Jo Nesbøn Kukkulan kuningas

Dekkareita on helppo lukea - ja niitä on helppo katsella telkkarista. Itseltäni on hävinnyt elämänmuutoksen myötä keskittymiskyky sellaisiin vaativiin asioihin kuten paksuihin kirjoihin, suuriin käsitöihin tai oikeastaan mihin vain sellaiseen, jossa pitää pystyä keskittymään useampi tunti kerrallaan. Olipa syy tähän elämäntilaan mikä hyvänsä - päällä jylläävä työttömyys ja stressi selviämisestä elämän kanssa, lasten elämän haasteet tai muut paineet ja pelot, ikä tai vielä tuntematon muu syy kuten jokin piilevä sairaus - on helpoin tapa tappaa aikaa käydä lyhyillä ja reippailla kävelyillä, hoitaa kotia ja tehdä pieniä käsitöitä kuten sukkia, pipoja tai lapasia. Tai kuunnella musiikkia.

Kirjat joita en pysty lukemaan muutamaa lukua enempää on korkeana pinona kirjoituspöydän nurkalla. En osaa lukea Ulla-Lena Lundbergin Jäätä, en Balzacia tai Galbraitia. Iso kasa ruotsalaisia väkivallalla hekumoivia kirjoja on niinikään jäänyt kesken. Roslund & Hellström ei mene jakeluun; en pysty.

Viime viikolla noukin käteen Jo Nesbøn Huvudjägaren -kirjan joka on olemassa myös suomeksi nimellä Kukkulan kuningas. Sain kirjan ruotsalaiselta tutulta osana suurta laatikollista dekkareita ja muita kirjoja jotka hän oli heittämässä pois. Nyt tartuin Nesbøn kirjaan - ja yllätyksekseni se alkoi vetää ihan saman tien! Yksi luku ja toinen, kolmas ja neljäs; sivu sivun perään - hei, osaan taas lukea, pystyn tähän!

Jo Nesbø tunnetaan Harry Hole -poliisiromaaneistaan. Pääkallonmetsästäjä Roger Brown (Mikä nimi norjalaiselle rekrytointikonsultille!!!) on henkisesti vähintäinkin Harry Holen serkku vaikka onkin pienikokoinen ja maalattu fyysisesti keski-ikäistä ja viinaan menevän poliisin vastakohdaksi. Roger Brown on kirjan päähenkilön, johdon rekrytointikonsultti - ja hän on jokseenkin vastenmielinen persoona, se täytyy sanoa. Kirja kerrotaan Brownin minä-kertojan suulla josta voi tietenkin heti arvata, että vaikka kirjassa on hengästyttävän paljon Harry Holemaista Oslossa juoksentelua ja erinäisiä ruumiita alkaa hiljalleen ilmaantua, ei minä-kertoja tietenkään voi kesken kaiken kupsahtaa kuolleena maahan, vaikka lähellä se useammankin kerran on. Ja täytyy sanoa, että Jo Nesbøn mielikuvitus erilaisten ällöttävien tapahtumien keksijänä on hyvin mielenkiintoinen. Todennäköisesti osa huussikuvauksista on miesten mielestä hauskempia ja huvittavampia. Itseäni ne ällöttivät; liekö kyseessä sukupuoli, tiedä häntä. Tällainen sovinistinen ajatus pohjautuu omiin kokemuksiin sekä nuoremmista ja vanhemmista miehistä.  Kakkahuumori on tuntunut suovan heille rajattomasti hauskuutta... Ällötys oli itsellä välillä selaista, että pidin tauon lukemisessa - mutta pieni osa kirjaahan se vain oli, onneksi. Kirjan luki ahmien parissa päivässä hidaskin lukija, kaikki 238 sivua. På svenska siis.

Roger Brown on pieni mies kooltaan mutta headhuntereiden parhaimmistoa; hän valitsee maan parhaat johtajat suuriin yrityksiin ja tietää, kuinka aina paras mies valitaan parhaalle paikalle. Jokainen Brownin suosittelema ehdokas on aina valittu tehtäväänsä - ja hyväksi havaittu. Brown on taitava peluri ja kirja alkaakin mielenkiin toisesti uuteen johtajan pestiin haastateltavan henkilön ja tilanteen kuvaamisella. Brown osaa rahastaa  tiedoillaan ja taidoillaan, hän on taitava peluri monessa mielessä. Hän myös elää kaksoiselämää rahoittaakseen kalliin elämän tapansa. Hän on naimisissa ihanan ja upean Dianan kanssa - ja Dianalle vain paras ja kallein on tarpeeksi hyvää, olipa kyseessä koti hienostoalueella, vaatteet, korut tai ulkomaanmatkat. Diana haluaa lapsen mutta Roger ei - hän on liian kiintynyt vaimoonsa jakaakseen hänet edes yhteisen lapsen kanssa. Lapsen sijaan Diana saa taidegallerian. Ja se maksaa. Jokin keino rahoittaa kallis elämä on keksittävä. Dianan galleriaan  saapuu jo vaimoon tutstunut taiteesta kiinnostunut Clas Greve, joka on lähes täydellinen ehdokas GPS-yritys Pathfinderin johtajaksi. Ja näin päästään kirjassa nopeampaan tempoon ja tapahtumiin jotka eivät lopu ennen loppua!

Kirjassa on toki yhteiskuntakritiikkiä aitoon Nesbø-tyyliin; rikkaita ja pinnallisia länsi-oslolaisia pilkataan hienostuneesti; Brown itse on alunperin köyhistä oloista noussut opportunisti jonka kasvukipuja analysoidaan tapahtumien tuiskeessa.

Kirja on melkoisen täydellinen toimintajännäri! Oslokin tulee hiukkasen tutummaksi kirjan sivuja lukiessa; Oslo on jakaantunut selvemmin rikkaaseen länteen ja köyhään itään, se tulee tässäkin kirjassa selväksi. Lukiessa kulkee mielessä Harry Hole kuin haamuna; varmasti tämä kirja on jotenkin helpompi lukea jollei ole vielä paneutunut Harry Holen huuruiseen poliisintyöhön!

Jos on tekemisissä rekrytointikonsulttien kanssa asiassa tai toisessa - kuten itse olen, työn hakijana - antaa tämä mukavaa lisäväriä yritysten rekrytoinitproblematiikkaan. Mielenkiintoista, sekin!

Kirjasta on tehty elokuva. Norjalainen elokuva näyttää saaneen keskinkertaisia arvosteluja; jostain luin, että myös jenkkiversio on ollut tekeillä. Ehkäpä sekin on jo olemassa! Yritän kaivaa senkin vielä esiin; näin siinä aina käy kun saa käsiinsä jotakin joka vie mukanaan: haluaa nähdä kaiken!

Eikun lukemaan! Oikein hyvä kirja hiihtolomalaiselle - jos ei ole lunta, ei kaunista säätä ulkoiluun niin aina on hyvä sää kirjalle!

Päiväretki Helsinkiin ja eduskuntataloon

Kaikuva käytävä

Sunnuntai-iltana soitti lapsuudenystävä kotiseudulta ja kysyi, lähtisinkö hänen seurakseen ostoksille, hän kun on nyt talvilomalla ja puoliso töissä. Hän on pitkään ollut aikeissa käydä ostamassa verhot olohuoneeseen ja keittiöön, pöytäliinan kuluneelle keittiön pöydälle. Ulkoiluvaatteetkin ovat uusimisen tarpeessa. Olisi kiva nähdä ja "humputella". Kerroin, että meikäläinen ei oikein minnekään tästä uskalla lähteä, muuta kuin kävelylle ulos. No money, no funny...

"Ei kun nyt lähdet kyllä ulos, tulet makutuomariksi ja pidetään kiva päivä. Et tarvitse rahaa kun junamatkaan. Minä tarjoan  kahvit ja pullat." Vielä epäröin; on noloa, kun ei ole rahaa sentin senttiä. Ja täytyy sitten pullatkin ottaa vastaan... "Hei Janika, sinä olet kuskannut minua autolla niin monta kertaa ja jouluna tarjosit glögit ja viinit, joulutortut ja kahvit. Nyt on minun vuoro. YTämä on ytävänpäivälahja. Siitä ei saa kieltäytyä."

Suostuin. Omalta osaltani kysyin, voitaisiinko mennä käymään eduskunnassa, kierrokselle tutustumaan taloon. Edustajat ovat poissa maanantaisin ja silloin oppaat näyttävät taloa laajemmin kun siellä ei silloin häiritse ketään. Ei maksa mitään! Hyvä ajatus tämä, hänenkin mielestä.

Heräsin aikaisin maanantai-aamuna. Läksime aamujunalla ja perillä Helsingissä askelsimme suoraan kangaskauppaan josta piti valitseman verhot ja muuta tekstiiliä. Kaupassa vierähti tovi jos toinenkin; kiva katsella ja hypistellä kankaita ja miettiä, mitä kivaa voisi itsekin ommella. Ystävällä oli suuri kassi täynnä kankaita ja suuntasimme juomaan ystävänpäiväkahveja kulman taakse pieneen nättiin kahvilaan jossa oli marengista tehtyjä lumiukkoja ikkunassa. Söpöä! Superhyvät, jättisuuret laskiaispullat mahassa suuntasimme seuraavaan kauppaan. Vaatteita!! Toinen kassi täynnä vatteita (kahdenkymmene vuoden tarve ulkoilu- ja retkeilyvaatetta, selitti ystävä) tulimme ulos urheiluvaatekaupasta jossa oli vierähtänyt aikaa niin, että kello oli jo melkein yksi. Kohta pitäisi lähteä eduskuntaan; kierros alkaa kahdelta eikä siitä sovi myöhästyä minuuttiakaan - mukaan ei myöhästyneenä pääse.

Lasilliset Zinfandel-viiniä

Ehdittiin vielä käydä ostamassa uusi nahkainen käsilaukku ystävälle (nopea kolmen kaupan tarkistuskierros; minkälaisia laukkuja on nyt myynnissä) ja syödä salaattiannos sekä juoda lasilliset Zinfandel-viiniä La Famigliassa. Olipa hyvää! Ja hauskaa - juttelimme niitä näitä, palailimme lapsuuden aikoihin ja juttelimme jo kuolleista kotikylän ihmisistä, tulimme takaisin ajassa nykyhetkeen ja tuttavien ja kylänmiesten tämän hetken tilanteisiin.

Koko porukassa ei ole muita samanlaista työttömäksi jääneitä kuin minä. Työttömiä on Suomi pullollaan, omassa lähipiirissä, suvussa tai menneisyyden lähiympäristössä ei tunnu olevan yhtään työtöntä. Miksi minä sitten? Kyllä tätä kysymystä olen mielessäni paljon jauhanut. Olen varmasti jollain tavalla rampa ja viallinen, mutta en sitä itse näe.
Tähän asiaan ei ole vastausta saatavissa. Kukaan ei sitä minulle suoraan sano. Syyllisyyttä ja raskasta mieltä se kyllä mukanaan tuo.

Meillä oli oikein mukavaa, joka tapauksessa. En omia negatiivisia ajatuksia tietenkään esiin tuo, mitä niitä märehtimään toisen kiusaksi.

 

Eduskunnan kierros alkaa kahdelta ja olimme ovella joitakin minuutteja ennen sitä. Meitä oli pieni ryhmä - alle kymmenen henkilöä. Keskimäärin tuhat ihmistä v ierailee eduskunnassa päivttäin; tuntui suurelta luvulta kun katsoi tätä pientä ryhmää ja tyhjänä kaikuvaa eduskuntataloa!

 

Kävimme aluksi harmaassa naisten huoneessa ja kuulimme sen tarinan; se on ainut jäljellä olevasta kolmesta vain naisille varatusta huoneesta joka oli perustettu jo heti itsenäisen Suomen alkuaikoina kun eduskuntaa valittiin vielä vain pieni kourallinen naisia edustamaan kansaa. Kuulimme myös naisten huoneen viereen naisille varatuista lämmitetyistä kaapeista jonne pitkän mustan hameen alta eduskunnassa oloajaksi riisuttiin villahousut pois. Niitä säilytettiin päivä lämpimässä kaapissa jotta ne oli sitten mukava pukea päälle kun illalla lähti kylmään talvi-ilmaan kävelemään kohti kotia. Itsenäisyyden alkutaipaleella ei naisilla ollut käytössään toppahousuja tai pitkiä housuja muutenkaan - ei autojakaan!

Oppaan kanssa naisten huoneessa pääministerin huoneen lähellä

Kiersimme katsomassa Pater Noster-hissit, kahvilan jossa on hieno kiiltävä, turkoosin vihreä katto. Kahvila oli tänään kiinni ja autio - eikä siellä muulloinkaan saa aterioida jollei ole talossa

Suuri istuntosali, tyhjänä maanantaisin

työskentelevän kutsuttu vieras. Olisipa kiva saada kutsu tulla syömään kahvioon; ihan vain tunnelman vuoksi. Hmm, pitäisiköhän tutustua paremmin "omaan edustajaansa"? Valtiosali on hieno ja kaikuva paikka - paikka humisee ja kumisee myös historiaa! Kokeilin istua raidallisilla kankailla päällystetyillä penkeillä - ovat oikein mukavat, eivät liian pehmeät istua!

Suuri istuntosali on tuttu uutisista, katselimme lehtereiltä tyhjää salia ja kuulimme tapahtumista ja historiasta pieniä tarinoita. Opas on vetänyt kierroksia sen verran usein, selvästikin, että rutiinilla meni! Vanhanaikainen kännykkä hänellä oli; sitä hiukan hämmastelin. Olisi luullut, että eduskunnan viestinnässä oleva henkilö kantaa uutta ja hienoa älypuhelinta mutta eipä näin ollutkaan! Vanha perus-nokialainen hänellä oli. Hih!

Hyvät istua ovat nämä penkit.

Mielenkiintoinen vierailu, kaiken kaikkiaan!  Kierros kesti tunnin, opas oli hyvä ja talo tuli siinä ajassa nähtyä ja jokunen anekdoottikin kuultua. Se jäi mieleen, että talossa on paljon rappusia!

Käpsyttelimme vierailun jälkeen eduskuntatalolta vielä kaupungille, pyörähdimme Stockmannilla ostamatta mitään. Katselimme yöpaitoja ja alusvaatteita; hipelöin ihania rintaliivejä ja pikkuhousuja... Ihania, niin kauniita. "Nyt mennään ottamaan oluset" totesi ystävä. "Oi ei, voi hitto," ajattelin... "enhän minä voi."

"Missäs se Belge on, kävin siellä joskus siskon kanssa?" Kyseli ystävä. Tiesin paikan ja ohjasin meidät sinne; sydämestä kyllä jurmaisi; pubi lienee viimeinen paikka mihin meikäläinen voi mennä; Kiesus sentään! En ole käynyt olusilla kertaakaan työttömyyden alun jälkeen - se vaan ei omaan moraaliin istu, mennä rahattomana sellaiseen paikkaan. Ai jai.



 Belgen Crème brûlée -annos.
Jaoimme sen keskenämme. Mmmm

 

Myönnän: Belgessä oli hyvää olutta ja maanmainioita sipulirenkaita ja ranskalaisia! Crème brûlée oli taivaallisen hyvää!

En avannut kukkaroa kertaakaan - rahaa ei mennyt mutta onhan tämä toki jokseenkin noloa olla toisen maksettavana....

Kiva lomapäivä - työttömällekin: Kiitos, kiitos!

Korvaan tämän kyllä jossain vaiheessa, jotenkin.

Hiihtoloma, luonto ja tyhjä tili

 



Tänään.
Hiihtolomasäässä.

Niin on sitten hiihtoloma täällä. Lumi on märkää loskaa ja saappaat lämpimillä sukilla parhaat jalkineet. Suksia ei ole otettu tänä vuonna esiin vielä ollenkaan; ei oteta tälläkään viikolla, vaikuttaa. Sääli, olisi ollut tosi kiva hiihdellä vaikka muutaman kerran, mutta ehkä tässä vielä ehtii!

Luonto näyttäytyy sumuisina taivaanrantoina, painavana lumena puiden oksilla – aina vuoropäivin. Lunta kuitenkin on, ja aamulla sen päällä on ohut pakkaskuori johon voi heitellä linnuille siemeniä ja leivän muruja. Lintuja on keittiön ikkunan takana onneksi melkein joka päivä, varpusista ja talitinteista mustarastaisiin ja varislintuihin. Poikkeuksen teki se parin viikon takainen lintujen bongauspäivä jolloin ne hävisivät jonnekin oudosti. Edellispäivänä oli piha täynnänsä lintuja, samoin seuraavana – mutta kun halusin laskea linnut sinä nimenomaisena päivänä kun piti, ei niitä näkynyt missään. Outoa! Tosi outoa..... Taisivat tietää laskennasta ja mennä piiloon, ihan piruuttaan!

Kaverit syömässä.

Tänään saimme jo pitkään poissa olleen hienon fasaanin taas pihaan. Olin niin iloinen sen tulosta, ettöä tuijotin sitä pitkään kun se söi ihan lähellä minua, reilun metrin päässä. Kaunis lintu, tarkasti seuraa ympäristöä. Pieni pää sillä on ja oudon nysät siivet joita se pörhisteli syömisen välissä. Varis katseli kauempaa, vei osan fasaanille varaamistani siemenistä.

Rahat on loppu. Totaalisen loppu. Olen lähettänyt työttömyyspäivärahahakemuksen jo aikaa sitten, viime vuonna olisin saanut rahan jo yli viikko sitten. Nyt meitä työttömiä on niin paljon, että rahoja saa odotella tosi pitkään. Se on kamalan stressaavaa – miten sanoa pankille, taloyhtiölle ja muille ”velkojille” että kassassa on ruuhkaa, maksan kyllä..... Soitin kassaan ja kysyin, milloin raha tulee ja miksi kestää näin kauan. Sain kuulla, että näin vuodenvaihteessa on aina ruuhkaa! Helmikuun puoliväli ei ihan vuodenvaihdetta mielestäni ole – mutta heille on. Kuulemma menee vielä viikko ennenkuin he saavat minun rahani maksuun ja sitten menee noin kolme pankkipäivää, että se tulee minun omalle tililleni.  Miten raha voi matkustaa kolme pankkipäivää tililtä toiselle??? No – panklin täytyy tehdä rahaa jostakin, siksi se makuuttaa rahoja tileillä ennen maksamista – se on niiden oikeus, sillä ne pitkälsti elävät...

Eläisipä itsekin jotenkin. Alkaa olla lopun viimeinen näytös pian käsillä. Olen ollut ssen verran kauan jo vailla työtä, että korvaukset pienenevät. Kohta olen ”kuula kalloon” –tilanteessa; jollei rahaa ole, ei voi olla elämääkään. Hitto vie. Tajusin tänään, että meillä ei ole kohta uokaa mitä syödä; vielää on ryynejä ja jauhoa, säilykepurkkeja ja muutamalle päivälle ruokaa – kissan pitää myös saada ruokaa, samoin jyrsijöiden. Ja lintujen samoin. Maha tulee kipeäksi stressistä.

Ruokarahatkin on ihan lopussa; kaikki rahat on. Syömme puuroa, kalapuikkoja ja paistettuja perunoita. Makarooneja on onneksi myös kaapissa, samoin spagettia.  

Tänään leivoin mokkaruutuja; kaapissa oli tarvikkeet yhteen pellilliseen. Säikähdin, kun löysin tomusokeripurkistamustia kuoriaisia; mistä hitosta ne ovat tulleet? Aloin leipoa saman tien, putsasin kaapin. Minulla ei totisesti ole varaa heittää jauhoja roskiin, muusta ruuasta puhumattakaan! Laitoin valmiit leivonnaiset sitten pakasteeseen – se toimii nyt jotenkin vaikka mittari näyttääkin sisätilalämmöksi +23 astetta. Välillä sevinkuu ja piippaa, kaikki sulaa. Nyt toivon, että se pitää kutinsa edes jonkin viikon; kesällä se ei toimi kun on lämmin, mutta jos nyt jonkin aikaa vielä kuitenkin. Pakastin on melkein tyhjä, siellä on vain nuo leivonnaiset ja pari pakettia kalapuikkoja ja kolme pussia pakastevihanneksia. Ja muutama runebergin torttu, piilossa!

Koti on vielä jäljellä. Kuinka kauan? Joka päivästä kannattaa nauttia tosi avoimin mielin,  niin kauan kun asiat edes jotenkuten toimivat. Olo on vähän kuin vakavasti sairastuneella; nauti vielä kun voit. Kohtatämä loppu, ja joka tapauksessa mennään huonompaan suuntaan.

Huomenna yritän myydä vanhat levyni. Jos niistä saisi jotakin. Kirjoja yritän myydä myös – se on vaikeampaa. Ehkä vaatteitakin, ja muuta tavaraa kotoa. Kirjat eivät käy kaupaksi, niitä saa ilmaiseksi kirjastoista ja melkein ilmaiseksi kirppareilta.

Lama-aika syö. Ja sattuu. Mutta - näin on sanonut joku viisas ajattelija. Siihen nojaudun nyt:

Hyvin usein voittajia ovat häviäjät,
jotka päättivät yrittää vielä kerran.

Ystävänpäivälahjaksi timanttisormus rakkaalle. Osta. Nyt.

Voi kun mainokset olisivat kuin hiiret - kissa pyydystäisi ne pois!

Sähköposti täyttyy viesteistä joissa kerrotaan kaikista moninaisista tavoista joilla voi kertoa ystävänpäivänä rakkaalleen kuinka tärkeä hän on! Voin mennä ostamaan timanttisormuksen tai  kultaketjun jossa on ihana sydän tai usko,toivo,rakkaus-symbolit. Voin mennä rakkaani kanssa hyvään ravintolaan syömään, näin kertoen elämäni tärkeälle henkilölle kuinka paljon hän minulle merkitsee (-10% alennus jälkiruasta kanta-asiakkaille). Vain paras on kyllin hyvää rakkaalleni – voin ostaa hänelle myös jonkun laadukkaan asun kuten hienon kashmir-huivin tai upean, aina ajattoman laatutuoksun.

Laatuhuonekaluketju toivoisi, että ostaisin aikaa kestävän ja tyylikkään design-huonekalun rakkaalleni; muutaman tuhannen euron hinta ei voi olla este, jos haluan viettää ystävänpäivää rakkauden merkeissä. "Hän tulee arvostamaan lahjaasi pitkään."

Ai kuka hän???

Lähikioskissa on myynnissä sydämen mallisia suklaita Valentinon päivän muistutuksena. Noin eurolla saa nätin kirkkaanpunaisen suklaasydämen. Se sopii meikäläiselle hyvin – aitoa sydäntä kun ei ole rakastettavana eikä toisaalta rahaa vaalia suurta ja arvokasta rakkautta. Toisaalta – tinapaperisydämen suklaa on usein elttaantuneen makuista joten lienee paras säästää sekin raha johonkin muuhun.

Ystävänpäiuvästä on tullut kauppiaitten uusi joulu! Se on myös erinomaisen hyvä syy estottomalle ja täysin häikäilemättämälle mainonnalle. Mainonta on vain niin härskiä, että se ärsyttää sanoin kuvaamattomasti. Itseäni nyt erityisesti; eihän minulla ole rakasta jota helliä.

Toisaalta ärsyttää se, että saan viestejä kuin olisin mies – vaikka nimeni on aivan selkeästi naisen nimi Suomessa. Ulkomailla sitä nyt ehkä voi kuvitella miehen nimeksi – vai voiko tosiaan? Main okset ovat  suomenkielisiä joten voisi olettaa lähettäjän osaavan lukea - mutta luultavasti markkinoijalla on vain pitkä lista nimiä ja tarjouskirje laitetaan yhdellä napinpainalluksella monelle kymmenelle tuhannelle ihmiselle, tasapuolisesti. Ainahan joku voi napata kiinni tarjoukseen jos niitä lähettää pilvin pimein kaikkiin niihin meiliosoitteisiin jotka vain jostain löytää! Näin varmaan ajattelee sekin yritys joka haluaa minun lahjoittavan "laadukkaan" naistenlehden vuositilauksen rakkaimmalleni, siitä saa lahjaksi myös silkkihuivin tai makeanveden helmet. Voi toki olla, että markkinoija luulee, että olen lesbo: siksi saan  niin paljon lahjojen ostotarjouksia naisten jutuista.

No. En osta, en osta, en osta. En, en, en , en. Mutta  joudun siivoamaan joka päivä kymmeniä tyhmiä ostotarjouksia meiliboksistani.

Eniten roskaa tulee pikavippifirmoilta; lainatarjouksia ropisee monta päivässä meiliin. Mutta niillä firmoilla  nyt ei ole moraalia puolen puutikun vertaa, selvä se.

Elämä kantaa, vieläkin!

Runebergejä menee vaikka kuinka paljon!
Lapset koristelevat ne mieluusti reippaalla ja humoristisella otteella!

Hernekeittoa ja laskiaispullia, silavapannukakkua ja runebergergin torttuja. Siinä viikonloput ruuat, neljälle syöjälle kun keskimmäinen lapsi kumppaninsa kanssa viettivät viikonlopun kotona. Itse puuhailin kotiasioissa ja neuloin ”tilaustyötä”, rannekkeita tai oikeastaan sormenpäät vapaaksi jättäviä lapasia - ne ovat kuulemma sikasiistit ulkona iPhonea näppällessä: ei tarvitse ottaa koko ajan hanskoja tai lapasia kainaloon tai suuhun kun tekstaa!

 

Niin se viikonloppu kului, puuhaillessa. Nopeasti ja helposti. Pyykin pesua ja pientä ulkona kävelyä siinä ohessa, jokunen telkkariohjelma – ja hups, viikonloppu on tosiaan kohta ohi!

Tilaustyö valmiina. Ihana luksus-lanka
cashmere-alpakka-silkki-sekoitteesta ei kutita yhtään.

Olympialaisia en itse jaksa oikein seurata – toki näin Enni Rukajärven suorituksen mutta vasta kun sitä näytettiin seitsemännen ja viidennentoista kerran uusintana. Ja tietysti näin haastattelun ja hopeamitallin joka kuulemma on painava kantaa, tulee niska kipeäksi!

Hieno saavutus, tosiaan. Kiva kun nuori likka onnistui! Onnea, onnea Enni, hienon hieno suoritus!

Tulevina päivinä seurailen Olympialaisia sen kun huvittaa – kun ei ole äijää kotisohvalla makoilemassa niin ei ole pakko seurata kisoja jollei huvita! Sekin vapaus täytyy ottaa nautinnon kannalta, vähän niinkuin kaikki muutkin ilon aiheet. Itse olen löytänyt päivä päivältä enemmän pikkuriikkisia asioita joista oikeasti iloitsee; se on ollut huisin upeaa huomata – ei ole teeskentelyä nauttia kahvikupposen juomisesta keittiön pöydän äärellä ja katsoa lintuja ikkunan toisella puolella. Laittaa kynttilää palamaan ja ottaa neule esiin, istahtaa risti-istuntaan lattialle ja kuunnella hyvää musiikkia radiosta. Tuntuu hyvältä, nautin siitä tunteesta! Yritän pitkittää tunnetta, huonon omatunnon hiipivä tunkkaisuus tulee kuitenkin jossain vaiheessa, teki mitä teki! Työnhaku ei useinkaan tuo nautinnollisia fiboja, mutta ei sekään aina kurjaa ole, kaukana siitä!

Kirjaston korkean pöydän ääressä lehteä lukiessa voin saada hyvän olon siitä, että olen siinä, on lämmin ja minulla on lehti jota lukea, saan olla tässä ja nyt, terveenä elämässä! Olen ollut kuin tunkiolle heitetty, loppuun käytetty työrukkanen jolla ei mitään enää tee. Kun silti vielä voin olla ja elää, ihan olla vain kuulematta yhtään moitteen sanaa; se tuntuu hyvältä. Pois viskattukin tuntee ja saa hengittää, olla ihan kuin olisi tavallinen ihminen! 

Ihanaiseni! Kaunokaiseni! Kiitos kun kukit taas tänä talvena.

Kaksi vanhoista orkideoistani on taas kukassa; ihanaa, kun tämäkin jaksaa kukkia vuosi toisensa jälkeen! Kaktukset ja orkideat saan talvisin kukkimaan, kesäisin nautin sitten ulkokukista ja pelargooneista!

Kirjastosta lainattu filmi ja kaupasta ostettu suklaalevy:
hyvä yhdistelmä!

Iltapäivällä katsottiin lapsen kanssa pitkään Wienissä kidnapatun ja vankina eläneen Natascha Kampuschsin elämästä kertova elokuva: 3096 päivää. Aika ahdistava, paikka paikoin. Tarina toki on tuttu ja lopputulema tiedossa – silti oli välillä pakko käydä keittiössä kävelemässä kun ahdisti.

Ilta-yhdeksältä oli vuorossa viimeinen osa suomalaista 12-osaista TV-sarjaa jota olen seurannut alusta saakka: Kansan mies. Poliittista draamaa, ihan kivasti näyteltynä. Tykkäsin näyttelijöistä, kokonaisuus oli muutenkin kiva. Varsinkin suomalaiseksi elokuvaksi se on hyvä! En ole suomalaisten näytelmien tai TV-sarjojen suuri fani mutta tätä on ollut kiva katsoa! Ja nyt se sitten loppui, harmi.

Nautin musiikista radiosta ja lapsen soitannasta – ihanaa istua sohvalle, tuolille tai lattialle, laittaa silmät kiinni, ottaa kissa syliin  ja antaa musiikin viedä minne se ikinä viekin.

Eihän minulla ole mihinkään kiire, voin antaa musiikin viedä ja elämän kantaa! Se kantaa loppuun saakka, elämä. Loppu voi  tulla milloin vain; mikäs siinä.

Kaikki on hyvin ja aina ilmaantuu jostain polku mitä tallata, uskon. Toivon. Tietenkin toivon, että oma elämäni kantaisi lapsien avuksi vielä, eivät he ihan valmiita vielä ole. Mutta kuka on, ikinä???

 

Voi meitä kielteisiä suomalaisia

Tyypillinen suomalainen maisema

Kielteisyydestä moititaan nyt suomalaisia, pääministeriä myöten. Häpeästä ja ilottomasta elämänasenteesta meitä mollataan. Ei pitäisi olla noin negatiivinen, pitäisi ottaa haasteet vastaan ja nähdä elämä valoisammin. Liiallinen valittaminen ja marmatus on pahasta; pitäisi tottua pienempään ja nauttia siitä mitä on olemassa. Pitäisi olla iloinen elämän pienistä asioista!

Työllisyystilanne on huono, se vain huononee. YT:t ja irtisanomiset ovat jokapäiväistä uutisten aineistoa. Yritysten tulokset menevät alaspäin kuin se kuuluisa lehmän häntä (nousee kai sekin joskus ylös!); verot ja maksut nousevat aina vaan. Millä rahalla maksuja maksaa, kun palkkaa ei enää tule ja työttömyys-avustuksetkin ovat laskemaan päin?

Työttömyyskassoilla ei ole pian varaa elättää kaikkia työttömiä; maksuja pitää nostaa. Ja pahempi vielä; kun työttömyys on kestänyt tarpeeksi kauan, putoaa työtön todella pienelle peruspäivärahalle. Ja sillähän ei enää sitten maksella minkäänlaisia asuntolainoja tai muita lainoja joita on hyvinä vuosina, työelämässä ollessaan, on tullut otetuksi. Mitä tehdä, mistä rahat kun töitä ei saa? Näin miettii työtön, kuin piippu ohimoilla tuntuu tuntuu pankinjohtajan tumma hahmo. Mutta eipä näitä saisi surra ja fiilistellä väärin, kielteisellä mielellä: ei saa levittää huonoa ja kielteistä mielialaa. Pitää uskoa kaiken kääntyvän parempaan päin kun vaan yritämme.

Eliitin edustajaksi nimetty ryhmä työnantajia, poliitikkoja ja muita maan hyväosaisia pitää urputusta ja  marmatusta vääränä: "älkää valittako, tehkää jotakin tilanteenne hyväksi - tai hyväksykää tilanteenne!"

Nyt tehdään rakennemuutosta ja yritetään opettaa ihmisiä kurjenevaan tilanteeseen; yhteiskunta muuttuu, suomalaisten elämä samoin. Palvelut vähenevät, jokainen saa vastata itsestään ja elämästään jatkossa entistä pa!

Luistellaan eteenpäin, kyllä se siitä valkenee taas, ajan kanssa...

Häpeä, tuo salaa hiipivä syövyttävä tauti

Suomalainen pelkää epäonnistumisen tuomaa häpeää syvästi ja raskaasti, monista syistä. Työtön tuntee valtavaa häpeää työttömyydestään vaikka se ei ole hänen syynsä; taloudella nyt vain sattuu menemään huonosti ja silloin sanotaan irti ihmisiä. Silti syyn ottaa työtön ja kokee huonommuutta ja alemmuutta. Se, että työttömällä menee huonosti kun rahat loppuvat ja elämä muuttuu hetkessä valkoisesta mustaksi on elämänmuutoksista rankimpia. Oma tilanne vaikuttaa perheeseen, sukuun ja koko elämään;  kuva itsestä muuttuu toiseksi: et enää ole perheesi hyvin hoitava vanhempi, hyvä ja tulosta tekevä ja luotettava työntekijä. Sinut on potkittu pihalle, olet työtön. Siis luuseri, huono ihminen. Naapureitaka pitää karttaa, roskiksella ei ole kiva kohdata joten siellä on hyvä käydä öisin.  Paremoi olla yksin kuin vastata ihmisten uteluihin kuulumisista. Sukulaisille ei viitsi soittaa - ylipäätään on pidettävä pää pensaassa, että kukaan ei vain näe ja pääse surkuttelemaan epäonnistunutta luuseria.

Työttömän rinnalla konkurssin tehnyt yrittäjä on vielä karmeammassa asemassa. Loppuiän joutuu maksamaan niitä velkoja, joita peritään pienimmistäkin tuloista ja eläkkeistä. Puoliso lähtee, lapset vieraantuvat ja viina alkaa maistua...

Näinhän se menee. Vai meneekö se?

Iloitse, elät vain kerran!

Ole siinä nyt sitten iloinen, jos on joutunut irtisanotuksi ja uutta työtä ei löydy, ei sitten millään. Miten tehdä kun kotia ei pysty pian maksamaan, rahat eivät riitä mihinkään?

Tietenkin voi yrittää iloita kaikesta mikä on hyvin – lapset ovat terveitä, ulkona laulaa jo talitintti, meillä on ollut jotakin ruokaa sentään joka päivä, oma terveys on hyvä. Ei kai raha niin tärkeää ole, kun on rakkautta sydämessä? Ei kai sitä rahaa voi aina vaan ajatella? Juu, en minäkään rahaa niin kamalasti silloin ajatellut kun oli töitä ja elämässä saattoi keskittyä kaikenlaisen muun asian ajatteluun. Nyt ei ole työtä ja rahaa on tosi nihkeästi; tulee ajateltua rahaa ja sen puutetta ehkä noin 259 kertaa päivässä, jos se edes riittää. Vaikea laskea tuotakaan – mutta, juu, ajattelen rahaa enemmän kuin nyt vaikka, tjaa seksiä. Eihän tässä nyt ole sille oikein mahiksiakaan. Kuka nyt köyhää naista... No joo, antaa olla. Rahaa siis mietin. Köyhä, näkymätön nainen  täällä jossain, lumisohjon takana. Pelkään pärjäämistä, kuin pieni elän. Vapisen ja stressaan...

Valoja pimeydessä. Sammutetaanko joka toinen
lamppu? Säästetään energiaa, ei tuhlata.

Ohjeita positiiviseen elämään, please!

Miksi kukaan ei kerro, miten saada se köyhempi elämä onnistumaan jos on velkaa ja kukaan ei nyt osta sitä kotia josta pitäisi kustannusten takia pois muuttaa. Eivät pankit tai asunnonmyyjät lähde omistaan leikkaamaan, että suomalaiset saisivat katsoa elämää iloisemmin mielin!

Miksi ei saisi olla negatiivinen? Mie haluun olla surkee!

Uutisoinnilla tietenkin pedataan ihmisiä nyt vielä huonompiin aikoihin. Kohta vielä saadaan telkkarin kautta sirkushuvia kun olympialaiset sitä meille suovat, Putous-ohjelma naurattaa ja laihdutuskuurit jaksavat vielä vuoden alussa hiukan kiinnostaa. Mutta sitten alkavat oikeat laihdutustalkoot, odottakaas vaan! Tulee vaalit, ensin yhdet ja kohta toiset. Tulee poliittisia puheita ja poliitikot laittavat tuulemaan, ennustelevat sitä ja tätä vyön kiristyksen saralla.  

EU-vaalit vievät epäonnisesta maastamme parhaat päältä hoitamaan Euroopan asioita. Me katsomme uutiskuvista kuinka Ukraina hajoaa, Syyria palaa ja Kreikka ei pääse jaloilleen. Italiaan saapuu laivalasteittain vielä epäonnisempia ihmisiä etsimään onnellisempaa elämää rikkaasta Euroopasta.

Mistä rikkaasta, kysyy suomalainen. Otettaisiinko tänne köyhiä kehitysmaan ihmisiä tekemään työtä, autettaisiin heitä parempaan elämään? Voi maailmaa – kellä onkaan nyt helppoa?

Toisaalta: Pitääkö elämässä olla helppoa? Ei kai sitä kukaan oikeasti ole meille luvannut!

Runebergin leivoksia ja työn hakua

Kotona tehty on kotona tehty. Hyvää!

Työnhaku jatkuu, oli sitten vaikka Runebergin päivä tai mikä muu päivä hyvänsä. Tällä viikolla, tähän päivään mennessä olen laittanut eetteriin seitsemän hakemusta, tänään en yhtään. Sain nimittäin heti yhden maanantaisen hakemuksen laittamisen jälkeen viestin, että olen tervetullut haastateltavaksi tänään, keskiviikkona.

Yritän olla tässä vähän  niinkuin ei mitään - en uhmaa kohtaloa ollenkaan kuvittelemalla mitään liikoja. Menenpä nyt vaan vähän käväisemään haastateltavana ja sitten katsotaan taas maailmaa, ehkä taas jotain oppineena.

Piti kuitenkin tänne purkautua, että osa jännityksestä menisi pois; olen putsannut ja puunannut itseni, kammannut ja kiillottanut ja pakkeloinut olemukseni hillityn siistiksi, jopa asiallisen tyylikkääksi...

Kohta lähden ovesta ulos, sisäään tänne tulen kun haastattelu on ohi.... Huh ja heijaa.

Peukut pystyyn ja menoksi. Nyt tai ei koskaan...

Yes, now!

Itsekäs yrittäjä versus itsekäs työntekijä.

Lehdistä saa joskus päänsärkyä ja harmitusta

Miten saada eläkeläiset takaisin töihin? Tätä pohtii Suomen Yrittäjien puheenjohtaja Mikko Simolinna Talouselämä-lehdessä.

Suomi on täynnä työttömiä melkein alalta kuin alalta - mutta yrittäjien vetäjä ei heitä töihin halaja. Eeläkeläiset ovat halvempia työntekijöitä; heistä ei ainakaan tarvitse maksaa työeläkemaksuja eikä varmasti työttömyysmaksujakaan. "Olen varma, että eläkkeen rinnalla työssä käyvien määrää voitaisiin nostaa huomattavasti, jos sekä työntekijälle että työnantajalle annettaisiin tämä kannuste."

Että ottaa päähän tällaiset puheet ja kirjoitukset! Onhan varmasti hyvä, jos eläkkeellä olija voi käydä töissä, jaksamisensa mukaan - mutta pitääkö eläkeläisiä oikein suuressa mittakaavassa havitella työpaikoille ja jättää työttömät haaveilemaan työpaikoista?

Suomessa on johtopaikoilla hämmentävän paljon avoimen itsekkäistä näkemystä ja puhdasta toisten hyväksikäyttöä jota helposti perustellaan kustannus-säästöillä; sillä verukkeella voi tehdä mitä hyvänsä; kustannussäästö on ajanut yritykset tekemään paljon järjettömiä toimenpiteitä - ja maksamaan loppujen lopuksi paljon enemmän oppirahoja esimerkiksi siirtämällä tuotantoa Aasian maihin.

Grrr.

No, ok. Myönnän, että olen itsekin yhtälailla itsekäs kun näin työttömänä haluaisin töihin, tienaamaan rahaa elämään kuten olen toivonut ja uskonut hamasta lapsuudesta saakka hyvään elämään kuuluvan: koulun jälkeen opiskellaan sellainen ala jolla tehdään töitä, saadaan palkkaa ja elätetään perhe. Kun työelämä on joskus 40-45 työvuoden jälkeen tehty, voi joko siirtyä eläkkeelle tai jatkaa työntekoa ilman työnteon pakkoa.

Nythän tämä kuvio on minun lisäkseni mennyt rikki kymmeniltä tuuhansilta suomalaisilta ja miljoonilta eurooppalaisilta. Hirvittävän iso lauma ihmisiä joilla on kokemusta, koulutus ja työhaluja - mutta ei ole töitä. Silti pitäisi pystyä elämään; syömään, nukkumaan ja kasvattamaan lapsensa jotenkuten säällisissä olosuhteissa.

On tietenkin itsekästä hamuta itselle asioita, joita ei kaikille riitä. Monet jäävät ilman - ilman ruokaa, ilman kotia, ilman perhettä. Ja ilman työpaikkaa, ilman palkkaa, ilman työn tuomaa jatkumoa elämään - ilman työpaikan kaikkia pieniä ja isoja asioita.

Ei ole kiva lusmuilla ja köyhtyä köyhtymistään, pelätä koko elämän romahtamista. En halua ajatella sitä hetkeä, jolloin ei voi enää itse tehdä muuta oman ja perheen eteen, kun mitään vaihtoehtoja ei enää ole. Silti se  asia luuraa koko ajan jossain ihan tuossa aivolohkon takana, kuin lyijynharmaa pilvi ajatusten päällä. Harakiri - vaihtoehdoista lopullinen on toki aina olemassa. Että ei tarvitse tätä nöyryyttävää elämänvaihetta enempää kestää.

Varmasti moni työnantaja haluaa mieluummin eläkeläisen töihin. Olenko kade, vai miksi ärsyynnyin tästä uutisedta? Itsekäs on työtön siinä kuin yrittäjä, joka haluaa halvalla työvoimaa, voidakseen maksimoida oman voittonsa ja hyvinvointinsa. Itsekäs on työn etsijä joka työtä haluaa tehdä ja sen mieluiten itselleen saada kun jollekin muulle sen antaa. Haluanko minä eläkeläisen työn - no, en suoraan, mutta työtä kuitenkin. Vaikka eläkeläisen rinnalle....