Kotieläimen kuolema



Siellä se johtaja-marsu kurkistelee, elokuisella nurmella kisun selän takana

Ruokaa laittaessa niin itselläni kuin lapsillakin on tapana viedä herkkupaloja marsujen häkkiin. Kurkun päästä leikataan aina pari siivua marsulaan - molemmat tulevat kuono pitkällä odotttamaan häkin reunalle seisomalla takatasuillaan ja nojaamalla etutassuilla häkin reunaan. Nopeasti ne nappaavat tarjotun herkun hampaisiinsa ja kiirehtivät syömään palaansa peremmälle häkkiin. Samoin ne saavat tomaattia, salaatin lehtiä ja kaikkia vihanneksia joita keittiössä käsitellään - erityisesti porkkanaa jota ne syövätkin paljon. Jos ne haistavat ruokaa tai kuulevat jääkaapin oven, alkaa kimeä huuto – ne VAATIVAT ruokaa. Ruokahalu on kyltymätön, vaikuttaa!

Nyt omenoiden aikaan annamme niille paljon puista pudonneita omenoita. Pihalla rehottava minttu on niiden herkkua –mintun kirpeä tuoksu leviää huoneeseen kun ne syövät sitä ahnaasti suuhunsa vetäen, posket jauhaen!

Marsujen luonteet

Veeti

Kahdesta marsusta päivää vanhempi on suurempi ja karkeakarvaisempi - se on kahden uroksen "lauman" ehdoton pomo joka määrää kuinka häkissä ollaan ja se myös aina ottaa ruokaa ensin. Jos toiselle haluaa antaa ruokaa, ei auta kuin antaa ensin johtajalle, sitten vasta pienemmälle musta-valkoiselle velipuolelle. Muuten pienempi saa armottoman selkäsaunan - häkki vain tutisee ja piipitys kestää kauan.

Marsut ovat saman urosmarsun siittämiä, kahdelta eri äidiltä. Marsuja kasvattava paikallinen eläinkauppias kertoi vienosti hymyillen vaihtavansa uroksia parin-kolmen naaraan häkkeihin "että ne saavat vähän vaihtelua". Meidän marsumme ovat kasvattajan yhden häkin kahden naaraan poikasia - harmaan marsumme Veetin äiti oli ensisynnyttäjä ja sai vain yhden poikasen kun taas mustavalkoisen marsun, Allun, emo sai kolme poikasta joista Allu oli ainut uros.

Mietimme lasten kanssa, tuliko Veetistä tuollainen määräilevä päällepäsmäri kun se sai emonsa koko huomion poikasena ja Allu taas sai jakaa huomion kahden muun sisaruksen kanssa?

No - tällainen amatööritulkinta eläinten käyttäytymisestä varmast naurattaa mutta kun nyt olemme seuranneet näitä kahta masua kodissamme yli neljä ja puoli vuotta, tulee kaikenlaista mieleen. Suurempi ja dominoivampi marsu on kaikin puolin aktiivisempi ja möyrii häkissään enemmän - se ei myöskään ole niin arka ja pelokas kuin velipuolensa joka mielellään kyhjöttää häkin nurkassa. Välillä arempi Allu menee ottamaan tarjottua ruokaa ensimmäisenä - mutta se saa luovuttaa saamansa herkun melkein samantien Veetille.  

Kuolema enneunessa vanhimmalle lapselle

Perjantai-aamuna vanhin lapsi vei jälleen kurkun siivuja häkkiin josta Veeti nappasi ensimmäisen ahnaasti, tapansa mukaan. Allu sai oman viipaleensa perään ja esikoinenVeeti yhtä ahnas - siihen tuntuu mahtuvan loppumattomasti ruokaa ja aina se tunkee reunaan ensimmäsenä, nousee takajaloilleen korkeammalle ja tunkee kuonoaan kohti vaativasti.

Viimeinen hoito ja kampaus ystävälle

Omasta asunnostaan kotiin yöksi tullut esikoinen jutusteli aamuleipiä tehdessään "arvaa muuten mitä? Minä näin toissayönä tosi todellisen tuntuista unta että toinen marsuista kuoli". "Ei kai, hyvinhän ne onneksi voivat." vastasin ja nuori jatkoi "Joo, joo. Sitä minäkin ihmettelin - se uni oli niin todellinen, että ihmettelin tosissaan kun näin molemmat marsut häkissä. Tuo harmaa marsu on vielä noin ahne."

Annoin marsuille vielä aamuruuaksi vehnänleseestä tehtyä puuroa ja heinää. Ne söivät - tietenkin - ahnaasti ja menivät sitten makoilemaan heiniin. Kävelin häkin ohi monta kertaa ja siellä ne möyrysivät, jonkinasta cikinää kuului silloin tällöin.

Päivällä tein ruokaa ja heitin niiden kuppiin jälleen vihannesten perkeitä. Kuulin, kuinka niitä alettiin syödä - tuttu sihinä kuului häkistä. Sitä ennen oli häkistä kuulunut muutama vinkaisu johon en sen enempää kiinnittänyt huomiota.

Yht'äkkiä kuului nuorimmaisen sydäntäsärkevä huuto: "Äiti, äiti... Veeti on kuollut. Äiti Veeti on kuollut!” Ryntäsin häkille, lapsi oli ottanut lemmikkinsä syliin ja halasi sitä lohduttomana, ravisteli kuin se siitä tokenisi. Otin marsun omiin häneltä. Kyllä, oli todellakin kuollut. Viel' l'mmin, kuollut varmasti viimeisen tunnin aikana. Oli maannut sivullaan kun lapsi kutsui sitä, ei regoinut enää lapsen silitykseen.

Allu jatkoi kurkun syömistä vaikka veli oli kuollut vierestä.
 

Jäähyväiset lemmikille, omalle kaverille

Lapsi, marsujen omistaja, oli lohduton. Hän piteli vielä lämmintä  marsua sylissä, silitteli sitä ja kampasi sen turkkia sylissään. Kyyneleet valuivat vuolaina.

Veeti arkussaan, lähdössä viimeiselle maalliselle matkalle

Lapsen suru oli lohdutonta katsottavaa. Oma lemmikki kuoli ”enkä ollut edes sen vieressä vaikka olin kotona. Se joutui kuolemaan yksin ja ilman hyvästejä.”

Annoin hänen hoitaa kuollutta marsua, silittää sitä ja kammata se samalla kuin hän jätti sille jäähyväiset. Hain kenkälaatikon johon tein sille arkun jossa se seuraavana päivänä haudattiin. Laitoin ruskean kuitukankaan patjaksi ja peitoksi.Kukka vielä matkalle mukaan, niinkuin lapsi itse halusi. Punainen ruusu päällään Veeti-marsu alkoi viimeisen maallisen matkansa. Nyt se on haudattu pihan rauhaiseaan nurkkaan, pensaan juurelle.

Allu sylissä veljen kuoltua.

Allu elelee nyt yksin häkissään. Kävimme juttelemassa eläinkaupassa meille marsut vajaa viisi vuotta sitten myyneen miehen kanssa. ”Yksi on varmaa – suruun se ei kuole” Hän totesi myös, että tämän marsun kannattaa elää nyt yksin häkissään - uutta urosta sille ei kaveriksi kannata ottaa, siitä ei hyvää seuraa. Ja naarasta taas emme tietyistä syistä halua.

Moneien lähipiirissä viime aikoina sattuneiden suru-uutisten ja onnettomuuksien joukossa tämä lemmikin poismeno on yksi pieni lenkki elämän ketjussa - kaikki me kuolemme joskus.

Lapsi suree, että isoveljen kuolema voi olla merkki toisenkin marsun kuolemasta - mutta toivottavasti näin ei ole. Marsut voivat elää jopa kahdeksanvuotiaaksi – toivottavasti Allu elää ainakin jonkun kuukauden, ehkä parikin vuotta. Oma elämämmekin on niin epävarmassa vaiheessa, että en tiedä kuinka kauan voimme edes asua tässä kodissa. Meillä on muitakin eläimiä – kissat ja chinchilla. Kaikista täytyy pitää hyvä huoli. Jos joudumme muuttamaan työttömyyden pitkittymisen takia, joudumme luopumaan eläinten lisäksi monesta muustakin asiasta. Se pelottaa - en edes uskalla ajatella asiaa tarkemmin vielä.

Ehkä Allu elää nyt tyytyväisenä nyt kun se saa olla "oma pomo" häkissään. Lapsi hoitaa sitä nyt entistä paremmin, pitää sylissä ja silittelee joka päivä.

Mutta kuinka pitäisi ajatella unesta jonka esikoinen oli nähnyt ennen marsun kuolemaa? Oma mummi näki usein unessa omaisten ja/tai tuttavien kuoleman, yhtä-kahta yötä ennenkuin se tapahtui.

Hämmentävää.

Kotona jälleen! Lämpöä piisaa enemmän kuin tropiikissa!

Lähdettiin siis eilen lauantaina hotellilta Pohjois-Mauritiukselta vartin yli neljä aamuyöllä bussikyydillä lentokentälle. Lentokenttä sijaitsee saaren kaakkois-osassa. Matkaan meni vajaat pari tuntia aikaa - noukittiin matkalla lisää kuljetettavia kyytiin toisestakin hotellista. Perillä koto-Suomessa oltiin puoli kahdeltatoista yöllä. Kylläpä tiesi olleensa kaukana kun matkaan meni 20 tuntia – pyöreästi laskien.

Vaikka aikaero ei haittakaan niin pitkä istuminen superahtaassa lentokoneessa on rankaa – vaikka ei siis mitään teekään, istuu paikallaan ja lukee, torkkuu ja syö! Jalta turposivat sandaaleissa niin, että tuntui kun minulle olisi ilmestyneet lattajalat kun kotona riisuin kengät ja lähdin kävelemään paljan jaloin. Inha tunne - kuin olisi ollut tyynyt siinä kohdassa jalkapohjaa jossa normaalisti jalkapohja kaartuu ylöspäin.

Ensimmäinen lentokone oli Air Francen Boeing 747 – iso pitkän matkan kone johon mahtuu matkustajia melkein 450 - istuimia on kolme vierekkäin ikkunariveissä ja viisi keskellä. Ja penkkirivit ovat tosi lähellä toisiaan – jopa minulla ei ollut kunnolla tilaa jaloilleni – olen kuitenkin vain 170 senttinen. En ihmettele, jos pitkäjalkaiset eivät näillä lennoilla viihdy – ei tarvitse olla kuin normaalimittainen mies, vaikkapa 185 senttinen, niin kyllä on hankalaa! Me istuimme ikkunapaikoilla K ja L – meidän ja käytävän väliin parkkeerasi istumaan ranskalainen noin kolmekymppinen mies joka ei halunnut liikkua paikaltaan mihinkään ja lukitsi meidätkin ahtaisiin paikkoihimme. Olimme tosiaan vankeja paikoillamme! Kolme kertaa pyysimme lupaa vessassa käyntiin – mies nousi mutta näytti kasvonilmeillään mitä moisesta häiriköinnistä piti: ei pitänyt. Huokaus!

Miestä kävi paapomassa hänen tyttöystävänsä tämän tästä - heille ei ollut riittänyt vierekkäisiä paikkoja, oletan. Nainen pusi ja suukotteli miestä, silitteli tätä ja laittoi tälle korvakuulokkeen paikoilleen ja opasti sen käytöstä ”Tästä saat ääntä kovemmalle, cheri. Ja tästä katsot filmiä, tästä kuuntelet musiikkia”
Mon Dieu!!!!

Nyt ollaan kotona. Yöunet ovat jääneet vähille; viime yönä nukuin kolme tuntia ja ennen matkaan lähtöä torkuin nelisen tuntia heräillen tämän tästä – pelkäsin että en heräisi ja jäisimme lennolta! Koneessa nukahtelin pieniä torkkuja lehdenluvun välillä, toki.

Lomamatka oli upea ja siitä jäi meille molemmille hienot muistot. Lapsi käy juuri kokemuksiaan läpi teinien kanssa – sopu tuntuu hyvältä. Lapset vertailevat kesän kokemuksiaan ja tuntuvat kaikki tyytyväisiltä.

Itse pesen pyykkiä ja järjestelen tavaroita. Marsuille on vaihdettu uudet aluset ja kohta on ruuan teon aika. Käväisen sitä ennen kaupassa – onneksi kauppa on tänään auki vaikka onkin sunnuntai!

Suomessa vallitsee yhä kuuma ja kostea sää. Todella omituinen vuosi on tämä. Täällä on reippaasti lämpimämpi sää kuin Mauritiuksella!

Kesätuuli on puhallellut kovana ympäri Suomea; mytrskyjä on ollut monta vaikka oma kotikunta onkin vielä säästynyt. Otin pihalta yhden suuren, katkenneen männyn oksan ja katkaisin siitä aika ison osan marsujen häkkiin. Tykkäävät oleskellä omassa "metsässään"!

On kohta aika mittumaarin

Aamulla kello soi kuudelta – laitoin eväät teineille, tein puuroa ja kahvia että jaksavat pitkän matkan mökille bussilla. Puolivälissä vaihtavat bussista toiseen ja köröttävät sitten vielä toiset kolme tuntia. Ottivat mukaan eväsleipiä, vesipullot ja karkkia ja keksiä. Lakanoita ei tänä vuonna tarvinnut viedä.

Vein heidät aamulla autolla junalle – yritin patistaa heitä aikaisempaan junaan mutta heidän mielestään ei tarvitse mennä liian aikaisin asemalle ”istumaan ja tylsistymään kuoliaaksi”. Niinpä mentiin asemalle viisi minuuttia ennen junan tuloa. Sanoin hei hei, toivotin hyvää juhannusta ja ajoin takaisin kotiin – pihalla puhelin soi ja minulle kerrottiin, että juna on myöhässä ”äiti sinun pitää viedä meidät autolla, muuten ei ehditä bussiin…” Tosi kiva… siis todella hauskaa… olin rönttösvaatteissa ja tukka kampaamatta liikenteessä, matkalla suihkuun ja töihin – mutta mitäpä siinä muuta teet kun ajat lapset tunnin matkan bussille ja tulet takaisin kotiin…

Ajoin lievää ylinopeutta koko matkan. Kyyditettävät patistivat ohituksiin ja kaasupolkimen käyttöön ”no, ohita se. Aja ohituskaistaa, no mee nyt, hei. Ei haluta myöhästyä, siis ei tosiaan… Aja niin kuin stadilaiset, ne osaa sukkuloida. No – rallia nyt!” Radio Nova soitti iskelmää ja äiti ajoi lapsiaan moottoritietä isänsä luo.

Kuin ihmeen kaupalle he ehtivät bussiin! Ja ehtivät vain sen takia kun bussiin oli juhannuksen kunniaksi menossa paljon ihmisiä – bussin vieressä oli jono kun nämä matkustavaiset tulivat juosten bussin lähtölaiturille. Huh. Onneksi kävi näin, lopulta…

Ja sitten on tehty töitä.

Ja hoidettu pakastin-asiaa. Pakastin nimittäin hajosi jotenkin eilen. Se jäähtyy enää noin 12-13 asteeseen sen sijaan, että sen pitäisi olla -20. Maksaa parisataa kuulemma vaihtaa siihen uusi tuuletin. Se taas pitää tilata Ruotsista – on Electrolux.

Edellinen pakastin oli 20 vuotta vanha ja kesti ja kesti. Kai se vei sähköä aika paljon, mutta muuten hyvä. Tämä nykyinen Electrolux-kaappi on 3 vuotta vanha eikä siis kestä – näin se on nykyään usein. Tavarat kestävät vain vähän aikaa, että saataisiin uusia myytyä. Ja saastetta, roinaa kerääntyy maailma täyteen.

Nyt on pakko vielä lopetella työt, sitten pakata ja laittautua juhannusliikenteeseen. Aurinko paistaa – mutta kohta kai tulee kelin muutos viileämpään ja sateisempaan – näin on luvattu.

Lapsonen on ollut marsujen ja kissan kanssa ulkona. Yksi marsu karkasi pensaaseen mutta se saatiin kiinni – ei ihan helposti tosin.

Uutisia en ole viime aikoina juurikaan ehtinyt seurailla. Sen verran tältä päivältä tarttui korvaan autoajelun aikana, että kuulin Matti vanhasen siirtyvän hyväpalkkaiseen työhön, toimtusjohtajaksi Perheyritysten liittoon. Ihan tuntematon moinen liitto - palkkaa siitä saa median mukaan noin 16.000 euroa kuussa. Ei huono - toiset osaavat järjestä itselleen mukavat olot. Mitä hommaan sitten kuuluu, jäänee median kerrottavaksi - se tapahtunee piakkoin. Toinen iso uutinen on kurjempi: Espanjassa juna on ajanut nuorisojoukon yli. Kuolleita ja loukkaantuneita on paljon.