Parkkisakko ja muuta ärsyttävää.

Loppuviikkoa sävytti superärsyttävä parkkisakko. 40 euroa häviää kukkarosta kuin tuhkana taivaalle - mitään niin turhaa ja harmittavaa kuin sakon maksu en voi tällä hetkellä kuvitella. Maksettava on tämkin ilo ja vielä ajallaan - muuten tulee vielä isompi kiusa ja rasite asiasta. Suomessa - niinkuin muuallakin - on lakeja ja säntöjä jotka ovat täysin järjettömän tuntuisia - -niitä on silti toteltava, olivatpa ne kuinka typeriä hyvänsä.

Tällainen oli oma tapaukseni: Parkkeerasin auton autiolle takapihalle kun menin opiston iltakurssille. Takapiha oli parkkipaikka talon takana, nuoriso skeittaili siellä ja aidan vierustalla seisoi romuauto jonka ikkunat oli lyötty sisään ja autoa oli pahjoinpideltuy ja moukaroitu selvästi jo pidemmän aikaan. Parkissa oli suurella alueella puolisen tusinaa autoja iltakuuden paikkeilla. Mietin, uskallanko jättää auton tänne - romuauton ja melskaavan nuorison takia syntyi moinen ajatus päähän. Putsasin kaiken näkyvän autosta takapaksiin ja menin kurssille.

Kun tulin takaisin illemmalla, puoli yhdeksän tietämillä, katselin nyt täysin autiota parkkipaikkaa, omaa autoani ja romu-Volvoa lukuunottamatta kenttä oli siltä puolen aluetta tyhjä. Koristepensaat kukkivat ja alue oli autio, melkein pelottavan oloinen.

Istahdin autoon ja mitä näinkään: tuulilasiin oli sujautettu muovipussi - parkkisakko! Hain lappusen ikkunasta ja toden totta - olin saanut parkkisakon sen takia, että en ollut laittanu parkkikiekkoa ikkunaan.

Kyllä otti päähän! Ensinnäkin - en ollut todellakaan huomannut, että alueella oli parkkikiekko-pakko. En ollut nähnyt siihen kehottavaa liikennemerkkiä missään. Nyt tietenkin kävin katsomassa - ja kas, sieltä puun siimeksestä sellainen läytyikin.

Näin saan kunnin maksaa kaupungin pohjattomaan kassaan 40 euroa. Maksuaikaa kaksi viikkoa, muuten tulee reilu korotus maksuun ja hiljalleen maksu menee ulosottoon.

Tuntuu autoilijan kannalta järjettömältä, että tyhjä ja autio parkkipaikka tekee tuollaista - romuautossa ei sakkolappua ollut ja se on varmasti majaillut siellä viikkoja jollei kuukausia. Mutta syy näille yksityisille parkkimaksuttajille on toki muu kuin liikenneturvallisuus tms - se on rahan kerääminen jollekin tietylle taholle. Ja sekäs nyt sapettaa. Varsinkin kun sen kiekon olisi niin perin helposti voinut auton ovitaskusta ikkunaan laittaa. GGRRRR.

Vuokra-asuntoa katsomassa
Loppuviikosta kävin myös katsomassa vuokraa-asuntoa pesulassa työssä olevan abi-lapsen pyynnöstä. Hänellä on kova hinku muuttaa omilleen mutta ei itse päässyt töiden takia aamupäivällä olleeseen näyttöön. 20-luvulla rakennetussa kerrostalossa on pieni ja todella kälyinen yksiö vuokrattavana huonokuntoisessa ja remontoimattomassa talossa. Parvellinen 20 nelioömetrin yksiön vuokra on 540 euroa kuukaudessa. Huone on likainen ja huonosa kunnossa. Nuhjuinen se on ja pimeä - ite en sinne millään haluaisi muuttaa. Muovimatto repsottaa joka puolelta, seinät, ikkunalaudat ja asunnon nurkat - kynnyksistä ja seinänvierustoista pihumattakaan - ovat aivan järkyttäväsän likaiset ja luultavasti vuosikymmenine töhkää täynnä. Verhonkaihtimen naru oli niin tahmea että se jäi käteen kiinni. Asunto on ankea. Ikkuna on kadulle ja alakerrassa on kapakka. Kulman takana on pari hierontapaikkaa ja tatuointistudio. Bussit jyräävät ohi aamusta iltaan, myöhään yöhön.

Ruokakomero



Vessa ja suihku on yhdistetty pieneksi tilaksi; vessassa voi käydä samalla kun on suihkussa. Kätevää... Vessa on muita tiloja puhtoisampi, kokonaan kaakeloitu.. Mitään vaatteenpesupaikkaa ei ole talossa missään. Talossa on vain pieniä asuntoja ja se on todellakin vanha - kahden vähän paremman näköisen kerrostalon puristuksessa.

Mitään kaappeja ei vessassa ole - asunnossa on muutoin vanha vaatekaappi jossa vanerihyllyt ja ikkuna vieressä mielenkintoinen pikkukaappi ikäänkuin seinän sisässä - se on kuulemma ruokakomero. Pysyy kylmänä koska se on ulkoseinää vasten. Pieni jääkaappi löytyy myös.

Otin kuvia asunosta ja kerroin asuntoa etsivälle nuorelle siitä illalla. Hänpä suuttui kun moitin sitä ja sanoin, että tuommoiseen ei kannata rahaansa laittaa.
Hänen mielestään asunto on hyvä! Näin sanoo vaikka ei siis ole sitä edes nähnyt. Haluaa sen! Hän haluaa muuttaa sinne, mahdollisimman pian - kissan kanssa. "Kaikki kaverit jotka muuttaa kotoa, joutuu johonkin läävään. Ei kukaan asu missään hienosti". 

Eteisen ja huoneen välinen
kynnys ja seinä vuokrakämpässä



Niin. Juu. olen itsekin ollut nuori vaikka omat lapset toki sitä epäilevät, vahvasti. "Äiti huijaa aina." Olen asunut läävässä ja kironnut muovimattoja ja kaikkea likaa ja muitten vanhaa moskaa paikoissa. (Vanhat kokolattiamatot ovat kyllä vielä kamalampia.) Silti tuo näkemäni kämppä oli kamalin näkemäni missään. Jopa pahempi kuin se kämppä missä asuin Genevessä reilun kuukauden hamassa menneisyydessä - siellä oli torakoita ja vaikka mitä, kokolaittamatot olivat kokenee kakkea muuta paitsi pesua vuosien saatossa. Aivan kamala paikka - piti torakoitten takia nukkua valot päällä ja silti niitä tuli sänkyyn. Yäk yäk...

Nyt jään katsomaan mitä asunnon hakija itse tekee. Itse en millään halua tukea noin karmaisevan kämpän hankintaa - mutta en kyllä jaksa sen enempiä asiasta meuhkatakaan. Jos halu asua noin - ja maksaa iso osa kuukausituloistaan moiseen, ei voi mitään. Anti olla vaan!

Viime viikolla kerrottiin taas, että Suomessa johtaja tienaa huimasti enemmän kuin alaisensa ja työntekijät. 21 kertaa enemmän oli jossain joku vertaus. Riippuu tietenkin alasta ja johtajasta - tuntuu tosi kovalta erolta. Toki tiedän itsekin, että ne pomot joille itse töitä teen elävät ihan eri maailmassa kuin missä itse elän - he eivät minun tapaani varmasti edes ymmärrä. Tiedän minkälaisissa kodeissa he asuvat kotirouva-vaimoineen ja kaksine lapsineen, kaksine autoineen ja kesäasuntoineen. Tiedän heidän käyvän perheen kanssa kaukomailla useamman kerran vuodessa, viikonloppumatkoilla piristymässä Pariisissa, Amsterdamissa jne. Yritän olla sitä ajattelematta koska haluan tehdä työni ja tienata sen mitä tienaan. Työttömänä en tienaisi mitään.

Oman lapsen tienestit puolitoista tonnia brutto kuussa, täydellä työajalla. Se ei ole paljon - mutta silti hämmästyttävän vähän enemmän saa äiti joka kuitenkin on töitä tehnyt neljännesvuosisadan ja hankkinut korkeakoulututkinnon. Johtajaksi olisi pitänyt pyrkiä, jos raha mielessä. Sen puute ainakin on asia josta saa päivittäin kärsiä.

Oma lapsi on ollut työpaikassaan vasta kuukauden ja työ on vain lyhytaikainen - ei vakituinen, koeaika kestää 4 kuukautta. Olen tietenkin tosi iloinen, että hänellä on työ. Ja toivon, että hän pääsee opiskelemaan!.

Tässä kun kärvistelee taas kamalassa rahapulassa ja yrittää järjestää ylioppilasjuhlia kahdelle lapselleen - ja ex-mies, lasten isä ei halua maksaa "turhaan", tulee mieleen jonkinlaista vallankumnousajattelua meikäläisellekin. Lasten isä kuuluu ilman muuta tähän "tienaa paljon enemmän kuin keskiverto" kategoriaan mutta myös siihen osaan ihmiskuntaa, joka ei millään halua maksaa mistään, mielellään ei ollenkaan. Elatusmaksut ovat olleet minumi-määrää ja nekin kuulemma "ihan liikaa", menee kuulemma vain törsäilyyn. Ja niitähän ei aina millään jaksaisi maksaakaan sitten. Ylioppilasjuhlien kuluista hän harkitsee maksavansa puolet minulle, jos esitän laskut ja kustannus-.yhteenvedon. Toetenkin teen juhlat itse, hänen ei tarvitse tehdä muuta kun paikalle tulla.

Nolottaa tosi paljon taas koko tämä homma! En haluaisi mitän häneltä pyytää, mutta kun on välillä pakko. Se on niin nöyryyttävää! Luulen, että hän nauttii siitä kun saa minut nöyrtymään ja pyytämään - panttaa sitten lähettämistään jopa pari viikkoa ja kertoo kohta toisessa lauseesa, että tllaiset pikkusummat eivät tietenkään hänellä missään näy...

Kuulemma ylioppilasjuhlat on viimeinen mitä hän maksaa - noin isojen ihmisten kuin hänen omat lapsensa ovat pitää selvitä ilman vanhempien avustusta. Joopa joo. Muistan kuinka hän itse sai kuukausittain isältään rahaa koko opiskeluaikansa; olimme silloin jo tiiviisti yhdessä...

Elämä ja oleminen kyrsii hetkellisesti oikein kunnolla.

Liukastuminen toi aivotäräyksen



Säitä pitelee... räntäkeli tällä kertaa

Menin eilen töiden jälkeen proosakurssille. Kurssitapaamisiin tullaan oman tekstin kanssa joka luetaan siellä ääneen ja siitä keskustellaan. Mukavaa - on kiva kuulla mitä toiset kirjoittavat ja keskustella teksteistä. Ensimmäinen kurssikerta moneen vuoteen oli tosi kiva. En tuntenut kurssilla ketään muita kuin opettajan jonka kursseilla kävin vuosia sitten. Samalla kaavalla silloinkin.

En vienyt kurssille tekstejäni. Vielä. Ensi kerralla toivottavasti vien sinne kaksi tekstiä analysoitaviksi, keskustelun pohjaksi.

Kurssilta tullessani oli auton tuulilasissa ylläri joista en totisesti pidä: yksityisen parkkifirman "lottovoitto" eli 50 euron sakkomaksu. Kiva kiva kiva. En ollut tiennyt kuinka kauan kurssi kestää ja laittananut liian vähän euroja parkkiautomaattiin - itse asiassa laitoin sinne kaikki killingit jotka kukkarosta löytyivät mutta se ei siis riittänyt. Että ottaa päähän. Kaksi viikkoa on aikaa maksaa sakko. Viikon ruuat menivät siinä - mutta oma vika, tietenkin. Tämän sanon heti: oma vika ja itse kärsin. Silti ottaa päähän, ja rankasti.

Noin ylipäätään uskon., että melkein aina saa syyttää itseään asioiden kulusta. Toisia kannattaa todella harvoin syyttää - siitä ei yleensä koskaan mitään hyvää seuraa! Ja mitä opinkaa virheestä taas mitä katkerimmin? Jo, joo - maksan, maksan.

Jäätävä keli kaataa ihmisiä
Aamulla oli sitten toisenlainen ylläri odottamassa. Sää oli tiistaina jo toista päivää plussalla. Lumi jota on joka paikka täynnä, oli alkanut sulaaja painua kasaan. Vettä sateli taivaalta. Lumi tien pinnoilla oli saanut jääkerroksen jonka päälle vesi satoi ja muodosti tappavan liukkaan pinnan. Tuhannet ihmiset ovat tämän päivän aikana kaatuneet ja iso osa heistä on saanut jonkun luun poikki tai pamauttaneet päänsä.



Odotushuoneen tunnelmaa

Yksi kaatuneista oli pikkuiseni. Hän liukastu omalla kotipihalla, liukkaan kävelypolun alapäässä. Olin siihen edellisiltana hiekkaa heittänyt, mutta liukas se oli silti. Lasta hiukan pelotti vieressä seisonut roska-auto joka oli tyhjentämässä talon roskiksia. Lapsi halusi ohi mahdollisimman nopeasti - roska-auto on iso ja pelottava, kamalan pahalta haiseva ja kovaääninen jättiläinen jonka alle ei ole kiva jäädä. Mutta lapsipa liukastui. Pahasti. Löi päänsä. Äidin pihan siivousviikolla. Ei voi edes teoriassa ketän syyttää. Itseään vain.

Lapsi meni kouluun. Olin kotona kun tämä tapahtui ja laitoin hänet lepoasentoon noin 10-15 minuutiksi. Hän sanoi, että hän menetti muistinsa - sanoi sen jo heti kun nousi siitä maasta. Ei sitä voi heti huomata, ajattelin. Ei muisti noin mene, kuin elokuvissa. Ajattelin, että lapsi haluaa jäädä kotiin ja sanoo siksi muistin menneen.

Vein hänet sitten kouluun. Reilun tunnin päästä soi puhelin, opettaja soittaa ja sanoo Iriksen olevan kipeä, hänet pitää viedä taksilla terveyskeskukseen. Näin oli koululla juuri tänään vuoroa pitänyt koululääkäri sanonut. Lupasin lähteä sinne itsekin saman tien. Siellä opettaja kertoi, että lapsi hokee kolmea samaa lausetta koko ajan: "Missä Emppu on?""Onko tänään tiistai?" "Mikä päivä tänään on?" 

Opettaja oli siis mukana terveyskeskuksessa, kertoi tapahtuneen minulle ennen palaamista kouluun.

Lapselta meni lähimuisti
Lääkäri tutki lapsen. Sanoi, että muuten kaikki ok mutta muistin meno huolestuttaa. Lähetti meidät samantien sairaalaan, lasten osastolle. Mentiin sinne Kelan kyydillä. Siellä tutkittiin, katseltiin ja naputeltiin eri paikkoja, haastateltiin. Lapsi ei muistanut mitään tapahtuneesta; ei koko aamusta. Neurologi tutki - vaan ei halunnut kuvata "lapsia ei röntgenkuvata kovin helpoilla perusteilla. Siinä aina tuhoutuu aivosoluja, tehdään se vain jos on välttämätöntä". Hyvä niin.

Digiboksin asennus

Osaston elämää - mielenkiintoista seurata - onneksi ei joka päivä kuitenkaan
Sairaalan käytävillä odotellessa sai seurata moninaista vipeltäjää. Lasten osastolla oli lapsia äiteineen, pari isääkin. Lapsia vauvasta murrosikäiseen. hiljaisia ja kovaa huutavia. Ja sitten oli henkilökunta joka kulki käytävillä. Lääkärit, hoitajat, apulaiset ja erilaiset muut ammatinharjoittajat kulkivat käytäviä pitkin - hiearkian aisti siinä seuratessaan melkoisen helposti. Odotushuoneen televisio oli rikki - sitä tuli kuntoon laittamaan kaksi sairaalan omaa huoltomiestä haalareissaan. Jutustelivat jonkun naispuolisen henkilön kanssa digiboksin asentamisesta televisioon. Ymmärsin, että edellinen kaukosäädin sekä video oli viety, lähtenyt jonkin lapsiperheen mukaan. "Tältä lähtee kaikki mikä irtoaa ihmisten mukaan" sanoi yksi hoitaja minulle. "Ihmiset varastaa todella paljon."

Nyt meinattiin kaukosäädin piilottaa kansliaan ja digiboksi laittaa kunnolla kiinni nippusiteillä. Tätä kiinnittämistä miehet siinä tekivätkin. Aikaa kuluim, kiirettä ei ollut. Yrittivät säätää lastenkanavaa päälle - eivät saaneet värejä esiin. Toinen - joka luki Iines Ankka-sarjakuvalehteä aikansa kuluksi kun toinen kiinnitti laitetta telineeseen - oli sitä mieltä, että "Hei, lähdetään meneen. Antaa sen olla noin, ei siinä mitään väriä tarvii... Ihan hyvin se näkyy noinkin" Oli kärsimätön. Toinen totesi hetken päästä, että eihän tässä ole ääntäkään. "Anna olla" totesi kärsimätön. Mutta toinen laittoi laitteeseen kuitenkin äänen, käänsi volyymit täysille ja niin miehet talsivat pois. Jättivät siis lasten kanavan  päälle, täydellä volyymilla niin, että koko alue raikasi ja korvat lepattivat. Pakko oli siirtyä muualle siitä nurkkauksesta. Kuva oli mustavalkoinen - värejä ei siis laitteeseen löytynyt.

Mietin, olivatko miehet hotenkin tukityöllistettyjä. Mitään intoa saada homma kuntoon ja kunnolla ei ollut. Pois piti päästä. "Ei vois vähempää kiinnostaa" asenne loisti kauas. Hoitaja toiselta osastolta kävi laittamassa laitteen pois päältä kymmenen minuutin kuluttua miesten poistumisesta. "Kamala meteli, kuuluu toiselle osastolle saakka". Katsoi tuimasti minuun ja sanoi, että voi sen laittaa kiinni jos ei halua kuunnella. Niinpä. Olimme siirtyneet käytävän toiseen päähän melusta.

Pääsimme kotiin iltapäivällä, kun neurologi oli tutkinut lapsen toisenkin kerran. Lapsi ei muista mitän aamusta, ei tapahtuneesta. Tarkkaillaan häntä nyt kotona hiukan - muuten eletään taas normaalisti.

Aika hurja päivä. Lapsi sairastui, säikähdin. Nyt hän on tullut takaisin - ja olen onnellinen. Kiitos, enkelit! Kiitos kun lapsi on terve - kiitos, kun selvisimme säikähdyksellä.

Illalla kävin vielä itse hammaslääkärissä. Otettiin pois paikka joka oli laitettu ennen joulua. Hammas oli kylmän ja kuuman arka, jomotti inhasti koko ajan. Hermo ärtyi, kuulemma, kun oli otettuv edellinen paikka pois. Kuukausi sitten rakennettu paikka ei siis toiminut, piti ottaa sekin pois ja tehdä juurihoito. Se ei ollut kivaa, ei sitten mitenkään. Ensin neula ikeneen ja siitä puudutusainetta juureen. Maku on kamalan paha, aina sitä roiskuu suuhunkin. Ensimäinen puudutus ei riittänyt, pantiin toinen. Ja kohta kolmas suihkaus. Jo tuli tönkkö olo! Ensimmäinen pora vinkuu suussa kuin sireeni, toinen on kuin sirkkeli tai kaivinkone - järeämpi vehje, äänestä ja tuntemuksesta päätellen. Pidin silmät tiukasti kiinni; en haluunut välineitä nähdä edes vilaukselta. Puudutusneulan näin. Se oli ehkä hevosen kokoinen...Uhh.

Kaikki tavara suussa kun makaat siinä aurinkolasit päässä penkillä, tunnoton leuka ja idioottimainen olo kun lähtee täysin puutuneena ihmisten ilmoille - tuntee olevansa täydellinen hoopo!

Hyvä tietenkin, kun hammas tulee kuntoon. Vielä pitää mennä toisen kerran sen kanssa vastaanotolle. Loppusilaus tehtävä on - siinä on vain väliaikainen paikka nyt. Viikon.päästä samaan penkkiin taas ja aurinkolasit silmille, piikkiä poskeen.

Tulee kalliiksi. Tosi kalliiksi. Uusi täysi hinta piti maksaa vaikka edellinen paikkaus meni mönkään. Tällä bisneksellä ei ole takuuta. Aika mielenkiintoista..