maanantai 31. toukokuuta 2010

Kukkia, ihania kukkia, tuoksuja




Työpäivä venyi vaihteeksi pitkäksi, en saanut hommia kasaan ennen kuutta, melkein puoli seitsemää. Ajomatka kotiin meni silti ruuhkan keskellä; miten siellä tänään olikin niin paljon autoja… Väsytti, ratissa väsyneenä ajaminen on kaameaa – nipistele siinä itseäsi, pureskele huulet hajalle ja pidä jotain kamalaa radiokanavaa auki että et ärsyyntymiseltä nukahda --- niinhän se menee. Kotona olivat paikat tavan mukaan hyrskyn myrskyn – joskus sieppaa kun penskat osaavat levitellä lautasista lähtien kaiken pitkin lattiaa, vaateista ja läksykirjoista puhumattakaan. Tänään löytyivät yhdet kengätkin eteisen lipaston PÄÄLTÄ. Miksi? No, yksi lapsonen oli rahapulaa valiteltuaan ottanut tehtäväkseen siivota kodin – ja oli nostanut sitten kengät imuroinnin tieltä lipastolle. Matot oli ilmeisesti puisteltu mutta vessan lavuaari ja lattia olivat jääneet pesemättä ”Ai niin, joo – ne unohtu. Sori.” ”Entä pesitkö vessanpöntön?” ”No sekii tais unohtua, tuli niin kiire.”

Ja jäihän ne kengätkin hiekkoineen lipastolle…

Siivouksen laatu ei läpäisisi mitään tarkastusta – tällä kertaa rahoja ei saa, ennen kuin vessa on pesty kunnolla. Huomenna… Se, että siivoukseen kuuluisi myös lattioiden pyyhkiminen tai moppaus tai jotain niin tautisen vanhanaikaista kuin pölyjen pyyhkiminen on sula mahdottomuus ottaa puheeksikaan… ”Siis haloo, äiti! Sä et oo tosissas, PÖLYJEN pyyhkiminen. KUKAAN ei tee enää sellaista, vaan jotkut yli viiskymppiset vanhukset.

Olen myös saanut kuulla, että vaatteiden silittäminen on täysin esihistoriallista – ”mitä valitat et oot väsyny ku käytät aikaa johonkii silittämisee. Ei kukaa ees huomaa mitää sellaista. Oma vika ku teet tollasta. Mä en ainakaa silitä – eikä kukaan muukaan jolla on järkee päässä” Asia, jota ei saa lasten kavereiden kotona ollessa edes mainita on lakanoiden mankelointi… Jos haluaa nolata lapsen täydellisesti voi ottaa ulkona kuivaneet lakanat esiin ja pyytää, että lapsi vetää lakanat äitinsä kanssa… Kaiken järjenkäytön raja menee jossain mankeloinnin tietämillä, ehkä lakanoiden vetämisessä – ”siis tekeeks kukaan muu ihminen maailmassa tällasta…?” mutisi vanhin lapsonen viime viikolla ”Jo pelkkä sana: lakanoiden vetäminen – siis VETÄMINEN!!!” ”Mun kavereista ei varmaan kukaan ees ymmärrä mitä lakanoiden vetäminen tarkottaa.” säesti keskimmäinen – juu, ryppyisessä T-paidassaan.

Jep, tässä on nolo äiti suoraan esihistorialliselta ajalta, noin mammuttien aikakaudelta…. Vedettiin muuten niitä ulkona kuivaneita lakanoita eilen. Hih. Välillä elämässä on toki huumoriakin – jopa lakanoiden vetämisessä!

Ruoka valmistui vasta kahdeksaksi ja silloin olivat lapset kateissa kuka missäkin – yksi vietti aikaa face bookissa, toinen oli juossut kavereiden kanssa rakentamaan seikkailurataa ja kolmas pelmahtanut kaverin luo jonnekin huitsin nevadaan. ”Ei oo nälkä” sanoi facebookaaja, ainut johon sai edes jonkinlaisen kommunikointiyhteyden.

Äiskä jätti ruuan pöytään, otti kameran ja avaimet messiin ja lähti pyöräilemään. Siinäpä vasta onnistunut veto: upea ilma, ihana keväinen sää – pihlajat kukkivat ja levittivät tuoksua ympäristöön, haavanlehdet loistivat vielä pehmeän näköisinä mutta silti pitivät jo omaa ihanaa pientä helinää tuulenvireessä, lehtikuuset oksat pörhistyneitä kuin pelokkaan kissan hännät. Olipa kaunista – ja ihanan tuoksuvaa! Tuoksun perusteella löysin kieloja metsän reunasta – keräsin niitä pienen kimpun tuoksumaan keittiön pöydälle.

Olipa kiva pyöräily! Nyt olen hiljaisen keittiön pöydän ääressä tuoksuvan kimpun vieressä. Pienin nukkuu krokotiili-sadun jälkeen syvää unta; koulussa oli ollut nyyttärit tänään. ”Tosi kiva päivä äiti. Olihan sullakin? Hyvää yötä, muista herättää aamulla aikaisin.”

bloggailu - ei ihan ongelmatonta


Uutiset maailman lehdistössä ovat tänään kammottavia ja masentavat. Miksi ihminen on toiselle niin paha – miksi luonnolle ja ympäristölleen?

Ikkunan takana paistaa aurinko – vaikka ulkona ei ole kuuma, on lasin toisella puolella kirkasta ja lämmin olo – vilukissana olen toki pukeutunut kolmeen kerrokseen eli koko sotisopa on päällä paitaa, puseroa ja jakkua myöten – huivikin vielä. Ei ole onneksi kylmä, ranteenlämmittimet ovat koneen vieressä pöydällä.

Tänään uskaltaudun rohkeaan tekoon – ehdotan pomolle uutta järjestelyä tiimissä. Saapa nähdä mihin se johtaa…

Blogin korjailu sen jälkeen kun sen on julkaissut tuntuu haastavalta – puuhailin sen kanssa aika tiukasti illalla enkä saanut muutettua sen koommin ulkonäköä kuin tekstiäkään; sivun auki latautuminen oli tosi nihkeää. Siksi kokeilen näin toisesta verkosta päivällä – aika nihkeää tämäkin. Kuvan lataus on yllättävän hankalaa. Ajatus oli laittaa joka päivälle oma uusi kuvansa joka jollain lailla sopii kyseiseen päivään... Kuuluu kai alkuhässäkkään...

Illalla lisää. Ehkä!

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Yy kaa koo - nyt lähtee

leipominen
Tänään on sunnuntai - ja aloitan bloggaamisen!

Toukokuu on lopuillaan, koulut loppuvat pian ja kesäinen elämä pelottaa – onko äidillä koulun loppumisen jälkeistä elämää kun teinit valtaavat asunnon ja alkavat entistä tarmokkaammin kärttää rahaa kun töitä ei löydy? Huh. Ei löydy halukkaille työntekijöille töitä, ei siten vaikka kuinka yrittää… ei siivousta, lapsenvahdintaa, ei hampurilaisten myyntiä eikä puutarhatöitä. Ei yksinkertaisesti yhtään mitään. Suomessa on työvoimapula mutta opiskelijoille tai nuorille ei löydy töitä vaikka he tekisivät pienellä palkalla melkeinpä mitä vain…

Elää tietenkin pitäisi siitä huolimatta – ja niinhän täällä toivottavasti tehdäänkin.

No, nyt eletään kevään hehkeää aikaa ja viikonloppu vetelee viimeisiään. Aurinko tekee valohyökkäyksiään ikkunan takaa. Välillä paistaa, välillä taas ei. Lämpöastetakin on reippaasti yli kymmenen, peippo laulaa jossain lähipuussa.

Päivä on mennyt rauhaisasti - pikku-hukka kävi luokkakaverin synttäreillä ja vietti siellä pari tuntia. Sillä aikaa äiskä sai lehdet luettua ja silitettyä kasan pyykkiä, laitettua ruuan uuniin. Aamulla leivottiin pullaa ja illaksi tehtiin ruokaa. Ulkoilua ei tullut tehtyä mutta se on valitettavasti ihan normaalia.. Hermo on hiukkasen kireänä kun parin huoneen päästä kuuluu jatkuva kähinä ja riitelyn inha sointi. ”Oo hiljaa” ”Häivy” ”Nyt lopetat” ”Et ota sitä.” ”Onks ihan pakko koko ajan kosketella toisten tavaroita”….

Meillä asuu siis yksi alakoululainen ja kaksi teini-iän saavuttanutta henkilöä äitinsä ja muutaman kotieläimen kanssa. Teinit muistuttavat jossain määrin Jere-sarjakuvan hahmoa ja pienin ehkä lähinnä yhdistelmää Vaahteramäen Eemelistä, villivarsasta ja huithapelista. Vilkas tapaus…

Tänään on sanailtu kärkevästi yhdestä jos toisestakin asiasta. Nuoremman teinin huonetta ei ole siivottu ikuisuuteen ja sinne on luultavasti kadonnut iso osa huushollin lautasista sekä muuta astiastoa ja lattia on vuorattu vaatteilla, papereilla, ruuantähteillä ja asioilla joita en halua edes ajatella. Hihat palavat asian tiimoilta säännöllisesti; sikolätti keskellä asuntoa on pirullista eikä sille osaa tehdä mitään! Huoneen hallitsijaa asia ei kiusaa pätkän vertaa – hän kertoo olevansa siivoamisesta näin, pää kiinni tietokoneen ruudussa jota kautta hän käy lakkaamattomia keskustelujaan laajan kaveripiirin kanssa: ”jos et olis jankuttanut siivoamisesta niin olisin siivonnut jo ajat sitten. Nyt en siivoo ku ärsyttää tuo muistuttelu. Siis arvaa vaan, huvittaako yhtään siivota jos koko ajan muistuttelet siitä. Ei tosiaan paljon huvita.” Logiikka on kristallinkirkas, vain hölmö äiti voi olla sitä ymmärtämättä… Ja niin huone pysyy jo kolmatta vuotta samassa karmeassa ja haisevassa tilassaan. Huono odööri pelmahtaa ovesta heti kun sitä raottaa. Ymmärrän, että saamme asunnon myyntiin aikaisintaan kun kyseinen teini on joskus hamassa tulevaisuudessa muuttanut täältä pois ja olen saanut siivouspartion tekemään hyökkäyksen huoneeseen. Se tulee olemaan niin nolo keikka, että muutamme sen jälkeen hyvin kauas ja vaihdamme nimeä samaan syssyyn. Uskoisin.

Saksa on voittanut euroviisut ja maailma pyörii akselinsa ympäri vaikka BP saastuttaa Meksikonlahtea siihen tahtiin, että täytyy pakottaa itsensä ajattelemaan jotain muuta. Niin kamala asia, niin uskomatonta, että sitä ei saada kuntoon. Eikö ihan oikeasti kukaan voi tehdä mitään????

Odottelen iltaa ja mustarastaan laulua kun valo hiukan hiipuu ja alkaa hämärtää. Otan palan rahkapiirakkaa ja jatkan neuletta jonka aloitin eilen. Lettineuletta. Kiva värkätä sellaista!

Aloitan blogin kirjoittamisen kun se olisi ajatusten puhdistautumis-alusta. Suihkutan ajatukset tänne, ne joita en saa juteltua kun kukaan ei kuitenkaan jaksa kuunnella. Niin se on kun äiskä jolla ei ole iskää rinnalla – eikä ketään muutakaan! Huoltaja huoltaa ja hoitaa. Pölpöttää täällä hetkittäin, sitten taas jaksaa järjestellä ja puuhata.