Surut ja suuttumus kangaspuihin; matto raivolla valmihiksi!

Viikonloppu ja viikon viimeiset päivät eivät olleet kivoja kotielämässä. Teinit ovat omasta mielestään aikuisia ja saavat tehdä mitä haluavat. Se, mitä he haluavat poikkeaa noin about sataprosenttisesti - tai okei, kahdeksankymmentä prosenttisesti - siitä, mitä toivoisin heidän tekevän. Keskimmäinen lapseni on haluton pitämään omia tavaroitaan paikoillaan - tai edes omassa huoneessa. Pyyheliinat ja vaatteet, koulukirjat ja mitkä muut tavarat hyvänsä käsissä sattuvatkin olemaan jäävät niille sijoilleen missä niitä ei enää tarvita. Niinpä ulkovaatteet riisutaan naulakon viereen lattialle, kengät jäävät kuin askelmerkeiksi oven eteen, hanskat ja pipot päätyvät lattialle.

Se, mistä pinna palaa ärhäkästi on se, että lapsukaiset ottavat ruokaa jääkaapista - erityisesti se, että he syövät illaksi suunnitellun ruuan välipalaksi jo päivällä - lämmittävät ruuan, jättivät kattilat ja paistinpannut sekä voirasiat, ketsuppipullot jne pitkin keittiön pöytiä, odottamaan äitiä. Itse ruokailijat menevät telkkarin tai tietokoneen ääreen lattialle tai sohvalle syömään ja jättävät lopulta likaiset astiat pitkin, poikin lattioille. sohvalle, SÄNKYYN!!! 

Läksyjen teko ei kiinnosta, koulu ylipäätään ei innosta hurjasti. Sen sijaan keskustelu läppärin kautta kavereiden kanssa vielä aamuyöllä on ihan ok - ja ihan joka öistä toimintaa. Kaverit noin ylipäätään ovat tärkein asia elämässä; ne menevät koulun ja kaiken ohi ja yli. Äiti on toki jo niin vanha, että ei mitään enää ymmärrä; se sanotaan meikäläiselle joka käänteessä. Olen täysin nykyelämän ulkopuolella enkä tajua mitään.

Se masentaa, surettaa.

Sain viikonlopun aikana kuulla toiselta, että on vain hyvä jos vietän viikot työmatkoilla, kotona on silloin paljon mukavampaa. Olisit vaan poissa koko ajan. Toinen kehotti meikäläistä - taas kerran - menemään hoitoon kun järki ei tunnu leikkaavan enkä näy ymmärtävän mitään selvää asiaa... Silloin oli kyseessä se, että teini halusi kuljetettavan itsensä junalle autolla koska juna lähtee kohta - kävellä ei enää ehdi. olimme juuri istuneet ruokapöytään ja nostaneet ruuan lautaselle; sanoin, että syödään ensin. Sanoin, että en halua, ett5ä vasta tehty ruoka - huolella keittämäni hernekeitto johon olin saanut sian savupotkaa - heitetään roskiin. Hän katsoi minuun ja huusi, siis HUUSI että hän haluaa vastauksen vienkö hänet junalle vai en. Onko se niin vaikea ymmärtää? Hän oli luvannut olla kavereiden luona tiettyyn aikaan ja myös aikoi olla. Ruuan voi syödä myöhemminkin, ei se ole niin tärkeää, sanoi.

Olin ihan siipi maassa näiden huutojen jälkeen. Toki syytä ihmetykseen oli paljon muutakin. Toisen kaapista löytyi olut-keissi; mäyräkoira… Kuulemma lahja kavereilta. Sen löysi tuttava joka oli tullut auttamaan lapsen huoneen maalaamisessa ja uuden vaatekaapin paikalleen laittamisessa. Teinipä itse ei tullutkaan kotiin – oli poissa kaksi vuorokautta. Tuttava sitten yksin maalasi, purki huonetta ja remontoi - lapsi kun vietti aikaa kavereiden kanssa.

Ripsisidos oranssilla ja sinisellä - lapsen huoneeseen luvattu

Miksi he eivät ollenkaan arvosta mitään, mitä heillä on? Miksi olen niin kaamea äiti; on noloa ja kurjaa jos äiti on sellainen, että hävettää... Mitä olen itse tehnyt väärin? Nämä nyt niin isot ja omista asioistaan päättämään pyrkivät ihmiset olivat vielä muutama vuosi sitten yhtä ihanan pehmeitä ja hellyyden kipeitä kuin nuorin on yhä. Mitä tässä välossä tapahtui - murrsosikä ja kasvaminen aikuiseksi!

Jotain piti saada tehdä, että voi taas olla ja hengittää omien ajatusten, pohdintojen ja syyllisyystunteidensa kanssa. Miksi, MIKSI he käyttäytyvät noin?

Toisesta tuli ehta räsymatto

Menin kutomaan mattoa! Vuokrasin kangaspuut ja menin paukuttamaan - ei siksi, että tarvitsisin mattoja, ainakaan räsymattoja, mutta menin ja hakkasin mattolointa oikein urakalla. Niisintä oli jotenkin outo - reunat tulivat huonot. Mutta laitan niihin vaikka kanttauksen! Tein kovalla jyskeellä kaksi mattoa - saa nähdä onko niille paikkaa. Pikkuiseni, joka vielä on ihana äidin lapsi ja NIIN suloinen, pyysi pienempää itselleen. Hän halusi oranssi-sinisen, se on iloisen värinen.

Nyt ovat käsilihakset kipeät - onko olo on parempi? Vaikea sanoa - ehkä. Elämä menee taas raitetitaan pitkin - minne meneekään. Nyt meilläon kuitenkin kaksi uutta mattoa. Kunhan kanttaan ne vielä!

Sain paukuttaa agressioita ja turhautumia vanhanaikaiseen välineeseen - kuin esiäidit ikään: Kangaspuut on hyvä juttu! Menneitä naisia mietiskelin siinä räsyjä loimien väliin heitellessäni!