Neuleita sinkkutaloudessa

Heijaa – keskiviikossa jo porskutetaan ja syyskuu vetelee viimeisiään. Kaunista on ollut, ainakin auton ikkunasta katsoessa. Töissä menee aika ihan muuhun kuin maisemien katsomiseen – joskus voi nautiskella menemällä ulkokautta ruokatunnille ja samalla haistella syksyn pirteitä tuulia.

Muuten - ruokala on meillä töissä ansioitunut tekemään erinomaisen outoja salaatteja salaattialtaaseen - eilen oli esillä iso kiulu purkkiananaksen paloja liemessään -mukaan oli sekoitettu ohuita punasipulin siivuja. Yhhyh! Usein saatavilla on säilykepurkista salaattikulhoon kaadettuja mandariinilohkoja. Hmm! Puoliraa’at, jääkylmät tomaattilohkot (varmaan paloiteltu valmiikse edellis-iltana kylmiöön) ovat jokapäiväistä ravintoa. Ei maistu yhtään miltään - mutta hampaat jäätyvät! Usein saamme myös raastettua säilykepunajuurta, suikaloitua kaalia ja porkkanaraastetta. Ihan ok vaikka ei niitä joka päivä viitsi syödä oikein.

Tulee mieleen haluaakohan keittiöhenkilökunta kokeilla uutta ihan vain siksi, että ei kyllästy aina samojen tylsien ruokien väsäämiseen...? Usein ne vanhat kunnon ruuat tuntuvat kuitenkin parhailta. Kaalikääryleet eilen olivat hybiä - puolukkahillon kera ja jälkkäriksi suklaamoussea. Nam. 5:60€ - ei paha!

Taloussanomien verkkolehdessä tänän oli juttu sinkkutalouksista: 20 000 euroa – sinkku maksaa tuplasti. Lukaisin jutun ja mietin miten noita juttuja tehdäänkään – sillä oletuksella ilmeisesti, että jokainen aina maksaa ns. oman osuutensa Jutuissa lasketaan siis yhteern huushollin menot ja jaetaan summa talouden nuppiluvulla. Silloin tietenkin esimerkiksi neljän hengen perheessä elävä maksaa sanomalehdestä neljäsosan siitä mitä yksinelävä sinkku maksaa. Oikeassa elämässä asiat eivät ihan noin yksinkertaisti kuitenkaan mene - usein tulonlähteitä on vain yksi ja sillä elää useampi henkilö - onko elämä silloin halvempaa yksineläjälle vai isoa kööriä elättävälle palkansaajalle? veikkaanpa, että ihan päinvastoin kuin jutussa eli sinkku voi elellä reteämmin samalla summalla kun rahan kinuajia ei pyöri kiusana koko ajan!  

Itse maksan omat ja lasteni kulut elämisestä, niin asumisesta, ruuasta, vaatteista, liikenteestä ja tietenkin kaikesta muustakin. Jutun kirjoittaja ehkä elelee sinkkuna ulman elätettäviä ja ajattelee, että olisi kiva jos kumppani jakaisi menot omilla tuloillaan... Jotkut saavat sitten myös tukiaisia eri instanseilta - ne kartuttavat kassaa mutta eivät ehkä liity tähän tarinaan suoranaisesti.

Niin, onko yksinhuoltaja myös sinkku tässä yhteydessä. Tuskin… Silloin kun talouteemme kuului mies en ollut sinkku – mutta maksoin silti kaikki kulut; ainahan ne joku maksaa ja meillä maksaja oli naispuolinen. Mies oli sitä mieltä, että yksi lisäihminen asunnossa ei paljoa lisäkuluja tee – saman lehden lukee kaksi siinä kuin yksikin, sama asunnon lämpö ja vesi riittävät yhdelle lisäihmiselle ym. Joten siinä sitten maksettiin kuitenkin yhden naisen palkalla koko köörin elämä – vähän sama asia eri kantilta kuin jutun kirjoittajalla.

Mutta eipä se palkka kuitenkaan monistunut mihinkään vaikka porukka täällä kotona lisääntyikin! Tilasto, tilasto, valhe… kaikkeen kannattaa siis suhtautua kyseenalaistaen eikä kaikkea tarvitse uskoa mitä lehdistä lukee!

Nyt kun ei tarvitse miestä maksaa vaikka asunto onkin samaten kuin lehdet, vesi, lämpö ja muu rekvisiitta – on kuitenkin vapaampi hengittää! Johtuneeko suuremmasta ilmatilasta vai lie mistä… Hälläpä väliä, nyt eletään tässä ilmatilassa.

Ikkunaremppa on valmis: ihanaa. Sen sijaan vessasta on löytynyt kosteutta ja se remontti siis venyy nyt ainakin viikolla. Kurjempi juttu tuo. Koko kämppä on niin sotkuinen, pölyinen ja roinaa täynnä, että hermo todella kiristyy – nyt kun kaiken päälle laskeutuu joka päivä millin kaksi uutta hiekka- ja muuta pölyä kun kaakeleita hakataan pois, seinälevyjä sahataan sisällä sopivan kokoisiksi yms. Kyllä meille vielä tulee varmasti hienoa tänne – kunhan on joka senttimetri asunnosta pyyhitty rempan jälkeen!

Työpaikalla ajelehti lehti jossa oli haastateltu Paula Lehtomäkeä – joka toteaa pääsivulla elämää suuremman totuuden: ”Nainen tai johtaja – voit olla täysillä molempia yhtä aikaa” Juttu ei kerro kuinka olla molempia eri aikaan… Joskus ihmettelee mitä juttujen kirjoittajat ajattelevat kirjoittaessaan. Tämäkin juttu oli aivan täynnä sellaisia itsestäänselvyyksiä joita ei itse tule edes aktiivisesti ikinä ajatelleeksi. Näin esimerkiksi: ”Kannattaa luottaa siihen, että osaa tehdä itse omalle perheelle – ja omalle työlle – sopivia ratkaisuja”. ”Työssä käyvien naisten yleinen ja yhteinen päänvaiva on järjestää työn yhteensopivuus perheen tarpeiden kanssa”.

Hoh hoijaa - kylläpä sitä taas viisastui moisia totuuksia lukiessaan!

Että näin. Omia naisenjuttujani ovat käsityöt. Ne ihanat!!! Sukka odottaa valmistumistaan yhä ja alati; on ollut kiirettä ja sukka on saanut odottaa. Havahduin tänään huomaamaan, että kohta on viikonloppu ja siskon lahjat on saatava kasaan. Hmm. Hänelle on ajatuksena antaa 2 bambulankaista tiskirättiä dekkarin lisäksi – hauska ajatus: tiskirätti! Niitä niin kovin kehutaan hyviksi, antibakteerisiksi ja miellyttäviksi. Ja onhan käsin virkattu rätti toista kuin kaupasta ostettu, eikö??? No, nyt en yllättäen löydä sitä pinkkiä pari viikkoa sitten aloittamaani virkattua työtä… Mihin se on kadonnut? No, tänään aloitin neuloa lehmuksenvihreää riepua, teen nyt ainakin sen ja ehkä toisenkin vielä neuloen. Neulominen on helpompaa; virkatessa tuppaavat reunat tuottamaan tuskaa – kuinka pitää reunat suorina…? Pitäisi laskea silmukat joka kerroksella, tietty.

Toinen super-naisellinen - vaan ei ollenkaan johtajuuteen liittyvä - mutta käypä tämä ehkä johtajallekin (!) - on kasvovoide: sain purkin L'Oréalin Revitalift-voidetta kokeiltavaksi. Sitä nyt olen muutaman päivän testannut eli käyttänyt - ihan ok voide; kiva kun ei siitä tarvinnut maksaa - nyt juuti olikin sattumoisin voidevajausta ja rahat loppu...!

Tällainen sekasotku-teksti tällä kertaa.

Viikonlopun puuhia

Aamulla väsyttää, vaikea nousta sängystä.  Kun kello on muistuttanut nousemisesta puolisen tusinaa kertaa, kampeaa lopulta itsensä istumaan sängyn laidalle, vetää sukat jalkaansa ja tassuttelee vessaan, matkalla keittiöön noukkii oven vierestä aamun sanomalehdet mukaansa ja laittaa vedenkeittimen päälle. Tyhjentää tiskikaapin, tiskaa yön aikana teinien altaaseen tai pöydille aikaansaamat tiskit ja näin herättyään jatkaa omilla aamupuuhillaan kunnes herättää lapsen aamupalalle ja laittaa itsensä valmiiksi töihin lähtöön.

Päivä on täynnä tohinaa, hyörinää ja erinäistä hässäkkää lähinnä töiden mutta myös kotihommien kanssa. Kohta sitä huomaa olevansa taas sängyssä - kello on yli puolenyön ja päivä mennyt kuin siivillä. Yölamppu palaa, olisi kiva lukea lehteä tai kirjaa. Sanat eivät mene perille, pää nuokkuu ja yhden, kahden sivun jälkeen on pakko antaa periksi kun tekstistä  ei tajua yhtään mitään. Sammuttaa valot, nukkuu kuin tukki melkein tajuttoman unta – vaikka unia ei tunnusta edes näkevänsä kun ei mitään sellaista ainakaan herätessään muista.

Näin pyörivät päivät täällä meillä. Elämä on aktiivista – ainakin koko ajan on kohellus päällä. Silti tuntuu aika ajoin, että jotain puuttuu… Mutta mitä? Ei uskalla edes ajatella – onhan tämä ihan hyvä näinkin, eikö? Ei yksi ihminen voi kaikkea saada – luulisin.



Kirpputorin ahdasta tavarapaljoutta 

Mutta kuinka meni tämä viikonloppu, syyskuun viimeinen vuonna 2010? Kiitos kysymästä - se meni aika lailla tämän huushollin sekoittaneen remontin ja kirpputorin ehdoilla. Kirpputorin myynti aloitettiin pikkuriikkisen myyntipöydän ääressä viikko sitten – olemme tähän päivään mennessä ansainneet viikon vuokran, 34 euroa kirpputorin pitäjälle, sekä noin 16 euroa itsellemme. Ilmeisen hyvä tulos – vai? Itse en ole oikein sitä mieltä ollenkaan – 16 euroa ansiota yllättävän paljon työtä vaativasta hommasta – paikassa on käytävä joka päivä, järjestettävä tilaa ja katsottava, että hintalaput ovat paikoillaan ja tavara siististi pöydällä. Meidän ongelmana on ollut se, että olemme laittaneet liikaa tavaraa pöydälle – ja se, että olemme tuoneet sinne lähinnä vaatetta. Kuulin vasta eilen, että vaatetta ei kannata tuoda oikeastaan juurikaan myyntiin ”vain merkkivaatteet ja teini-ikäisten muoti menee kaupaksi. Myös tosi hyväkuntoiset lasten vaatteet menevät kaupaksi. Krääsä ja jotkut kirjat, jos hinta ei ole liian korkea, menevät hyvin”. Nyt olen varannut pöydän vielä toiseksi viikoksi, sillä riskillä, että emme saa edes vuokraa kasaan – olisi tietenkin kamalaa, jos jäisimme velkaa kirpputorin pitäjälle – mutta sitäkin kuulemma tapahtuu aika usein.

Remontti kotona on siinä vaiheessa, että hermoja kiristää jo pahasti. Sotkua ja tavaraa joka paikassa, tavarat hukassa ja pölyä kaikki pinnat ja jopa seinät täynnä. Vessasta on revitty kaikki seinä-, lattia- ja kattomateriaalit irti ja tekninen isännöitsijä ennätti vihdoin perjantaina paikalle katsomaan tilannetta. Käynti maksaa minulle parisen sataa euroa – ja katsottuaan vessaa noin 10 minuuttia (hän laskuttaa tietenkin koko tunnista sekä kilometrikorvaukset joita tulee lähes 100 kilometriltä) ja mittailtuaan kosteusmittarilla, hän huomasi putken reunassa ja vessanpöntön juurella kohonneen kosteusarvon. ”Homma seis, tämä täytyy tutkia tarkemmin ensi viikolla”. Tänne on siis nyt tilattu kunnon mittamies eli joku firma joka laskuttaa kattavasta, kunnollisesta mittauksesta ”käyvän hinnan” eli viitisen sataa euroa. Tämä kuuluu taloyhtiön maksettavaksi. Jos siinä tutkimuksessa ilmenee jotain, joudumme tekemään kuten asiantuntija sitten ehdottaa. Ja aikaa kuluu, rahaa niin ikään. Huokaus.


 

Kävin virkistäytymässä polkypyöräillen paikallisella lammella jossa katselin ja kuvasin sorsia ja kävin myös kudonta-asemalla katsomassa ja jututtamassa matonkutojia – tarjosivat kahvit ja omena-rahkapiirakkaa ja leppoisat haastelut siitä sun tästä! Mukavaa! Teki mieli mennä kutomaan vaikka silkkihuivi tai poppanaliina – katsotaan!

Sukka on hiljalleen edennyt – tunnin, puolentoista jälkeen se on valmis. Oranssit sukat sain valmiiksi viikko sitten. Nyt ei sukkia tarvita enää – jos nyt en muuten vain innostu niitä neulomaan.

Viikonloppu meni loppujen lopuksi leppoisasti – aloitin tämän aamun muuten lähtemällä liikkeelle vielä koko lapsikaartin vielä nukkuessa – jätin puurokattilan hellalle ja lähdin harmaaseen syys-säähän. Menin kirkkoon, pitkästä aikaa. Tulin perille viisi minuuttia kellojen soitua ja kirkkohan oli tupaten täynnä. Jouduin seisomaan takarivin taakse, seinää vasten jossa sitten seisoinkin puolitoista tuntia, aina ehtoolliseen saakka. Seisoin takana ja kuuntelin, katsoin ja tunsin hyvää oloa ja kiitollisuutta – ja kosketuksen joka tulee aina yht’äkkiä yllättäen – vievät polvet notkolle ja tuovat silmiin kyyneleet – keskellä kaikkia niitä satoja ihmisiä on yht’äkkiä kuin ypöyksin oman sisimpänsä kanssa ja osallistuu johonkin joka on samalla yksityistä ja hyvin yhteistä. Kävin ehtoollisella – vaikka en meinannut; olin tullut ihan lenkkeilyvaatteissa ja monet olivat siellä hienoissaan, jopa kansallispuvun oli eräs rouva päälleen laittanut.

Kaikki hyvin. Äidinkin kanssa juttelin pitkän puhelun. Oli maalla – tietenkin, arvasinkin. Kertoi sinitiaisen syöneen loput päärynät puista! Siskon mies oli korjaamassa kellarin puolilahon, vuosikymmeniä vanhan kellarin ovea karmeineen – oli jo aikakin! Sitä ei meistä kukaan ole saanut tehtyä vaikka tarvetta olisi ollutkin - itseltäni juuttui ovi viime talven lumikinosten aikaan osaksi auki; karmi ehkä oli turvonnut tai vastaavaa - kiinni se ei mennyt vaikka kuinka ahkeroin sen kimpussa.

Siskon mies on kovasti auttavainen ja kätevä käsistään – se on hienoa. Samalla tulee huono omatunto, kun ei itse osaa moista tehdä… Veljistä toinen ei osaa ja toinen on kovasti stressaantunut ja kiireinen elämässään – pelkään, mitä hänelle vielä käykään kun on niin stressaantunut ja kiivas. En enää tosin ole juurikaan häneen yhteydessä; hän ei oikein jaksa eikä ehdi olla sukulaisten kanssa tekemisissä; hermostuu tosi helposti ja sanoo sitten ikävästi. Toinen veli on sairaseläkkeellä eikä osaa eikä jaksa oikein mitään tarkkaa asiaa tehdä. Minulla ei ole kumppania – siis en ole onnistunut saamaan kunnon miestä kuten toinen veli asian suoraan sanoo joten on hienoa, että sisko on ”onnistunut”.

Politiikkaa ja lehtikirjoittelua

”Tutkimukset kertovat, että yksinhuoltajaäidin poikien työttömyysriski on todella suuri”. Näin kertoo Helsingin Sanomien pääsivun kolumnisti Marja Salmela tänään. Tuttu lause – mutta nyt jäi epäselväksi miksi nimenomaan poikien, ei tyttöjen, työttömyysriski on suuri – sitä hän ei kerro. Toki hän on hyvin yksipuolinen ja asioita selittelemätön muutoinkin jutussaan – jutun pointti oli keski-ikäisten työttömien suuri määrän ja se, että tämä asia ei tunnu ketään päättäjää huolestuttavan – yli vuoden työttömänä olleita on tällä hetkellä yli 60.000. Työttömiä on paljon – ja heitä, joiden ”ei kannata” käydä töissä on suuret joukot maassamme. Tämä tarkoittaa, että tekemättä työtä saa enemmän rahaa kuin työtä tekemällä. On vaikea kuvitella, että itse haluaisi olla mieluummin kotona ja nostaa tukia kuin tehdä työtä – mutta näinpä moni tekee. Se työ minkä moni työtön saisi on ilmeisesti niin kurjaa sen lisäksi, että se on vähäpalkkaista, että ei kannata mennä muistakaan syistä esimerkiksi myyjäksi jonnekin. Systeemi on siis mätä – siitä kirjoitetaan paljon mutta mitään muutosta asiaan ei tapahdu kuitenkaan.

Mitä tulee päättäjiin Suomessa, on kamalaa katsoa kuinka poliitikkoja saa lyödä kovaa ja pitkään mediassa - mikään ei ole medialta kielletty, päinvastoin - on kuin olisi kunnia-asia kaivaa esiin ihan mitä kökköä, ikävää ja troistomaista vain, että saadaan poliitikko polvilleen. Julkisuuden henkilölle saa olla mahdollisimman pottumainen ja yrittää naruttaa henkilö epäinhimillisiin tilanteisiin, että saisi taas ivata, haukkua ja mollata häntä - vain sen takia että tämä ihminen on poliitikko. Oli kamala katsoa Ilkka Kanervan ja Matti Vanhasen lynkkausta – nyt vuorossa on Paula Lehtomäki. Kyseiset poliitikot ovat aivan salettivarmasti tehneet virheitä ja suuria typeryyksiä ja ajaneet omia etujaan – mutta silti... Vai ansaitsevatko he kaiken sen kakan niskaansa; onko poliitikkona olo kilpaleiki siitä, kuka ehtii naruttaa ja kuinka kauan...? Lehdistö ja muut uutisoijat – nauttivat vallassa olijoiden tekojen ”paljastamisesta”.

Media on vallan vahtikoira, sanotaan. Nyt se on vallan lynkkaaja ja ihmisen kurjien piirteiden ylösnostattaja. Kaikki poliitikot ovat inhottavia, kieroja pettureita ja onnenonkijoita – tämä on tämän päivän melodia jo paikassa.

Puolueet ovat kaukana pulmusista, selvä se. Vaaliraha-likapyykki ei varmasti ole tuulesta temmattu ja paljon likaa on vielä on kaikkien puolueiden nurkissa. Ällöttää koko homma - ja me tavalliset alamaiset elämässämme olemme tietenkin vain nappuloita vallanpitäjien omien etujen tavoittelussa - niinkö?
Kuka normaali ihminen haluaa mukaan politiikkaan enää? Huh

Pitkään aikaan ei ole puhuttu politiikan tämänhetkisestä sisällöstä julkisuudessa. Skandaalit ja oman edun tavoittelu, yhdistettynä spekulaatioita siitä minkälainen seuraava hallituskoostumus tulee olemaan ja kuka voittaa vaalit. Kivaa...

Toinen ärsyttävä keskustelu on tietenkin ikiaihe seuraava Suomen presidentti. Jolta nyt toki halutaan riistää kaikki valta – mitä lie sitten haluavatkaan presidentin virassa nähdä – tiedä häntä. Ehkä nais/mies-sekoilua; se olisi varmasti medialle herkkupalojen herkkupala!

Viikonloppuna on ollut hieno syksyinen sää. Kirkas ja kuulas, lehtien kahina jalkojen alla on mukavan tuntuista - tuoksuvat kirjavat lehdet - tekisi mieli heittäytyä maahan pyörimään ja imeä maan tuoksua syvälle kitusiin... Mutta enpä sitä tee nyt kuitenkaan - tekisin, jos kukaan ei näkisi, varmasti!

Palaan tänne palstoille vielä myöhemmin iltasella.

Syyspäivän tasaus ja täysikuu

Hieno päivä ulkosalla – ihan koko päivän: viisitoista astetta, pilvipoutaa ja puiden lehdet hyvää vauhtia vaihtamassa väriä. Pitäisi päästä kuulaana, kirkkaana päivänä järven rannalle nauttimaan maisemasta, imemään syksyn väriloistoa sisään ennen harmaiden ja loskaisten kelien tuloa.

Tästä haaveilen, päästä katsomaan luontoa lähituntumasta: sinisen järven ja kirkkaan taivaan kontrastina vihreät havupuut ja keltaiset koivun- ja haavanlehdet. Rauhallisten teiden varsilla keltaiset ja punaiset vaahterat – sielu saa energiaa kun imee silmien, nenän ja korvien kautta syksyn raikkautta sisäänsä! Kurkien ja hanhien lähtö on pian; niiden huuto kun ne jättävät Suomen ja pohjoisen synnyinmaan – se sykähdyttää niin, että nyyhkäisemättä ei olla voi kun näkee ja kuulee niiden lähdön. Silmä kostuu. Niin kuin se kostuu monesta meikäläisellä muusta ihanasta, kauniista asiasta. Surullisista nyt tietty puhumattakaan - aina on kyyneleelle sijaa - vaikka helpompi lisi elämä jollei tällainen kyynelehtijä olisikaan...

Kurkien lähtö oli Sibeliukselle iso asia - ja musiikissa kuvittelee kuulevansa niitä luonnon ääniä ja varsinkin tunnelmia joista itse pitää. Oma vaari lähti tästä maailmasta sylissäni, kohta kurkien muutettua talon yli lentäen etelään. Kurkien lähtö oli hänelle tapahtuma jota hän odotti, seurasi - ja siitä kertoi. Niin kertoi myös niiden tulosta keväisin - ja merkkasi almanakkaan päiviä joloin linnut saapuivat, milloin lähtivät - kertoi kurjista jotka seisoivat ylväinä metsäaikeilla. Upea lintu, kerrassaan hieno. Punapää.

Ilta-auringon valo on myös ollut upea monena iltana. Kuten eilen kun ajoin kotiin töistä - aurinko värjäsi puun latvat ja valkoiset talon sinät oransseiksi, taivas oli lyijynharmaa. Dramaattisia värejä, isoja kontrasteja.... Osaisipa ja ehtisipä niitä kuvata - muutenkin kuin auton ikunasta liikennevaloissa!

Tänään on se päivä jolloin yö ja päivä ovat yhtä pitkiä. Nyt alkaa nopea iltojen ja aamujen pimeneminen - sitä säestää puiden kaljuuntuminen ja kylmenevät ilmat. Tulee aika jolloin voi laittaa kynttilän palamaan, ottaa kupin kuumaa teetä ja nauttia musikista. Naistenlehtien mukaan nyt kääriydytään sohvalle viltteihin ja luetaan kirjaa. Hmm; kukahan noin tekee, oikeasti? Onnen pekat!

Täysikuu loisteli hienosti kotipihan yllä kun tulin kotiin kymmenen jälkeen tänään; pilvien savumainen harsoketju puuskutti kuun ohi omaa pitkää vanaa, kuu sieltä pilkisteli ja silmää iski välistä! Kuu tuntuu aina kuin kaverilta kun se taivaalla katselee alas maahan, ainakin näin täydenkuun aikoina!

Tänään on myös ex-miehen syntymäpäivä. Laitoin onnittelut tekstiviestinä. Hänpä heti kiitti - huutomerkkien kera!

Sain eilen kantarelleja tutulta joka kävi meitä ilahduttamassa. Oli löytänyt niitä puoli ämpärillistä, ihan sattumoisin työpaikkansa vierestä metsäst. pari karvalaukkua sieltä löytyi myös - mutta niitä en tuohon sekaan viitsi laittaa, edes ryöppäyksen jälkeen Kirkkaan keltaisia ja hyvin märkiä olivat vahverot – keitin ne kasaan voin kanssa, huomenna syödään ne kanapihvien kanssa muhennoksena tai kastikkeena.

Näköjään kirjoittelen tässä listaa erinäisistä toisiinsa liittymättömistä asioista – istun ja kertaan päivää josta ei mitään isompaa teemaa saa keksimälläkään – ainakaan näillä aivoilla jotka haluavat jo kellahtaa sänkyyn ja lukea muutaman sivun uutta Harjunpäätä. Ostin viimeisimmän, pari viikkoa sitten ilmestyneen kirjan "Harjunpää ja rautahuone" siskolle – mutta luen sen ihan siististi hänen tapaamistaan odotellessa... Vaikuttaa ensimmäisten kolmen tai neljän luvun jälkeen hyvältä – vie mennessään. Olen lukenut aikaisemmat Harjunpäät kun ne ilmestyivät - edellinenhän ilmestyi jo yli kymmenen vuotta sitten. Kiva, kun tämä vielä sai syntyä - kirjan tekeminen on kuulemma ollut rankka rupeama.

Ajattelin lukaista kirjan viikonloppuna – ajattelin myös neuloa toisen sini-punaisen lettisukan valmiiksi; olin tyystin unohtanut, että minulla on moiset kesken – virolaisesta paksusta liukuvärjätystä villalangasta jota ostin kaksi pikkuvyyhtiä Tallinnasta viime talvena. Vessan ja eteisen remontti on sellaisessa vaiheessa, että kotona eletään vähän kuin leirillä – tavarat ovat kasoissa eri paikoissa asuntoa ja sotku on suunnaton. Miksi siis ei käyttäisi aikaa lukemiseen ja käsitöihin? Niin – ei mitään syytä!

Huomenna on yo-kirjoitusten toisen kotimaisen kirjallinen osa. Meiltä siihen kisaan osallistuu kaksi yrittäjää. Toivon todella ja täysillä, että he onnistuvat! Kuullun ymmärtäminen viime viikolla meni kuulemma ihan ok. Pitkä kieli – heillä englanti niin kuin kai melkein kaikilla Suomessa, meni niinikään ok – ei loistavasti. Oli kuulemma aika vaikea, vaikeampi kuin ne tekstit joita oli harjoiteltu.

Sukusekoilua - tai ihan ikiomaa

Juttelin äidin ja siskon kanssa puhelimessa ja alkoi tuntua – kuten silloin tällöin tapahtuu – että on kiva jutella ja vaihdella kuulumisia… mutta heitä ärsyttää joku minun tavassani elää ja toimia tosi rankasti. Ohjeita tulee aina niin valtavasti, kaikkeen mitä kerron. ”Kuule, tee nyt näin Janika. Kuuntele!” ”Ei se niin ole – tee nyt järkevästi ja mene nukkumaan. Älä enää lue tai tee kotitöitä. On kaikkein tärkeintä, että saat nyt levätä” ja niin edelleen, over and over again…

Kerroin remontista ja mitä se on aikaansaanut meillä. Kerroin työprojektista ja kuinka päivät venyvät ja on vaikea ehtiä yhtään mitään kotona kunnolla. Kerroin lapsen konsertista joka oli mennyt hienosti. Kerroin verhoista joita olin ajatellut ikkunoihin, kun saan ikkunat ensin pestyä ja paikat siivottu remonttipölystä ”Seinätkin pitää pestä – sitä rakennuspölyä menee joka paikkaan” Minulle kerrottiin. Juu – niin menee, olenkin jo huomannut…

Ihmettelin ääneen, miksei veli ikinä vastaa minun meileihini, ei koskaan ehdi jutella eivätkä tule käymään vaikka kuinka pyydän. Ja kuulin tutun selityksen kuinka veli on kiireinen kun huolehtii kahden lapsensa harrastuksista, kuskailee peleihin ja partioon, tekee töitä.... (Niinpä tietenkin, niinhän me kaikki - aina ja koko ajan) Tuli tunne, että pitäisi osata jutella vain sivistyneen hillitysti ja olisi hyvä olla kerrottavana jotain mielenkiintoista asiaa, ei aina vain näitä tylsiä juttuja kotoa ja työpaikalta - olen nössö ja saamaton kun en saa yhtään vipinää ja pärinää elämääni josta kertoa ja joilla viihdyttää. Teen liikaa työtä ja annan lasten pompottaa itseäni; heitä moinen ärsyttää kamalasti! (No ärsyttää se itseänikin, ihan totta!) Oma vika kun en osaa lapsia kasvattaa enkä sano töissä että nyt riittää!

Tärkeintä on hoitaa lapset ja koti, saada työtehtävät tehtyä. Ja sitten levätä! Tätä en saa unohtaa...

Äiti, joka on aina tehnyt omat työnsä ja kodinhoidon niin satasella, että sairastui lopulta ja joutui sairaalaankin aikoinaan – on sitä mieltä, että illalla pitää mennä ajoissa nukkumaan ja hoitaa omaa terveyttään… Hyvä neuvoja kun itse on aina tehnyt työn ja velvollisuudet tiukasti ja tarkasti, aina vähän huolellisemmin kuin muut - ja ollut siitä ylpeä.

Minusta on kamala ajatella, että tekisin vain ja ainoastaan ihan koko ajan töitä – työpaikalla ja kotona - mutta niin taidan oikeastaan kuitenkin tehdä. Koskaan ei tunnu olevan aikaa tehdä mitään kivaa josta ihan oikeasti tykkää – lukemista, käsitöitä, lehtiä,… kun niiden aika tulee yöllä, pitääkin mennä nukkumaan. Sit en halua hyväksyä; jos en saa edes yllä kirjoittaa, lukea tai tehdä käsitöitä, kuunnella musiikkia niin miksi ihmeessä kannattaa raataa – jollei itselle itään saa suoda, vain ja ainoastaan kaikki lapsille??? Tietenkin lapset ovat kaikkein tärkein asia – kyllä teen kaikkeni, että heistä tulisi onnellisia ihmisiä jotka pärjäävät elämässä (epäilen kyllä hyvin vahvasti, että onnistun – ja joka tapauksessa se ei olisi sitten kuitenkaan minun ansioni – mutta täytyyhän itsekin saada jotain tehdä. Vai?

Tosin sain kamalan huonon omatunnon tänään kun selailin eilisen ja tämänpäiväisen lehden illalla, sotkuisessa keittiössä kun remontti on sotkenut koko huushollin ihan täysin. Ja lasten tiskit ovat vieläkin altaassa – eivät vieläkään suostu tiskaamaan mitään itse. Ja minä vain lehtiä luin…

Yksi työkaveri kertoilee - ja toinen komppaa – kuinka päivän paras hetki on lukea aamulla Hesari kahvikupillisen ja leivän kanssa. Sitten lähteä rauhassa töihin. Illalla on sitten ihana käpertyä sohvaan teemukillisen kanssa katsomaan telkkaria… Joopa. Myönnän, vähän käy kateeksi - mutta kaipa meikäläisellekin moinen aika vielä koittaa, kun lapset kasvavat!

Noilla kahdella ei ole lapsia, ovat keski-ikäisiä sinkkuja niin voivat elää kuten itse haluavat. Eipä silti, en haluaisi osaani heidän kanssaan vaihtaa - enkä tietenkään voisikaan, miksi edes ajatella – lapset ovat tärkeitä ja olen ikuisen onnellinen siitä, että sain tulla äidiksi. Suurimmalta osalta se on hieno asia.

Realistisesti sanottuna: koko elämä, ihmisen ja luomakunnan, pyrkii mahdollisimman suureen lisääntymiseen; elämän kantavin ja vahvin voima liittyy lisääntymiseen. Elämä rakastaa elämää, pelkää kuolemaa… Siksi meitä on niin paljon maailmassa.

On siksi maailman luonnollisin asia, että minulla on jälkeläisiä… Ja on myös luonnollista, että pidän sitä maailman hienoimpana asiana!

Lisääntyminen ja jälkeläisistä huolehtiminen on osa sitä dna:ta joka meissä on. Oman nautintojen halua ja varsinkin niiden salliminen menevät normaali-ihmisillä juuri tässä järjestyksessä. Pois siis kirja, neule ja musiikki! Liikuntaa voi aina puolustella sillä, että sitten jaksaa paremmin työnsä…

Kävin oppilaskonsertissa tänään. Mukava tapahtuma, jälleen. Yksi pikku-viulisti on niin äärimmäisen hyvä ja upea, että suu auki melkein kuuntelin, ihailusta. Yhdeksänvuotias – soitti Perlmanin Israeli-konserton kakkos- ja kolmos-osat. Uskomattoman hyvin! Uhhuh vaan.

Näinpä taas sekoilen teksteissäni minä, aivan sekopäänä väsymyksestä. Silmiin sattuu… Juteltuani äidin kanssa joka kaatoi hiukan liikaa ohjeita niskaan. Ja sai minut tuntemaan, että minun pitäisi ihan oikeasti ”hankkia itselleni elämä” eli suomeksi ”hanki itsellesi hyvä mies. Sellainen josta on apua myös maalla – niin kuin omassa elämässäsikin” Heitä ottaa pattiin, kun en onnistu itselleni miestä hankkimaan – varsinkaan sellaista, joka olisi kunnollinen ja vastuuntuntoinen…

Etsin vielä sitä salaista paikkaa, josta moisia uroita löytyy.

tämä teksti on roskiskamaa mutta säästän sen itselleni katsottavaksi joskus myöhemmin - ehkä sitten kun pääehdkä on joskus levänneempi ymmärrän tätä väsynyttä ja kyllästynyttä tilaani... ja jollen: so what?

Kuu, tähti ja elämä maanpäällä pelkkää hässäkkää

Taivahalla upea kuu – vaikka ei ihan täysi olekaan. Tähtiäkin siellä tuikkii; yksi osui kuvaan tosin vain – vaan kuka liekään hän, suuri tuikkija? En tunne taivaan kantta, en. Mauritiuksella huomasin, että siellä oli yötaivas aivan erilainen, tähdet toiset kuin täällä kotipuolessa – ja kuukin väärinpäin.

Taivasta katselin kun puistelin peittoja ja mattoja kellon käydessä kahtatoista – yölläpä hyvinkin. Meillä on näet alkanut talossa remontti; uudet ikkunat ovat vihdoin saapuneet ja niiitä on alettu asentaa. Kuukauden myöhässä sovitusta – mutta mitäpä siitä kun ne nyt vihdoin tulevat! Sääkin on hieno joten asennus onnistui hyvin, ainakin tämän päivn osalta. Homma jatkuu toki vielä useamman päivän. Pölyä ja roskaa onkin nyt huusholli aivan täynnä – siksi imurointia ja lattioiden luuttuamista vielä yön tullessa. Toisaalta meillä on ison projektin loppumetrit käsillä töissä niin sieltä ei pääse kotia siivoamaan kuin vasta tavallista myöhemmin. Toiset tekevät tosin vielä pidempiä päiviä; vielä kymmenen jälkeen illalla soiteltiin viimeisiä tietoja.

Ja kruununa kaiken häslingin keskellä on kirpputori jonne veimme eilen monta laatikollista pestyjä, järjesteltyjä ja hinnoiteltuja tavaroita kirjoista vaatteisiin, laukuista sadeasuihin ja CD-levyihin myyntipöydälle. 35 euron viikkovuokraa vastaan saa pienellä myyntipöydällä myydä tavaraa edullisesti.

Kysäisin tänään, kuinka paljon meille oli tullut myyntiä reilun päivän jälkeen: 6 euroa. Todella upeaa… jos tätä tahtia saamme myyntiä jatkettua, saamme myyntipaikan maksettua, juuri ja juuri. Ehkä. Emme siis jää velkaa paikan omistajalle.

Kun myy tavaraa eurolla tai viidellä kymmenellä sentillä kappale, ei suuriin summiin voi mitenkään päästä. Mutta olisi kyllä kohtuullista, jos emme jäisi velkaa kuitenkaan itse. No – ei vielä masennuta. Mutta täytyy keksiä, mitä teemme kaikille niille tavaroille jotka eivät mene kaupaksi – niitä on kymmeniä jollei satoja.

Aamulla herätys jo viideltä. Siispä hei vain tältä erää. Huomenna vaikka sanon sanan tai kaksi Ruotsin vaaleista. Seurailin niitä kiinnostuksesta jonkin verran - tulos oli kuten arvata saattaa - ja hyvä niin. Ihan hyvä.

Käykää ihmiset kirpputoreilla – sieltä saa hyvää ja erinomaisen käypää tavaraa – aivan käsittämättömän edulliseen hintaan! Do visit flee markets - for your own sake, as well as for the poor people who collect sales items there!

Les feuilles mortes

Lapissa on hieno ruska, kuulemma. Täällä etelämmässä ei vielä ole, ja voi olla, että tänä syksynä emme sellaista täällä näekään - ainakaan yhtä hienona kuin viime syksynä. Olen katsellut koivun lehtien hidasta kellastumista - tänään kun olin pyöräilemässä sateessa, huomasin kuinka kadut olivat keltaisenaan koivun lehtiä - aivan yht'äkkiä ne nyt putoilevat ja peittävät maan. Monet muut puut ovat vielä vihreinä; vaahteratkin vasta alkavat kellastua ja punertua. Lehmukset taas ovat jo hyvinkin keltaisia.

Läksin tosiaan pyörällä iikenteeseen tänään - ajattelin liikkua edes hiukan istuttuani tietokoneen ja puhelimen ääressä ihan koko päivän - selkä oli jäykkä kuin rautakanki. Vettä satoi aika ravakasti mutta ajattelin, että en ole sokeria, kyllä yksi nainen vettä kestää sulamatta! No, kesti kyllä mutta olinpa ihan läpimärkä kun kotiin tulin takaisin! Inhaa oli saada kauluksen sisään niskasta vettä joka sitten valui selkää pitkin... Housun puntit liimautuivat ihoon, kangaskengät olivat tosi miellyttävät märkinä. Hmm...

Les feuilles mortes.... yksi upeista ranskalaisista lauluista; nyt on aika taas se kuunnella - antaa musiikin viedä aikoihin menneisiin... Yves Montand vai Juliette Greco? Ensin mainittu, aivan ehdottomasti. Tai miksei molemmat - ja perään vielä Edith Piaf. Jacques Prévert'n upea teksti jonka Yves Montand esitti ensi kerran jo vuonna 1946 on yksi monista hienoista ranskalaisista lauluista. Hieno sanoitus, toden totta.

----------------------
Oh! je voudrais tant que tu te souviennes
Des jours heureux où nous étions amis
En ce temps-là la vie était plus belle,
Et le soleil plus brûlant qu'aujourd'hui
Les feuilles mortes se ramassent à la pelle
Tu vois, je n'ai pas oublié...
Les feuilles mortes se ramassent à la pelle,
Les souvenirs et les regrets aussi
Et le vent du nord les emporte
Dans la nuit froide de l'oubli.
Tu vois, je n'ai pas oublié
La chanson que tu me chantais.

C'est une chanson qui nous ressemble
Toi, tu m'aimais et je t'aimais
Et nous vivions tous deux ensemble
Toi qui m'aimais, moi qui t'aimais
Mais la vie sépare ceux qui s'aiment
Tout doucement, sans faire de bruit
Et la mer efface sur le sable
Les pas des amants désunis.
---------------------

Aamulla lapsi kuuli jostain ohjelmasta, että tänään olisi päivä jolloin lasten ja vanhempien tulisi viettää pari tuntia tehden jotain keskenään. Ja niinpä lapsi kysyi ennen kouluun lähtöä, voitaisiinko mekin tehdä yhdessä jotain kivaa? "No tietenkin - yritetään".

Ja niinpä me sitten teimme yhdessä - ainakin osin - ruokaa: spagettia ja pekoni- tomaattikastiketta ja suklaapuuroa jälkiruuaksi. Teinin kommentti ruuasta - huolimattomasti ilmaan heitetty ruokailun jälkeen: Just hyvää ruokaa. Äiti kiittää!

Ruuan jälkeen pelasimme muistipeliä ja juteltiin juteltiin pikkuisen ranskaa. Ja hän soitti kitaralla hiukkasen jotain oppimaansa kappaletta. Mukavaa oli meillä!

Nyt pikkuinen nukkuu peitteissän, ranskalaiset suukot poskillaan ja näkee kauniita unia!