kuten usein. Mietin, kuinka koulu heillä menee. Minulla on tunne, että he eivät tosissaan satsaa juuri ollenkaan koulujuttuihin - mutta jos kysyn asiasta jotain, on vastaus kaikkea muuta kuin asiantilan selittävä; lähinnä vastaus liitelee rintamalla "Mitä se siulle kuuluu, tää on mun oma asia et huolehdi ihan omista asioistas vaan". Toinen ei syönyt tänään mitään. On laiha kuin riuku ja syö epäterveellisesti. Joskus paljon ja kunnolla - sitten menee monta päivää ihan mitään syömättä, ainakaan kotiruoat eivät käy; on poissa ruoka-aikaan ja sitten kotiin tultua kiirehtii tietokoneen äärelle. Mitä voi tehdä???

Uutisia en ole seurannut aamun lehden jälkeen. Sen näin verkkouutisia selaamalla, että Pohjois-Korean tilanne alkaa olla katastrofaalinen; nälänhätä uhkaa vaikka maa uhittelee melkeinpä koko muuta maailmaa vastaan, kalistelee aseitaan. Siellä on kohta valta vaihtumassa isältä pojalle - samaan dynastiaan kuuluva kolmas diktaattori astunee valtaan – maalle saadaan uusi rakas johtaja!

Ei ole herkkua asua siinä maassa, ei varmasti!

Ruotsissa on kohta vaalit - en ole kamalasti seurannut keskustelua mutta tuskin maan politiikassa ihan kamalia muutoksia tapahtuu, tapahtui siellä vaaleissa mitä hyvänsä. Sverigedemokraterna, rasistinen pikkupuolue, on saamassa kai aika ison potin; sama ilmiö kuin monessa muussa maassa.

Laitan vielä pesukoneen pyörimään, omia ja lasten vaatteita. Tummaa pyykkiä neljäkymmentä astetta.

Nyt lopetan tämän todella hölmöläisen höpinän. So long ;-)

maanantai 6. syyskuuta 2010

Jumppakausi aloitettu, syksy on tullut!


Jumppa lähikoululla on alkanut! Yritän päästä sinne viikoittain - on siitä aina jotakin apua kunnon ja jaksamisen ylläpidossa - vaikka homma sieltä salin puolelta jonkin verran ärsyttääkin: vetäjä pitää isossa ja kaikuvassa salissa parhaat päivänsä vuosia sitten nähnyttä kalseaäänistä ja kotoisasti särisevää soitinta niin kovalla, että hänen oma äänensä ei yllä kunnolla sen yli. "Yrittäkää kuunnella, mulla on vähän kurkku käheä - köh köh" Tämä lause kuullaan häneltä joka kerta - ja joka kerta mietin, miksei hän hanki mikrofonia tai laita musiikkia pienemmälle, tai mene salin keskelle sieltä ison salin edestä - tai... keinoja olisi monia mutta tämä kurssi menee näin!

On pakko koko ajan yrittää katsoa tiukasti mitä ohjaaja tekee ja matkia perässä - jollei halua humpata omaa ohjelmaa musiikin tahtiin!

Tämä täti ei todellakaan katso meneekö kurssilaisilla liikkeet oikein vai tekevätkö he niitä ollenkaan - hän on keskittynyt oman liikesarjansa läpiviemiseen ja me salissa teemme liikkeet sitten perässä niinkuin osaamme ja kykenemme. Yksi kurssilainen vieressäni oli sen verran kokematon ja hyvin pyylevä, että hän ei saanut tehtyä oikein mitään. Ohjaajaahan moinen ei haitannut - hän vain hymyili pari kertaa rouvalle mutta ei neuvonut minkään vertaa... "Ohjaaja" on siis todellisuudessa aivan väärä sana - mutta mitä hänestä voisi käyttää?? Hmm... ei oikein esiintyjäkään - esitanssija?

Tällainen koulun jumppasalin jumppa on kuntosaleja paljon halvempaa - satasella koko vuosi - vaikka tietenkin maksamme veroina muun osan. Kun halvalla saa niin laatukin on sitten halvempaa kuin kuntosaleilla. Sääli sinänsä; joka kerta ärsyttää! Olen vuoden käynyt saman ihmisen tunneilla; ainut tunti joka alkaa vasta ilta-kahdeksan jälkeen täällä lähellä; onhan sekin tärkeä valintakriteeri!

Pääasia, että tulee liikuttua; aina siinä liikesarjaa tehdessä jotain menee oikein!

Yritin päivitellä omaa Facebook-sivuani. En ole mennyt tähän hommaan mukaan vielä kunnolla vaikka rakensin profiilin sinne jo pari vuotta sitten. Nyt kun "kaikki" tuntuvat päivttävän profiiliaan tiuhaan - myös pomot ja ihmiset joihin minunkin olisi hyvä olla yhteyksissä - niin ajattelin itsekin laittaa päivityksen sinne ainakin kerran-pari viikossa. Ei siihen niin kauna mene!

Pieni kiva kuva ja mukava pikku-teksti; hauskasti ja pirtsakasti! Olen tänään yrittänyt liittää tällaista kuva-teksti paria omalle FB sivulleni monta kertaa - mutta mitään ei tule näkyviin... ärsyttää...ggrrr....

Kysyin toiselta teiniltäni apua; sain vastaukseksi naureskelua ja kärsimättömiä kommentteja tyyliin jollei osaa käyttää niin mitä järkee mennä sinne... Ei jaksanut näyttää tai sanoa mitään; puisteli vaan päätään, mutisi päivittelyjä ja käveli pois... Olen ilmeisesti aivan liian vanha facebookiin, ainakin hänen kannaltaan katsottuna....

Itse luulen, että tämä esiaikainen läppärini, tämä rakas tietokoneeni on vanha - ensinnäkin se on tosi kulunut ja siinä on edellisen työnantajan softan päälle rakennettuna uudemman työnatajan softa - yli kolme vuotta jo siitäkin päivityksestä. Homma ei enää pelitä... Ja kun kone on niin vanha, että siinä ei enää ole takuuta ja näppäimistön kirjaimista merkit kuluneet pois - on ehkä aika tilata uusi!!! Harmi vain, että menetän silloin esimerkiksi Photoshopin ja joitain muita ohjelmia jotka nyt ovat koneella.

Yritän vielä kerran tuota facebookin päivitystä - pienennän kuvaa ja katson meneekö läpi!

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Upea konsertti ja kukkia äidiltä




Olipa mukava lauantantai ja sunnuntai!

Eilen lauantaina äiti ja veli tulivat autolla tänne meille - sölimme lohikeittoa ja sitten lähdimmeäidin ja veljen kanssa Helsinkiin. Lapsilla oli kaikilla omaa ohjelmaa kavereidensa kanssa; oikein sopivaa koska olimme menossa äidin kanssa Finlandia-talolle konserttiin - veli lupasi olla pikkuisen kanssa illan! Suunnitelma toimi hienosti - kierteloimme kaupoissa katselemassa kaikkea kivaa, kävimme kahvilla Kluuvikadun Fazulla. Äiti osti verhot olohuoneeseensa.

Konserttipaikalla katselimme kuohuviinilaseistamme siemaillen yleisön valumista paikalle. Sali tuli täppösen täyteen - konsertti oli loppuunmyyty!

Ja konsertti oli upea! Ei ihan helppo - ohjelmistossa minulle tuntematon Weber ja Prokofjev. Beethofenin viulukonsertto oli upea elämys - Christian Tetzlaff soitti upeasti ja elämys oli mahtava! Jo toisen kerran kävin lyhyen ajan sisällä konsertissa; tosi kivaa! Äiti oli super-tyytyväinen konsertissa käyntiin; sovimme tämän kun viimeksi kävimme maalla. Lähtö on usein hankalaa- mutta kun sitten vihdoin lähtee ja tulee perille on elämys yleensä kiva!

Tässäpä konsertin ohjelma:

Vladimir Jurowski & London Philharmonic Orchestra:

Anton Webern: Passacaglia suurelle orkesterille op. 1 (1908)
Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto D-duuri op. 61, solistina Christian Tetzlaff.
Sergei Prokofjev: Andante op. 29 a, Sinfonia nro 3 c-molli op. 44

Kävely ja kulkeminen kaupungilla ja itse konsertti olivat kivaoja piristyksiä normaaliin päivän. yhdessä oli mukava kulkea ja kokea pari kivaa päivää! Näistä osaa nykyään olla onnellinen ja iloinen - ymmärtää jo hyvin, että moni asia on todellakin ilon ja onnen aihe - jotenkin se on niin vahvasti nykyään mielessä.

Illalla, jo kotona ja juuston ja punaviinilasin äärellä, kesken mukavan ja leppoisan juttelun, äidille tuli huono olo - meinasi pyörtyä siihen saman tien, omalle tuolilleen. Talutin hänet sohvalle, ohjasin juomaan vettä ja ottamaan nitron. Olo koheni onneksi pian.

Säikähdin valtavasti - olen kokenut tällaisen pari kertaa aikaisemmin; ensimmäisen kerran jo teininä kun äidin isä kuoli syliini - vapisevin sormin yritin silloin avata nitropurkkia, en saanut sitä auki ja tabettia esiin tareeksi nopeasti. Vaari kuoli. Tuo tilanne on kulkenut mielessä elämäni läpi; paljon olen miettinyt, tajusiko vaari lähtönsä hetkellä, että yritin auttaa? Lähtikö hän elämästä nähden, että hänen lapsenlapsensa yritti antaa lääkettä, huusi vaaria, piti häntä kiinni ja oli epätoivosta kauhuissaan? Tämä hetki ja tunnelma tuli nyt toisintona mieleen, vuosikymmenten takaa kun kysyin äidiltä missä nitrot ovat enkä sitä purkkia heti hänen käsilaukustaan löytänyt, edes kaadettuani sisällön lattiamatolle. Sitten se löytyi, kukkarosta, ja sain sen annettua idille. Vanhin lapsi oli tilanteessa mukana, paljon rauhallisempana kuin itse olin. Onneksi kaikki meni sitten hyvin. Äidin huono olo palasi vielä parin tunnin pästä - kun olimme istuneet vielä sohvalla ijuttelemassa ja juoneet toiset lasilliset punaviiniä.

Yö menbi hyvin ja tänään sunnuntaina on kaikki mennyt hienosti. Söimme rauhaisan ja tyttävän aamupalan, puuhailimme kotisalla: kaikki hyvin!

Tänään, aamupalanm jälkeen, kävimme ajelemassa ja katselemassa maisemia, paikkoja - ja kukkakauppoja! Äiti osti meille kukkia; lapsille omat kukat kullekin - aloen, pikku-orkidean, kaktuksen. Ja minulle neljä pientä syklaamia ikkunalle - kaikki neljä eriväristä punaista! Ne ovat ikkunalla ja näen ne aamusella kun silmäni aukaisen ja ikkunalle katson. Itselleen hän osti kurkuman - hauskat violetit kukat pitkien kukkavanojen päässä; suuri kukka, varmaan lähes metrin mittainen kaiken kaikkiaan. Pakattiin se makuuasentoon auton takapenkille - toivottavasti kulkee ehjänä kotiin asti. Ajomatkan äiti ja veli jakavat keskenään - aika hienoa, että äiti vielä jaksaa ajaa noinkin pitkää matkaa!

Lähtivät ajamaan kun olimme syöneet- tein porsaan sisäfileen uunissa, uuniperunoita ja myös muusia; kaksia perunoita siis - ja kaikki meni! Meni myös porkkanaraaste, kastike, iso määrä mehua ja maitoa ja jälkiruuaksi ostamani Lapin lakka kermavaahdon kanssa. Olimme jälleen hälisevä ja kivasteleva perhe pöydän ääressä - ja sekö tuntui ihanan onnelliselta!

On taas monen monta syytä olla onnellinen! Ja olenkin - sydän ihan meinaa pakahtua!

Kiitos tästä viikonlopusta. Kiitos elämästä - on se ihan mukavaa, aika ajoin!

Raskas viikko


Olipa rankka viikko! Aamuisin ylös kuudelta, pientä kotihommaa heti alkajaisiksi - kun ei illalla aina ehdi eikä jaksa kaikkea järjestämään. Eli aamu alkaa eläinten ruokkimisella samalla radiota kuunnellen ja keittiötä siivoillen ja pyykkiä ripustellen yms tunnin veran, sitten töihin ja kotiin kahdeksan-yhdeksän tietämillä. Paitsi keskiviikkona jolloin meni yöhön saakka ja samalla missasin koulun vanhemapainillan. Tosi harmi - mutta olin arvannut, että näin kävisi ja kertonut asian eteenpäin - ja luvannut parille vanhemmalle järjestää nelosluokalle kahvilanpito-päivän paikallisen kirpputorin yhteyteen jossa luokka saa rahaa kassaansa. Olen siellä sitten hommissa ja passissa koko päivän, lasten ja vanhempien tukena ja apuna! Lokakuussa on moista luvassa.

Työtilanne on tosi raskas nyt; teen useamman henkilön homman kun firmassa on rekrytointikielto sen jälkeen kun meiltä irtisanottiin/annettiin irtisanomispaketit isolle joukolle ihmisiä - kustannussäästösyisä. Nyt hommia on ihan sikana meillä jotka olemme jäljellä - päivät venyvät yöhön ja viikonloppuihin mutta lisää porukkaa ei tietenkään voi palkata - eikä mitään lisäkorvausta ole meille tiedossa jotka teemme monen homman.

Iltaisin olenkin sitten ihan naatti - teen jotain ruokaa lapsille, pidän minimitasoa yllä kodin hoidossa ja yritän pysyä tolpillani. No; pidän työn teosta ja aktiivisesta elämästä...

Nyt on viikonloppu; kerron huomenna lisää miten elämä muuten menee eteenpäin. Meneehän se - tietenkin! Uutisia en ole ehtinyt seuraamaan mutta sen huomaan, että poliitikot ovat todellisia poliitikkoja Suomessa(kin) - lusmuilevat nyt tosi rankasti ja siirtävät kaiken päätöksenteon tulevalle hallitukselle; ikäänkuin Suomessa ei tällä hetkellä olisi ollenkaan vastuullisia poliitikkoja ja kykyä tehdä mitään päätöksiä mistään. Taitaapi olla niin, että poliitikoiksi valikoituua ainaja yhä alati vain ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita ihan muusta kuin siitä, että saataisiin asioita eteenpäin ja omien viiteryhmien ja maan asioita hoidettua. Julkisuus ja vallan tuoma näkyvyys ovat parasta mannaa näille henkilöille, aivan ilmiselvästi. Uusi pääministerikin puhuu jo heti muutaman viikon jälkeen itsestään kolmannessa persoonassa ja kaikki vastuussa olevat poliitikot spekuloivat seuraaviwn vaalien tuloksista. Mikseivät he tee niitä päätöksiä nyt joihin viittaavat mukamas tulevina hallituskumppaneina. YÄK - ällöttävää!!!

Paska homma. Ketähän sinne vallan kamareihin uskaltaa ylipäätään äänestää. Rouva Kiviniemeä? Never - näiden näyttöjen perusteella!