Vanha suola janottaa, valvottaa ja itkettää

Vanha ränsistyy, uusi tulee tilalle.
Vanha saisi mennä jo, jos
siitä uskaltaa ja osaa irti päästää.

Olen nähnyt ex-miestä joitakin kertoja kesän aikana. Ei niin, että hän tulisi minua katsomaan - ei. Minua hän ei huomaa ollenkaan, puhuukin niin, että katsoo muualle.

Juttelee lapselle, kertoilee minullekin sitä sun tätä - mutta katsekontaktia häneen ei saa enää ollenkaan ja hän jää monen metrin päähän, vaikka puhuisi minulle.

Hitto vie, että se sattuu. Vieläkin, vaikka olen jo iät ja ajat huomannut, että en ole hänelle tuulenhenkäystäkään merkittävämpi; tuskin paljon sen enempää koskaan olinkaan.

Hänellä on uusi suhde, koko mies on aivan muuttunut. Pukeutuu siististi, käy parturissa. On uusi auto, auton takapenkillä lasten istuin. Sain tulla koeajolle - ja hulppean upeahan se on, hänen ja uuden kumppaninsa auto.

Olen kateellinen, olen mustasukkainen. Itkeskelen ja vertaan itseäni tuohon uuteen naiseen: miksi hän on hyvä, miksi itse en ollut? Miksi minun kanssa ei ikinä ostettu autoa, tehty kaikkea tuota ihanan rakastunutta? Puuhattu loppuelämän suunnitelmia?

Miksi minua ei voi rakastaa - halusin niin olla osa tuon miehen elämää, kulkea mukana ja tehdä asioita yhdessä. Nyt surkuttelen, itken ja kaipaan, kierin itsesäälissä ja ripotan tuhkaa päälleni: työtön yksinhuoltaja, varmaan jo niin rupsahtanut, että minun lähelleni ei tosiaan kukaan mies halua muutamaa metriä lähemmäs tulla....

Miksi tämä tunne tuli nyt, kun mies ei ole ollut elämässä enää aikoihin? Olen kai salaa odottanut, että hän palaisi. Kyllä minulla on tunteita häntä kohtaan - aina en kyllä osaa niitä määritellä ja lajitella. Enkä jaksakaan. Viereen vaan haluaisin, masokistisesti. Sitten itkisin kun saisin taas kuulla, kuinka huonno olen, minä maalaisplanttu ja ymmärtämätön hölmö.

Kieriskelen itsesäälissä, unikaan ei ole tullut neljään yöhön. Valvon vaan.

Lopun alkua? Vai pääsenkö tästä johonkin ihan muuhun?