Omenoiden aikaan

Siellä se lymyää piilossa kuin pesässä, ainokainen omena. Näetkö?

Oman nuoren omenapuun - no onhan se jo yli 10 vuotta keittiön ikkunan edessä varttaan venyttänyt - ensimmäinen hedelmä kasvaa yli nelimetrisen puun keskellä, ihan ylhäällä. Katselen omenan kasvamista ja paisumista ja mietin, milloin se putoaa, tai miten saisin sen alas. Hyvin suojelee äiti-omenapuu lastaan.

Vanha, sammaloitunut
puu, täynnänsä sekin

Keväällä puussa oli muutama kukka - kahdessa eri paikassa, ihan pienet kolmen-neljän kukan tertut ja yksi kukka on nyt siis kypsymässä, se kaikkein korkeimmalla ja piilossa kukkinut kukka. Joku hyönteinen on sinne tiensä alkukesänä löytänyt ja puu kantaa ensimmäisen hedelmänsä nyt. Onnea vaan, omppupuuni! Siinä se nytkin huojuu, pienessä tuulessa -  hedelmä suojassa kuin turvallisessa pesässä tuolla keskellä lehvästöä, ei se hevin putoa sieltä.

Toivottavasti puu innostuu hedelmän teosta ja suo meille uusia omenoita tulevina vuosina. Pitäisi saada maistettua tuo hedelmä - en edes muista, minkä niminen omena tämä on. Muistan kyllä, kun puun hankin puutarhalta, sain sen myyjän kanssa aseteltua autoon suuressa mustassa ruukussaan. Puu tuli meille,  perheelle jossa oli kolme lasta ja kaksi aikuista. Pienin oli vielä ihan taapero, hän joka nyt on lukion aloittanut.

Kaikenlaisia ajatuksia tulevasta risteili silloin päässä, toiveita ja unelmia - paras ehkä olla niitä enää ajattelematta! Puu on kuitenkin kasvanut hyvin - samoin kaikki lapset. Kaikki ovat terveitä.

Naapurustossa näitä omppupuita on paljon.
Tuoksuvia, hedelmistä raskaita. Ihania

Tammi

Hankin omenapuun elämäntilanteessa joka oli toinen kuin missä nyt olen. Istutin sen liian kiireesti - itselleni hyvin ominainen tapa toimia; hätäisesti, miettimättä tarkkaan asiaa loppuun saakka. Nyt vuosien saatossa on selvinnyt, että se on liian lähellä taloa. Tai no, onhan se ollut sinällään selvää alun alkaen - mutta myönnän sen nyt auliisti. Hölmösti istutettu.

Mutta annan sen olla tuossa - ei se ketään tuossa häiritse. Ja eihän sitä siirtää voi, vain kaataa. Kissa istuksii sen alla usein, linnut sen oksilla ja niitä sitten katselen keittiön ikkunasta. Viereen on tullut tammi, nyt jo kohta puolitoistametrinen. Se on noin metrin päässä omenapuusta, vielä lähempänä ikkunaa ja taloa. Katolta vyöryvät lumimassat ovat molemmille iso riski - katsotaan, kuinka ne selviävät.

Kehäkukkia pitää aina olla.
Ihanan energisiä, kirkkaita ja loistavia!

Kehäkukkia hankin joka vuosi. Laitan siemenet maahan ja seurailen, kun ne alkavat nousta. Haluan aina, että minulla on niitä eri väreissä - keltaisia, oransseja ja tummia, melkein punaisen ja ruskean sävyisiä. Ne ovat kuin pieniä aurinkoja - kukkivat yleensä ihan lumen tuloon saakka. Muutama vuosi sitten kukki yksi sitkeä ihan joulukuun alkuun saakka. Tänä vuonna yritän ottaa näistä siemeniä ensi vuotta varten.

Kävelyreitillä oli useampi sulka. 

Luultavasti emme tässä kodissa enää hirveän monta vuotta asu - ehkä 3 - 4 vuotta enintään. Lukion loppuun - tai mistä sen tietää, ehkä muutamme jo piankin.

Nyt ovat puut tuossa ikkunan edessä. Tammi sai alkunsa kun heitin terhon pihalle jokunen vuosi sitten. Nopeasti se ainakin näin alussa kasvaa. Nyt tammessa on hiukan jotain härmää - on ihan harmaa. Hih, miten rimmaa!

Puolukoita kävelyreitin varrella. Nam, makeita ja hyviä ovat.

Olen syönyt omenaa, tuota kauden superhedelmää jo niin paljon, että mahassa kipristelee. Luumuja ja kriikunoita toivoisin saavani - tiedän paikan, josta voisin kriikunoita hakea, mutta sinne on pitkä matka. Kriikuna-mehu on NIIN HYVÄÄ.

Vielä toinen kuva piileskelevästä omenastani. 

Omenapiirakkaa ja teinien kuittailua

"Äiti valittaa aina. Siis ihan koko ajan - se ei oo koskaan tyytyväinen. Paras vaan pitää korvat kiinni koko ajan ja olla kuuntelematta. Älä välitä siitä mitä se sanoo."

Näin sanoi vanhin lapsi tänään kun olin nuorimman kanssa keittiössä. Olin siivoamassa keittiötä kotiin tultuani ja pyysin pientä laittamaan omat kirjat keittiön pöydältä paikoilleen, että pöydän ääressä voisi syödä. Lapsi itkeä nyyhkytti koska ei olisi halunnut siivota, oli väsynyt ja päähän koski. Tämä sai isomman kysymään pienemmältä miksi tämä itkee johon pikkuinen "äiti haluaa, että mä siivoan vaikka haluaisin leikkiä." Isompi siitä sitten intoutui yllä mainittuihin lauseisiin vaikka en ollut häneltä mitään pyytänyt...

Pikkuinen - joka on vielä äidin oma kullan nuppu - pahoitti vielä enemmän mielensä ja kuiski äidille anteeksipyyntöjä. "Ollaan kavereita, jooko?" Tietysti ollaan, niin kauan vain kuin mahdollista. Lapset ovat ihania - mutta kasvaminen sattuu niin lapseen kuin äitiinkin. Joskus se sattuu todella kovasti.

Aina pitää yrittää ottaa opiksi. Kieltämättä pyydän lapsia siivoamaan jälkensä ja pyydän heitä syömäään ja panemaan tiskit pesuun ja ruokatavarat kaappeihin ja paikoilleen. Sellaista, tavallista. Lapset eivät sellaisesta tykkää - joskus tulee mieleen, että he rakastavat sotkua ja epäjärjestystä!

Yritän jutella isommillekin kaikenlaista, kysellä koulusta ja kavereista - mutta useimmiten he ärsyyntyvät jutteluyrityksistä - "mitä se siulle kuuluu?" tai "mee pois, en jaksa nyt jutella sun kanssa", "Häivy", "Ei kiinnosta jutella sun kanssa, ei todellakaan." "Jos sulla on ongelmia niin hoida ne kuntoon, älä tuu tähän vineemään", "Hoida omat asias ihan ite vaan", "Joo joo".

Yksinkertaisesti en osaa olla heidän kanssaan. Teinit viettävätkin aikaansa omissa oloissaan, olohuoneessa kun itse olen täällä keittiön pöydän tietämillä lukemassa, tekemässä ruokaa tai käsitöitä tehden ja musiikkia kuunnellen. He katsovat minun elämääni kuin jotain kammottavaa, tylsää leffaa - he ovat ihan toisella planeetalla ja elävät ihan toista elämää.

--------------- -------------

Tänään tein kauraomenapaistoksen omenista joita keräsin viikonloppuna. Sekaomenia eri puista - pääosin pudokkaita mutta osa myös puista. Tein ison annoksen piirasta jota voi syödä huomenna välipalaksi vaniljakastikkeen kanssa. Keitän niitä parin päivän päästä hillokkeeksi - se on hyvää puuron kanssa siten syksyllä ja talvella.

Töissä juttelin parin työkaverin kanssa kokouksen jälkeen sitä sun tätä - molemmat ovat minun laillani kyllästyneitä, turhautuneita ja menettäneet n'kyvyyden työpaikan kokonaisuuteen ja siihen "isoon kuvaan" jonka osia olemme. Työmäärät ovat lisääntyneet - tuntuu kuin jokainen vain tekisi hulluna töitä silmälaput päässään - mihinkään yhteisiin hauskoihin hetkiin ei kukaan enää satsaa, kaikki vain tekevät töitä, töitä, töitä. YT-neuvotteluiden jälkeen meitä on paljon vähemmän kuin ennen ja ilmapiiri on tullut toisaalta kovemmaksi, toisaalta työ on tullut tylsemmäksi. Asiantuntijat, me, jotka olemme uskoneet pääsevämme etenemään uralla kun teemme hommat hyvin homaamme, ett meidän hommat voi helposti muuttaa mihin päin maailmaa hyvänsä; halvempaa ja tehokkaampaa työväkeä on esimerkiksi Intia ja Kiina pullollaan. Työt siirtyvät maasta toiseen tietoverkkoja pitkin; miksi palkata insinöörejä ja mainosmiehiä, kirjoittajia ja graafikkoja Suomeen tai Euroopan maihin kun innokkaat aasialaiset ovat niin hyviä ja niin halpoja?

Täytyy repiä iloa elämään jostain muusta - pitää muistaa, että ei ole mitään järkeä tehdä kellon ympäri hommia; siitä ei saa mitään kiitosta, ei mitään palkkiota - vain entistä enemmän töitä pöydälle koska "on tehokas" - ja sitten palaa loppuun... Me teemme kaikki silti, kaikesta huolimatta, tosi pitkää päivää ja saamme aikaan paljon. Me emme vaadi niin paljon ohjausta ja neuvontaa kuin monen muun maan työntekijät - mutta onko se arvo enää missään?

No - siihen saakka kunnes kaikki työ on siirretty halvempiin maihin ja meidät siirretty työttömyyskortistoon olimme iloisia ja teemme hommamme. Maksamme laskut ja teemme velvollisuutemme niin kauan kun on palkkaa jolla maksaa.