Itsekäs yrittäjä versus itsekäs työntekijä.

Lehdistä saa joskus päänsärkyä ja harmitusta

Miten saada eläkeläiset takaisin töihin? Tätä pohtii Suomen Yrittäjien puheenjohtaja Mikko Simolinna Talouselämä-lehdessä.

Suomi on täynnä työttömiä melkein alalta kuin alalta - mutta yrittäjien vetäjä ei heitä töihin halaja. Eeläkeläiset ovat halvempia työntekijöitä; heistä ei ainakaan tarvitse maksaa työeläkemaksuja eikä varmasti työttömyysmaksujakaan. "Olen varma, että eläkkeen rinnalla työssä käyvien määrää voitaisiin nostaa huomattavasti, jos sekä työntekijälle että työnantajalle annettaisiin tämä kannuste."

Että ottaa päähän tällaiset puheet ja kirjoitukset! Onhan varmasti hyvä, jos eläkkeellä olija voi käydä töissä, jaksamisensa mukaan - mutta pitääkö eläkeläisiä oikein suuressa mittakaavassa havitella työpaikoille ja jättää työttömät haaveilemaan työpaikoista?

Suomessa on johtopaikoilla hämmentävän paljon avoimen itsekkäistä näkemystä ja puhdasta toisten hyväksikäyttöä jota helposti perustellaan kustannus-säästöillä; sillä verukkeella voi tehdä mitä hyvänsä; kustannussäästö on ajanut yritykset tekemään paljon järjettömiä toimenpiteitä - ja maksamaan loppujen lopuksi paljon enemmän oppirahoja esimerkiksi siirtämällä tuotantoa Aasian maihin.

Grrr.

No, ok. Myönnän, että olen itsekin yhtälailla itsekäs kun näin työttömänä haluaisin töihin, tienaamaan rahaa elämään kuten olen toivonut ja uskonut hamasta lapsuudesta saakka hyvään elämään kuuluvan: koulun jälkeen opiskellaan sellainen ala jolla tehdään töitä, saadaan palkkaa ja elätetään perhe. Kun työelämä on joskus 40-45 työvuoden jälkeen tehty, voi joko siirtyä eläkkeelle tai jatkaa työntekoa ilman työnteon pakkoa.

Nythän tämä kuvio on minun lisäkseni mennyt rikki kymmeniltä tuuhansilta suomalaisilta ja miljoonilta eurooppalaisilta. Hirvittävän iso lauma ihmisiä joilla on kokemusta, koulutus ja työhaluja - mutta ei ole töitä. Silti pitäisi pystyä elämään; syömään, nukkumaan ja kasvattamaan lapsensa jotenkuten säällisissä olosuhteissa.

On tietenkin itsekästä hamuta itselle asioita, joita ei kaikille riitä. Monet jäävät ilman - ilman ruokaa, ilman kotia, ilman perhettä. Ja ilman työpaikkaa, ilman palkkaa, ilman työn tuomaa jatkumoa elämään - ilman työpaikan kaikkia pieniä ja isoja asioita.

Ei ole kiva lusmuilla ja köyhtyä köyhtymistään, pelätä koko elämän romahtamista. En halua ajatella sitä hetkeä, jolloin ei voi enää itse tehdä muuta oman ja perheen eteen, kun mitään vaihtoehtoja ei enää ole. Silti se  asia luuraa koko ajan jossain ihan tuossa aivolohkon takana, kuin lyijynharmaa pilvi ajatusten päällä. Harakiri - vaihtoehdoista lopullinen on toki aina olemassa. Että ei tarvitse tätä nöyryyttävää elämänvaihetta enempää kestää.

Varmasti moni työnantaja haluaa mieluummin eläkeläisen töihin. Olenko kade, vai miksi ärsyynnyin tästä uutisedta? Itsekäs on työtön siinä kuin yrittäjä, joka haluaa halvalla työvoimaa, voidakseen maksimoida oman voittonsa ja hyvinvointinsa. Itsekäs on työn etsijä joka työtä haluaa tehdä ja sen mieluiten itselleen saada kun jollekin muulle sen antaa. Haluanko minä eläkeläisen työn - no, en suoraan, mutta työtä kuitenkin. Vaikka eläkeläisen rinnalle....

Työhaastattelussa ja sen jälkitunnelmissa

Junalla pääsee. Jolleivat ole myöhässä ja peruttu.
Mutta miksi ne ovat niin tyhjiä?

Perjantai-aamuna putputtelin junalla hyvän matkaa päästäkseni työhaastatteluun. Hyvin pääsin perille, ehdin jopa kuljeskella ja katsella paikkakuntaa hiukan tarkeminkin. Kahvilaa en löytänyt mutta onneksi pääsin ennen haastattelua käymään naistenhuoneessa – pelkäsin jo, että jollei sellaista pian löydy, käy huonosti...

Haastattelussa sitten vastailin mitä moninaisempiin kysymyksiin joita minulle esitti useampi haastattelija. Haastattelijat istuivat kaikki suuren pöydän toisella puolella, kirkas ikkuna takanaan. Itse istuin yksin pöydän toisella puolella, suoraa haastattelijaryhmää vastapäätä ja yritin näyttää fiksulta, filmaattiselta ja siltä, kuin tämänkaltainen tilanne olisi meikäläiselle mitä luonnollisin.

Omasta mielestä haastattelu meni hyvin. Mutta miten se meni heidän mielestään, jotka uutta työntekijää palkkaavat, on arvoitus – miten persoona vakuutti, miten kokemus ja osaaminen. Olinko osaava ja sellainen kuin mitä he etsivät – vai en. Porukka haastattelee kaksi kokonaista päivää yli tusinan hakijaa ja seuraavalle kierrokselle valitaan noin kolme kandidaattia. Heistä sitten katsotaan, ketkä lähetetään testeihin ja suurimpien johtajien tapaamiseen.

Saa nähdä mitä tapahtuu. Jätän asian pohdinna pois mielestä ja keskityn seuraavien hakemusten tekoon.  Niitä on tuossa plakkarissa kuusi uutta odottamassa.

Illalla lueskelin tuoretta Talouselämä-lehteä ja siellä mielenkiintoista juttua nimeltä "Seuraava voit olla sinä: insinööri ja ekonomi ovat uudet työttömät" jossa samoihin aikoihin itseni kanssa työttömäksi jäänyt insinööri Mikael Lönnqvist kertoi työttömän arkeaan, miten on selvinnyt menneet kuukaudet. Hänen mielestään kannattaa pitää huoli, että koko ajan on ”kierrossa” kymmenisen hakemusta. Tämä kyseinen insinööri viilasi CV:tään koko ajan ja teki tosi tiukasti töitä uuden työn saamiseksi. Jutussa oli kuvia miehestä kotonaan – kaunis koti jossa takka paloi ja keski-ikäinen mies käyskenteli siistissä ja keskiluokkaisessa kodissaan, hienossa talossa Espoossa.

Jutun lopussa kerrottiin, että kyseinen insinööri on saanut töitä lehden mennessä painoon. Onnea uudelle työlle, siis! Kova työ työn eteen tuotti tulosta.

Junassa istuessaan miettii kaikenlaista. Kuten nyt tätä:
Miksi asemalla, raiteiden välissä on suuria paperinkeräyslaatikoita?

Minulla ei ole kymmentä hakemusta kierroksessa samaan aikaan. Mututama kyllä on. Olen myös tehnyt vasta muutama päivä sitten excel-taulukon johon merkkaan kaikki hakemukset ja niiden tilanteen. Kuinkahan paljon rivejä siihen minulla tuleekaan? Nytriviä tulee kuusi lisää.

Työn hakeminen on toden totta kovaa työtä. Tuo lause muuttuu todemmaksi kuin tosi, päivä päivältä selvemmin sen huomaa. 

Perjantaina kotiin tultua olin aivan kanttu vei. Mitään en jaksanut – en ollut tietenkään nukkunut edellisenä yönä ja kai sitten jännitin haastattelua niin paljon, että kun vihdoin pääsin kotiin – junalla joka oli puoli tuntia myöhässä syystä jos toisestakin – en jaksanut kissaa sanoa. Kaaduin sohvalle ja nukuin pari tuntia. No, olin kyllä tehnyt lapselle syötävää sitä ennen.