Lakanapyykki ja pyykkinarut mielessä

Aurinko laskee järven taa.
Lauantain iltakävelyllä koettu.

Kävin haravoimassa pyykkinarujen alusen puhtaaksi talven ja myrskyjen heittämistä oksista ja muusta roskasta. Pikku-kissa tempoi pitkässä narussa ja sotkeuti siihen alta aikayksikön. En uskalla päästää sitä yhtään ulos; naapuri vahtii sen liikkeitä tarkkaan. Kissa oli livahtanut huomaamattani ulos ja mennyt naapurin koiran kupille: voi miten sain hävetä kun naapuri tulei kertomaan, että hän ei yhtään tykkää, että kissan tulee heidän koiransa ruokia syömään. Ihmettelin, että kuinka se on mahdollista, kissa ei pääse ulos. "Olen sen itse sieltä pois ajanut" sanoi naapuri ja katroi minua uhmakkaasti. Kissa oli  vieressä narussaan aivan vauhkona ja yritti päästä karkuun kun juttelin naapurin kanssa. Siitä ymmärsin, että pahoilla teillä on oltu kun noin pelkäsi. Selkään oli saanut, varmasti. Huh huh. Kaikenlaista sitä saa hävetä ja anteeksi pyydellä!

Olen jo pari kertaa vienyt lakanat ja pyyhkeet ulos kuivumaan: niihin tulee ihana tuoksu ulkona. En ikinä käytä huuheluaineita tai hajustettuja pesuaineita; en halua sitä kemialista tuoksua ja kaikkia niitä turhia aineita iholle joita pesuainneissa on. Omon ja Bio Luvilin tuoksu ei ole minulle mieleen, vielä vähemmän Comfortit ja muut huuhteluaineet. On aika outoa, mielestäni, että ihmiset on saatu käyttämään niitä jopa alusvaatteissa ja lakanoissa joista paikoista aineet tulevat aivan iholle. Allergioitahan ne tuovat, eikä luontokaan ota noitakaan kemikaaleja aivan ilman vahinkoja vastaan. Kysyin tuttavalta, jolla on allergioita kasapäin, miksi hän käyttää huuhteluaineita. "Se tuoksuu hyvälle" sanoi hän. Hajusteita hän ei halua käyttää ollenkaan; niistä menee keuhkot tukkoon, sanoo. Siis hajuvesistä ja kasvovoiteista. Mutta ei pesuaineista. Vai niin. En usko!

Oleanteri kutsuu vaniljaisen ihanasti ikkunalla

Paras huuhteluaine on pyykin kuivattaminen raikkaassa säässä, sanoo tämä täti.

Naamari katsoo epäilevästi

Kodin voisi kokonaisuudessaan ripustaa narulle raikastumaan! On nimittäin aika sotkuista meillä. Isot "lapset" - siis nuoret aikuiset - ovat muuttaneet tavaroineen takaisin kotiin. Täällä on nyt kahden ihmisen ja yhden kissan tavarat sikin sokin joka paikassa - maustekoreista kattilalaatikoihin, vaatemytyistä lakanapussukoihin ja lipastot, kaksi 120 leveää sänkyä, patjoja sun muuta mitä nyt asunnossa yleensä on... Verhoja, pyykkikoreja.

Vähän täällä nyt ahdistaa. Siis tämä siivo nyt tällä kertaa - adistusta on monenmoista, pienempiä ja isompia...Mutta läpi pusketaan tämäkin elämän vaihe.

Huomenna lähden kolmeksi päiväksi kurssille. Lapset ja eläimet ovat keskenään. Hernekeittoa on keitetty iso kattilallinen, vaikka en palvilihaa mistään saanutkaan. Hyvää tuli! Leipää ja maitoa sekä makarooniruokia on kaapissa. Selviävät ihan hyvin, uskon.

Hiihtämässä käyty: JIHUU!

Aito kuppila jossa hyvä ruoka - värikäs ja persoonallinen

Pääsin kuin pääsinkin suksille ja lykkimään järven jäälle! Olenko odottanut sitä pitkään? No totisesti olen! Ja olen jo marraskuusta (tai jotain sinne päin) ajatellut "kohta otan sukset kainaloon ja menen ladulle..." Enpä vaan ole lähtenyt. Mahdollisuuksia on ollut - laiskuus ja saamattomuus vaivaavat!

Äisin vanhat ja uskolliset
puusukset ja bambusauvat.
Hyvin toimivat vieläkin!

Nyt sitten sain lähdettyä - ja olipa tosi kivaa! Suksi luisti kivasti - lähdin vasta iltapäivän siniseöllä hetkellä ja tulin takaisin illan jo pimennyttyä - mutta kun hiihtää valkoisella järven jäällä, valmiilla ladulla kirkkaan taivaan alla, ei eksymisestä ole huolta ja luonto on luonto aina - vuorokaudenajasta huolimatta. Aina hieno, aina aito.

Keli oli mainio - ladulla ei ollut yhden yhtä ihmistä, ei eläintä. Yksin sain suihkia ja nauttia hiljaisuudesta. Takaisinpäin hiihtäessä katselin kaupungin valoja ulkoapäin. Saaret olivat pimeitä vuoria matkan varrella - kuvittelin sinne kaikenlaista ohi hiihtäessä. Autioita ne ovat- ehkä jou kettu tai jänis sieltä yksinäistä hiihtäjää katseli. Tai pöllö - varmasti katselikin; hauska ajatus sinänsä! 

Päivällä kävimme Iisakin kuppilassa syömässä torstain kunniaksi hernekeittoa - hyvää ja paksua ihan oikeata rokkaa jossa on paljon lihaaa - vähempikin meikäläiselle piisaisi. Jälkiruuaksi letut - paksut ja rapsakat isot letut, yksi kullekin mansikkahillon kera. Kahvia vielä päälle Olimme täysiä kuin Turusen pyssyt koko loppupäivän ja illankin vielä sen syömisen jälkeen. Burp!

Äiti puhuu paljon menneistä ajoista, lapsuudesta ja nuoruudesta, avioliitosta ja elämän käännekohdista. än käy läpi elämäänsä - miettii ja postii asioita. joskus se tuntuu raskaalta - tuntuu, että ei haluaisi ihan kaikkea kuulla ja tietää. Mutta tämäkin kuuluu elämään - elämän pohdinta ja mietiskely, aiken koetun läpikäynti. Mitä jää käteen - mikä tuntuu oikealta ja mikä olisi pitänyt toisin tehdä. Ja mit viel on jäljellä - miksi elän kun ystvät ja rakkaat ovat melkein kaikki jo poissa.

Kello näyttää aikaa - vanhaa ja uutta

Raskasta - vaikka luonnollista. Näin elämässä on.

Tuntuu, että aina on joku käännekohta elämässä meneillään.