Vipinää työmaalla

Yllättävän hässäkkä päivä töissä; suurin osa suomalaisista ja pohjoismaalaisista on lomailemassa mutta hommathan eivät siihen pysähdy – on painettu täyttä vauhtia eteenpäin jääkylmäksi vilvoitetussa konttorissa.

Oman pienen viikon lomani jälkeen olin jo erkaantunut työelämän mälsyyksistä: kun ulkona on kaunis kesä ja aurinko paistaa, mansikat ja muut marjat kypsyvät – niin työpaikka elää omaa elämäänsä turhista vuoden- ja sään vaihteluista piittaamatta… Menin töihin hame päällä, ilman sukkahousuja tai villatakkia; ulkona on tänään ollut ehkäpä noin 24 astetta ja pilvipoutaa välillä paistaa ja välillä aurinko menee pilveen. Mutta konttorissa humisee ilmanvaihto niin, että ranteet ovat jäässä ja kintut kananlihalla – on ihan pakko mennä aika ajoin oven ulkopuolelle lämmittelemään. Mikähän järki tuossakin on; kaikki sisällä olijat palelevat jolleivät ole muistaneet pukeutua kunnon lämpimiin tamineisiin kuten kaulaliinaan, pitkiin hihoihin ja joko lahkeisiin tai sukkahousuihin. No – näinhän se on aina ollut – miksi kukaan muuttaisi tuttua systeemiä. Suomeen on nyt tilattu useampi ydinvoimalakin sähköä tekemään niin voidaan puskea kylmä ilmaa kesät taloihin ja talvella sitten lämmintä… Sähköllähän se hoituu!

GGGRRR…

Toinen meikäläisen hömelön vanhanaikainen ajatus ja mielipide liippaa myös hiukan samaan – työmaaruokaloissa ei vuoden vaihtelu nimittäin näy myöskään missään. Olipa ruuan tekijänä sitten Amica tai Sodexho tai mikä muu teollisia keittiöpalveluita tarjoava firma hyvänsä niin ruoka on samanoloista: se kala minkä lautaselle ruokalassa saat on lentokoneella toiselta puolelta maapalloa tuleva puna-ahven tai hokikala sun muu oudon kuuloinen. Silakkaa, muikkua tai muuta suomalaista tai edes naapurimaiden kalaa on turha toivoa lautaselleen, jollei viljeltyä lohta lasketa. Salaatti on aina samaa: mautonta, puoliraakaa tomaattia lohkoiksi leikattuna, porkkanaraastetta ja kaalisilppua. Tänään tarjolla oli valkokaalisilppua johon oli toisessa isossa laarissa sekoitettu rusinoita, toisessa puolukoita. Hyvää? no juu... Kesäistä? Hah! Punajuuria on usein, samoin maissia - niitä saa kätevästi purkista kaatamalla suuriin muovilaareihin joista niitä ruokailija sitten noukkii lautaselleen. Mitään tuoretta joka olisi jossain lähellä kasvanut ja maistuisi hyvältä ei ole koskaan. Olen joskus asiaa emänniltä tiedustelut, mutta mitäpä e vaikuttaiaisi. Tuore ja hyvä on kallista ja nyt pitää kustannuksia karsia ja olla tehokas, taloudellisesti.

Jälkiruuaksi oli joko mokkavaahtoa joka maistuu keinotekoiselta, jopa kemialliselta ja vaihtoehtona banaani. Missä mansikat, tai jäätelö joka sopisi kesään?

Näin siis täällä. Työpaikkaruokailun seuraus on toki useimmiten täysi maha – mutta iltapäivällä ihan kaameat kaasuvaivat. Tätä ei kotona tapahdu – eikä tapahtunut viime viikolla kun sain hyvää ja makoisaa ruokaa.

No – mitäpä näistä. Pieniä murheita maallisia moiset. Töitähän tänne on tultu tekemään! Jo se, että saa ruokaa eikä tarvitse hikoilla on hyvä juttu. Myönnetään. Kunhan taas valitin. Ja onhan ruokalassa aika ajoin tosi hyvääkin ruokaa. Keitot ovat usein makoisia, todella.

Uutisissa puhutaan jälleen Venäjän yllättävän suuresta innosta puuttua Suomen lapsi- ja perheasioihin. Niissä toki on korjattavaa vaikka kuinka paljon – mutta maa jossa on tuhansia katulapsia ja lasten asiat eivät todellakaan ole kovin mallikkaalla tolalla, puhumattakaan perheasioista muutenkaan – alkoholinkäyttö ja väkivalta varmasti yhtä komealla tasolla yhteiskunnassa ja perheissä kuin Suomessakin, jollei vielä isompi ongelma – niin tuntuu ihmeelliseltä miksi sekaantuvat Suomen asioihin. Suomalaiset auttavat Pietarin katulapsia ja kuskaavat tavaraa ja vaatetta lastenkoteihin, auttavat vanhainkotien varustamisessa Venäjän Karjalassa, äidit järjestävät keräyksiä äitiyspakettien viemiseksi vähävaraisille äideille.... Liekö tämä tiedossa siellä – vai juuri sekä heitä närästää – ison maan päättäjätasolla. Mikä poliittinen tausta tässä jutussa sitten ikinä onkaan - se tuskin lehtiä lukemalla selviää. Suomen presidentti ja pääministeri niistä nyt ilmeisesti neuvottelevat kun Venäjän presidentti on vierailulla Suomessa; pressat tapasivat mediaa Naantalin kesänurmella tänään.

Ainahan on helpompi kommentoida toisten tekemisiä kuin laittaa omat asiat kuntoon. Ai, kuinka inhimillistä se onkaan! Näin se on iät ajat ollut – kyläyhteisössä jo oli kiva arvostella naapurin tekemisiä, niin nytkin – isoissa ja pienissä piireissä. Mutta kun iso valtio pienen vieressä alkaa uhitella, tuntuu se pienestä tosi kurjalta – kuin uhkailulta. Ja että Suomessa pitäisi soveltaa eri lakeja jos kyseessä on Suomessa asuva Venäjän kansalainen – että kaikki muiden maiden kansalaiset voisivatkin Suomessa ollessaan tehdä ihan muuten kuin meidän laki määrää! Menepäs moisia ajatuksia esittämään mihin muuhun maahan vain – vaikka sitten Venäjälle elelemään Suomen lakien mukaan tai vaikka Saudi-Arabiaan tai USA:n noudattamaan oma maan lakeja. Voisinpa veikata, että ei onnistu.

Ostinpa alennusmyynnistä itselleni mekon! Puuvillaa on, ihan musta, valkoisin kirjailuin - hiukan vanhanaikaisen näköinen mutta ihan kiva. Puoleen hintaan - parikymppiä maksoi. Ei paha

Mansikoita, mansikoita!

Ostin 5 litraa mansikoita lähikaupan ulkopuolella marjoja myyvältä tytöltä. 13 euroa, pikku-laatikko. Laji on Polka. Kun olin pieni, muistan mansikkalajikkeen olleen Senga Sengana. Mansikkamaata hoidettiin huolella ja mansikkahilloa – puhumattakaan mansikkamehusta – pidettiin herkkujen herkkuna: hurjan hyvää se olikin. Valkoisen maitokiisselin päälle laitettiin mansikkahilloa saarekkeiksi ja sitä sai lettujen ja pannukakun kanssa - herkkujälkiruokia siihen aikaan! Isä piti Hiku-nimisestä mansikkalajikkeesta ja laittoi sitä kasvamaan ihan viime vuosinaan. Jonsokia meillä taisi myös olla jokunen rivi kasvamassa. Hauskat laji-nimet jäivät mieleen – moisia ei ainakaan myynnissä enää näe. Sengasta sai hyvää hilloa. Kun hilloa keitettiin tuvan hellan ääressä, tuoksu valtasi koko kotipihan - ja minä sain syödä hillon päältä kuoritun vaahdon kahvitassinlta.

Nyt ei ole ollut mahdollista viljellä mansikoita – joskus olisi kiva, jos voisi. Ja kasvattaa myös tomaatteja, kurkkuja, tilliä ja salaatteja – kasvimaalla ja kasvihuoneessa.

No niin, mansikatko saivat näin menemään haaveisiin ja menneisiin…? Lapset syövät nyt kuitenkin mansikka-annoksiaan – yksi kerman kanssa, toinen maidon ja kolmas sokerin kera. Itse söin marjoja suoraan suuhun napsien – hyvää on myös mansikkamaito varsinkin jos siihen laittaa hiukkasen sokeria. Isän tekemä herkku oli aikoinaan muussata tuoreet mansikat tehosekoittimella sokerin ja pienen vaniljamäärän kanssa. Se sitten nautitaan talvella jäätelön tai vakka lettujen kanssa – nam: tulee kesä talven keskelle! Tuoksu säilyy pakasteessakin!

Tiskirättien virkkaus sen koommin kuin muukaan käsityö tai kirjojen lukeminen ei edennyt Saarenmaalla; päivät ja illat menivät muissa puuhissa. Nyt yritän saada tiskirätit loppuun ja valmiiksi parin päivän sisään. Kokeillaan sitten, miten ne toimivat!

Uusi viikko, uudet asiat tehtävänä

Viron ja Saarenmaan reissu on takana – nyt kun se vielä on mielessä ja elän vielä hetken siinä tunnelmassa ja siellä tapaamieni ihmisten jälkifiiliksissä, kirjoittelen muutaman sanasen vielä niistä ajatuksista joita jäi matkan jälkeen mieleen.

Matkustaminen ja uusien ihmisten tapaaminen ja erilaisten maailmojen katselu – vaikkakin tietenkin omien kokemusten ja "silmälasien" takaa aina jollain lailla vinoutuneesti elämää tarkastellen – on antoisaa, kivaa ja yksi niistä ihanista asioista joista voi elämää kiittää! Ihanaa, kun saa nähdä ja kokea uusia asioita!

Lähdin tälle reissulle - niin kuin melkein aina kun jonnekin menen - yksin ja omana itsenäni, ketään muuta tuntematta, ilman matkakaveria (jollen sitten matkusta lasten kanssa ja nythän he jäivät kotiin). Suurin osa ihmisistä matkustaa ja haluaa kokea asioita kumppanin/kaverin kanssa. Tämä kurssi oli poikkeus; siellä ei ollut pariskuntia mutta muutama kaveripari oli.

Usein käy niin, että jos on paljon toisilleen tuntematonta ihmistä tiiviisti yhteistyössä, muodostuu jonkinlaisia pieniä porukoita jotka alkavat viihtyä toistensa kanssa, käyvät syömässä ja viettämässä ehkä iltaa toistensa kanssa. Niin kävi nytkin – meitä oli neljä eri-ikäistä ja erilasista taustoista olevaa ihmistä jotka vain huomasimme menevämme syömään yhdessä, istuimme bussiretkillä toistemme viereen ja teimme ryhmätöitä kimpassa. Asuimme eri hotelleissa mutta Kuresaari on pieni - paikat ovat lähellä toisiaan.

Tuntui mukavalta viettää aikaa yhdessä ja jutella leppoisasti asioista joita kukin meistä halusi ennestään vieraalle ihmiselle jakaa. Samanoloinen huumorintaju on varmasti usein paras yhdistävä tekijä ihmisten välillä.

Yksi meistä neljästä on eläkkeellä, toinen eronnut ja perustanut vasta oman firman, kolmas on koiranomistaja joka reissaa paljon työnsä puolesta. Ja sitten minä, keski-ikäinen nainen joka kulkee elämänpolkua kompastellen niin fyysiesti kuin henkisesti paikassa kuin paikassa! (Kaaduin matkalla piispanlinnan mäessä ja sain polven ja capri-housujen toisen lahkeen rikki - hyvin kuvaavaa meikäläiselle!)Kaksi miestä ja kaksi naista. Nyt kun olemme viettäneet viikon samaan tahtiin eläen, samoihin asioihin keskittyen, palaamme takaisin omiin elämän piireihimme; ehkä jätimme toisiimme jonkinlaisen jäljen ja pienen muiston – ehkä muistamme jotain toisistamme jos vaikka törmäisimme kadulla joskus vuosien päästä. Meillä on sama, kaikille rakas harrastus – sen puitteissa saatamme törmätä jossain – tai sitten emme. Mitään emme tosillemme luvanneet, mitään emme sopineet. Kävimme luennoilla, teimme tehtäviä, kiersimme, katselimme - vietimme yhden viikon elämästämme samaan tahtiin eläen, tutustuimme hiukan toisiimme.

Meillä oli eilen Tallinnassa kolmisen tuntia aikaa, bussin saavuttua satamaan ja ennen kuin laiva lähtisi kohti Helsinkiä. Päätimme käydä syömässä – ja menimme taksilla Toompean mäen viereen entiseen kirjailijoiden talon alakerran hyvään ruokaravintolaan; porukassa kulkiessa on aina joku joka tietää hyvän paikan. Ja hyvä tämä olikin; mainiota ruokaa ja todella hyvää viiniä. Kylmää kurkkukeittoa, annos herkullisia pelmenejä, todella hyvää raikasta valkoviiniä Etelä-Amerikasta, lime-vettä – terassilla auringossa istuimme, kaikenlaisista asioista jutellen.

Laivalla istuimme porukkana pöydän ääressä - teimme tuliaisostoksia vuorotellen, toistemme tavaroita vahtien sillä aikaa kun toiset tekivät ostoksia. Kun laiva saapui satamaan, kuljimme laivalta ryhmänä ulos, muiden matkustajien joukossa. Yksi katosi heti kun olimme tulleet rakennuksen ulkopuolelle - häntä ei vain ollut missään. Emme ehtineet edes hei heitä sanomaan. Voi olla, että hän halusikin lähteä niin - kaikki eivät pidä jäähyväisistä ja katteettomista lupauksista tyyliin "Nähdään" "Meilaillaan". Kahden muun kanssa vilkutimme satamarakennuksen edessä: ”Hei hei, hyvää jatkoa. Oli kiva tavata.” Sitten katsoin, kuinka toinen heistä hävisi keltaisessa paidassaan ratikkaan, toisen tuli vaimo hakemaan autolla ja hänkin katosi ihmismereen huomaamattani.

Näin elämä menee – laivat ajavat reiteillään, ohittavat toisensa, tuuttaavat tervehdyksen ja jatkavat matkaa, omaa reittiään kyntäen.

Nyt olen aloittelemassa työn tekoa – tämä viikko pitää tehdä töitä, sitten aloitan hiukan pidemmän oman. Tänä kesänä pidän loman kokonaisena, kaikki 4 viikkoa – toisin kuin NIIN monena aikaisempana kesänä!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin lopettelen tällä erää – on maanantai, heinäkuun 19. päivä. Kesä on kuuma ja kostea – monet ovat viikonlopun aikana hukkuneet ja kuuma ilma saanut monet muut lämpöhalvauksen partaalle, jotkut ovat menehtyneet kuumuuteen.

Ulkona pörisee ruohonleikkuri – kohta tulee leikatun ruohon tuoksu varmasti nenään!

Kuva yhdestä yhteisestä lounasruuasta Kuresaaressa. Toinen kissasta jonka ohitin aamuisin koululle kulkiessani – se asui vanhan ja ränsistyneen oloisessa puutalossa jossa oli pihalla valtava ja hienoon järjestykseen kasattu monta metriä pitkä ja puolitoista metriä korkea halkorivi – kuin seinä joka jakaa kaksi pihaa toisistaan.

Kolmas kuva on vatsalauta joka nyt tulee taas päivittäiseen käyttöön. Kuntoilusta täytyy tehdä säännöllistä, ei muuten maha pienene.....

Näyttely pidetty, todistukset jaettu

Loppu ja jäähyväiset tekevät haikeaksi, niin tälläkin kertaa. Istun viimeistä iltaa pienen pöytäni ääressä hotellissa, ikkuna apposen auki. On lauantain ja sunnuntain välinen yö. Yön pienen pieni tuulenvire viilentää hiukkasen ilmaa. Kuvittelenko vain, vai onko nyt hiukan viileämpi kuin aikaisempina iltoina? Lämpöä on toki aivan tarpeeksi – varmasti yli 25-26 astetta vaikka kello on kohta kaksitoista yöllä.

Eilen olin Kuresaaren yössä yli puolen yön – kävin syömässä ja hiukan juomassakin kurssikaveri Katrin kanssa. Söimme mainion aterian La Perlassa, pääkadun varrella olevassa italialaistyppisessä ravintolassa. Nam. Alkuruoka, pääruoka, pullo punaviiniä puoliksi ja jälkiruoka: minulla bruchetta, grillattua paikallista kalaa grillattujen vihannesten kanssa, hiukan raikasta salaattia ja creme brülee. Rupattelimme kaikenlaista – oli mukava viettää iltaa näin, kivan ihmisen kanssa kun mihinkään ei ole kiire ja ruoka on hyvää - koko tunnelma kaikin puolin leppoisa ja mukava. Ei tule moista kovin usein tehtyä, ei todellakaan Täällä olen ollut ”ulkona” melkein joka ilta; hyvän loman merkki sekin! Teimme ruokailun jälkeen pienen kierroksen kaupungilla etsimässä muita kurssilaisia, otimme oluet terassilla ja menimme hotelleihimme puolen yön jälkeen kun katulamput valaisivat ja lokit yhä kirkuivat ilmassa. Täällä ei ole ollenkaan pelottanut liikkua yössä yksin – no, hiukan ehkä sen kohdan ohi Torni-kadulla jossa nyt ei ole katulamppuja – menin siitä aina hyvin reippain askelin ajotietä pitkin kävellen, sivuille vilkuilematta.

Ennen illallista oli kaupungilla Helsingin yliopiston professori Seppo Zetterbergin suomenkielinen luento Viron historiasta. Erinomaisen mielenkiintoinen ja elävä esitys! Kolme tuntia meni hetkessä; luennossa käytiin läpi aika aina 1200-luvulta nykypäivään, Viron toiseen itsenäisyyteen jota on kohta kestänyt 20 vuotta. Kaupunginjohtaja, nainen jonka nimeä en muista ollenkaan, kävi myös kertomassa Kuresaaren kaupungin terveiset professorille ja salintäydelle lähes kokonaan suomalaiselle yleisölle ja piti pienen, kauniin puheen. Mukava kokemus – ylimääräinen pieni herkkupala näin viikon lopuksi.

Eilen oli viimeinen varsinainen kurssiluento ja tulostimme näyttelytöitä. Meille pidettiin palautepuheenvuorot kullekin, tänään sitten teimme ryhmissä näyttelyä ensin aamupäivällä koululla ja sitten iltapäivällä näyttelypaikalla. Aamupäivällä opettaja piti vielä reilun tunnin luennon siitä, kuinka näyttely pidetään ja mitä pitää ottaa huomioon näyttelyä suunnitellessa ja järjestettäessä. Mielenkiintoinen sekin, vaikka ei ihan näillä taidoilla ja tiedoilla vielä ajankohtaista minulle! Ehkä joskus; olisihan se kivaa! Sain hyvää ja rakentavaa palautetta sekä toisilta kurssilaisilta että opettajalta. On kiva tunnelma ja olotila – tuntuu, että tämä viikko on ollut hyvin opettavainen, monella tapaa.

Illalla kurssiljuhlassa saimme nauttia paikallisesta musiikista - esittäjinä kolme kansallispukuista naista jotka esittivät kansanmusiikkia sekä laulattivat tutuilla suomalaisia ja virolaisia lauluja - Saarenmaan valssia unohtamatta!

Lapset ovat myös saaneet hyvää hoitoa ja huolenpitoa kotona, samoin eläimet. Ollaan soiteltu pari-kolme kertaa päivässä. Äidin kanssa olen jutellut joka toinen päivä – sisko on ollut äidin kansa tämän viikon; kuumuus on hiukan kiusannut mutta muuten sielläkin on mennyt hienosti.

Pikku-hukkaseni nauttii tällä hetkellä täysillä huvipuistomaailman ihanuuksista – saa vatkata, pyörittää ja venksuttaa itseään oikein olan takaa: koko tämän päivän Alahärmän Power Parkissa ja huomisen Särkänniemessä! Teinit ovat kotosalla varustettuna ruualla ja ruokarahalla. Opettavaista heillekin, toivottavasti! Ja toivottavasti pitävät huushollin puhtoisena!

Nyt sanon hyvää yötä. Valo sammuu huoneessa numero 313 – Aku Ankan auton rekisterinumero muuten tuo!

Kurssi lähenee loppuaan

Viikko on mennyt nopeasti, kurssi alkaa tosiaan lähetä loppuaan. Vielä lauantain jo vajaa kurssipäivä, sitten tämä on loppu.

Saarenmaa on upea paikka – on ollut kiva tutustua kauniiseen ja aivan erilaiseen paikkaan kuin missä olen ennen ollut. Hienoa maailma, kaunis luonto ja mukavia ihmisiä! Aika paljon reissu on mennyt turismin puolelle; sekin on sinällään ihan ok vaikka olin tietenkin ajatellut saada oppia niin paljon kuin mahdollista.

Eilen teimme ihanan kiertoajelun Saarenmaan länsipuolelle ja Muhun saarelle. Saimme kuulla faktaa puheliaan oppaan selittäessä faktaa ja historiaa – Kuresaaren aikaisempi nimi oli Arensburg – kirjoitusasua en nyt tässä tiedä, saksalaista perua kuitenkin. Nähtiin kalmisto Kuresaaren ulkopuolella – sillä on pitkä vanha historia. Pysähdyttiin katsomaan Kaalin meteoriittikraatteria; 4000 vuotta sitten avaruudesta syöksyi palavaa metallia keskelle Saarenmaata ja se tulipallo esiintyy sittemmin myös Kalevalassa ja monissa lähialueiden kansantaruissa.

Kraatterissa on nyt vettä ja yllättävän paljon kaloja – mietin, miten vesi siinä vaihtuu ja kuinka kalat pysyvät elossa.

Maalaistaloissa täällä on meriheinäkatot, jos on pidetty perinteitä yllä – ne ovat kuulemma jälleen tulleet muotiin, neuvostoajan jälkeen – vanha tieto niiden rakentamiseksi saatiin ihan viime tipassa pelastettua; Neuvostoliiton vallan aikaan niitä ei tehty. Kaikki oli kymmeniä vuosia maassa aivan hunnigolla kun valloittajat päättivät kaikesta. Maataloustuotantokin vietiin pääosin ”pohjattomaan kaivoon” itä-rajan tuolle puolen.

Lounaan söimme Muhun saarella; se on yhtä lailla kaunis, vehreä ja leppoisan oloinen saari. Sinne ovat rakentaneet kesäasujaimiston monet suomalaisetkin – myös julkkikset kuten Sikke Sumari joka pitää miehensä kanssa ruoka- ja majapaikkaa Muhussa. Kävimme siellä syömässä ja olimme muutaman tunnin ajan vieraina Siken ja miehensä kievarissa. Ruoka oli erinomaista ja isäntäpari mukavia – ja paikka erinomaisen kaunis! Upeaa!

Muhun saarelta tulevat värikkäät ja erinomaisen kauniit kansallispuvut – keltaisen ja oranssin kirjavat hameet, kukin kirjotut kengät ja peitteet ja upeat neuleet sukissa, lapasissa, villapaidoissa ym. Tosi hienoja – käsitöitä täällä tehdään ja arvostetaan paljon; tulee monessa paikassa mieleen Norja jossa myös esimerkiksi kansallispuvut ovat osa tämän päivän norjalaisuutta niin kuin ne täällä ovat osa eestiläisyyttä. Suomessa käsityöt ovat myös suosittuja mutta kansallispuku ei elä sellaista renessanssia kuin olisi suotavaa! Olisi tosi kiva, jos Suomessakin voisi ottaa kansallispuvun taas osaksi nyky-elämää – ja ehkä sitä voisi jopa muokata niin, että se ei olisi niin valtaisan paksuja kuuma. Brasiliassa, Penedon kylässä, jonne muutti yli 100 vuotta sitten paljon suomalaisia, pidetään yhä suomalaisuutta yllä. Siellä myös tehdä kansallispuvuista keveämpiä versiota – viidakon kuumuudessa ei voisi kuvitella pitävänsä edes esitysluontoisesti paksuja villa- ja pellavavaatteita joilla on tarkoitus alun perin selviät kylmässä pohjolan talvessakin!

Taidan lähteä taas kohta muutaman kurssilaisen kanssa syömään ja sitten menemme kuuntelemaan Seppo Zetterbergin luentoa Viron historian päälinjoista. Kestää yli kaksi tuntia; aihe on kiintoisa nyt kun täällä paikan päällä sattuu vielä olemaan!

Muutama pilvi taivaalle, kiitos!

Mikä se on kun päätä kutittaa ja pienet norot juoksevat päälakea alaspäin, niskaan ja yhtyvät selässä uusiin noroihin jotka kulkevat rankaa pitkin alas. Ja saavat ylähuulen ja nenän helmeilemään, kädet sokerisen ja suolaisen tahmeiksi ja olemuksen lölleröksi? No – se on tämä Euroopan ja Kuresaaren kaupungin ja koko Eestin ja Suomenkin vallannut lämpöaalto joka alkaa jo tuntua kylmän seudun asukkaasta lievästi työläältä kestää. Tätähän ei pääse pakoon minnekään – edes.

Pienessä hotellissa jossa asun, ei ole ilmastointia ja ikkunan avaaminen ei saa muutosta aikaiseksi lämpötilan tai ilmanvireen suhteen. No, sen verran muutosta, että takapihan äänet kantautuvat hyvin huoneeseen – aamulla viiden kieppeillä pihalla alettiin korjata moottoripyörää – osien kilinä asfaltille herätti hauraasta unesta ja sitten pyörän osia selvästi irrotettiin enemmänkin, välillä kokeiltiin saako moottorin käyntiin: sai… Kaiken yllä soi erikokoisten lokkien jatkuva kiljunta. Variksia ja pääskysi’ on myös kaupungissa tosi paljon – jos mainitsee kaikkein isoäänisimmät siivekkäät. Aamulla saa myös nauttia kukon laulusta, kuuden jälkeen se kiekaisee ainakin muutaman kerran. Myöhemmin siihen ei enää kiinnitä huomiota.

Eilen tiistaina menimme oppituntien jälkeen Saaremaan kierrokselle länsipuolelle saarta – kävimme katsomassa Sörvesäären majakkaa ja näimme kuinka Riianlahti yhtyy Itämereen – täkäläisittäin länsimereen. Tosi hieno paikka! Matkalla saimme kuulla Viron rankasta lähimenneisyydestä, Neuvostoliiton ja sen ajan vääryyksistä ja kyydityksistä, siitä kuinka Saaremaa varsinkin joutui kärsimään kun Neuvostoliitto otti alueen hallintaansa ja ihmisillä ei täällä ollut mitään oikeuksia enää omaan maahansa. Siihen nähden, miten rankka historia tällä paikalla on, on saari oikein erityisen kaunis ja ihmisille rakas. Historia toki näkyy enemmän ja vähemmän vähän joka puolella, rakennuksissa ja maisemassa yms. Erityisen hyvin jäljet ovat näkyvissä Sörvesäärin niemellä josta kuulimme todella sydäntä särkeviä ja kaameita tarinoita. Sota-aikana siviilien kärsimyksellä ei todella ole mitään rajaa, niitä on vaikea edes kuvitella. Silti sellainen on tänäkin päivänä totta ympäri maailmaa mondessa paikassa, Afganistanista moneen Afrikan maahan, Pohjois-Koreasta Palestiinalaisalueille jne, jne, jne.

Kävimme monessa paikassa 10-tuntisen kierroksen aikana – mm Kihelkonnassa, pienessä kotiin tehdyssä viehättävässä saippuatehtaassa, pienessä ortodoksikirkossa ym. Kävimme myös lintutornissa ja söimme hienon piknikin liuskekivirannalla.

Meillä oli pieni 20-paikkainen bussi jossa matkustimme kaikki, 17 kurssilaista, opettaja ja kuski. Bussi oli ahdas ja ilmastointi ei ainakaan takapenkillä tuntunut ollenkaan – kylvimme melkein hiestä koko matkan ajan… Mutta ei siellä kamalasti valitettu – aikuiset ihmiset onneksi suurimmalta osin ymmärtävät, että valittaminen ei asiaa paljon auta kun tilanne on sellainen kuin on. Meillä ei onneksi ole varsinaista valittajaa joukossa ollenkaan!

Reissu oli kaiken kaikkiaan upea! Niin on kurssikin; vielä enemmän oppitunteja ja oppia kaipaisin mutta koska meillä on myös paikkojen katselua ohjelmassa, ei kaikkea ehdi millään! Eilen olin hotellissa vasta keskiyön jälkeen.

Tänään meillä on näyttely Arensburg –hotellissa, illalla. Sitä ennen menen vähän käpsimään kameran kanssa ja syön jotain, otan A.Le Coq-oluen ja katselen ihmisiä, tapaan ehkä kurssilaisia kaupungilla.

Lapsilla on kaikki hyvin kotona, samoin äidillä vaikka kuumuus kiusaa kaikkia – varsinkin öisin.

Kuvissa Sörvesäären majakka ja oma varjokuva siinä vieressä. Aika majakkamainen kuva!

Lepposisia päiviä hikihelteessä

Kuumuudesta ei pitäisi kylmään tottuneen ihmisen valittaa - siksi en sitä teekään vaan totean, että hikistä on. Totisesti. Kämmenet niinkuin koko kroppa tuntuvat nihkeiltä eikä mihinkään haluaisi tarttua.

Kerron lisää Saaremaan maailmasta pikipuolin. Nyt vain avasin blogin ja laitan tuon Veski-tuulimyllyn symboloimaan tätä kumaa kesäpäivää.

Tämä on muuten herhiläisten valtakuntaa - valtavan suuria, paikallaan lentäviä ampiaimasia hyönteisiä on todella paljon!