Ydinvoimaloita lisää tähän maahan

Suomen eduskunta on tänään päättänyt, että maahamme rakennetaan vielä kaksi ydinvoimalaa lisää. Posiva sai myös luvan entistä suuremman ydinjäte-haudan rakentamiselle. Näin:

Eduskunta on hyväksynyt ydinvoimaluvan myöntämisen Teollisuuden Voimalle. Lupa meni läpi äänin 120-72.
Myös Fennovoiman lupa on hyväksytty. 121 äänesti luvan puolesta ja 71 vastaan.
Eduskunta on lisäksi hyväksynyt äänin 159–35 Posivan ydinjätteen loppusijoituslaitoksen rakentamisen laajempana. Olkiluotoon menee TVO:n ja Fortumin jäte.
Tulos oli odotettu. Muun muassa pääministeri Mari Kiviniemi (kesk.) on sanonut odottavansa, että molemmat uudet ydinvoimaluvat menevät läpi eduskunnassa. ››

Surullista, niin surullista. Maailmassa tunnutaan tekevän valtavan suuria ja kauaskantoisia päätöksiä ihan tuosta noin vaan – lyhyen tähtäimen hyöty pienelle ihmisryhmälle ainoana kriteerinä.

Miksi Suomi tarvitsee noin paljon ydinsähköä? Sjen epävarmuus ja tuhovoima ovat suuria, yksikin inhimillinen virhe voi suistaa esiin kaaoksen jota ei voi sitten enää perua. Niin kuin on tapahtunut Meksikonlahdella. Ja mitään ei voi tehdä!! Sen kuin vain katsotaan, annetaan ”viisaiden” päättää ja hyväksytään täällä alamaisten keskuudessa se mitä omat edustajamme päättävät.

Suomesta on energiaa paljon käyttävä teollisuus hiipumassa – paperi ja puuteollisuus eivät enää tarvitse sitä määrää energiaa kuin aikoinaan. Uusiutuviin energia-lajeihin olisi mahdollista satsata – mutta Suomi haluaa olla nyt se maa maailmassa joka testirakentaa uutta ydinvoimaa malliksi muillekin – jos kaikki epäonnistuu niin sitten muualle ei samaa virhettä tehdä.

Parasta on yrittää elää jatkossakin tätä omaa pientä elämää niin hyvin kuin osaa ainakaan tästä ei pitäisi olla kellekään mitään haittaa. Hissun kissun vaan. Mistään välittämättä, päättäjien ja johtajien päätöksiin ja osaamiseen luottaen. HAH!!! Jos ei luota – niin minkäs sitten teet? Menet vain kävelylle… Jos jotain menee pieleen, niin kuin Meksikonlahdella, niin firman kurssi siitä pikkusen putoaa ehkä joku saa potkut, lehtimiehet saavat aihetta kirjoittaa paljon juttuja –- mutta luonto on mennyttä. Mitäs siitä… Moni ei välitä yhtään mistään, kunhan vain saa rahaa. Millään muulla ei ole paskankaan väliä.

Tässä maassa on myös puolue joka kutsuu itseään vihreäksi. Hallituksessa ovat. Mutta hekään eivät niin paljon asiasta välitä, että olisivat vieneet muita vaihtoehtoja eteenpäin. Vihreistä on tullut puolue joka hoitaa ihan muita asioita kuin ekologisten, luonnon arvojen puolustamista, kestävää kehitystä. Seksuaalivähemmistöjen asiaa kai lähinnä. Seksuaalisuus ja kenen kanssa kukakin haluaa seksiä harrastaa on muutenkin asia jota puidaan ihan joka paikassa. Kirkossa, eduskunnassa ja kohta kai työpaikoillakin.

Kaikilla on oikeus haluihinsa ja himoihinsa… jopa piispan pitää olla seksuaalivähemmistön edustaja – ja sitten toki on julkisuudessa sen asian takia, ei kirkon varsinaisen sisällön. On radikaalia ja uskaliasta olla lesbo tai homo, bi tai vakka kenkäfetissi. Siis miten pirussa se voi kiinnosta ihmisiä niin rajattomasti??? GRRR. Ärrrsyttää rajattomasti…

Voi paska. Olen turhautunut. Huono kirjoitus, mutta olkoon. Mitä millään on väliä kuitenkaan?

Mihin olemme menossa?

Apilat kukkivat - kärpänen pörrää

Tein pienen pyöräilyn kesäillassa – vedin henkeen ihanaa apilantuoksua joka täyttää ilman! Sekä valko- että puna-apilaa on tienvierustoilla ja peltojen pientareilla isoina mattoina. Katujen reunoilla tuoksuvat ruusupensaat – lähinnä kurtturuusut, nuo samanlaiset inhokit kuin lupiinitkin; tänne istutetut tulokkaat jotka valtaavat nyt alaa muilta kasvilta. Kauniita ne toki ovat, molemmat tuoksuvat kauniisti ja keräävät hyönteisiä.

Kuusama tuoksahti myös pikaisesti jossain pihasta, ohi ajaessa. Siinäpä vasta tosi ihana kasvi! Sellaisen ostimme aikoinaan kun lapset olivat pieniä, ja olimme vielä kokonainen perhe. Ydinperhe. Pitkän aikaa on siitä…

Lämmin on päivä ollut – hame päällä pyöräilin vielä illalla yhdeksän jälkeen.

Ajatus ei nyt juuri juokse – ei ollenkaan. Päivä on ollut pirun rankka. Pelkään tosissaan, että en saa hommia tehtyä niin, että pääsisin lomalle silloin kun olin ajatellut. Niin on käynyt melkein joka vuosi viime aikoina. Päivät menevät ihan putkessa – yht’äkkiä vain huomaa että kello on kuusi tai seitsemän ja että pitää tehdä lapsille tuokaa… Vähän masentaa. Näin menevät päivät, viikot ja kuukaudet.

Pomo kyselee sitä sun tätä raporttia, suunnitelmaa, budjettia. Ne hommat mitä saa käsistään ja tehtyä eivät tuota juurikaan iloa – kukaan ei niitä kommentoi mutta tekemättömien hommien perään kysellään koko ajan. Sitten kun sen saa tehtyä ja kertoo, että tässä tämä nyt on – seuraa vain suuri hiljaisuus. Sitten taas kysytään jotain uutta asiaa.

Huudan lapsen kohta keinuilta sisään – on siinä kaverin kanssa. Olivat nähneet ison siilin sillä aikaa kun olin pyöräilemässä. Antoivat siilille kissan kupista piimää mutta se ei ottanut sitä. Mennä vipelsi kuulemma kovaa vauhtia yhden pihan reunaa toiseen ja siellä sitten pusikkoon. Toivottavasti ei mene ajotielle. On kamalan kurjaa nähdä yliajettuja eläimiä, siitä tulee tosi matala mieli, joka kerran.

Kello on kohta kymmenen. Ajattelin silittää samalla kun kuuntelen uutiset ja jospa sieltä tulisi jotain kivaa musaa sitten. Musiikki tekee ihmeitä mielelle. Ei aina, mutta usein.

Teinit häippäsivät taas omille teilleen – tulevat varmasti kotiin vasta lähempänä puoltayötä. ”Hei, meillä on kesäloma…” sanovat kun ihmettelen mikseivät ole kotona tai siivoa huoneitaan, tee ylipäätään mitään täällä kotona… Nousevat ylös puolenpäivän jälkeen, nukkumaan menevät sitten puolestaan puolenyön jälkeen... No, menneet ovat ne ajat jolloin lapset auttoivat kotitöissä ja olivat vanhempien apuna noin ylipäätään. Nyt vanhemmat – tai ainakin monet äidit – ovat lastensa palvelijoita ja silottavat tien heille mahdollisimman helpoksi elää. Tosin keskimmäinen lapsukainen – se nykyään kaikkein kärkevin ja pisteliäin näistä kolmesta – lausui viime viikolla, että ”meidän sukupolven lapsilla on paljon vaikeampaa kuin teillä oli. Sinäkin pääsit kesätöihin jo 14-vuotiaana ja muutenkin joka kesä. Meillä ei ole töitä ja elämä on paljon rankempaa meille kun joka paikkaan on niin vaikea päästä”. No, totta tuokin tavallaan, tietenkin – että on vaikeampaa päästä. kaikki riippuu katsantokannasta. Minua sukulaiset kormuttavat siitä, että en osaa pitää kuria lapsille. En kai osakaan - en ainakaan niinkuin veli pitää. Siellä on kotona nimenomaan KURI päällä - totellaan tai tulee kurinpalautusta - ja aivan kamala huuto onkin päällä usein - varsinkin ruokapöydässä. En sellaista osaa ollenkaan. Enkä halua.

Aikaisemnin oli tietenkin elämän ehto päästä töihin, rahaa ei tullut muuten. Mutta turha näitä on vertailla – oma äiti toisaalta sitten on kokenut vaikean opiskeluajan kun ei ollut opintolainoja eikä muita elämää helpottavia asioita – kaikki piti itse hoitaa ja maksaa… Tämän kuulin puhelimessa viimeksi tänään, kun puhuttiin siitä, että alan jo odotella, että isoimmat lapset muuttavat kotoa kun ärsyttää sanoinkuvaamattomasti se sotku ja siivo joka kotona aina nykyään vallitsee. Ja se, että rahaa pitää olla jakamassa joka käänteessä; kaikilla muilla kavereilla on sitä ja tätä ja saavat hampurilaisrahaa, kahvirahaa, vaaterahaa ym ym ym joka päivä. Meikäläisellä ei ole antaa – edes sillä, että olen yksinhuoltaja ei ole mitään selitysarvoa; on muitakin yksinhuoltajia kuulemma jotka kyllä antavat lapsilleen paljon enemmän rahaa - en ole ainut yksinhuoltaja maailmassa, minulle kerrotaan.

Ei pidä provosoitua, ei.

Juhannus meni – työt jatkuvat

Tultiin kotiin maalta tänään, maanantaina kolmen tietämillä. Olin sanonut töissä olevani poissa melkein kaksi päivää (näistä toinen päivä juhannusaatto joka on lomapäivä vain toisilla - suurin osa jengistä oli perjantain töissä) – herran pieksut mikä työpino oli odottamassa. Melkein tuli epätoivon kyyneleet silmiin… Kaamea sekasorto, tekemätöntä työtä ja työpyyntöjä meiliboksi niin täynnä, että todella ei tiedä mistä aloittaa. Kaikella on kiire!

Yksi asia kerrallaan – se on ainut tapa edetä. Silti sitä tuli luettua meili kerrallaan, helppoihin vastasin heti, vaikeammat jäivät odottamaan – ja moniin oli jo tullut ja tuli vielä lisäkommentteja eri puolilta, muilta ihmisiltä. Joitakin asioita oli jo ratkottu, mutta hyvin kummallisesti ja joitain niin, että ne olivat menneet entistä enemmän solmuun.

Uhhuh. Kello on puoli kahdeksan nyt. Pidän tauon koneella ja jatkan sitten. Otan kohta pyörän ja menen kauppaan, ehkä pyöräilenkin. Pitää yrittää jatkaa läskinkin sulatusta. Se on vaikeaa ja ei tunnu mitenkään onnistuvan. Hmm - niin. Kampaaja pitäisi myös tilata. Tukka on kuin petolinnun takaosa…

Juhannuksesta vielä. Se meni kivasti - mukavasti ja rauhaisasti, niin kuin meillä vanhan maalaiskaavan tuppaa menemään. Siis suhteellisen tylsästi, mutta en ole keksinyt mien sitä piristäisi, en tosiaan. Ei siis mitään riekkumista tai juhlimista, ei uimista ja saunomista kännipäissä, ei makkaranpaistoa ja vehtaamista isossa juhlaporukassa. Ei ei. Vaan kas näin: Hankitaan nuoret koivut aattona ovien pieliin, nostetaan Suomen lippu salkoon, lauletaan lippulaulu – ne jotka laulaa. Äiti/mummi lauloi, muut hyräili ” Siniristilippumme, sulle käsin vannomme, sydämin: Sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin. Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat…”

Sitten syötiin – ihan paistia nautittiin, uusia perunoita ja tomaatti-sipulisalaattia. Juotiin lasilliset punaviiniä. Mentiin sitten hetkeksi rantaan istumaan - pikkuinen ui, sukelteli melkein peilikirkkaaseen veteen. Ihana ilta - ei ihan lämmin mutta kaunista. Haitari ei soinut mutta vanhempi mies oli kutsuttu laulamaan perussuomalaista iskelmää ja komppaamaan itseään rummuilla. Noh…. Olihan se kiva, toki. Hänelle itselle nyt ainakin. Ei ihan Sillanpään veroinen esiintyjä, se täytyy sanoa… Sanat unohtuivat artistilta välillä, se puute korvattiin keksimällä omia sanoja jotka viittasivat paikalliseen maailmanmenoon ja kauniiseen järveen, sen äärellä näkyviin ihanuuksiin. Sävel meni vielä useammin hakoteille; aika lailla koko ajan jos ollaan ihan tarkkoja - se oli pahempi juttu kuulijan kannalta. Rummut tuksuttivat omaa tahtiaan ja sihisevä vispilä vatkasi taustaääntä… Juhannuskokemus tuokin, mikäpä siinä.

Sitten saunottiin omassa saunassa. Vanha navettarakennuksen yhteyteen rakennettu sauna on 1920–30-lukujen vaihteesta ja on sen ajan tuote – iso ja hyvä; löylyn heittäminen vaatii taitoa kun kiuas on niin kaukana! Kiuas uusittiin viime kesänä – nyt menossa on ainakin viiden tai kuudes. Lapsuudesta muistan korkean metallikiukaan josta avattiin yläluukku jonne heitettiin löylyt! Siihen ei osunut ainakaan lapsi muuten kuin vanhasta tiskiainepullosta kovaa vauhtia suhkuttamalla - mutta se toimi hyvin.

Tein itse pari saunavastaa, ties kuinka monen vuoden tauon jälkeen. Oikean ikäisiä ja tyylisiä koivuja joista saattoi ottaa vastaksia ei ollutkaan ihan helppo löytää – sain jonkinlaiset vastat aikaiseksi mutta aika kököt ne olivat, suoraan sanoen. Ei pyöreät ja tiukat, hyvin sidotut ja nätisti kahdella koivunoksasta tehdyllä rinkulalla kiinnitetyt kuten mummi ja vaari aikoinaan opettivat. Meikäläinen on sentään tehnyt kesätöinään aikoinaan vastoja torille myyntiinkin, sitä on vaikea uskoa kun näki nämä tekeleet! Mutta siitä onkin aikaa - nämä tämänvuotiset eivät olisi myyntiin kelvanneet ikinä! No – niillä kylvettiin kuitenkin ja tuoksu oli kyllä hyvä, samoin tunne saunan jälkeen!

Tänä vuonna ei menty katsomaan rannalle kokkoa. Ei huvittanut – ei vaan jaksanut!

Viikonlopun aikana on myös siivottu aitta perinpohjaisesti, on kiskottu satamäärin vuohenputkea/koiranputkea maasta ja putsattu joitain pensaita ja hedelmäpuita kuivista ja talven tuhoamista osistaan. On siis sahattu, naksutettu oksasaksilla ja siivottu paikkoja. Masentavaa on vain nähdä kuinka paljon olisi tehtävä mutta kuinka minimalistisesti pystyy itse tekemään. Aika surkeaa…

Kaunista on, keskellä ihanaa suvea. Luonto on hienoa- järvimaiseman ihanuutta ei koskaan väsy katsomaan. Kukkia, puita ja kasveja – niitä voi katsella ja haistella loppumattomasti. Värejä, valoa, sävyjä… Ja ah niitä kaikkia tuoksuja! Puhtaan saunan tuoksu – mäntysuopa, shampoo ja kiukaasta tuleva savun haju, jopa löylyn tuoksu – kaikki ne vievät lapsuuden aikaan. Samoin aitan tuoksu ja valo. Kukkien tuoksu ja hyönteisten äänet – kotoisaa. Itikoista ei niin väliä; niitä on muuten tänä vuonna erikoisen paljon… Lupiinien ja ruusujen tuoksu, vastaleivotun pullan tuoksu tuvassa; melkein tuoksun ja fiilistelyn takia tein pullaa; mutta kyllä niille syöjätkin löytyi!

Iloa ovat suoneet linnut jotka vielä konsertoivat puissa ja pensaissa. Käki on ollut ahkera ilahduttaja – yksi käki siinä nyt enää kukahtelee – mutta tekee sen kyllä sitten oikein kunnolla, melkein henkeä vetämättä se kukkuu kymmeniä kertoja, tänäkin aamuna. Närhi on nähty pesävarkaissa. Iltaisin on nähty kahden valkoisen linnun, lokkien tulevan puutarhaan – vaikka puutarha on monen kilometrin päässä rannasta. Miksi? Eipä osata arvata. Vuosia sitten pihalle – kun avointa pihaa oli entisen pellon paikalla enemmän – lokkeja tuli iltaisin ja aamuisin lauma syömään matoja nurmelta. Ehkä nämä ovat sitä perinnettä jatkamassa?

On kohta aika mittumaarin

Aamulla kello soi kuudelta – laitoin eväät teineille, tein puuroa ja kahvia että jaksavat pitkän matkan mökille bussilla. Puolivälissä vaihtavat bussista toiseen ja köröttävät sitten vielä toiset kolme tuntia. Ottivat mukaan eväsleipiä, vesipullot ja karkkia ja keksiä. Lakanoita ei tänä vuonna tarvinnut viedä.

Vein heidät aamulla autolla junalle – yritin patistaa heitä aikaisempaan junaan mutta heidän mielestään ei tarvitse mennä liian aikaisin asemalle ”istumaan ja tylsistymään kuoliaaksi”. Niinpä mentiin asemalle viisi minuuttia ennen junan tuloa. Sanoin hei hei, toivotin hyvää juhannusta ja ajoin takaisin kotiin – pihalla puhelin soi ja minulle kerrottiin, että juna on myöhässä ”äiti sinun pitää viedä meidät autolla, muuten ei ehditä bussiin…” Tosi kiva… siis todella hauskaa… olin rönttösvaatteissa ja tukka kampaamatta liikenteessä, matkalla suihkuun ja töihin – mutta mitäpä siinä muuta teet kun ajat lapset tunnin matkan bussille ja tulet takaisin kotiin…

Ajoin lievää ylinopeutta koko matkan. Kyyditettävät patistivat ohituksiin ja kaasupolkimen käyttöön ”no, ohita se. Aja ohituskaistaa, no mee nyt, hei. Ei haluta myöhästyä, siis ei tosiaan… Aja niin kuin stadilaiset, ne osaa sukkuloida. No – rallia nyt!” Radio Nova soitti iskelmää ja äiti ajoi lapsiaan moottoritietä isänsä luo.

Kuin ihmeen kaupalle he ehtivät bussiin! Ja ehtivät vain sen takia kun bussiin oli juhannuksen kunniaksi menossa paljon ihmisiä – bussin vieressä oli jono kun nämä matkustavaiset tulivat juosten bussin lähtölaiturille. Huh. Onneksi kävi näin, lopulta…

Ja sitten on tehty töitä.

Ja hoidettu pakastin-asiaa. Pakastin nimittäin hajosi jotenkin eilen. Se jäähtyy enää noin 12-13 asteeseen sen sijaan, että sen pitäisi olla -20. Maksaa parisataa kuulemma vaihtaa siihen uusi tuuletin. Se taas pitää tilata Ruotsista – on Electrolux.

Edellinen pakastin oli 20 vuotta vanha ja kesti ja kesti. Kai se vei sähköä aika paljon, mutta muuten hyvä. Tämä nykyinen Electrolux-kaappi on 3 vuotta vanha eikä siis kestä – näin se on nykyään usein. Tavarat kestävät vain vähän aikaa, että saataisiin uusia myytyä. Ja saastetta, roinaa kerääntyy maailma täyteen.

Nyt on pakko vielä lopetella työt, sitten pakata ja laittautua juhannusliikenteeseen. Aurinko paistaa – mutta kohta kai tulee kelin muutos viileämpään ja sateisempaan – näin on luvattu.

Lapsonen on ollut marsujen ja kissan kanssa ulkona. Yksi marsu karkasi pensaaseen mutta se saatiin kiinni – ei ihan helposti tosin.

Uutisia en ole viime aikoina juurikaan ehtinyt seurailla. Sen verran tältä päivältä tarttui korvaan autoajelun aikana, että kuulin Matti vanhasen siirtyvän hyväpalkkaiseen työhön, toimtusjohtajaksi Perheyritysten liittoon. Ihan tuntematon moinen liitto - palkkaa siitä saa median mukaan noin 16.000 euroa kuussa. Ei huono - toiset osaavat järjestä itselleen mukavat olot. Mitä hommaan sitten kuuluu, jäänee median kerrottavaksi - se tapahtunee piakkoin. Toinen iso uutinen on kurjempi: Espanjassa juna on ajanut nuorisojoukon yli. Kuolleita ja loukkaantuneita on paljon.

Työloukku ennen lomaa

Voi miten voi ihmistä väsyttää - ja silti piti tulla tänne vielä kirjoittelemaan, yön sydännä! Sivulle jolla ei ole yksikään ihminen käynyt koko sinä aikana jolloin olen tänne tekstejäni rustannut. Onhan tämä toki hyvä paikka ja tapa kirjoitella päiväkirjaa - mukava, helppokäyttöinen alusta teksteille johon voi liittää oman kuvan. Pieni ja jännä tausta-ajatus, että tänne voi tulla joku lueksimaan tekstejä, luuraa mielessä.

Kohta on juhannus. Ihanaa, ihanaa! Aion lähteä tapaamaan nuorimmaiseni kanssa sukulaisia tapaamaan ja nukkumaan aitassa, saunomaan ja syömään omenapuiden katveessa. Toivottavasti tulee lämmin juhannus - tai toivottavasti ainakin kuiva! Tärkeintä on tavata sukulaisia, olla yhdessä ja hassutella! Isot lapset menevät tapaamaan isäänsä ja isänäitiä; emme ole viettäneet juhannusta yhdessä heidän teini-elämänsä alkamisen jälkeen. Jos he ovat minun kanssani - silloin ollaan kavereiden kanssa. Jos isä kutsuu, ollaan isän ja isän suvun kanssa. Näin se on - se on tuntunut kovalta ja rankalta mutta en osaa sille itään tehdä. Olen lähivanhempi - ja monasti lapsille lähinnä täyshoidon ylläpitäjä - siinä kaikki. Ihan rehellisesti: näin se on! Äidin olemassaolo ja liian lähelle tulo ärsyttävät heitä - ääni muuttuu ärsyyntyneeksi ja kärsimättömäksi vaikka kysyisin kuinka ystävällisesti vaikka vain ihan tavallista asiaa...

Olen tehnyt töitä aivan hulluuden rajoille viime viikot. 12–14 tuntia putkeen. Nyt on selkä ja jalat kipeät istumisesta, stressaamisesta ja silmät kipeät valvomisesta... No, syy tähän paahtamiseen on yksinkertainen: haluan lomalle! Sitä ennen on saatava iso kasa töitä alta pois; ne eivät voi jäädä odottamaan loman ajaksi!

Hyvää yötä. Kello käy jo pitkälti torstain puolta. Menen vällyihin ja jatkan kirjoittelua kun ehdin ja jaksan! Maahan on saatu uusi pääministeri - kaikki siis hyvin, eikö niin. Voi nukkua yönsä rauhassa!

Så fint bröllop - inte ett torrt öga i hela Norden

Barn älskar sagor – en saga innan man somnar i sin mjuka säng, armen runt mumintrollets stora mage. ”Mamma, berätta igen om den där snälla vackra prinsessan som bor i slottet i Sverige, och prins Daniel som inte var en groda!” Kan en pigg liten finsk tös tänkas säga ikväll när blir sängdags.

”Det var en gång en prins som levde i ett fjärran land som hette Sverige. Till det landet kan man resa med stora fina båtar över havet vet du, lillan…” börjar mamma och berättar den fantasirika sagan till tösen och mumintrollet.

Prinsar i de tjocka sagoböckerna hamnar i konstiga och spännande äventyr, hittar alltid den snyggaste flickan som har gott hjärta och vackert utseende – de blir kära. Trots ytterligare svårigheter så – ja, alla vet att prinsen och prinsessan får varandra och lever lyckliga alla sina dagar. ”God natt älskling, sov gott nu – och dröm on prinsar och prinsessor” Så sade mamma eller pappa till oss på kvällen när vi var barn, så sade mammornas och pappornas mammor – och kanske pappor. Så säger vi till våra små i sina sängar innan de somnar.

Sagor är mera bestående än verkligheten där vi lever! Vad annat har vi kvar av mormödrarnas tid – än just sagor?

Nu fick vi uppleva sagan i det riktiga livet!

Oj så vackra de var! Mamma drottningen, pappa kungen, alla de fina gästerna från olika kungadömen och sina ståtliga slott och riken från nära och fjärran länder.

Vi här i östra grannlandet till konungariket Sverige har inga prinsar eller prinsessor – men: vi tittade på allt det fina och vackra från två direkt sändande TV-kanaler – vi suckade och vi sa oj, titta vad de kan, svenskarna! Tänk om vi också hade monarki, om vi hade en kung och drottning! Kanske vi kunde också klä oss mera elegant, se mera mondäna ut!

Och så häpnades vi över kungens tal ”det måste väl vara svårt att ge bort sin dotter – han kanske hade hoppats på en riktig prins” tänkte vi (- fast ger man verkligen bort sina döttrar idag...? Nej, kanske inte men i bröllop görs det så.) När vi såg kungen leda sin dotter på altargången, när vi hörde honom – bara en smula tafatt – ge en ros till sin egen älskade drottning, tala till brudparet och alla de samlade gästerna. Sen hörde vi den nya prinsens far tala – och blev igen imponerade: så väl han talade, så fint han kunde utrycka sig! Men när den nya prinsen från Ockelbo (var nånstans kan ett sådant ställe vara…?)- han som är före detta företagare och idrotts-entusiast, en gym-lärare, skulle tala var lite rädda…”vad ska han säga, darrar hans röst…” Men oj – han började på engelska, han fortsatte på svenska – han talade roligt och han talade väl: det var väl helt otroligt vad bra han var! Rolig, valtalande, känslofull – och så är han så stolt över sin kära hustru, prinsessan… Han är en riktig prins, eller hur? – Prins Daniel.

Mina hjärtliga gratulationer till er båda nu när ni äntligen har kommit till äktenskapets hamn. Tack för ett oerhört fint bröllop! Må ni ha många, många lyckliga år och ett helt, fint liv tillsammans - ett liv som blir ett lagom stort äventyr med inte för stora vågor och stormar som gungar er gemensamma båt! För stormar blir det alltid, det hör ju till.

Och må ni ha barn när den tiden kommer! Lev lyckliga alla era dagar

Kirjailijan potkut ja salaatin taika

Mediassa keskustellaan ja tehdään hurjia uutisia Sofi Oksasen potkuista kustantamostaan. Mielenkiintoinen asia – ainakin satunnaisesti aiheen tiimoilta uutisia lukeneelle: ensin kustantajan organisaatiossa kuohuu ja kiehuu kun organisaatiota myllätään. Sitten kirjailijat polttavat päreensä, protestoivat ja uhkaavat lähteä talosta joka ei hoida heidän asioitaan. Osa lähtee muualle. Aikaa kuluu, johto istuu palleillaan. Nyt sitten Suomen nimekkäin kirjailija saa loparit kun on aukonut suuta liikaa julkisuudessa.

Toimitusjohtaja tuntuu saaneen firman todelliseen kaaoksen tilaan – ennen joulua iso joukko kirjailijoita viestitti Sanoman johdolle olevansa tyytymätön kustantamon johtoon. Toimitusjohtaja A. Baijars ei ilmeisesti ole saanut asiaa kuntoon koska sieltä kaikuu nahistelun ääniä näinkin kauas kuin meikäläisen korviin aina silloin tällöin. Kustannusalalla kiehuu – kerrotaan. Sofi Oksanen saa kirjailijana kunnianosoituksia ja nimeä ympäriinsä – viimeksi hänestä oli juttu USA:sta jossa hänen kirjastaan tehdään näytelmäversio ja hänen kirjojaan käännetään eri kielille… Luulisi, että tuollainen kirjailija on kullanarvoinen helmi omalle kustantajalleen – mutta eipä sitten kuitenkaan. Potkut tulivat, kun hän haukkui kustantajaansa ja varsinkin toimitusjohtajaa oikein olan takaa muun muassa Apu-lehdessä. Harva työntekijä uskaltaa haukkua räksyttää omaa palkkansa maksajaa tuolla lailla; siinä kerjää todellakin verta nenästään. Mutta ehkä Sofi ajatteli, että hän voi kuuluisana ja firmalleen rahaa tuovana kirjailijana vaikuttaa firman johdon vaihtamiseen – kukapa tuon tietää. Skisma on iso, se on selvä. Outoa vain, jos kaksi noin huonosti keskenään toimeentulevaa ihmistä voi taistella julkisuudessa eikä asiaa saada sovittua siistimmin sisätiloissa. Ja minkälaisia ihmisä voivatkaan olla nuo kaksi naista jotka eivät tule toistensa kanssa mitenkään toimeen?

Todella outoa johtamista toimitusjohtajalta. Aika heikoissa kantimissa on johtamisopit jos hän irtisanoo Suomen nimekkäimmän kirjailijan tekstiviestillä – niin kuin jossain lööpissä tänään luki!

Mutta mikä herkkupala tässä tarjoillaan kaikille johtajuuskonsulteille, totisesti! Katsokaa tästä – kaikki virheet samassa paketissa! Ja mediahan rakastaa tällaista draamaa, skandaalia!

Tietenkin totuus on ihan tyystin erilainen kuin miltä se lööppien ja lehtien sivuilla näyttää… Mutta maine luodaan mielikuvista ja ne ovat nyt Södikalle surkeat! Ei se toimitusjohtaja voi ihan huippu olla kun tällaista pääsee tapahtumaan, ei mitenkään! Kuka hänet palkkasi - koulutti? Mikä tausta hänellä on? Eikö hän ole saanut esimiestyöskentelyyn ja julkisuuden hallintaan mitään eväitä? Kysymyksiä, kysymylsiä!

Ainahan kirjailijoissa on ollut noita suuria ja hankalia – kuuluu ikään kuin siihen maailmaan!

No, meikäläisen työpäivä on ollut tiivis ja työntäyteinen – vaikka ihan eri sfääreissä elelenkin. Eletään tiukkoja aikoja, tosiaan. Ja jos porukka työpaikan pidoissa vähenee jatkuvasti erinäisten YT-neuvotteluiden seurauksena, eivät pidot näissä kekkereissä siitä ilosta tosiaankaan parane… Töitä saa paiskia olan takaa kun hommat on hoidettava vaikka tekijöitä on vähemmän. Ja koska raha ei liiku, ei se liiku palkanlisiinkään.

Puutarhanhoito antaa elämälle uutta ja erilaista särmää, sanotaan. Niin kuin tekee myös ruuan laitto ja keittiössä puuhastelu - kuulemma. Mikäs sen lokoisampaa kuin tulla raskaan työpäivän jälkeen kotiin, kohdata sohvalla makailevat teinit ja nähdä kaikki se kotoisa sekasorto joka kodin auvoisessa lämmössä vallitseekaan… Astioita ja likaisia ja puhtaita vaatteita, kenkiä ja lehtiä, kirjoja ylt’ympäriinsä joka paikassa. Puoliksi syöty spagettiannos kuivuneena lautaselle joka löytyy keskeltä eteisen lattiaa, kissan hiekkalaatikko haisevana ja kissa surkeana kun ei pääse asioilleen. Viime viikolla se pissasi vessan matolle ja peitteli tekeleen myttäämällä maton palloksi - kukaan ei jaksa nostaa kakkakikkareita laatikosta pönttöön vaikka kissa on olevinaan nimeomaan heidän lemmikinsä.

Ei kun käärimään hihat ja tiskaamaan, noukkimaan tavarat paikoillen ja putsaamaan paikat. ”Joo joo” sanovat läppäreihinsä uppoutuneet teinit ärsyyntyneitä jos heitä häiritsee "Älä taas aloita". Ei heitä saa liikahtamaan, ei lika ja sotku heitä häiritse mitenkään. Silti pyydän heitä siivoamaan jälkensä. Joskus se toimii - ainakin yhden lautasen tiskialtaaseen kantamiseen saakka.

Siivosin, tein ruuan, katoin pöydän, pyysin laiskimukset syömään kanawokkia ja riisiä, kaadoin multaa kierrätyskukkaruukkuihin jotka poimin ehjinä ja kunnollisina talon roskiksesta viikko-pari sitten, laitoin kumpaankin ruukkuun erilaisia salaatinsiemeniä, pienimpään ruukkuun voileipäkrassia. Hyvin tietäen toki, että kukkaruukut ovat aivan liian pieniä salaatille – mutta katson sitten myöhemmin mitä taimille teen. Nyt vaan halusin kylvää ne – syön niitä vaikka samaa tahtia kun kasvavat ruukussa – tai vien ne mummilan kasvimaalle taimina mittumaarina. Siitä minulle juhannuskukat – laitanpa ehkä seitsemän salaatinlehteä tyynyn alle – saisinkohan siten vielä sulhon itselleni – kasvissyöjä-sulhon, tai ehkä kokin? Kannattaa ainakin yrittää – olishan mies tässä aika kiva – hmm?