Hiihtolomanen - ihanaa!

Mummilaan kun ajelimme

Lähdimme ajelemaan – äiti, lapsi ja kissa – mummilaan vasta tiistaina iltapäivällä. En päässyt irti töistä aikaisemmin ja silti jäi hommia tekemättä. Valmiiksi ei saa kaikkea koskaan, se on vain opittava – mutta huono omatunto lomasta on silti, yhä ja koko ajan. Laitoin puhelimen äänettömälle enkä vastannut yhteenkään siihen tulleista puheluista. Pomokin oli soitellut – turhaan.

Ajosää oli hieno! Parinkymmenen asteen pakkanen, aurinkoinen sää ja luminen maisema; silmä ja sielu hyrisivät tyytyväisinä kun kaupunki ja työ jäivät taakse. Kilometrit etenivät mukavasti valkoisessa maisemassa – pellot ja pelloilla risteilevät ladut, moottorikelkan väylät ja jänisten ja muiden eläinten jäljet; kaikki loisti ajajankin silmään kutsuvina. Valkoiset järven selät, jäätymätön joen uoma joka höyrysi mustan, virtaavan veden ylllä auroinkoa vasten huikean näköisenä:tosi upa näky. Olsi pitänyt pysähtyä ottamaan kuva - mutta enpä sitä tehnyt kuitenkaan. Liian kiire päästä eteenpäin oli meillä. 



Kukkavaasin kaunis nimetön

Matkan alkupäässä ei edes liikennettä ihan kamalasti – ei tarvinnut juurikaan jonoissa ajaa. Viimeiset kaksi tuntia jouduin kuitenkin ajaa jurnuttamaan venäläisen rekka-kolonnan takana. Pitkiä autonkuljetusrekkoja oli viisi ja niiden perässä vielä osan matkaa tavallinen katettu kaksiosainen täysperävaunurekka. Ajoivat niin kimpassa kaikki, että en uskaltanut ohittaa - noin kahdeksaakymppiä etenivät. Ohittaa olisi pitänyt ylinopeudella ja tien reunja koristavat lukuisat peltipoliisit. Sakkoja on jo nyt tullut sen verran, että lisää ei kaivata! Ohitusta varten olisi pitänyt paahtaa tosi pitkä pätkä väärällä kaistalla, ylinopeutta että olisi ohi päässyt – lumisella kelillä tiekin on paljon kesäkeliä kapeampi joten pelivaraa on vähän.

Pääsimme perille illalla seitsemän tienoilla. Äiti oli tehnyt uunikalaa – olipa hyvää perunoiden kera. Pieni lomanen saattoi alkaa!

Hautausmaalta lanka- ja kangaskauppaan  

Istuttiin iltaa äidin kanssa mutta vain puolille yöhön.Olin väsynyt kuin hakattu kala - olin nukkunut pari tuntia vain edellis-yönä. Nyt nukuin seitsemän tuntia - siten nousimme ja lähdimme aamutoimien jälkeen ajelemaan asioille. Oman mummin syntymäpäivä oli maanataina ja isän kuolinpäivä ensi viikolla tiistaina. Kävimme hautausmaalla katsomassa heidän, ja muiden sukulaisten, viimeisiä leposijoja - puolimetrisen tiukan lumivaipan alla he nyt lepäävät. Hautuumaa on rauhaisa ja kaunis paikka - talvellakin. Ei viety haudoille mitään, puisteltiin vain lumet seppeleiden ja hautakivien päältä. Sanottiin hei kaikille poisnukkuneille ja lähdettiin ostoksille ja kahville.

Uudet langat äidin liinalla



Pieni paikallinen "lyhyttavaraliike" elikkä kangas+lankakauppa ei ole komeudella pilattu - sieltä saa erinäistä käsityötarvetta ja kapinetta - ja kaikki on kunnon sekaisessa epäjärjestyksessä. Pölyistäkin on - mutta hauskahan siellä on tonkia! Sorruin kahteen lankakerään - tummaa syvän punervaa - mikähäns senkin värin nimi voisi olla - punaisempaa kuin viininpunainen? Sellaista. Sukkiin, ehkä...Mummi osti lapselle Mikki Hiiri-liimakuvan joka tulee kuulemma omalle seinälle... Minimani-kaupasta sitten ostin vielä Papukaija-lankaa lapsen toiveesta. Hänelle lapasiksi. Se sopii toisen langan kaveriksi - sukiksi vaikka. Lankahulluus on ihan selvästi aika paha tauti... Pakko saada lankaa näyttää olevan ylitsepääsemätön voittaa...



Uusi sukka, toinen valmistuu pian

Lapsosta odottaa kovasti häntä kaipaava pikkuserkku - heille on luvattu yhdessäoloa ja oma lapsonen lähteekin yökylään toisen luo perjantaina. Neulon sukkaparin hänelle mukaan niin on mukavampi mesota ja leikkiä piilosta vanhan puutalon sopukoissa - ihan lämmin ei parinkymmenen pakkasella vintillä varmasti ole! Lapsen äiti, oma serkku, soittaa ilemmalla ja sovimme kuinka yökylä-asia hoidetaan.

Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin



Sain äidiltä jo pari vuotta sitten Mika Waltarin kirjojen uusintapainoksen Lähdin Istanbuliin. Olin silloin ollut pari kertaa Istanbulissa työmatkalla - ja ajattelin, että olisi kiva se kirja lukea. Sitten sainkin sen lahjaksi! En siten kuitenkaan lukenut sitä. Nyt aloitin kirjan - osaksi sen takia, että olen lähdössä taas pitkästä aikaa Istanbuliin työmatkalle, osaksi tietenkin siksi, että pidän Waltarista.



Kahvilasa me käväistihin
ja herkkuja nautittihin!



Olen lukenut kirjasta vasta pari lukua - se vaikuttaa tosi kiintoisalta. Kirjassa eletään sotavuosien jälkeistä aikaa, vuotta 1946-7. Matkustaminen on ihan toista silloin kuin nykyään - vaikka siinäkin sanotaan juuri noin, verrataan matkustamiseen purjelaivojen aikaan! Kirjassa Mika vaimoineen on matkalla laivalla Saksan ja Hollannin kautta eteenpäin, kohti Istanbulia ja merimatkalla on vaarana muun muassa sota-ajan jäänteinä paljon miinoja. Kirja on omaelämänkerrallinen, ei fiktiivinen. Eurooppa on siinä vielä aivan sodan runtelema, rampa maanosa. Tosi kiiintoisalta vaikuttaa - yritän lueskella sitä nyt eri väleissä vaikka tekemistä on muutakin, toki. Hiihtämässä käyn vielä tänään, teen ruokaa ja leivon jotain. Neulominen on myös kesken - mutta sitä voi tehdä seurustellessa. Yhdessäolo ja leppoisa rupattelu ovat lomailun tärkeimpiä ja parhaimpia asioita, kuitenkin.

Kissa istuu kirjoitusöydän vieressä ikkunalaudalla ja katselee vuoroin minuun, vuoroin ikkunasta. Olo on leppoisa. Lapsi soittaa pianoa ja mummi on emalitöitä tekemässä.

Kissako lihava? No on se!

Juttelin pomon kanssa jokunen hetki sitten. Olen saanut kauan toivomani työn - mutta joudun tekemään sen ohella myös ison osan nykyisestä työstäni - se oli ikäänkuin ehto uuden saamiselle.Uusi roolini on voimassa samantien, heti. Se tietää pitkää päivää jatkossa, mutta jopa nyt puskisin minkä pystyn niin ehkä saan selkeämmän työnkuvan jossain vaiheessa - vain yhden työn! Matkapäivistä en tiedä - todennäköisesti niitä tulee jonkun verran. Palkka pysyy samana - tietenkin! Eihän töitä rahasta tehdä vaan rakkaudesta työhön ja asiakkaisiin!!

Kahvilan suolakukot

Olo on mukavan seesteinen. Kaikki hyvin! Uusi työkään ei vielä stressaa. Olen sitä kauan odottanut - ja paljon siihen liittyviä hommia jo otona tehnyt

Siel mikään hirvee ajokeli ollut. Ihan tavallinen talvisää!

Neljä tuntia tien päällä eilen. Aloitus illan hämärtyessä ja kolme tuntia pimeäajoa. Radio auki koko matkan ajan, kanavia vaihdellen. Ylen aikainen, ns. Rälläradio joka soittaa Suomi-iskelmää joka välissä ja haastelee sitä sun tätä mitä mieleen tulee, mm liikenteeestä – on hankala kanava autoilijalle kuunneltavaksi koska kanava vaihtuu koko ajan. Vahvin paikallisasema nappaa aina signaalin ja ajaessa kanava siis vaihtuu koko ajan. En alkuun vaihtanut kanavaa muualle vaan annoin ylen olla päällä – sillä seurauksella, että viisiminuuttisen aikana kanava vaihteli kolmen eli paikallisaseman välillä yli kymmenen kertaa. Pakko se oli sitten vaihtaa ja kuunnella muuta!

Nova soittaa samaa musiikkia ihan koko ajan; päivästä, viikosta ja kuukaudesta, vuodesta toiseen. Miten ne jaksaa? Sama tai samanoloinen musiikki raikaa asemalla - mutta koska Nova on suosituin kaupallisasema, se ilmeisesti toimii.. Mainokset toistavat myös itseään tosi tiuhaan – samana mainoksen saa pitkällä ajomatkalla kuultavakseen tusinan kertaa jollei vieläkin useammin – ei kukaan moista kestä, olipa kanavalla äänessä kuka hyvänsä muuten mukavista juontajista. Siispä vaihtelen kanavia tiuhaan.

Ja mikäpä oli perjantai-illan hot topic kaikilla kanavilla? No – yksi oli yli muiden: huono ajosää. Siitä varoiteltiin ihan koko ajan. Ja nimenomaan sillä alueella armasta kotomaatamme jolla itse ajelin. Alkoi pikkuhiljaa ärsyttää. Sää oli toki luminen ja lunta tuiskusi muiden autojen nostamana tielle, samoin sitä satoi koko ajan lisää taivaalta. Mutta sellainenhan talvi on! On lunta ja sitä tulee lisää kun on lumisadetta. Näin on talvella. Pakkasasteita oli noin 5-8 koko matkan ajan. Rekkoja oli paljon tiellä, samoin oli muuta liikennettä. Viimeisen tunnin ajoin jonossa melkein kuin kesäviikonloppuna. Paljon autoja – ohittaa ei juurikaan voinut.

Omituista näissä säätidonannoissa on juuri tuo valtava varoittelujen määrä. Mitä sitten, kun sää on oikeasti huono ja pitää varoittaa – kun kaikki varoittelupaukut on käytetty jo ihan normaaliin ajokeliin; talvella on liukasta ja pitää ajaa toisin kuin kesällä.

Kahviherkkuja

Kanteletta on kiva soittaa. Ja kuunnella

Perillä on ollut taas kivaa ja kaikin puolin mukavaa. Lapsi on viihtynyt mummilassa ja itse äitinä nautin, kun hän saa tutustua ja olla mummin ja enon kanssa, perheen sisällä ja kuitenkin omiensa kanssa. On itselleni jotenkin erityistä tämä tällainen; lapsi jolla ei ole pääsyä toisen vanhemman elämään, ei mahdollisuutta tutustua toiseen puoleen biologisesta perimästään millään lailla, on jonkinlainen puute elämässään. Jossain vaiheessa hän alkaa sitä varmasti miettiä. Silloin – niin ajattelen – on hyvä, jos ymmärtää ainakin jotain omista juuristaan, tietää olevansa tärkeä ja rakastettu ja arvostettu osa suvussa ja osa ”meitä”. Jokainen meistä on osa tiettyä ketjua; jos toinen osa ketjusta on hukassa niin on hyvä, jos johonkin voi ripustautua.

Tämänkertaine käsityö: tilauskaulaliina,
virkatua ketjua pörrölangasta

Sisaruksilla on toisensa. Heillä on sukua jonka osa he ovat. Teinit eivät siitä välitä – heille vain kaverit ovat tärkeitä. Siksi on hyvä jo ennen teini-iän myrskyä selvittää asioita, tutustuttaa asioihin jotka myöhemmin tulevat elämässä esiin. Pienin lapsi on vielä vastaanottavainen ja kiinnostunut monenlaisista asioista. Uskon, että pieni siemen j häneen kaikesta tästä, jota hän mummilassa kokee, asioista joita hän käy läpi ja joista hän täällä keskustelee.

Itselleni oma mummi oli kovin tärkeä. Toivon, että niin olisi myös omille lapsilleni.

Päiväkahvilla

Omat teinini ovat keskenään kotona. Eivät halunneet tulla mummin luo. Vanhimmalla oli taas angiina-oireita - suussa maistui samalta kuin angiinan aikaan. Hän on aivan varma, että se on tullut takaisin kun än ei vaihtanut hammasharjaa uuteen heti taudin jälkeen.
Kesimmäisen lapsen kaveri menee kohta armeijaan ja nyt sitten pitää juhlia sitä. En halunnut pakottaa kumpaakaan mukaan – siitä seuraa vain riitaa, happamia ilmeitä ja kommentteja ja kurjaa mielialaa joka pilaa vierailun ja saa kaikki matalalle mielelle. Kohta aikuistuvat lapset ovat jo toisella jalalla ulkona kotoa – ja kaikki, mikä heille onnyt tärkeää on kodin ulkopuolella. Se sattuu äitiin – mutta näinhän elämä menee, useimmiten.

Sukusekoilua - tai ihan ikiomaa

Juttelin äidin ja siskon kanssa puhelimessa ja alkoi tuntua – kuten silloin tällöin tapahtuu – että on kiva jutella ja vaihdella kuulumisia… mutta heitä ärsyttää joku minun tavassani elää ja toimia tosi rankasti. Ohjeita tulee aina niin valtavasti, kaikkeen mitä kerron. ”Kuule, tee nyt näin Janika. Kuuntele!” ”Ei se niin ole – tee nyt järkevästi ja mene nukkumaan. Älä enää lue tai tee kotitöitä. On kaikkein tärkeintä, että saat nyt levätä” ja niin edelleen, over and over again…

Kerroin remontista ja mitä se on aikaansaanut meillä. Kerroin työprojektista ja kuinka päivät venyvät ja on vaikea ehtiä yhtään mitään kotona kunnolla. Kerroin lapsen konsertista joka oli mennyt hienosti. Kerroin verhoista joita olin ajatellut ikkunoihin, kun saan ikkunat ensin pestyä ja paikat siivottu remonttipölystä ”Seinätkin pitää pestä – sitä rakennuspölyä menee joka paikkaan” Minulle kerrottiin. Juu – niin menee, olenkin jo huomannut…

Ihmettelin ääneen, miksei veli ikinä vastaa minun meileihini, ei koskaan ehdi jutella eivätkä tule käymään vaikka kuinka pyydän. Ja kuulin tutun selityksen kuinka veli on kiireinen kun huolehtii kahden lapsensa harrastuksista, kuskailee peleihin ja partioon, tekee töitä.... (Niinpä tietenkin, niinhän me kaikki - aina ja koko ajan) Tuli tunne, että pitäisi osata jutella vain sivistyneen hillitysti ja olisi hyvä olla kerrottavana jotain mielenkiintoista asiaa, ei aina vain näitä tylsiä juttuja kotoa ja työpaikalta - olen nössö ja saamaton kun en saa yhtään vipinää ja pärinää elämääni josta kertoa ja joilla viihdyttää. Teen liikaa työtä ja annan lasten pompottaa itseäni; heitä moinen ärsyttää kamalasti! (No ärsyttää se itseänikin, ihan totta!) Oma vika kun en osaa lapsia kasvattaa enkä sano töissä että nyt riittää!

Tärkeintä on hoitaa lapset ja koti, saada työtehtävät tehtyä. Ja sitten levätä! Tätä en saa unohtaa...

Äiti, joka on aina tehnyt omat työnsä ja kodinhoidon niin satasella, että sairastui lopulta ja joutui sairaalaankin aikoinaan – on sitä mieltä, että illalla pitää mennä ajoissa nukkumaan ja hoitaa omaa terveyttään… Hyvä neuvoja kun itse on aina tehnyt työn ja velvollisuudet tiukasti ja tarkasti, aina vähän huolellisemmin kuin muut - ja ollut siitä ylpeä.

Minusta on kamala ajatella, että tekisin vain ja ainoastaan ihan koko ajan töitä – työpaikalla ja kotona - mutta niin taidan oikeastaan kuitenkin tehdä. Koskaan ei tunnu olevan aikaa tehdä mitään kivaa josta ihan oikeasti tykkää – lukemista, käsitöitä, lehtiä,… kun niiden aika tulee yöllä, pitääkin mennä nukkumaan. Sit en halua hyväksyä; jos en saa edes yllä kirjoittaa, lukea tai tehdä käsitöitä, kuunnella musiikkia niin miksi ihmeessä kannattaa raataa – jollei itselle itään saa suoda, vain ja ainoastaan kaikki lapsille??? Tietenkin lapset ovat kaikkein tärkein asia – kyllä teen kaikkeni, että heistä tulisi onnellisia ihmisiä jotka pärjäävät elämässä (epäilen kyllä hyvin vahvasti, että onnistun – ja joka tapauksessa se ei olisi sitten kuitenkaan minun ansioni – mutta täytyyhän itsekin saada jotain tehdä. Vai?

Tosin sain kamalan huonon omatunnon tänään kun selailin eilisen ja tämänpäiväisen lehden illalla, sotkuisessa keittiössä kun remontti on sotkenut koko huushollin ihan täysin. Ja lasten tiskit ovat vieläkin altaassa – eivät vieläkään suostu tiskaamaan mitään itse. Ja minä vain lehtiä luin…

Yksi työkaveri kertoilee - ja toinen komppaa – kuinka päivän paras hetki on lukea aamulla Hesari kahvikupillisen ja leivän kanssa. Sitten lähteä rauhassa töihin. Illalla on sitten ihana käpertyä sohvaan teemukillisen kanssa katsomaan telkkaria… Joopa. Myönnän, vähän käy kateeksi - mutta kaipa meikäläisellekin moinen aika vielä koittaa, kun lapset kasvavat!

Noilla kahdella ei ole lapsia, ovat keski-ikäisiä sinkkuja niin voivat elää kuten itse haluavat. Eipä silti, en haluaisi osaani heidän kanssaan vaihtaa - enkä tietenkään voisikaan, miksi edes ajatella – lapset ovat tärkeitä ja olen ikuisen onnellinen siitä, että sain tulla äidiksi. Suurimmalta osalta se on hieno asia.

Realistisesti sanottuna: koko elämä, ihmisen ja luomakunnan, pyrkii mahdollisimman suureen lisääntymiseen; elämän kantavin ja vahvin voima liittyy lisääntymiseen. Elämä rakastaa elämää, pelkää kuolemaa… Siksi meitä on niin paljon maailmassa.

On siksi maailman luonnollisin asia, että minulla on jälkeläisiä… Ja on myös luonnollista, että pidän sitä maailman hienoimpana asiana!

Lisääntyminen ja jälkeläisistä huolehtiminen on osa sitä dna:ta joka meissä on. Oman nautintojen halua ja varsinkin niiden salliminen menevät normaali-ihmisillä juuri tässä järjestyksessä. Pois siis kirja, neule ja musiikki! Liikuntaa voi aina puolustella sillä, että sitten jaksaa paremmin työnsä…

Kävin oppilaskonsertissa tänään. Mukava tapahtuma, jälleen. Yksi pikku-viulisti on niin äärimmäisen hyvä ja upea, että suu auki melkein kuuntelin, ihailusta. Yhdeksänvuotias – soitti Perlmanin Israeli-konserton kakkos- ja kolmos-osat. Uskomattoman hyvin! Uhhuh vaan.

Näinpä taas sekoilen teksteissäni minä, aivan sekopäänä väsymyksestä. Silmiin sattuu… Juteltuani äidin kanssa joka kaatoi hiukan liikaa ohjeita niskaan. Ja sai minut tuntemaan, että minun pitäisi ihan oikeasti ”hankkia itselleni elämä” eli suomeksi ”hanki itsellesi hyvä mies. Sellainen josta on apua myös maalla – niin kuin omassa elämässäsikin” Heitä ottaa pattiin, kun en onnistu itselleni miestä hankkimaan – varsinkaan sellaista, joka olisi kunnollinen ja vastuuntuntoinen…

Etsin vielä sitä salaista paikkaa, josta moisia uroita löytyy.

tämä teksti on roskiskamaa mutta säästän sen itselleni katsottavaksi joskus myöhemmin - ehkä sitten kun pääehdkä on joskus levänneempi ymmärrän tätä väsynyttä ja kyllästynyttä tilaani... ja jollen: so what?