Palmusunnuntaina alkaa hiljainen viikko

Palmusunnuntai. Aurinko paistaa ja sää on hieno. Meillä ei tänään käynyt yhtään virpojaa eikä tänä vuonna kukaan omista lapsista enää virvo. Viime vuonna vielä virpoi - viime vuonna meillä askarreltiin vielä kymmeniä virpomavitsoja. Se aika on nyt ohi - haikeaa.

Mielen on muutenkin vallannut outo haikeus ja olon apeus. Miksi tehdä mitään, miksi yrittää ja pusertaa kun mikään ei tunnu johtavan mihinkään. Töitä en saa vaikka miten töitä haen. Olen yksin kodissa ja kaupungilla, teiden vierustoilla ja metsäpoluilla – aina vain yksin.

Elämä on kaunista mutta oma olo sellainen, että voisi jo muualle tästä joutaa... Mietin viime vuoden palmusunnuntaita jolloin juttelin vielä kahden sen jälkeen maailmasta poistuneen sukulaisen kanssa. Maailma on nyt erilainen samlla kun se on ihan samanlainen.... Yhden ja kahden kohdalla voi tapahtua maailmanloppu, muutn maailma menee eteenpäin kuin aina ennenkin.

Katselen luontoa ja kukkia. Kukkia ja kaikkea luontoon liittyvää rakastan yli kaiken. Kaikki kaunis antaa voimaa ja virtaa – ja se saa myös monet muut - varsinkin suvun miehet jotka ovat vahvoja ja menestyviä, kunnollisia ja asiansa osaavia – naureskelemaan. Olen kukkia ja hyönteisiä ihaileva täti.

Keittiön pöydän kulmalla on ruukku jossa pikkunarsissit avaavat kohta nuppunsa. Ruukuissa on ruohon siemeniä; pääsiäispyhiksi niihin kasvaa vihreä pikku-nurmi, pääsiäisruoho. Lasisessa vaasissa omenapuun oksat avaavat nuppuja, tulisko niihin pienet tuoksuvat kukat pääsiäiseksi?

Nukuttaa ja olo on kuin hakatulla madolla, vaikka en ole muuta tehnyt kuin kotihommia ja ruokaa lapsille laittanut. Tämä on sitä masennusta joka seuraa ”vääjäämättä” työnhakijaa joka tekee työtä työnsaannin eteen mutta mitään ei tapahdu.

Olen unohtunut tänne nurkkiini – eikä kukaan kaipaa missään, millään lailla. Voisin poistua vasemmalle aivan hienosti – jollei noita lapsia ja omaa äitiä olisi. Miksi pitää näin kitua ja kärvistellä – jollei minusta tosiaan ole mitään iloa enää kellekään, mitenkään? Onko enää koskaan, missään - kellekään?

Yritetään vielä. Yritän jaksaa. Vielä en asu sillan tai veneen alla – mutta kaukana ei ole se aika enää.

Bostonlankaa ja kotieläimiä

Lankakaupan ikkuna houkutteli sisään.

Ikkunan takana on kovin valoisaa. Kevät tulee vaikka kylmä on. Hiihtelemään pääsee vielä monta kertaa!

Siinä ovat uudet lankakerät.
Neonväri ei tule esiin kuvassa.

Hankin lanka-alennusmyynnistä viime viikolla paksua neon-väristä Boston-lankaa. Hullu kun olen, menen lankamyymälään heti kun pääsen - ja ulos en sieltä pääse jollei ole jotain mukaan hankittu! Huijaan itseäni ostamalla alennuslankoja - ja sitten olen kuin tupakoija joka on tupakkilakossa - kärytän sätkää salaa jossain pimeässä paikassa. Minä tulin lankojen kanssa kotiin ja melkein vielä ulkovaatteet päällä loin silmukat puikoille ja aloin neuloa.  Aah, mikä olo... ihanaa! Olo oli eufoorinen - neulomisessa on joku koukku josta en vain irti pääse!

Sitten piilotan lankapussin jonnekin sohvan taakse piiloon... on huono omatunto repsahtamisesta, rahan tuhlaamisesta. Ja sitäpaitsi: minullahan on lankaa ennestään vaikka kuinka paljon; silti piti taas uutta saada, Hyi hyi!



Sukat ja yksi nilkkalämmitin, toinen
vielä puikoilla. Tulipa valjun
värinen kuva, mihin väri meni?

Neuloin sukat. Kirkuvan sähäkät, neonväriset sukat jotka nähdessään naapuri piti molempia käsiä suun edessä ja kuiskasi "Ei voi olla... Herran Jumala. Ihana kamalat..." Ja kovempaan: "Miksi sie olet noin kamalaa lankaa mennyt ostamaan? Noistahan saa migreenin. Kuka tommosia voi käyttää, niistähän tulee paha olo."

Noh, meikäläinen on ilmeisesti hyvin omituinen ihminen! Minusta räväkät värit on hauskoja, varsinkin pienissä asioissa. Niinkuin nyt sukissa esimerkiksi. Tai miksei alsuvaatteissa tai muussa pienessä - ikäänkuin mausteena!

Tossut vasta valmistuneina, iltavalossa

Lankaa jäi jäljelle, tein tossut vihreällä. Sitten jäi vielä hiukan lankaa - tein niistä nilkan lämmittimet! Siis en ranteisiin vaan nilkkoihin - tulee ihanan lämmin olo, tällaiselle ikuiselle vilukissalle! Keskimmäinen lapsi omi tossut samantien itselleen, sukat laitan kaappiin odottamaan käyttäjää. Nilkkureita aloin itse käyttää samantien!



Mitä näistä neuloisi... hmm.

Ostin myös kaksi kerää Novitan Säde-lankaa joista yritän keksiä jotakin kivaa... Joku kiva kaulahuivi lienee ainut käyttökelpoinen noista - mutta saako noista kahdesta jotakin, yhdistämällä sillä tavalla, että tulee kivan näköinen lopputulos? Enpä vielä tiedä... Täytyy tutkia!

Eläinmaailma on kevään tullen vilkastunut, niin kotona kuin pihapiirissäkin. Metsähiiri, joka on muuttanut pation alle, ikkunan ulkopuolelle jossa se elelee syömällä lintujen pudottamia siemeniä ja murusia. Eilen keksimmme, että kyseessä onkin äiti-hiiri jolla on kaksi aivan valtavan ihanaa ja pientä poikasta, emoa hiukan tummempia - ne saivat tulla pesän ulkopuolelle eilen. Siinä ne möyrivät lumessa ja vilistivät lintulaudan alle hakemaan ja syömään siemeniä. Yllättävän pelottomia ovat, se täytyy sanoa. Vilistävät lujaa ja löytävät syötävää, istuvat sitten niille sijoilleen keskelle lumikasaa, kietaisevat hännän ympärilleen ja alkavat syödä. Suloisia ovat, pikku-pallerot.

Katti päivälevolla

Tiedän aivan hyvin, että monen mielestä minun juuri nyt pitäisi avata ovi ja laskea kissat ulos pyydystämään hiiret. Mutta en raaski! Päinvastoin, en laske nyt kollia ollenkaan ulos ennenkuin myöhään iltapimeällä kun hiiret ovat jo piiloissaan. Pikku-kissa ei saa yksin ulos mennäkään. Ei sekään kyllä niin kovin pieni enää ole, sillä oli kaksivuotis-syntymäpäivä alkuvuonna. Katti parhaassa iässään!

Kolli on jo harmaantunut.

Pari vuotta sitten meillä oli hiiriä puutarhassa asustelemassa viimeksi. Silloin kolli napsi ne suuhunsa sieltä yksitellen, koko suku taisi mennä siinä. Ainakaan niitä ei ole näkynyt ennenkuin nyt.  Varmasti nyt käy samoin jossain vaiheessa - yritän kyllä vielä antaa niiden nauttia elämästä, jos vain voin. Onhan pihapiirissä harakoita ja variksiakin; ne pyydystävät helposti pieniä jyrsijöitä. Ja näimme myös haukan reilu viikko sitten tässä lähellä - ylhäällä, oikeastaan. Korkealla lensi, varikset laumana ahdistelivat sitä.

Miten lie ovat hiiret, tai tuo emo joka varmasti on synnyttänyt poikasensa pesässään jokunen päivä sitten, tänne osanneet muuttaa, sitä mietin. Tulee mieleen satukirjojen tarinat hiiriperheistä ja niiden sievistä kodeista...

Talvi jatkuu - mikäs siinä

Vaasiin keräämäni koivun oksat alkoivat vihertää. Ihanaa!

Aurinko paistaa ja sää on kylmä. Sään puolesta voi vielä hienosti hiihtää, luistella ja nauttia kevään valosta. Tuuli tekee posket punaisiksi ja jäädyttää korvat ja sormet. Mutta valoa on paljon! Öisin saa nauttia revontulista – jos osaa mennä ulos oikeaan aikaan, katsoa pohjkoiustaivaalle. Ihanat vaaleeanvihreät  loimut saavat hengen salpautumaan!

Kävimme hienossa kahvilassa nauttimassa kalliit ja hyvät kahvit!

Olin viikonlopun äidin luona – hän kävi päiväseltään ensin täällä meillä; käväisimme kaupungilla ja äiti muisteli menneitä ja nuoruutensa ihania, menneitä aikoja. Äidin muistelut ovat jotenkin surullisia, samalla kun ne ovat tietenkin hänen kannaltaan ihania... Mieltä painaa ja surettaa se, että monet vanhat ystävät  ovat kuolleet. Äiti ihmettelee milloin on hänen vuoronsa – eikö jo nyt... Sitä on välillä vaikea, jopa tuskallista kuunnella. Ymmärrän sen, tavallaan. Mutta en haluaisi kuulla... Mutta suurin osa ajasta oli meillä kuitenkin kivaa - katseltiin tavaratalon hienoja juttuja - huonekaluja joista monet ovat toisintoja 50- ja 60-luvun tutun oloisista huonekaluista. Kankaita, asioita, vaatteita... oli kiva katsella ja hiplailla kauniita tavaroita! Äiti osti kirjan itselleen kotiin viemiseksi, itse en mitään. Käytiin mummin vanhimman lapsenlapsen luona kylässä. Lapsi itse oli siivonnut kotinsa kiiltäväksi, keitti meille kahvit jotka tarjosi sinivalkoisista kukkakupeista. Veimme hänelle sushia tuliaisiksi;  se oli mieleinen tuliainen, samoin kukat kotiin.

Oli oikein mukavaa - ja nuoren kotona oli tosissaan sikasiistiä! Sitä hän itsekin mainosti niin meille kuin puhelimessa kaverillekin. Olipa hyvä kun mentiin käymään - tuli koti noin hienoksi!



Vaalean kakun pinnalle tupsutetaan
vielä tomusokeria kaunistukseksi

Leivoin sunnuntaina äidille appelsiinikakun. Yritän aina leipoa jotakin uutta, sellaista mitä en ole tehnyt hetkeen. Pullaa, kaurakeksejä ja maustekakkuja on tullut leivottua enemmän. Samoin sämpylöitä ja talvella tietenkin runebergeja.

Nyt sitten leivoin appelsiinikakun, äidin omasta ehdotuksesta. Kaivoin reseptin netistä, kun olin ensin katsonut äidin vanhaa keittokirjaa vuodelta 1950. Hänen äitinsä, mummini, oli sen nuorelle tyttärelleen antanut aikoinaan. Tein sitten kuitenkin kakun netin reseptin mukaan – siitä sai käsityksen, että resepti oli kirjoittajan ihka oma. Kun istuimme kahvipöydässä kaukkua ja kahvia nauttien, katselin uudestaan vanhaa ruutukantista keittokirjaa – ja huomasin, että resepti oli aivan täsmälleen sama kuin se, jonka mukaan kakun leivon. Määrät, ainesten järjestys ja paistolämpötila olivat prikulleen samat kuin netissä. Jotenkin tuli pettynyt olo; nettiin voi tietenkin kuka vain kopioida omiin nimiinsä vaikka mitä – ja niin tekeekin.

Vuokraemännän kahvikuppi

Kakku onnistui ja oli hyvä mutta hyi hyi sille naiselle joka sen on nettiin laittanut. Ei ole sinun reseptisi!

Olen hiihtänyt ja nauttinuyt kevään kirkkaasta auringosta joka loistaa siniseltä taivaalta ja valkoiselta hangelta tosi kirkkaana. Aurinkolasit kannattaa laittaa silmille kun nyt ulos lumiseen maisemaan tai jäälle menee, muuten tulee lumisokeus! Se on kurja vaiva, olen sen kahdesti kokenut ja silmät ovat ikuisesti valonarat. En tietenkään ymmärtänyt ottaa aurinkolaseja hiihtoretkelle mukaan joten yritin olla "valaistumatta" liikaa! Kymmenen kilometrin hiihtolenkki sai meikäläisen huonokuntoisen ihan sipiksi. Voih!

Vähän väsynyt kaveri

Chinchilla ja muut eläimet pitävät päivittäin mukavaa seuraa kun tässä keittiön pöydän ääressä kotona aikaa vietän, koneen äärellä työpaikkahakemuksia täytellen, puheluja soitellen. Chinchilla haluaa saada ruokaa keittiössä niinkuin muutkin eläimet, kissat kiehnäävät ja tekevät temppujaan, kisailevat. Marsu on hiljaisempi mutta huutaa, jollei ruokaa tipu...

Kissa katsoo kun hiiri puuhailee
auringonkukan siementen kimpussa.

Ulkopöydän alle on muuttanut pieni suurikorvainen metsähiiri. Sitä tuijottavat kissat innosta aivan jäykkinä. Ja hiiri vain popsii linnulle tarkoitettuja siemeniä aivan innoissaan, pelkäämättä. Saa nähdä kuinka kauan hiiri vielä saa  siemeniä popsia ennenkuin kolli sen hengiltä saa. Varis ja harakka kävivät sitä aamupäivällä jo ahdistelemassa.

Colette: Chéri ja Chérin loppu

Molemmat kirjat kirjaston lasitasolla. Kannattaa lukea!

Colette on ranskalasien kirjallisuuden suuria nimiä, elintavoiltaan aikansa superjulkkis. Hän eli pitkän elämän ja sai aikaan skandaalin toisensa perään. Hän oli nainen joka ei koskaan hymyillyt valokuvissa - eli kuin miehet ja oli kohujulkkis jonka ympärillä tapahtui aina.

Romaanin Chéri Colette kirjoitti ennen ensimmäistä maailmansotaa, aikana jota kutsutaan käsitteellä Belle Époque ("kaunis aika"). Tarina tapahtuu Pariisissa jossa nuori – tarinan alkaessa 25-vuotias kuvankaunis mies Frederic Peloux - jota kaikki, vaimoa lukuunottamatta, kutsuvat Chériksi, elää suhteessa häntä 30 vuotta vanhemman kurtisaani Léan kanssa. Léa on Chérin äidin, Madame Charlotte Peloux'n hyvä ystävätär. Kirja on kevyt ja iloisen oloinen mutta kirjan syvyys ja kerrokset paljastuvat lukemisen edetessä.

Ranskasta ja Priisista innostuneen ihmisen on myös hauska lukea kirjaa joka kuvaa Pariisia ja pukeutumista, sisustusta ja elämää - vaikkakin hyvin valtaväestöä erilaisemman ihmisryhmän - ylipäätään Pariisissa sata vuotta sitten. Kurtisaanien elämä juonitteluineen ja juoruineen, palvelusväkineen ja tapoineen on kiinnostavaa. Koko elämän keveys aistillisuuden tavoitteluineen on jotenkin – erilaista ja viehättävää, samalla kun ihmisten kuvaus on hienoa ja ajatusmaailmaan on helppo samaistua.

Kirjan lopussa Chéri menee naimisiin toisen kurtisaanin nuoren ja herkällä tavalla kauniin Edmée –tyttären kanssa, äitinsä vaatimuksesta. Samalla päättyy suhde Léaan. Vasta naimisiin mentyään huomaavat molemmat, niin Léa kuin Chérikin, rakastavansa toisiaan siitä huolimatta, että kuusivuotinen suhde kurtisaaniin on ollut lähinnä pojan ”kouluttamista” – heille molemmille. Tunteet ovat yllätys – ja se johtaa toisessa kirjassa, kuten kirjan nimikin kertoo, Chérin loppuun.

Toinen kirja on kirjoitettu kuusi vuotta ensimmäisen jälkeen – myös kirjan tapahtumat ovat edenneet suunnilleen saman verran. Chéri on ollut sodassa ja maailma on muuttunut sodan aikana. Pariisi ei ole enää entisenlaisensa, ei myöskään Cheri tai hänen maailmansa. Ulkoisesti hän on yhä kuvankaunis mutta siäisesti hän on muuttunut. Hän on yhä naimisissa Edméen kanssa, äiti on samanlainen juonija ja juoruilija kuin ennenkin – mutta Chéri ei pääse irti pakkomielteestään Léaan. Vaimo tekee työtä ja on suhteessa sairaalan lääkäriin, Chéri tietää tilanteesta. Itse hän on kykenemätön solmimaan suhteita. Hän käy kerran tapaamassa Léaa mutta löytää vanhan naisen. Sitä Léaa jonka hän muistaa, tahtoo muistaa, ei enää ole.

Kirja kertoo omalla hienolla tavallaan Chérin ajatumisen umpikujaan ja yhä pahenevaan yksinäisyyteen ja omaan sisäiseen elämään pakenemiseen. Kurtisaanien ja vanhempien naisten keskellä ikänsä elänyt poika – rahallisesti rikkaana vaikka ei töitä koskaan tehnytkään. Naiset ovat hänet elättäneet, kasvattaneet – ja luoneet.

Coletten tapa kirjoittaa on hieno – mitäpä muuta hänestä, suuresta kirjailijasta, voi sanoakaan. Itse mietin lukiessani, saisinko selvän kirjasta ranskan kielellä; suomennosta lukiessa mietin monasti, miten kirjassa on jokin asia sanottu.

Kirjat on filmattu kaksi kertaa elokuvaksi, ensimmäinen tehtiin jo 1950 jolloin Colette vielä eli.  TV-filmaus niistä on myös tehty kahdesti Ranskassa. En ole nähnyt niistä yhtäkään – enkä ole varma haluaisinko edes. Kirjan synnyttämä mielikuva ja maailma on hyvin tuoreena mielessä – Boulognen metsä, budoaarien tunnelma vaaleanpunaisine verhoineen ja naisellisine tuoksuineen ja tunnelmineen. Naisten aistilliset vaatteet ja toisaalta vanhenevan kurtisaanin periksianto vanhuudelle ja mukana tulevalle kaksoisleualle ja lihomiselle. Niin inhimillistä, niin paljon turhamaisuutta – niin ajatonta. Ja niin surullista – elämän hiipuminen kukkeudesta ja elämänilosta turhautumiseen, lopun rupsahtamiseen ja kauneuden muuttumiseen. Siihen kuinka kaipaus ja rakkaus pitävät pihtimäisessä otteessaan, irtipäästämättä, vaikka kuinka rimpuilisi.

Upeasti kirjoitettu tarina – ensimmäinen osa oli huomattavasti kakkososaa positiivisempi mutta toista ei voi olla lukematta jos on ensimmäisen lukenut.

Tänään käyn kirjastosta etsimässä lisää Colettea!

Naisen elämää, naistenpäivän pieniä mietteitä

Naistenpäivän siivous oli kunnollinen:
matot, tyynyt ja peitot ulos lumeen, niinkuin mummi opetti!

”Olis aivan hirveetä jos pitäis elää yksin.” ”Suurin unelma elämässä on elää toisen kanssa, toisen jota rakastaa ja joka rakastaa.” ”Mun unelma on elää niin ihan normaalia elämää, tavallista elämää läheisten ja ystävien kanssa”. 

Katsoin juuri televisio-ohjelmaa jossa kaksi vakavasti sairasta ihmistä kertoi elämästään. Heille, niinkuin monelle muullekin ihmiselle on tärkeintä elää sellaista tavallista arkea jota ihmiset normaalisti elävät – sellaista jossa on koti, työ ja läheisiä. Tehdään tavallisia asioita niinkuin vaikka tehdään ruokaa, siivotaan ja puuhataan yhdessä. Käydään töissä, käydään kaupassa ja huolehditaan päivittäisistä tarpeista. Syödään, saunotaan ja mennään nukkumaan. Rakastetaan ja joskus kinastellaan.

Sellaista elämää toivoo melkein jokainen ihminen, missä päin maailmaa hyvänsä. Jos sellaista elämää jo elää, haluaa jotain lisää – lähteä lomamatkalle Thaimaahan, ostaa isompi ja hienompi asunto. Saada lapsi tai toinen. Ostaa uusi auto. Jotain uutta ja jännittävää pitää saada - muuten on tylsää.

Jos jotain perustavaa puuttuu, ei elämä tunnu sujuvan. Itse olen ollut naimisissa, suhteessa joka loppui. Oli ihanaa aikansa, oli hyvä olla ja kiva tuntea olevansa vaimo – sana joka oli aina ihanaa kuulla olevansa – hienoa sanoa, että ”minun mieheni sanoi...” ja tuntea ylpeyttä siitä, että on pari, osa toisen meitä. Se on se osa elämää jota ilman on vaikea olla – olla olematta yksi meistä, olla vain yksi, minä. Yksin.  

Parisuhteen hedelmät, lapset jäivät. Ne tärketä, upeat ja hienot. Ne, joiden takia eletään – joiden takia täällä ollaan olemassa. Kasvatetaan seuraava sukupolvi, että elämä jatkuisi. Siinä olen jo voiton puolella – kaksi on jo isoja, yksi kohta jo yläkoulussa. Työ takasi sen, että pystyin hoitamaan kaikki lapseni monen vuoden ajan. Kun kaksi isointa pääsi ylioppilaaksi ja löysivät seurustelukumppanin, tuntui että voin hiukan hellittää. Seurustelut päättyivät, löytyi uudet. Aikuisuuden harjoittelu kestää. Onneksi heillä on töitä – ja toivottavasti ensi vuonna jo opiskelupaikka.  

Oma työ hävisi alta – yksi lapsi pitäisi vielä saada aikuiseksi siitä huolimatta. Vielä meillä on koti – niistä tärkeistä asioista elämässä on vain muutama jäljellä ja ihan rehellisesti sanottuna – nekin ovat pois hiipumassa. Missään ei näy asiaa joka tulisi tähän elämään muutosta tuomaan. Mutta  toisaalta; miksi liikaa stressata? Tässä vaiheessa elämää kun paljon on jo saatu ja paljon myös menetetty, on syytä olla onnellinen ja iloinen. Joka päivä on lahja - jakainen päivä kun saa asua omassa kodissa, olla terve ja elää terveiden lasten kanssa on suuri lahja.

Jos kaikki loppuu kohta, on kuitenkin elämää takana. Elämä on ollut monimuotoista ja hurjan kivaa on ollut, monen monta kertaa. Rakastaa olen saanut. Suurta onnea olen päässyt kokemaan. Nyt on tosi vaikeaa, voimat ja elämänhalu tuntuvat ikäänkuin katoavan. Silti; kaipuu monene asian perään on valtava. Mutta millä oikeudella oikeastaan luulen ja kuvittelen, että minulla olisi oikeus, mahdollisuus ja peruste rakkauteen, mieheen, työpaikkaan, kotiin ja rahaan? Oikeuden antaa elämä itse; elämä ilman unelmia ja haaveita tekisi päivistä harmaat ja olosta tylsän. 

Naisen kuva, se kaikkein pyhin.

Silti - siihen normaaliin arkeen jota monet parhaana elämänä pitävät on monella liian pitkä matka. Sumu täyttää näkökentän.

Mitä toisaalta valitan - olenhan sitä saanut jo elää – lapsena, nuorena ja aikuisena. Saanut olla lapsi, tytär, rakastettu, kihlattu ja vaimo ja äiti.  

Jos jossain on mies jonka tulen vielä kohtaamaan ja häneen rakastumaan – en sitä tiedä. Jos jossain on joku tapa jolla voin itseni ja nuorimman lapseni elättää ilman häpeän tunnetta, en sitäkään tiedä. Olen kuilun äärellä, halu hypätä on suurempi kuin ikinä, koskaan.

Tänään on vielä päivä jolloin minulla on koti ja ruokaa kotona. Huomenna on päivä jolloin tarjoan suvulle iltäpäivän ja illan – olen käyttänyt parin viikon budjetin pelkkään huomiseen ruokaan ja siihen, että suku viihtyisi. Tulisi muutama kiva muisto mieliin säilytettäviksi ainakin omille lapsilleni, yhden lapsen seurustelukumppanille joka tapaa sukuamme ensi kerran - ja jännittää sitä. Ja omalle äidille ja siskolle, velsille. Tonen veli ilmoitti jo ajoissa, että hän ei viivy perheineen kovin kauan; on kiire lapsen matsiin aamulla.

Omaa mieltä kalvaa alemmuus - en ole menestynyt ja teen asiat aina jotenkin väärin. Olen köyhä ja aikaansaamaton, vanhoihin asioihin kangistunut, näpräilen elämäni kanssa enkä saa koskaan mitään aikaiseksi. Kasvatan lapseni yksinhuoltajana  kun en onnistu saamaan itselleni kunnon miestä – olen nainen joka on se suvun hölmöliini; ei osaa oikein kunnolla mitään, en onnistu missään - näprään kaikkea pientä - kuvaan kukkia ja kitken kukkapenkkiä kun pitäisi kaivaa salaojia ja remontoida kellari... 

En ole se penaalin terävin kynä – sinisilmäinen ja naivi olen; helppo huijattava ja mokaan mahdollisuuteni kerta toisensa jälkeen. Sukulainen, jonka tapaamisesta on hyvä selviytyä nopeasti, palata omaan elämäänsä liikaa aikaa tuhraamatta.

Se, että ei kelpaa niille joista tykkää, on elämän suurimpia tragedioita. Se, että huomaa läheisen iihmisen häpeävän, on asia jota hautoo mielessään hyvin pitkään. Siitä on vaikea, todella vaikea päästä yli. Vaatii pitkää kypsyttelyä – ennenkuin sen edes itselleen myöntää.

Tänään toivoisin, että jollei elämä mihinkään muutu, haluan pois. Pois elämästä. Mutta sellainen luuseri en ole – pidän mielipiteeni ja jatkan edelleen elämää. Päivä kerrallaan. Voi olla, että loppumatka alaspäin on pitkä ja kivulias mutta kyllä se joskus loppuu.  Ja voihan olla, että matkalla tapahtuu jotain hyvää - ja että matka ei olekaan sitten loppujen lopuksi alamäkeä!

Huomenna tarjoan kuitenkin ruokaa ja olen iloinen.  Lupaan nauraa paljon. Ja varmasti täällä on siistiä. Toivon niin, että myös veljen perhe viihtyy. Että kaikki viihtyvät, tulee kivaa!

Tiedän naisen, jonka veli pani välit poikki koska sisko oli työläinen ja veli oli päässyt johtajaksi. "Me ollaan eri sosiaaliluokkaa nyt. Meillä ei ole enää mitään yhteistä. Älä ota enää yhteyttä minuun, se aika on ohi." Näin sanoi veli parikymmentä vuotta sitten - ja sisko totteli. Heidän lapsensa, serkukset,  eivät tunne toisiaan ja sisko seuraa veljensä asioita netin ja lehtijuttujen kautta. Työläis-sisko on liian tietämätön, kouluttamaton ja ruma veljelleen. Tuon tarinan kuulin reilu vuosi sitten - se palaa mieleen usein.

 

Tänään on naisten päivä. Olen siivonnut ja laittanut ruokaa. Olenhan nainen ja äiti.

Lumi sulaa, kevät on. Pakkasta odotettavissa

 Takapiha on surkean masentava. Pyykki- ja mattotelineen reuna
pilkottaa ylävasemmalla ja moni polkupyörä on kasan alla. Huh.

Muutama päivä on ollut suojakeliä, lumi on sulanut, räystäät tiplutelleet vettä joka on sitten yön aikaan jäätynyt rapuille ja tien pinnoille vaaralliseksi luunkatkoja-miinoiksi. Koko viikon on ollut plus-asteita päivällä - lumet ovat siis sulaneet vauhdilla. Ja linnut piiskuttavat! Ihanaa! 

Kaikkein ihanimmalta tuntuu, kun yhdeksältä aamulla on jo ihan valoisaa – ja iltapäivä on selvästi pidempi kuin vain pari viikkoa sitten! Valo piristää – näkee kotonakin paremmmin eikä tarvitse lamppuja poltella, sähköä säästyy! 

No – eihän kevät vielä helmi-maaliskuun vaihteessa ala kuitenkaan, varsinaisesti. Vaikka päivä piteneekin. Lunta tulee varmasti lisää – ja niin on lauantaiksi luvattukin lumisadetta. Hiihtämässäkin voisi vielä käydä sitten. 

Olen tämän viikon lumentekovastuussa joten hyvä on varautua lumentuloon. Yksin kun näitä pihahommia tekee on hyvä varata aikaa lumen putsaamiseen. Olisi tietenkin kiva jos olisi pari kaveria joita voisi pyytää apuun – tehtäisiin vaikka vuorotellen toisillemme talkoohommia – mutta kun ei ole kavereita, niin sitten vaan hoidetaan homma niillä välineillä jotka on käytössä: omat kädet, jalat ja talon lapio ja kola!  

Parkkipaikka on haastava putsattava koska autoja tulee ja menee ja painavat pyörät littaavat ja möyhivät sekä sotkevat lunta samalla. Olisi helpompi jos voisi putsata pihan lumesta silloin kun lumi on maassa ihan koskemattomana, neitseellisesti – mutta se ei yleensä onnistu. Siksi toisaalta menen lumitöihin puolen yön tietämillä niin saan olla rauhassa. Tässä talossa asuu kunnollista väkeä; ovat kodeissaan perheen kera ovien ja ikkunoiden takana rauhassa iltakymmenen jälkeen joten silloin voi jo alkaa putsaamisen. Talossa asuu myös ns kyttääjiä; oikeastaan saman perheen mies ja vaimo ja heidän pieni tyttönsä – vahtivat mitä muut tekevät ja sitten seuraa kommentointia ja ohjeita meille tyhmille jotka eivät osaa toimia kuten tämä "järkevä" perhe toivoo. Viime lauantaina minulle käytiin kotiovella sanomassa, että ”Olen tässä jo pitkään seurannut, että teillä varmaan ei ymmärretä, että lumikasoissa ei saa hyppiä. Kasojen alla olevat pensaat menee pilalle ja ne pitää sitten korvata. Oon meinaan seurannut tota teidän toimintaa jo viime vuonna. Mikään ei oo muuttunut. Sama meno jatkuu. Voisitko nyt vihdoin katsoa, että lumikasat saa olla rauhassa.” Kirosin mielessäni kun jouduin  puhutteluun. Laitoin  oven kiinni ja lupsin sanoa omalle lapselle, että kasoissa ei saa hyppiä... Olen kuitenkin sen oloinen, että en halua - enkä osaa - alkaa riitelemään tämän aina happaman ja kiukkuisen naisen kanssa.  

Heidän lapsensa, vitosluokkalainen, ei tietenkään hypi lumessa vaan käyttäytyy aina korrektisti. Kävelee rauhallisesti - ja ohjeistaa jo äidin tavoin kavereita pihalla. "Mun äiti sano et tossa ei saa pelata palloa". Tämä lapsi sanoi myös minun lapselleni, että "Äiti on sanonut, että suhun ei voi luottaa ja että mun pitää varoa kun ollaan yhdessä. Mutta voin mä joskus olla sun kanssa mut sit mun pitää pitää varani ku koskaan ei tiedä mitä sä voit keksiä". Oma lapsi ei halua leikkiä tämän juoruisan lapsen kanssa. Toisaalta sääli, että asiat menevät noin. 

Illemmalla tulin iltakävelyltä ja huomasin, kuika naapurin mies  - yksi mukavista - teki lumitöitä ja antoi samalla oman kuusivuotiaansa mesota lumikasassa ihan meidän ikkunan alla. Kerroin hänelle, että naapurin rouva K oli kieltänyt kasoissa hyppelyn.... Hän tuhahti asialle ja jatkoi kolaamista. Lapsi jatkoi lumessa peuhaamista.

Rasittavaa... Sama nainen huomauttelee pahvilaatikoiden ja maitotölkkien oikeasta roskiin viemisestä, (maitotölkit pitäisi viedä keskustassa olevan K-kaupan takana olevaan säiliöön, pestyinä ja taiteltuina, tietty määrä tölkkejä yhden sisään siististi laskostettuina) rikkaruohojen kitkemisestä ja pihapiirin siisteydestä yleisesti. Minulta hän on ”kitkenyt” kaikki liljat, narsissit ja orvokit jo kolmena kesänä maan tasalle kun olen ollut pois kotoa. Viime kesänä hän oli ”aivan pöyristynyt” kun naulasimme kahta taulua seinään – kello oli noin kahdeksan illalla. ”Ei kai Janika teillä ihan oikeasti tehdä tähän aikaan remonttia? Herran Jumala, me haluttaisiin vähän levätä rankan työviikon jälkeen. Että voitteko lopettaa. Ihan oikeesti.” Perään tulee se katse: Kärsivä, kun pitää näin yksinkertaisista asioista aina jankuttaa. Siis mä en jaksa...

Kaikkeen saa tottua. Salaa olen toivonut, että nämä ilkeät naapurit liukastuisivat jossain ja katkaisisivat koipensa..... Kompastuisivat haravaan tai astuisivat naulaan tms. Miksi pitää olla niin ILKEÄ? Niin POTTUMAINEN?

No, mitenkäs se ajatus lipsahti noin ikävään asiaan. Lumitöistähän tässä vain piti kirjoittamani!

Ongelmana lumihommissa alkaa olla se, minne kolata kaikki lumi kun paikat ovat jo ihan täynnä. Takapihalla lunta on jo yli pyykkinarujen ja polkypyörätelineiden. Monilla on pyörät telineissä läpi vuoden - muita paikkoja ei ole jollei vie sisään tai takapihan ikkunan viereen. Narut olisi pitänyt ottaa pois syksyllä. Olisin tietenkin itse voinut ottaa kun siellä pyykkiä kuivatankin. Nyt - ja jo pitkään - se on ollut myöhäistä. Täytyy  keväällä korjata narut parempaan asentoon. Onneksi pyykkipojat sentään ovat sisällä ja tallessa! Nyt lumi täytyy viedä jo korkean kasan päälle...

Viikko on mennyt totisesti työn haun merkeissä. Olen alkanut ymmärtää, että olen yli-ikäinen töihin; kukaan ei huoli ”aikuista naista”. Toisaalta – meitä on nyt paljon liikkeelläkin.  

Maanantai-aamuna kävin TE-toimistossa – sieltä ei saa mitään apua ja keskustelu uuden yhteyshenkilön kanssa – yli viisikymppinen nainen joka oli saanut siirron maalaispaikkakunnalta väliaikaisesti tänne meidän kohta lopetettevaan toimistoon – oli todella nahkeaa. Hän myönsi, että ei tiedä meidän paikkakunnan tarjonnasta eikä ole auttanut akateemisia työttömiä aikaisemmin. Mitä helskuttia hän siinä sitten teki? Ärsytti ja ärsyttää vieläkin; minulla oli aika ja ns pakko mennä sinne ja apu on ihan nollatasoa. Seuraavan käynnin hän ajoitti syyskuun loppuun. Kiesus!  

Jospa tämä neule valmistuisi viikonloppuna.

Mutta onneksi on oma liitto ja Akavan toiminta! Kävin kahdessa oikein hyvässä tapaamisessa viikon  aikana; tiistaina ja torstaina. Tänään perjantaina kävin yliopistolla koska yritän oppia uusia taitoja kestävän kehityksen ja ympäristöasioiden tiimoilta. Näiden lisäksi olen hakenut muutamaa työpaikkaa, soittanut työnantajille ja todellakin yrittänyt saada muutosta tähän tilanteeseeni.
 
Neulonutkin olen – tosin en ole saanut puseroa valmiiksi vielä. suurilla puikolla neulon – englantilainen Debbie Bliss Winter Garden on paksua lankaa - hienoa villa-pellava-silkki-sekoitetta josta syntyy valmista nopsaan. Ainakin teoriassa! Yritän saada puseron pian valmiiksi. Tänään ehkä, jopa.

Dieetti on kestänyt reilun viikon mutta maha on yhtä iso kuin aloittaessani. En tiedä kuinka paljon painan, mutta maha on iso. Kuvittelin, että jos jätän sokerin ja vehnäjauhot ja syön terveellisemmin, pääsee eroon pallomahasta nopeastikin.... Voih, taitaa kestää vielä ennenkuin saan kapena vyötärön takaisin! Vai saanko edes?