Quitter, c'est mourir un peu

Niin meni joulu pyhineen ohi. Eilen mummilaan saapui veljen perhe ja melu ja hälinä mummilassa oli hetken aikaa hillitön – piano raikasi joululauluja, kaikki puhuivat yhtä aikaa ja mielellään kovaa, tehtiin ruokaa ja tarjoiltiin juomia ja muuta herkkua.

Kaksi lasta - 10-vuotiaat serkukset ja minä äiti ja toisen isä, reipas veljeni, menimme luistelukaukaloon metsän reunalle parin minuutin kävelymatkan päähän, jo illan tummettua. Kentälle metsän reunaan, jossa me nyt aikuiset olemme tunteja ja jälleen tunteja aikoinaan lapsina viettäneet. Nostalgisesti siellä vietimme vajaan tunnin ja veli opetti lapsia luistelun saloihin. Itse töpsöttelin huopatöppösillä jäällä ja jään reunalla nautiskellen illasta ja tilanteesta.

Se oli mukava hetki meille kaikille, upeasti lumisten puiden ja hienon öisen talvimaiseman keskelle. Kentällä ei ketään muita ollutkaan, kentän hoitaja kävi meitä jututtamassa vain.

Tänään sitten lähdimme jälleen tien päälle, ajoimme lumisen maisemaan toiseen suuntaan kuin jouluaattona. Matkustamisen hyvä puoli on se, että ratissa istuessa ja liikenteen osana kulkemalla auton ajo antaa mahdollisuuden ajatuksiin ja mietintöihin; maisemien vaihtuessa ja liikennettä seuratessa ajatukset matkaavat menneeseen jouluun ja tapahtuneisiin asioihin, kaikkeen mistä keskusteltiin, kaikkeen mitä tapahtui. Miltä maailma nyt näyttää - ja kuinka voisi elämää läheisilleen ja itselleen paremmaksi tehdä.

Lähtö on aina hakea. Odotettu aika on ohi - äidillä oli monasti tänäänkin kyyneleet silmissä. Yksi yhteinen aika on taas ohi eletty; on haikeiden hyvästien aika. Lapsi ehkä menee mummilaan ensi viikolla; hänellä on pitkä joululoma ja mummin luon pääsee junalla ja pitkänmatkan bussilla.

Veli perheineen, äiti ja toinen veli olivat menossa ravintolaan syömään heti meidän matkaan lähdettyä. Emme menneet mukaan koska halusin päästä matkaan valoisaan aikaan - ja koska nolostutti ajatus, että veli maksaisi meidän ravintolasyömisemme kun en itse pysty moista heille kuitenkaan tarjoamaan. Veli kantoi minulle laukkuja autoon – iso apua oli moinen; olen niin vuosien varrella kaiken tottunut yksin tekemään – mitenkä muutenkaan! – että on joskus vaikea ottaa apua vastaan vaikka sitä tarjotaan. ”Kyllä saan laukut itsekin autoon” sanoin kun veli tarjosi apuaan. Sitten kun hän kuitenkin toi kasseja autolle kun olin harjaamassa lumia pois auton päältä, tuntui apu tosi hienolta! Kiitos, kiitos. Jollen sitä siinä sanonut tarpeeksi selkeästi, niin sanon nyt: kiitos avustasi, se tuntui tosi hienolta. varsinkin se musta laukku oli tosi painava.

Söimme lapsen kanssa ennen lähtöä voileipää ja eilistä tomaattikeittoa. Hyvää! Hyvin sillä kotiin saakka pärjäsimme! Kävimme puolivälissä matkaa kahvilla antiikki-kahvilassa josta "löysin" mukaan kolme Iittalan 70-luvin viinilasia joiden nimen nyt juuri sitten unohdinkin. Joku Venäjään liittyvä nimi niillä on... No - tuollaisia laseja meillä oli kun naimisissa olin. Ne halusin nyt ostaa - vaikka lahjaksi itselleni!

Mietin ajaessani kuinka helposti saatankaan hermostua asioihin, ihmisiin; miksi? Olen kärsimätön - ja sanon joskus liian kärkkäästi vastaan kun äiti haluaa auttaa tai veli kyselee ja kommentoi asioita. Sitten tulee huono omatunto, paha mieli. Voi, kun osaisin olla hermostumatta!

Äiti puhuu paljon asioista jotka ovat menneitä, tapahtuneet hänelle lapsuudessa, opiskeluaikana, töissä ollessa. Kertoo kihlatustaan nuoruudessa, avioliitostaan - sen hienoista ja myös vaikeista hetkistä. Hänelle ne asiat ovat lähellä; on totta, että vanhana elämän tapahtumat tulevat lähelle ja vuosikymmeniä sitten tapahtuneet asiat ovatkin siinä lähellä, kaikki. Olen oppinut äidiltä paljon viimeisten vuosien aika ja se tuntuu hyvältä. Lapsena kuuntelin vastaavia tarinoita omalta mummiltani; hän kertoi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan minulle, lapselle joka niitä mielellään kuunteli. Mummi istui keinutuolissa ja neuloi, opetti minua neulomaan ja kertoi tarinoitaan.

Ehkä minäkin, jos vanhaksi elän, vastaavasti kerron tarinoitani eteenpäin. Mutta mitä kerron, minä jolla elämä jämähti jonnekin lasten palvelijaksi ja perheen elättäjäksi vailla oikeastaan paljoakaan muuta elämäntäytettä - vailla jänniä yksityiskohtia ja tapahtumia, vailla sosiaalisia ympyröitä ja ystävyys- ja tuttavuuskommervenkkeja... Jäänee nähtäväksi, olenko tarinoitani ylipäätään kertomassa! Ja kukapa tietää - voihan elämässä vielä tapahtua yllättäviä käänteitä; ehkä muutan ulkomaille, tapaan miehen joka vie minut ratsullaan maalaistaloon jossa alan emännöidä taloa, saan tehdä käsitöitä ja kirjoittaa novelleja, valokuvata ja pitää valokuvanäyttelyn. Kukaan ei vaadi lisää ja enemmän, ei riitele ja vaadi. Saan rakastaa miestä ja lapsiani jotka minusta reippaan mummin tekevät ja saan eläimiä hoitaa keskellä kaunista maisemaa, välillä konserteissa ja muualla "tuulettumassa" käyden! (Haaveiden vaaleanpunainen maailma pullahti keskelle tekstiä – ihan omasta halustaan!)

Uuden vuoden partahalla - minä toivoisin, että...

Uusi vuosi alkaa kohta. Elämä toki ei yhden yön aikana mitään muutosta tuo mukanaan mutta vuoden vaihde saa miettimään toiveita ja haaveita tuleville viikoille ja kuukausille. Ja samalla ymmärtämään, että mitään ihmeellistä ei ihan realistisesti ajatellen ole tapahtumassa. Vai olisiko sittenkin? Tai miksi pitäisi olla niin pirun realistinen aina?

Mitä pitäisi tehdä, että saisi aikaiseksi positiivisen elämänmuutoksen? Paljon on asioita joita tulee mietityksi - mitä jos tekisin näin? Tai uskaltaisin tehdä noin?.... Entisessä kotikaupungissa joulun aikaan kävellessäni ja kuin jälleen kotiin tulleena mietin, että jospa muuttaisinkin takaisin juurilleni... Saisin puhua omaa murrettani, voisin olla äidille avuksi ja seuraksi. Mutta mitä tekisin työksi, miten lapset? Niin - ei se helppoa olisi, ei mitenkään - ja viihtyisinkö noissa ympyröissä enää, kun olen kauan poissa ollut?

Mietin myös uutta työtä - voisinko vaihtaa uuteen rooliin nykyisessä työpaikassa - sitä mietin vähintäänkin monta kertaa viikossa, jollen ihan joka päivä. Jospa yrittäisin muuttaa vuodeksi ulkomaille? Se voisi olla hyvä juttu lapsellekin; oppisi uutta kieltä ja näkisi maailmaa muualla, ennen murrosiän myrskyä. Mutta kuinka sitten äiti - varsinkin, jos menisin kauemmaksi? Miten isot lapset? Uusi vaihtoehto ja sen miettiminen tuo sekä positiivisia että hankalampia kysymyksiä ilmoille.

Mitä haluaisin ensi vuodelta? Toiveita ja unelmia on kosolti, lista pitkä kuin joulupukin kirje jonka lapsi kirjoitti pukille ennen joulua. Haluaisin ystävän, toverin, rakastetun. Mutta sen asian hoitamisen jätän muihin käsiin, korkeammalle taholle - olisi niin ihanaa, jos olisi olemassa jokin läheinen jossain maailmankaikkeudessa joka vielä elämään tulisi, osaksi omaa elämää; joku jonka kanssa voisi tuntea vielä sellaisia asioita joista jokainen maailman ihminen haaveilee - läheisyyttä, ystävyyttä, rakkautta. Kumppanuutta, toveruutta, käsi kädessä eteenpäin elämistä...

Realistisemmin toivon hiukan enemmän aikaa töiltä - niin palkka- kuin kotitöiltäkin - lukemiselle, kirjoittamiselle, valokuvaamiselle, käsitöille, liikkumiselle. Jos vaikka saisin luettua kirjan kuussa, neulottua ja virkattua viikoittain jotain, pientäkin. Saisin kirjoittaa vaikka muutaman tunnin viikossa - aika pitäisi merkitä kalenteriin ja silloin tekisin tekstiä suunnitelmallisesti. Jospa yrittäisin saada viisi novellia tai yhden pidemmän tarinan tehtyä vuoden 2011 aikana. Sitten menisin mukaan valokuvakerhon toimintaan aktiivisesti ja osallistuisin luvatun näyttelyn tekemiseen. Ja sitten saisin aikaan edes jonkinasteista liikuntaa, minä joka tosiaan pidän liikkumisesta mutta en ole saanut aikaiseksi - ajan puute syynä - juuri mitään fyysistä liikettä kropalleni ikiaikoihin. Kohta olen ihan seniili ja sairastun vain sen takia, että en huolehdi omasta terveydestäni ollenkaan...

Utopiaako kaikki nuo monet haaveet? Haaveita on silti hyvä ihmisellä olla, unelmia ja toiveita siitä, kuinka elää haluaisi.

Paljon on toiveita listalla – en silti heti niistä karsi yhtäkään. Ja sitä paitsi: jos oikein miettiä alkaisi, olisi niitä paljon lisää - puutarhanhoitoon, luonnossa liikkumiseen ja sen sellaiseen liittyen. Matkailemiseen, lasten kanssa ajan viettämiseen, äidin kanssa puuhailuun liittyen ja vielä musiikin kuunteluun ja siitä nauttimiseen.

Päivä kerrallaan menee seuraavakin vuosi. Hetki kerrallansa. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on saada olla äiti ja tytär. Haluaisin olla hyvä molemmissa. Hyvänä sisarena oleminen on sitten kolmas. Ei ole ihan helppoa olla hyvä yhdessäkään; hyvänä lähimmäisenä - eikä siinä välttämättä onnistu vaikka miten yrittää. Silti täytyy yrittää; tietenkin.

Joskus halusin olla hyvä vaimo. Siinä en onnistunut. Silti... oli ihanaa olla vaimo. Puoliso. Ei yksinhuoltaja, sinkku... Yksin - kun ei voi olla kaksin.

C'est la vie...

Äiti huolehtii tyttärestä, tytär äidistä

Kaksi lapsista on mummilassa, nauttimassa kesäpäivistä maalla, olemassa mummin seurana ja sen takia, että kaikilla olisi mukavaa ja tulisi muistoja ja muisteltavaa, lapsille elämän eväitä ja tajua omista juuristaan. Isovanhemmat ovat tärkeä osa sitä jatkumoa johon elämän kiinnittyy – vähän vanhempana jokainen näitä asioita miettii ja pohtii – vielä lapsena ja teininä ei niinkään. Muta silloin niitä juuria kuitenkin kasvatetaan.

Tänään on ollut niin kuuma, että mummi on ollut ihan kanttuvei. +30 astetta. Ei muista juoda ja on sitten ihan pyörtymäisillään – lapset ei sellaista osaa huolehtia – me ”aikuiset lapset” olemme tottuneet muistuttamaan ”juo vettä, ota nyt”. Samalla lailla olemme oppineet kysymään, onko päivälääkkeet otettu, onko iltalääkkeet…?

Olivat tänään ruokakaupassa ja sitten kävivät eläinpuistossa – ja kuumuus oli melkein saanut äidistä vallan – iltapäivllä hän muisti, että ei ollut juonut koko päivänä muuta kuin yhden kupin kahvia aamulla….

Voi herttileijaa ja hyvät hyssykät…

Ja minulle tuli huono omatunto, että en ole sanonut omille lapsille, että katsoo juoko mummi. Ja että mummi väsytti nyt itsensä noin, vain lasten tähden. Muuten olisi levännyt ehkä tuvassa tai verkkokeinussa. Tai uudessa pihakeinussa, pikku katoksen alla…

Lapset taas ovat nauttineet olostaan – uineet, lueksineet, ottaneet rennosti ja jutelleet mummin kanssa. Ovat eläneet mummin päivärytmissä joka on hyvin säännöllinen: aamulla heräämisen jälkeen tehdään ravitseva aamiainen (sitä kutsutaan noin, ei aamupala; mikä PALA?). Aamiaiseen kuuluu kaurapuuro joka keitetään osin kermaan. Puuro syödään ensimmäiseksi, sitten on voileipien vuoro joka nautitaan kahvin kanssa. Pöydässä on aina erilaisia leikkeleitä (niitä taas meillä ei ole kuin yksi, yleensä juusto – ja puutokin meillä keitetään veteen johon tulee hukan maitoa, että mausta tulee pehmeä). Leikkeleet on katettu kauniisti leikkelelautaselle, samoin pöytä on muutenkin katettu kauniisti. Nykyisin tosin sisko on saanut läpi kahvimukin käytön; aikaisemmin kahvi piti AINA juoda kahvikupista lautaselta. No – aamiaisen jälkeen seuraa pukeutuminen, sänkyjen petaus ja pieni siivous. Mieluusti joka aamu pitäisi siivota imuroimalla lattiat mutta tästä on hiukan viime aikoina lipsuttu – yhden kunnon viikkosiivouksen lisäksi lattiat ripsitään ja mopataan pari kertaa viikossa eli pitkät tuvan matot ripsitään viskalla, mattojen väliköt eli lattialankut mopataan kostealla ja pikkumatot puistellaan. Pölyt pyyhitään ja kukat kastellaan. jotain puuhataan ja laitetaan kuntoon koko ajan. Lehtiä eikä muutakaan saa jättää hetkeksikään vartioimatta – muuten ne katoavat ”paikoilleen”. Kotona on oltava siisitä ja viihtyisää; tämä lause on kuultu niin sata kertaa! Sängyt pidetään tiuakassa petauksessa, liinat ja ylipäätään kaikki ihan ojennuksessa ja nätisti. Sängylle eikä sohville voi mennä loikoilemaan; tulee kuhmuja ja tyynyt menevät sekaisin. Jos siihen käy, on kaikki laitettava heti noustessa taas ojennukseen.

Äidin kotona on siistiä ja viihtyisää – mutta tosiaan se, että kaiken pitää olla koko ajan tiptop on joskus lastenkin kanssa haastavaa – ja aiheuttaa sanomista… Ja se, että lehtiä ja käsitöitä ei voi jättää mihinkään, rassaaa joskus.

No, tapani mukaan eksyin aiheesta. Äidin päivärytmi on säännöllinen ja paaluttuu ruoka- ja kahvitaukojen väliin, aamupäivän siivouksen ja ruuan suunnittelun mukaan. Illalla katsellaan tietyt telkkariohjelmat ja päivällä tehdään pihatöitä. Nyt kun lapsenlapset ovat kyläilemässä, on ohjelmaa paljon – lapset käyvät uimassa ja tiedän, että mummi stressaa sitä, että heillä olisi ohjelmaa eikä tulisi tylsä. Samalla hän stressaantuu ja väsyy…

Ja täällä meikäläinen pingottaa töissä, miettii mitä lapsille mummin luona ja yhdelle kotoan ja kavereiden luona kuuluu – ja kuinka äiti jaksaa lasten kanssa nyt kun on nin kamalan kuumakin ja äidillä heikko sydän ja muutenkin vaivoja ja kremppoja on ihan tarpeellinen määrä podettavaksi…

Huomenna loppuu loma mummin luona tältä erää. Silloin alkaa minunkin lomani; ihanaa! Aion tosiaan jäädä lomalle vaikka osa asioista jääkin kesken; ei ole minusta se kiinni ja olen jo venyttänyt lomalle lähtöä monta päivää – ja iltaa, tietenkin, kun lapsista ei ole niin paljon tarvinnut huolehtia…

Keskikesän kukat ovat vallanneet puutarhat - liljat ja jasmikkeet kukkivat, päivänkakkarat ja tervakukat loistavat pientareilla. Kohta pionit alkavat loistaa, mansikat jo kypsyvät - vielä en ole yhtäkään maistanut mutta kohta varmasti. Heti kohta pitää saada mansikoita kotiin!

Yy kaa koo - nyt lähtee

leipominen

Tänään on sunnuntai - ja aloitan bloggaamisen!

Toukokuu on lopuillaan, koulut loppuvat pian ja kesäinen elämä pelottaa – onko äidillä koulun loppumisen jälkeistä elämää kun teinit valtaavat asunnon ja alkavat entistä tarmokkaammin kärttää rahaa kun töitä ei löydy? Huh. Ei löydy halukkaille työntekijöille töitä, ei siten vaikka kuinka yrittää… ei siivousta, lapsenvahdintaa, ei hampurilaisten myyntiä eikä puutarhatöitä. Ei yksinkertaisesti yhtään mitään. Suomessa on työvoimapula mutta opiskelijoille tai nuorille ei löydy töitä vaikka he tekisivät pienellä palkalla melkeinpä mitä vain…

Elää tietenkin pitäisi siitä huolimatta – ja niinhän täällä toivottavasti tehdäänkin.

No, nyt eletään kevään hehkeää aikaa ja viikonloppu vetelee viimeisiään. Aurinko tekee valohyökkäyksiään ikkunan takaa. Välillä paistaa, välillä taas ei. Lämpöastetakin on reippaasti yli kymmenen, peippo laulaa jossain lähipuussa.

Päivä on mennyt rauhaisasti - pikku-hukka kävi luokkakaverin synttäreillä ja vietti siellä pari tuntia. Sillä aikaa äiskä sai lehdet luettua ja silitettyä kasan pyykkiä, laitettua ruuan uuniin. Aamulla leivottiin pullaa ja illaksi tehtiin ruokaa. Ulkoilua ei tullut tehtyä mutta se on valitettavasti ihan normaalia.. Hermo on hiukkasen kireänä kun parin huoneen päästä kuuluu jatkuva kähinä ja riitelyn inha sointi. ”Oo hiljaa” ”Häivy” ”Nyt lopetat” ”Et ota sitä.” ”Onks ihan pakko koko ajan kosketella toisten tavaroita”….

Meillä asuu siis yksi alakoululainen ja kaksi teini-iän saavuttanutta henkilöä äitinsä ja muutaman kotieläimen kanssa. Teinit muistuttavat jossain määrin Jere-sarjakuvan hahmoa ja pienin ehkä lähinnä yhdistelmää Vaahteramäen Eemelistä, villivarsasta ja huithapelista. Vilkas tapaus…

Tänään on sanailtu kärkevästi yhdestä jos toisestakin asiasta. Nuoremman teinin huonetta ei ole siivottu ikuisuuteen ja sinne on luultavasti kadonnut iso osa huushollin lautasista sekä muuta astiastoa ja lattia on vuorattu vaatteilla, papereilla, ruuantähteillä ja asioilla joita en halua edes ajatella. Hihat palavat asian tiimoilta säännöllisesti; sikolätti keskellä asuntoa on pirullista eikä sille osaa tehdä mitään! Huoneen hallitsijaa asia ei kiusaa pätkän vertaa – hän kertoo olevansa siivoamisesta näin, pää kiinni tietokoneen ruudussa jota kautta hän käy lakkaamattomia keskustelujaan laajan kaveripiirin kanssa: ”jos et olis jankuttanut siivoamisesta niin olisin siivonnut jo ajat sitten. Nyt en siivoo ku ärsyttää tuo muistuttelu. Siis arvaa vaan, huvittaako yhtään siivota jos koko ajan muistuttelet siitä. Ei tosiaan paljon huvita.” Logiikka on kristallinkirkas, vain hölmö äiti voi olla sitä ymmärtämättä… Ja niin huone pysyy jo kolmatta vuotta samassa karmeassa ja haisevassa tilassaan. Huono odööri pelmahtaa ovesta heti kun sitä raottaa. Ymmärrän, että saamme asunnon myyntiin aikaisintaan kun kyseinen teini on joskus hamassa tulevaisuudessa muuttanut täältä pois ja olen saanut siivouspartion tekemään hyökkäyksen huoneeseen. Se tulee olemaan niin nolo keikka, että muutamme sen jälkeen hyvin kauas ja vaihdamme nimeä samaan syssyyn. Uskoisin.

Saksa on voittanut euroviisut ja maailma pyörii akselinsa ympäri vaikka BP saastuttaa Meksikonlahtea siihen tahtiin, että täytyy pakottaa itsensä ajattelemaan jotain muuta. Niin kamala asia, niin uskomatonta, että sitä ei saada kuntoon. Eikö ihan oikeasti kukaan voi tehdä mitään????

Odottelen iltaa ja mustarastaan laulua kun valo hiukan hiipuu ja alkaa hämärtää. Otan palan rahkapiirakkaa ja jatkan neuletta jonka aloitin eilen. Lettineuletta. Kiva värkätä sellaista!

Aloitan blogin kirjoittamisen kun se olisi ajatusten puhdistautumis-alusta. Suihkutan ajatukset tänne, ne joita en saa juteltua kun kukaan ei kuitenkaan jaksa kuunnella. Niin se on kun äiskä jolla ei ole iskää rinnalla – eikä ketään muutakaan! Huoltaja huoltaa ja hoitaa. Pölpöttää täällä hetkittäin, sitten taas jaksaa järjestellä ja puuhata.