Surut ja suuttumus kangaspuihin; matto raivolla valmihiksi!

Viikonloppu ja viikon viimeiset päivät eivät olleet kivoja kotielämässä. Teinit ovat omasta mielestään aikuisia ja saavat tehdä mitä haluavat. Se, mitä he haluavat poikkeaa noin about sataprosenttisesti - tai okei, kahdeksankymmentä prosenttisesti - siitä, mitä toivoisin heidän tekevän. Keskimmäinen lapseni on haluton pitämään omia tavaroitaan paikoillaan - tai edes omassa huoneessa. Pyyheliinat ja vaatteet, koulukirjat ja mitkä muut tavarat hyvänsä käsissä sattuvatkin olemaan jäävät niille sijoilleen missä niitä ei enää tarvita. Niinpä ulkovaatteet riisutaan naulakon viereen lattialle, kengät jäävät kuin askelmerkeiksi oven eteen, hanskat ja pipot päätyvät lattialle.

Se, mistä pinna palaa ärhäkästi on se, että lapsukaiset ottavat ruokaa jääkaapista - erityisesti se, että he syövät illaksi suunnitellun ruuan välipalaksi jo päivällä - lämmittävät ruuan, jättivät kattilat ja paistinpannut sekä voirasiat, ketsuppipullot jne pitkin keittiön pöytiä, odottamaan äitiä. Itse ruokailijat menevät telkkarin tai tietokoneen ääreen lattialle tai sohvalle syömään ja jättävät lopulta likaiset astiat pitkin, poikin lattioille. sohvalle, SÄNKYYN!!! 

Läksyjen teko ei kiinnosta, koulu ylipäätään ei innosta hurjasti. Sen sijaan keskustelu läppärin kautta kavereiden kanssa vielä aamuyöllä on ihan ok - ja ihan joka öistä toimintaa. Kaverit noin ylipäätään ovat tärkein asia elämässä; ne menevät koulun ja kaiken ohi ja yli. Äiti on toki jo niin vanha, että ei mitään enää ymmärrä; se sanotaan meikäläiselle joka käänteessä. Olen täysin nykyelämän ulkopuolella enkä tajua mitään.

Se masentaa, surettaa.

Sain viikonlopun aikana kuulla toiselta, että on vain hyvä jos vietän viikot työmatkoilla, kotona on silloin paljon mukavampaa. Olisit vaan poissa koko ajan. Toinen kehotti meikäläistä - taas kerran - menemään hoitoon kun järki ei tunnu leikkaavan enkä näy ymmärtävän mitään selvää asiaa... Silloin oli kyseessä se, että teini halusi kuljetettavan itsensä junalle autolla koska juna lähtee kohta - kävellä ei enää ehdi. olimme juuri istuneet ruokapöytään ja nostaneet ruuan lautaselle; sanoin, että syödään ensin. Sanoin, että en halua, ett5ä vasta tehty ruoka - huolella keittämäni hernekeitto johon olin saanut sian savupotkaa - heitetään roskiin. Hän katsoi minuun ja huusi, siis HUUSI että hän haluaa vastauksen vienkö hänet junalle vai en. Onko se niin vaikea ymmärtää? Hän oli luvannut olla kavereiden luona tiettyyn aikaan ja myös aikoi olla. Ruuan voi syödä myöhemminkin, ei se ole niin tärkeää, sanoi.

Olin ihan siipi maassa näiden huutojen jälkeen. Toki syytä ihmetykseen oli paljon muutakin. Toisen kaapista löytyi olut-keissi; mäyräkoira… Kuulemma lahja kavereilta. Sen löysi tuttava joka oli tullut auttamaan lapsen huoneen maalaamisessa ja uuden vaatekaapin paikalleen laittamisessa. Teinipä itse ei tullutkaan kotiin – oli poissa kaksi vuorokautta. Tuttava sitten yksin maalasi, purki huonetta ja remontoi - lapsi kun vietti aikaa kavereiden kanssa.

Ripsisidos oranssilla ja sinisellä - lapsen huoneeseen luvattu

Miksi he eivät ollenkaan arvosta mitään, mitä heillä on? Miksi olen niin kaamea äiti; on noloa ja kurjaa jos äiti on sellainen, että hävettää... Mitä olen itse tehnyt väärin? Nämä nyt niin isot ja omista asioistaan päättämään pyrkivät ihmiset olivat vielä muutama vuosi sitten yhtä ihanan pehmeitä ja hellyyden kipeitä kuin nuorin on yhä. Mitä tässä välossä tapahtui - murrsosikä ja kasvaminen aikuiseksi!

Jotain piti saada tehdä, että voi taas olla ja hengittää omien ajatusten, pohdintojen ja syyllisyystunteidensa kanssa. Miksi, MIKSI he käyttäytyvät noin?

Toisesta tuli ehta räsymatto

Menin kutomaan mattoa! Vuokrasin kangaspuut ja menin paukuttamaan - ei siksi, että tarvitsisin mattoja, ainakaan räsymattoja, mutta menin ja hakkasin mattolointa oikein urakalla. Niisintä oli jotenkin outo - reunat tulivat huonot. Mutta laitan niihin vaikka kanttauksen! Tein kovalla jyskeellä kaksi mattoa - saa nähdä onko niille paikkaa. Pikkuiseni, joka vielä on ihana äidin lapsi ja NIIN suloinen, pyysi pienempää itselleen. Hän halusi oranssi-sinisen, se on iloisen värinen.

Nyt ovat käsilihakset kipeät - onko olo on parempi? Vaikea sanoa - ehkä. Elämä menee taas raitetitaan pitkin - minne meneekään. Nyt meilläon kuitenkin kaksi uutta mattoa. Kunhan kanttaan ne vielä!

Sain paukuttaa agressioita ja turhautumia vanhanaikaiseen välineeseen - kuin esiäidit ikään: Kangaspuut on hyvä juttu! Menneitä naisia mietiskelin siinä räsyjä loimien väliin heitellessäni!

Harmaakin voi olla kaunis väri

Torstai on toivoa täynnä - ainakin tänä vesisateisena syksypäivänä. Lapsi meni kouluun vaikka flunssaa on vielä jäljellä; ei jaksa olla kotona enää. Luultavasti tartuntavaara on jo mennyt - sikäli kun sillä on nyt väliä kun koulusta se flunssa on tullutkin! Kuskasin hänet ja kitaran kouluun aamulla; sateessa suuren kitaran raahaaminen koulurepun kanssa on työlästä - varsinkin nyt kun kunto on vielä heikko.

Itse olen lähdössä perjantaina aamuvarhaisella reissuun - matkoja onkin nyt monta putkeen. Alotan itä-rajan ylistyksellä; huomenna olen jo Pietarissa ja tulen sieltä sunnuntaina pois. Tosi kiva on lähteä; tietenkin huolettaa kuinka lapsiporukka kotona pärjää. Teen tänään ruokaa - iso pata chili con carnea ja valmiita annoksia muutakin ruokaa pakasteeseen on jo haalittu.

Teinien pitäisi kyllä osata hoitaa ruokapuoli samoin kuin siivouskin, edes palkkiota vastaan. Mutta heitä ei nyt moinen tunnu kiinnostavan - kaveriporukat tuntuvat olevan yhä ja alati asiat joista ollaan kiinnostuneita. Säälittää, äsrsyttää, raivostuttaa että he eivät halua panna tikkua ristiin asioidenhoitamiseksi; juri alkanut uusi perioodi koulussa ei saa heitä satsaamaan koulunkäyntiin juurikaan. En saa lohtua edes siitä lauseesta jonka äiti, lasten mummi sanoo usein: ole iloinen, että he eivät ole menneet huumeporukoihin. Se on sentään hyvä - ovat terveitä nuoria ja se on pääasia. Onhan tuo toki hyvä asia; ymmärrän, että asiat voisivat olla paljon huonommin. Silti toivoisin, että heillä olisi edes jonkinlaista vastuuntuntoa omasta elämästään - jopa tästä perheestä. Lasten vastuuntunnon puutetta ja minun vastuutani lasten elämästä ja sitä, että mikään ei tunnu heilauttavan heidän ajelehtivaa hällä väliä-elämäntapaansa hokee minulle myös lasten isä, silloin harvoin kuin heitä tapaa ja sitten ehti soittaa asiasta minulle. Omatunto soimaa usein - mutta en tiedä miten saisin heitä ryhtiä ja halua oman elämän hallintaan. Ei kiinnost, siis ei tod...

Lapsi ei voi ainakaan nyt nuhaisena lähteä mummin luo - mutta josko viikolla pääsisi vaikka enon kanssa jos tämä pääsisi hakemaan junalla. Koko viikko on syyslomaa ja olisi tosi työsää, jos mitään kivaa ei voi tehdä. Mummilaan ei voi kipeänä mennä koska mummi ei saisi sairastua flunssaan. En halua mistään hinnasta häntä tartuttaa.

Kävin apteekissa ostamassa vitamiineja ja flunssalääkkeitä, varmuuden vuoksi. Illalla menen konserttiin jossa sisko soittaa; siellä ei saa yskiä!! Codesania ja Carmolista siis hankittu! Yritän päästä istumaan lähelle ovea niin voin poistua vaivihkaa jos alkaa yskittää. Sisko antaa vapaalipun jonka saan kassalta - yritän sitten ovimiehen kanssa sopia sellaisen paikan jossa häiritsen mahdollisimman vähän.

Lapset, lapset. Rahat loppu ja kaikki tökkii

Kirpputoriansiot jäivät muutamaan kymppiin – alitin kuulemma normaalin, keskivertomyynnin joka on satasen verran viikossa. Siitä jää nettona kirpparimyyjälle reilut 60 euroa, vuokran jälkeen. Me jäimme tästä murto-osaan molempien viikkojen osalta ja kyselinkin syytä moiseen; onko meillä väärää tavaraa, väärät hinnat vai mikä on syy. Tavara oli puhdasta ja osin silitettyä eikä mitään rikkinäistä tai muuten varsinaisesti huonoa - käytettyä, ehjää tavaraa kuten kuvittelisin siellä kaupaksi käyvän tavaran olevan. Vastaus oli tällä kertaa se, että meillä oli varmaankin liian täysi pöytä…

No – tavaraa tulee siis takaisin laatikkokaupalla; ei viitsisi niitä millään enää kotiin ottaa kun niistä on jo kerran luopunut. Vien ne varmaan nyt kirkon hyväntekeväisyyskirpparille, Fidaan. 



Kävelin tänään kynttilämeren ohi – nuori mies kuoli siinä pari päivää sitten. Samanikäinen poika kuin vanhin lapseni. Tuntui tosi pahalta – miltä sielläkin kotona nyt tuntuu, miltä kavereiden mielesä? Nuoren ihmisen kuolema tuntuu aina väärältä – tämäkin oli ”vahinko” joka ei tee asiasta yhtään sen parempaa. Kuolema on lopullinen, aiheuttipa sen vahinko tai tahallisuus, sairaus tai mikä muu hyvänsä.

Kauppahallin lihatarjontaa

Kävelin ruokakaupassa, etsin jotain edullista ruokaa – rahat ovat niin lopussa kun olla voivat ja palkkapäivään tuntuu vielä olevan ikuisuus. Onneksi sain vähän rahaa kirpputorilta sentään. No, siellä etsin siis tapani mukaan viimeisen päivämäärän ruokia kun niistä saa 30 proesenttia alennusta. Maitoa, pari viiliä, munuaisia ja jauhelihaa löytyi! Pullonpalautuksen jälkeen sain parin päivän ruuat vajaalla kolmella eurolla.

Kaupassa kävellessäni seurasin äitiä joka oli tekemässä ostoksia kahden lapsen kanssa – pienin istui ostoskärryn istuimessa ja noin kolmivuotias pikku-poika käveli itkien äitinsä rinnalla. Itki ensin hiljaa nyyhkyttäen – halusi syliin ja pyysi, että äiti ostaa nopeasti tavarat kun tahtoi kotiin. Vaikutti väsyneeltä. Itku kiihtyi lopulta huudoksi – mutta äiti kulki kaupassa hyllyltä toiselle aivan kuin hän ei olisi nähnyt, ei kuullut lastansa. Lapsella oli hätä, hän halusi äidin huomion – äiti oli kai väsynyt kun ei ollenkaan antanut edes kättä, ei silittänyt tai sanonut mitään lohdutuksen sanoja pojalleen. Tuntui ihan kamalalta. Miksi ei voinut ottaa lasta hetkeksi syliin? Miksi ei sanoa jotain ”Odota pikkuinen, ostetaan ruuat ja mennään sitten kotiin kulta, eikö niin”…

Ruuan hinta nousee taas, luin Hesarista...

Omat lapseni eivät ole jättäneet sanomatta mitä mielessä liikkuu. Rahanpuute, sepä heillä, molemmilla vanhemmilla jotka viettivät iltaa kavereiden kanssa. Toinen teini sähkötti illalla – siis laittoi tekstarin – jossa pyysi ”laitatko vitosen tilille että pääsen junaan. ”Tartten sen ihan heti, juna tulee parin minuutin päästä”. Viestin saadessani olin moottoritiellä ajamassa kotiin – mitenkään en siinä voinut hänelle rahaa lähettää siitä. Vasta vajaan tunnin päästä olisin kotona. Tästä lapsi suivaantui ja ilmoitti, että minun pitäisi kyllä tietää, että hänellä ei ole rahaa ja sitä sen takia hänen tililleen laittaa. ”Nyt saat maksaa sakot jos tarkastaja tulee. Ei oo miun vika”. Niinpä.

Nuorimmainen oli surullinen illalla kun olin mieli matalana - yritin piristyä ja menimme yhdessä pienelle pyöräilylle. En osannut olla pirteä ja se harmittaa. pieni on pieni enää hetken - ei ole syytä olla apealla mielellä hänenkään takiaan.

Aamulla toinen teini sitten soitti ja kysyi olenko laittanut hänelle rahaa tilille. Läksytti minua siitä, että maksan huonosti ja vähän – ja senkin vähän hitaasti. Ei kuulemma ole muilla näin kamalaa kuin hänellä; hän joutuu usein noloon tilanteeseen kavereiden nähden kun tilillä ei olekaan katetta vaikka pitäisi olla. Oli nyt menossa ostamaan jotain ruokaa. Vanhin lapsi on se, jolla on nälkä ihan aina, vaikka söisi 4 ateriaa päivässä, hedelmiä, keksejä ja karkkia päälle…. Laiha kuin tikku; tullut äidin isän sukuun – suora suoli, sanoi vaari aikoinaan kun häneltä kysyttiin kuinka hän VOI syödä noin paljon, olla aina nälkäinen ja silti tikkulaiha…

Vielä on matala olo. Tuntuu kuin en selviäisi näistä elämän velvoitteista vaikka kuinka yritän. Ja sitten mietin, yritänkö oikeasti niin paljon ja hyvin kuin pitäisi – jos tsemppaisin, saisin varmaan paljon enemmän aikaan… Minulla on vain yksi tärkeä velvoite – kasvattaa kolme lasta, huoltaa ja hoitaa perhe siihen pisteeseen, että he voivat terveinä ja perusvalmiudet elämään saaneina elää oman aikuisen elämänsä ilman suurempaa katkeruutta ja epäonnistumisen tunteita lapsuudestaan. Se, että heillä ei ole isää johon nojautua ja jolta hakea turvaa on kurja asia mutta ei nykyään mikään kummallisuus.

Joskus tuntuu, että en millään jaksa. Nukuttaa, väsyttää ja tuntuu toivottomalta tarpoa eteenpäin. Mutta oikeasti ei väsyä saa, täytyy mennä hölköttää; olla kuin ravihevonen joka painaa eteenpäin sen mukaan minne ohjataan…

 

Omenapiirakkaa ja teinien kuittailua

"Äiti valittaa aina. Siis ihan koko ajan - se ei oo koskaan tyytyväinen. Paras vaan pitää korvat kiinni koko ajan ja olla kuuntelematta. Älä välitä siitä mitä se sanoo."

Näin sanoi vanhin lapsi tänään kun olin nuorimman kanssa keittiössä. Olin siivoamassa keittiötä kotiin tultuani ja pyysin pientä laittamaan omat kirjat keittiön pöydältä paikoilleen, että pöydän ääressä voisi syödä. Lapsi itkeä nyyhkytti koska ei olisi halunnut siivota, oli väsynyt ja päähän koski. Tämä sai isomman kysymään pienemmältä miksi tämä itkee johon pikkuinen "äiti haluaa, että mä siivoan vaikka haluaisin leikkiä." Isompi siitä sitten intoutui yllä mainittuihin lauseisiin vaikka en ollut häneltä mitään pyytänyt...

Pikkuinen - joka on vielä äidin oma kullan nuppu - pahoitti vielä enemmän mielensä ja kuiski äidille anteeksipyyntöjä. "Ollaan kavereita, jooko?" Tietysti ollaan, niin kauan vain kuin mahdollista. Lapset ovat ihania - mutta kasvaminen sattuu niin lapseen kuin äitiinkin. Joskus se sattuu todella kovasti.

Aina pitää yrittää ottaa opiksi. Kieltämättä pyydän lapsia siivoamaan jälkensä ja pyydän heitä syömäään ja panemaan tiskit pesuun ja ruokatavarat kaappeihin ja paikoilleen. Sellaista, tavallista. Lapset eivät sellaisesta tykkää - joskus tulee mieleen, että he rakastavat sotkua ja epäjärjestystä!

Yritän jutella isommillekin kaikenlaista, kysellä koulusta ja kavereista - mutta useimmiten he ärsyyntyvät jutteluyrityksistä - "mitä se siulle kuuluu?" tai "mee pois, en jaksa nyt jutella sun kanssa", "Häivy", "Ei kiinnosta jutella sun kanssa, ei todellakaan." "Jos sulla on ongelmia niin hoida ne kuntoon, älä tuu tähän vineemään", "Hoida omat asias ihan ite vaan", "Joo joo".

Yksinkertaisesti en osaa olla heidän kanssaan. Teinit viettävätkin aikaansa omissa oloissaan, olohuoneessa kun itse olen täällä keittiön pöydän tietämillä lukemassa, tekemässä ruokaa tai käsitöitä tehden ja musiikkia kuunnellen. He katsovat minun elämääni kuin jotain kammottavaa, tylsää leffaa - he ovat ihan toisella planeetalla ja elävät ihan toista elämää.

--------------- -------------

Tänään tein kauraomenapaistoksen omenista joita keräsin viikonloppuna. Sekaomenia eri puista - pääosin pudokkaita mutta osa myös puista. Tein ison annoksen piirasta jota voi syödä huomenna välipalaksi vaniljakastikkeen kanssa. Keitän niitä parin päivän päästä hillokkeeksi - se on hyvää puuron kanssa siten syksyllä ja talvella.

Töissä juttelin parin työkaverin kanssa kokouksen jälkeen sitä sun tätä - molemmat ovat minun laillani kyllästyneitä, turhautuneita ja menettäneet n'kyvyyden työpaikan kokonaisuuteen ja siihen "isoon kuvaan" jonka osia olemme. Työmäärät ovat lisääntyneet - tuntuu kuin jokainen vain tekisi hulluna töitä silmälaput päässään - mihinkään yhteisiin hauskoihin hetkiin ei kukaan enää satsaa, kaikki vain tekevät töitä, töitä, töitä. YT-neuvotteluiden jälkeen meitä on paljon vähemmän kuin ennen ja ilmapiiri on tullut toisaalta kovemmaksi, toisaalta työ on tullut tylsemmäksi. Asiantuntijat, me, jotka olemme uskoneet pääsevämme etenemään uralla kun teemme hommat hyvin homaamme, ett meidän hommat voi helposti muuttaa mihin päin maailmaa hyvänsä; halvempaa ja tehokkaampaa työväkeä on esimerkiksi Intia ja Kiina pullollaan. Työt siirtyvät maasta toiseen tietoverkkoja pitkin; miksi palkata insinöörejä ja mainosmiehiä, kirjoittajia ja graafikkoja Suomeen tai Euroopan maihin kun innokkaat aasialaiset ovat niin hyviä ja niin halpoja?

Täytyy repiä iloa elämään jostain muusta - pitää muistaa, että ei ole mitään järkeä tehdä kellon ympäri hommia; siitä ei saa mitään kiitosta, ei mitään palkkiota - vain entistä enemmän töitä pöydälle koska "on tehokas" - ja sitten palaa loppuun... Me teemme kaikki silti, kaikesta huolimatta, tosi pitkää päivää ja saamme aikaan paljon. Me emme vaadi niin paljon ohjausta ja neuvontaa kuin monen muun maan työntekijät - mutta onko se arvo enää missään?

No - siihen saakka kunnes kaikki työ on siirretty halvempiin maihin ja meidät siirretty työttömyyskortistoon olimme iloisia ja teemme hommamme. Maksamme laskut ja teemme velvollisuutemme niin kauan kun on palkkaa jolla maksaa.

Kaikenlaista - elämä kyntää matalalla

Maailmaa pyörii akselinsa ympäri, täällä maan tasalla sitä ollaan ja palloillaan. Pyöritään lähinnä oman navan ympärillä...

Arki on siis koittanut – teinit uhmailevat, viettävät öitä kavereilla, eivät satsaa kouluun, työn etsintään – eivät tunnu miettivän tuon taivaallista muuta kuin kavereita, juhlimista, hauskanpitoa – ja shoppailua. Heidän isänsä laittaa ukaasitekstejä miten heitä pitää kasvattaa, kurittaa ja pakottaa tekemään. Hänellä ei ole käytännön kosketusta lastensa elämään – mutta ohjeita antaa silti. Näinhän se menee, elämässä.

Pienimmän lapsen elämään saan vielä osallistua; siitä olen ikikiitollinen. Uusi lukujärjestys on saatu ja uusia kirjoja kannetaan koulusta kotiin. ”Äiti, nää pitää päällystää saman tien, ope sanoi”. Vanhempana on tullut vuosien saatossa huomaamaan, kuinka opettajalta tulee kotiin jatkuvalla syötöllä lappuja ja lippusia, ohjeita ja jopa käskytyksiä… Nyt alkaa taas koulukirjojen muovitus. Miksiköhän kirjoja ei alun alkaen tehdä niin paksuilla ja kestävillä kansilla, että kestävät vuoden käytössä ilman äidin kontaktimuoviharjoituksia??? Luulisi tässäkin olevan järkeistämisen paikka! Reppu pitää ostaa, uusia kyniä ja kumeja. Koululta saa yhdet versiot; säästöt kynissä ovat tiukkoja… Olisipa kuntasäästöt muuallakin yhtä napakat kuin lyijykynissä ja pyyhekumeissa!

Harrastustunnit pitää vielä sopia tällä viikolla. Niiden sovittaminen lukujärjestykseen onkin haasteellista. Musiikkiopiston opettaja halusi pitää musiikkitunnin perjantai-iltana puoli seitsemältä. Joopa joo. Kun tulee marras- ja joulukuu pimeine iltoineen, ei perjantai-illan väsymyksellä ole rajaa – ja harrastus kuivuu kasaan pelkästään sen takia, että lapsi on liian väsynyt.

Tunteja ei saa enää järkeviin aikoihin mitenkään, valitettavasti.

Oma työ on ok – oli mukava loman jälkeen ajella autolla töihin. Ruuhka oli jo aamuseitsemältä melkoinen – ja töppöileviä autoilijoita oli liikenteessä hölmöilemässä useampikin: liittymästä ampaisi suoraan eteen muuta liikennettä paljon hiljaisempaa ajanut auto, kovempaa ajavan autojonon eteen. vältin hilkulla peräänajon eikä puhelimeen puhunut tohelo edes huomannut mitään. Minun perässäni ajanut auto kiemurteli toiselle kaistalle jarrutuksen voimasta; mies näytti peilin kautta järkyttyneeltä - eikä ihme. Sitten oli moottoripyöräilijä joka lähti ohittamaan vaikka ohitustilannetta ei ollut, sukkuloi autojen väleistä ja kiersi pientareen kautta autojen eteen pieneen tilaan kiilaten. Annoin tilaa tälle kiireiselle ja sain keskisormen toiselta autoilijalta. Hmm... No – muutoin oli kiva istua autossa ja kuunnella aamuradiota – musiikkia ja ajankohtaisia uutisia. Pitkästä aikaa.

Oma työ on ok – silti tuntuu olo tyhjältä ja olo merkityksettömältä. Olen tehnyt samaa hommaa jo monta vuotta ja turhautuminen vaivaa. Olisi kiva tehdä jo jotain muuta, mennä eteenpäin, kehittyä… Tietenkin on hyvä kun on työ; se on aina pääasia kun on vastuulla useampia elättäviä… mutta kun into hiipuu, kun tuntuu, että koko elämä junnaa samalla paikalla on vaikea pakottaa itsensä kiljumaan ilosta! Mitä keksisi? Ei ole draivia, kyllästyttää – mutta miten vaihtaa uuteen? Keski-ikäinen äiti-ihminen ei ole ihanne-työntekijä missään; sanokoon kuka mitä vaan, näin se vain on. Ylipäätään koko elämä krsii - vaikka tiedänkin, että hyviä, positiivisia asioita on paljon ja syytä olla iloinen ja onnellinen on kasapäin.

Nyt on rahat saatu kulutettua (tyhlattua) viimeiseen penniin ja senttiin – seuraavat palkat menevät velkojen maksuun ja lasten koulu- ja harrastusmaksuihin. Itsekin ajattelin harrastaa jotakin syksyllä – jumpassa käyntiä, jotakin työväenopiston kerhoa… pyöräilyä… no, saapa nähdä.

Elämänmuutos; please tule tänne! Haluaisin uuden työn ja edes vähän paremman palkan. Haluaisin lapsilleni – ainakin noille isommille, enemmän järkeä päähän ja intoa opiskella etteivät jää lehdellä soittelemaan – koko elämää ei voi bailata ja elää kuin olisi rikkaan perijän lapsi. Voisin tehdä toivomuslistan tähän - mutta en taida viitsiä...

Talon ikkunaremontti lähenee – ensi talvena ei tarvitse toivon mukaan laittaa paksuja ikkunaverhoja estämään kylmänä puhaltavaa tuulta – sisällä keittiössä ja makuuhuoneessa! Asumiskustannukset nousevat remontin jälkeen - maksaahan moinen. Vessanpönttö on rikki; se lonksuttaa ja sihisee; vessan vetäminen onnistuu noin joka viides kerta. Ämpäri pöntön vieressä on avustanut huuhtomisessa jo viikkoja. Keittiön kattolamppu on rikki; kun siihen laittaa uuden lampun – kalliin pienen loisteputken – se toimii pari viikkoa ja sammuu. Kesän olemme nyt olleet ilman kattolamppua tyystin. Mies joka asensi valaisimen sanoi, että lamppu kestää ”vähintään kaksi vuotta, sitten vasta täytyy vaihtaa. Tällainenkin ottaa päähän – sitä on niin hölmö, että aina uskoo mitä ihmiset sanovat ja pettyy kamalasti kun huomaa, että eihän asia ole noin. Ja lopputulos on taas se, että joutuu maksamaan paljon rahaa ja vaivaa, että asia toimisi edes jotenkin. Ilman kunnon lamppua keittiössä on pimeää – mutta hiton kalliiksi tulee laittaa 30 euroa joka kuukausi uuteen lamppuun. Ja noita lamppuja ei saa edes täältä meidän pikku paikaltamme….

Vali vali… huono päivä. Paska mieliala. Haluaisin vain alkaa neuloa tai mitä vain, vaipua jonnekin... Hävitä, kadota... Nukkua.

Pakastimen korjaaja kävi täällä tänään. Kolmannen kerran saman vian takia. Hinta tällä kertaa 150 euroa. Kiva, kiva….

Eilen olin hammaslääkärissä – maaliskuussa varattu aika, nyt pääsin paikkauttamaan hampaan joka lohkesi silloin. Kunnallinen lääkäri – kuntalaisille varattu palvelu jonka käytöstä tulee jotenkin huono olo; on tunne, että pitäisi itse maksaa hampaidensa hoito ja käydä yksityisellä. Miksi muiden pitäisi osallistua minun kustannuksiini? Mutta kun ei ole varaa, kunnolla. Kunnallinen maksaa murto-osan yksityisen hinnoista – ja hammas oli pakko saada kuntoon. Yritin mielessäni selittää itselleni, että maksan veroa ja saan siksi myös käyttää kunnan palveluja hyväkseni.

Hinnat ovat yksityisellä niin korkeat, että niihin ei moni kykene, tosiaankaan.
Terveyskeskuksessa emme juuri käy; olemme tähän mennessä olleet niin terveitä, että ei ole tarvinnut käydä lääkärissä kuin muutaman kerran 15 vuoden aikana. Lapset eivät onneksi ole kukaan olleet oikein koskaan kipeinä, jollei nuhaa ja pientä flunssaa lasketa. Se on hyvä se - tiedän perheitä, joissa ollaan kipeitä joka kuukausi!

Raskaana ollessa käytin kyllä neuvolapalveluja, samoin vauvaikäisen kanssa kävin siellä. Ja toki, otettiin hepatiitti-rokotteet ennen reissua; terveyssisar pisti meidän itse hankkimamme rokotteet olkapäähän kesällä. Nykyään puhutaan kauheasti kalliista sosiaalisektorista ja työn raskauttamista hoitajista. Omassa terveyskeskuksessa ei kiire näy – hammaslääkärissä käydessä siellä ei ollut ketään minun lisäkseni. Ihan tyhjät käytävät – pari hoitajaa jutteli keskenään, muita ei näkynyt. Kesällä terveyskeskuksessa oli monta hoitajaa ja yksi pyörätuolissa istuva nainen meidän rokotteen ottajien lisäksi. Hoitajien huoneessa oli leppoisa tunnelma – ei kiirettä ollenkaan. Hoitaja jutteli niitä näitä oikein mielellään! Kunnallisilla aloilla työaika on usein aika lyhyt - neljän jälkeen ei yleensä saa ketän kiinni; siitä se kiire osittain tulee. Jos tekisi vaikka pari tuntia pitempää päivää niin saisi sumaa purettua - niinkuin omalla työpaikalla. Mutta eri työpaikoilla on toki niin erilaiset kulttuurit ja ihmiset pitävät kiinni ajoista tosi tarkaan.

Julkisuus puhaltaa pienet asiat jättisuuriksi usein. Luulen vahvasti, että se on tarkoitushakuista – poliittiset ristiriidat ovat hyödyksi monelle.

Herran jestas, että hampilääkäri porasi, porasi ja porasi… Tuntui kuin hän olisi käyttänyt moottorisahaa ja betonijyrsijää lekaluussani; sain puudutuksen mutta poraus vihloi silti alaleuassa ja koko illan oli leuka ihan turta. Tänään se on kuin jumissa; aika iso juttu, näköjään. ”Luu on niin kovaa, sitä on hankala porata kun siinä on vanhaa paikkaa joka on ihan samanväristä hampaan kanssa” kertoi nuori hammaslääkäri. Kimpussani oli kaksi hammaslääkäriä – vanha ja kokenut ja nuori, ehkä kesätöissä vielä. Kertoili opiskeluista ja omasta mummistaan joka oli ollut hammaslääkäri. Ja kun kysyin neilikkaöljystä, hän sanoi ”Apua – siitä meille ei ole puhuttu mitään koulussa!” Itse muistan neilikkaöljyn kaikilta muilta hammaslääkärikäynneiltä – se vasta hammaslääkäriltä haiseekin! Nyt sitä ei saanut siis ollenkaan.

Tuo hajoamispisteessä oleva kuvan vaja heijastaa omaa olotilaa täydellisesti. Kuin ihmeen kaupalla se on vielä pystyssä - aikansa elänyt hökötys joka pitää sisällään ties vaikka mitä vanhoista haravoista ja ämpäreistä lumilapiohin ja ruohonleikkureihin, muovipusseihin ja vuosien takaiseen romuun. Se kaipaisi maalia ja ehostusta - mutta kukaan ei noin vanhaan hökkeliin halua enää maalia eikä kattohupaa uhrata - aikansa elänyt hökötys. Mieluiten koko höskä pitäisi korvata uudella ja eholla.

Kukkia, ihania kukkia, tuoksuja

Työpäivä venyi vaihteeksi pitkäksi, en saanut hommia kasaan ennen kuutta, melkein puoli seitsemää. Ajomatka kotiin meni silti ruuhkan keskellä; miten siellä tänään olikin niin paljon autoja… Väsytti, ratissa väsyneenä ajaminen on kaameaa – nipistele siinä itseäsi, pureskele huulet hajalle ja pidä jotain kamalaa radiokanavaa auki että et ärsyyntymiseltä nukahda --- niinhän se menee. Kotona olivat paikat tavan mukaan hyrskyn myrskyn – joskus sieppaa kun penskat osaavat levitellä lautasista lähtien kaiken pitkin lattiaa, vaateista ja läksykirjoista puhumattakaan. Tänään löytyivät yhdet kengätkin eteisen lipaston PÄÄLTÄ. Miksi? No, yksi lapsonen oli rahapulaa valiteltuaan ottanut tehtäväkseen siivota kodin – ja oli nostanut sitten kengät imuroinnin tieltä lipastolle. Matot oli ilmeisesti puisteltu mutta vessan lavuaari ja lattia olivat jääneet pesemättä ”Ai niin, joo – ne unohtu. Sori.” ”Entä pesitkö vessanpöntön?” ”No sekii tais unohtua, tuli niin kiire.”

Ja jäihän ne kengätkin hiekkoineen lipastolle…

Siivouksen laatu ei läpäisisi mitään tarkastusta – tällä kertaa rahoja ei saa, ennen kuin vessa on pesty kunnolla. Huomenna… Se, että siivoukseen kuuluisi myös lattioiden pyyhkiminen tai moppaus tai jotain niin tautisen vanhanaikaista kuin pölyjen pyyhkiminen on sula mahdottomuus ottaa puheeksikaan… ”Siis haloo, äiti! Sä et oo tosissas, PÖLYJEN pyyhkiminen. KUKAAN ei tee enää sellaista, vaan jotkut yli viiskymppiset vanhukset.

Olen myös saanut kuulla, että vaatteiden silittäminen on täysin esihistoriallista – ”mitä valitat et oot väsyny ku käytät aikaa johonkii silittämisee. Ei kukaa ees huomaa mitää sellaista. Oma vika ku teet tollasta. Mä en ainakaa silitä – eikä kukaan muukaan jolla on järkee päässä” Asia, jota ei saa lasten kavereiden kotona ollessa edes mainita on lakanoiden mankelointi… Jos haluaa nolata lapsen täydellisesti voi ottaa ulkona kuivaneet lakanat esiin ja pyytää, että lapsi vetää lakanat äitinsä kanssa… Kaiken järjenkäytön raja menee jossain mankeloinnin tietämillä, ehkä lakanoiden vetämisessä – ”siis tekeeks kukaan muu ihminen maailmassa tällasta…?” mutisi vanhin lapsonen viime viikolla ”Jo pelkkä sana: lakanoiden vetäminen – siis VETÄMINEN!!!” ”Mun kavereista ei varmaan kukaan ees ymmärrä mitä lakanoiden vetäminen tarkottaa.” säesti keskimmäinen – juu, ryppyisessä T-paidassaan.

Jep, tässä on nolo äiti suoraan esihistorialliselta ajalta, noin mammuttien aikakaudelta…. Vedettiin muuten niitä ulkona kuivaneita lakanoita eilen. Hih. Välillä elämässä on toki huumoriakin – jopa lakanoiden vetämisessä!

Ruoka valmistui vasta kahdeksaksi ja silloin olivat lapset kateissa kuka missäkin – yksi vietti aikaa face bookissa, toinen oli juossut kavereiden kanssa rakentamaan seikkailurataa ja kolmas pelmahtanut kaverin luo jonnekin huitsin nevadaan. ”Ei oo nälkä” sanoi facebookaaja, ainut johon sai edes jonkinlaisen kommunikointiyhteyden.

Äiskä jätti ruuan pöytään, otti kameran ja avaimet messiin ja lähti pyöräilemään. Siinäpä vasta onnistunut veto: upea ilma, ihana keväinen sää – pihlajat kukkivat ja levittivät tuoksua ympäristöön, haavanlehdet loistivat vielä pehmeän näköisinä mutta silti pitivät jo omaa ihanaa pientä helinää tuulenvireessä, lehtikuuset oksat pörhistyneitä kuin pelokkaan kissan hännät. Olipa kaunista – ja ihanan tuoksuvaa! Tuoksun perusteella löysin kieloja metsän reunasta – keräsin niitä pienen kimpun tuoksumaan keittiön pöydälle.

Olipa kiva pyöräily! Nyt olen hiljaisen keittiön pöydän ääressä tuoksuvan kimpun vieressä. Pienin nukkuu krokotiili-sadun jälkeen syvää unta; koulussa oli ollut nyyttärit tänään. ”Tosi kiva päivä äiti. Olihan sullakin? Hyvää yötä, muista herättää aamulla aikaisin.”