Ja elämä jatkuu, vie uusiin seikkailuihin

Pihasiili alkaa jo VAATIA ruokaa. Puri kiinni sormeen tänään..
Luuli saavansa ruokaa niin tarrasi kiinni. Taitaa olla uros

Olen viime aikoina nukkunut huonosti, syönyt vielä huonommin.

Jollei uni maistu, voi sen ajan jonka muuten nukkuisi, käyttää johonkin muuhun kuin hiostavassa sängyssä kieriskelyyn. Näin olen miettinyt.

Ja koska olen uuden elämän kynnyksellä (Juu, kylläpä tosiaan olen) olen aloittanut kunnon kohentamisen ja itseni timmiin kuntoon laittamisen! Olen tehnyt vatsa- ym liikkeitä pari kertaa päivässä olohuoneen lattialla ja tänään aloitan lenkkeilyn. Ihan leppoisasti aloittelen, intervalliharjoitttelulla - joka sanana omaan löysään kuntoon viitatessaan tuntuu suureelliselta, mutta tarjoittaa kohdallani, että kävelen ja juoksen puolen tunnin - tunnin lenkin joka toinen päivä.

Käyn siis lenkillä, yksinkertaisesti. Kävelemässä ja juoksemassa. Joka toinen päivä, vähintään puoli tuntia kerrallaan, reippaasti edeten.

Tänään läksin lenkille kun olin juonut aamuteen ja lasin vettä, syättänyt eläimet ja kuunnellut aamun uutislähetyksen. 50 minuuttia meni - sykkeistä sun muista arvoista en tiedä kun ei ole vehkeitä mittaamiseen, mutta kroppa sanoi, että kuntoiltu on! Yritin tehdä ohjelman mukaisesti - 5 minuuttia kävelyä ja minuutti juoksua, mutta kännykän kello ei ole ihan hyvä tähän hommaan kun se menee lukkoon aina muutaman sekunnin jälkeen eikä näytä sekuntteja...

Kesän juoksulenkit kulkevat ihanissa maisemissa

Uudet tukevat rintsikat, urheilua varten tehdyt, on kyllä pakko hankkia! Vähän höhlää on juosta rinnoista kiinni pitäen - ja samaten juosta rinnat hölskyen. Molemmista saa katseita, kumpikaan ei tunnu hyvältä... Hmm.

Toinen kiusa on, että olen saanut ripulin joka on kestänyt jo jonkin päivän. Mutta se johtuu varmasti muista ulkoisista tekijöistä - ja ennenkaikkea sisäisestä myllerryksestä. Miehen poistuminen kuvioista ja omat tyhmät kuvitelmat kuinka hän viettää elämänsä uutta kevättä nuoren ja kauniin rakastettunsa kanssa saavat näköjään meikäläisen kropan omituiseen kuntoon.

Sitä nyt sitten hyödynnän tässä, kropan riutuvaa tilaa; tavoitteena on saada vartalo samaan kuntoon kuin missä olin nuorimmaisen ristiäisissä, mahtumaan silloin pitämääni nättiin, tiukkaan 36-38 kokoiseen mekkoon. Milloin? No, jossain vaiheessa tänä vuonna. Mahd pian. Siinä mekossa olin  nätti. Nyt tuntuu, että en ole nätti missään enää - mutta nyt teen pienen yrtyksen parempaan suuntaan: maha kutistetaan kuntoon, allit kuritetaan tiukoiksi ja naamalle nostetaan ilo ja hymy! Kynnet ja hiukset pidetään kunnossa; tämä elämänmuutos tuo mahdollisuuden uuteen ja sen eteen teen töitä. Haluan onnistua.

Konkreettisia kilo- tai syketavoitteita en tee - minulla ei ole sen kummemmin vaakaa kuin muitakaan mittareita. Mutta näkeehän etenemisen peilistä ja vaatteista!

Tavoitteena parempi olo, nätimpi kroppa, usko tulevaan, työ josta saa palkkaa ja hyvä olo, onnellisuus. Ehkä jopa rak....

Aika paljon tavoitteita, unelmia ja toiveita. Mutta uskomalla ja yrittämällä tämä hoidetaan. Hoidetaan myös koti lapsineen, eläimet. This is my life. I will make it a good one!

Quitter, c'est mourir un peu

Niin meni joulu pyhineen ohi. Eilen mummilaan saapui veljen perhe ja melu ja hälinä mummilassa oli hetken aikaa hillitön – piano raikasi joululauluja, kaikki puhuivat yhtä aikaa ja mielellään kovaa, tehtiin ruokaa ja tarjoiltiin juomia ja muuta herkkua.

Kaksi lasta - 10-vuotiaat serkukset ja minä äiti ja toisen isä, reipas veljeni, menimme luistelukaukaloon metsän reunalle parin minuutin kävelymatkan päähän, jo illan tummettua. Kentälle metsän reunaan, jossa me nyt aikuiset olemme tunteja ja jälleen tunteja aikoinaan lapsina viettäneet. Nostalgisesti siellä vietimme vajaan tunnin ja veli opetti lapsia luistelun saloihin. Itse töpsöttelin huopatöppösillä jäällä ja jään reunalla nautiskellen illasta ja tilanteesta.

Se oli mukava hetki meille kaikille, upeasti lumisten puiden ja hienon öisen talvimaiseman keskelle. Kentällä ei ketään muita ollutkaan, kentän hoitaja kävi meitä jututtamassa vain.

Tänään sitten lähdimme jälleen tien päälle, ajoimme lumisen maisemaan toiseen suuntaan kuin jouluaattona. Matkustamisen hyvä puoli on se, että ratissa istuessa ja liikenteen osana kulkemalla auton ajo antaa mahdollisuuden ajatuksiin ja mietintöihin; maisemien vaihtuessa ja liikennettä seuratessa ajatukset matkaavat menneeseen jouluun ja tapahtuneisiin asioihin, kaikkeen mistä keskusteltiin, kaikkeen mitä tapahtui. Miltä maailma nyt näyttää - ja kuinka voisi elämää läheisilleen ja itselleen paremmaksi tehdä.

Lähtö on aina hakea. Odotettu aika on ohi - äidillä oli monasti tänäänkin kyyneleet silmissä. Yksi yhteinen aika on taas ohi eletty; on haikeiden hyvästien aika. Lapsi ehkä menee mummilaan ensi viikolla; hänellä on pitkä joululoma ja mummin luon pääsee junalla ja pitkänmatkan bussilla.

Veli perheineen, äiti ja toinen veli olivat menossa ravintolaan syömään heti meidän matkaan lähdettyä. Emme menneet mukaan koska halusin päästä matkaan valoisaan aikaan - ja koska nolostutti ajatus, että veli maksaisi meidän ravintolasyömisemme kun en itse pysty moista heille kuitenkaan tarjoamaan. Veli kantoi minulle laukkuja autoon – iso apua oli moinen; olen niin vuosien varrella kaiken tottunut yksin tekemään – mitenkä muutenkaan! – että on joskus vaikea ottaa apua vastaan vaikka sitä tarjotaan. ”Kyllä saan laukut itsekin autoon” sanoin kun veli tarjosi apuaan. Sitten kun hän kuitenkin toi kasseja autolle kun olin harjaamassa lumia pois auton päältä, tuntui apu tosi hienolta! Kiitos, kiitos. Jollen sitä siinä sanonut tarpeeksi selkeästi, niin sanon nyt: kiitos avustasi, se tuntui tosi hienolta. varsinkin se musta laukku oli tosi painava.

Söimme lapsen kanssa ennen lähtöä voileipää ja eilistä tomaattikeittoa. Hyvää! Hyvin sillä kotiin saakka pärjäsimme! Kävimme puolivälissä matkaa kahvilla antiikki-kahvilassa josta "löysin" mukaan kolme Iittalan 70-luvin viinilasia joiden nimen nyt juuri sitten unohdinkin. Joku Venäjään liittyvä nimi niillä on... No - tuollaisia laseja meillä oli kun naimisissa olin. Ne halusin nyt ostaa - vaikka lahjaksi itselleni!

Mietin ajaessani kuinka helposti saatankaan hermostua asioihin, ihmisiin; miksi? Olen kärsimätön - ja sanon joskus liian kärkkäästi vastaan kun äiti haluaa auttaa tai veli kyselee ja kommentoi asioita. Sitten tulee huono omatunto, paha mieli. Voi, kun osaisin olla hermostumatta!

Äiti puhuu paljon asioista jotka ovat menneitä, tapahtuneet hänelle lapsuudessa, opiskeluaikana, töissä ollessa. Kertoo kihlatustaan nuoruudessa, avioliitostaan - sen hienoista ja myös vaikeista hetkistä. Hänelle ne asiat ovat lähellä; on totta, että vanhana elämän tapahtumat tulevat lähelle ja vuosikymmeniä sitten tapahtuneet asiat ovatkin siinä lähellä, kaikki. Olen oppinut äidiltä paljon viimeisten vuosien aika ja se tuntuu hyvältä. Lapsena kuuntelin vastaavia tarinoita omalta mummiltani; hän kertoi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan minulle, lapselle joka niitä mielellään kuunteli. Mummi istui keinutuolissa ja neuloi, opetti minua neulomaan ja kertoi tarinoitaan.

Ehkä minäkin, jos vanhaksi elän, vastaavasti kerron tarinoitani eteenpäin. Mutta mitä kerron, minä jolla elämä jämähti jonnekin lasten palvelijaksi ja perheen elättäjäksi vailla oikeastaan paljoakaan muuta elämäntäytettä - vailla jänniä yksityiskohtia ja tapahtumia, vailla sosiaalisia ympyröitä ja ystävyys- ja tuttavuuskommervenkkeja... Jäänee nähtäväksi, olenko tarinoitani ylipäätään kertomassa! Ja kukapa tietää - voihan elämässä vielä tapahtua yllättäviä käänteitä; ehkä muutan ulkomaille, tapaan miehen joka vie minut ratsullaan maalaistaloon jossa alan emännöidä taloa, saan tehdä käsitöitä ja kirjoittaa novelleja, valokuvata ja pitää valokuvanäyttelyn. Kukaan ei vaadi lisää ja enemmän, ei riitele ja vaadi. Saan rakastaa miestä ja lapsiani jotka minusta reippaan mummin tekevät ja saan eläimiä hoitaa keskellä kaunista maisemaa, välillä konserteissa ja muualla "tuulettumassa" käyden! (Haaveiden vaaleanpunainen maailma pullahti keskelle tekstiä – ihan omasta halustaan!)

Uuden vuoden partahalla - minä toivoisin, että...

Uusi vuosi alkaa kohta. Elämä toki ei yhden yön aikana mitään muutosta tuo mukanaan mutta vuoden vaihde saa miettimään toiveita ja haaveita tuleville viikoille ja kuukausille. Ja samalla ymmärtämään, että mitään ihmeellistä ei ihan realistisesti ajatellen ole tapahtumassa. Vai olisiko sittenkin? Tai miksi pitäisi olla niin pirun realistinen aina?

Mitä pitäisi tehdä, että saisi aikaiseksi positiivisen elämänmuutoksen? Paljon on asioita joita tulee mietityksi - mitä jos tekisin näin? Tai uskaltaisin tehdä noin?.... Entisessä kotikaupungissa joulun aikaan kävellessäni ja kuin jälleen kotiin tulleena mietin, että jospa muuttaisinkin takaisin juurilleni... Saisin puhua omaa murrettani, voisin olla äidille avuksi ja seuraksi. Mutta mitä tekisin työksi, miten lapset? Niin - ei se helppoa olisi, ei mitenkään - ja viihtyisinkö noissa ympyröissä enää, kun olen kauan poissa ollut?

Mietin myös uutta työtä - voisinko vaihtaa uuteen rooliin nykyisessä työpaikassa - sitä mietin vähintäänkin monta kertaa viikossa, jollen ihan joka päivä. Jospa yrittäisin muuttaa vuodeksi ulkomaille? Se voisi olla hyvä juttu lapsellekin; oppisi uutta kieltä ja näkisi maailmaa muualla, ennen murrosiän myrskyä. Mutta kuinka sitten äiti - varsinkin, jos menisin kauemmaksi? Miten isot lapset? Uusi vaihtoehto ja sen miettiminen tuo sekä positiivisia että hankalampia kysymyksiä ilmoille.

Mitä haluaisin ensi vuodelta? Toiveita ja unelmia on kosolti, lista pitkä kuin joulupukin kirje jonka lapsi kirjoitti pukille ennen joulua. Haluaisin ystävän, toverin, rakastetun. Mutta sen asian hoitamisen jätän muihin käsiin, korkeammalle taholle - olisi niin ihanaa, jos olisi olemassa jokin läheinen jossain maailmankaikkeudessa joka vielä elämään tulisi, osaksi omaa elämää; joku jonka kanssa voisi tuntea vielä sellaisia asioita joista jokainen maailman ihminen haaveilee - läheisyyttä, ystävyyttä, rakkautta. Kumppanuutta, toveruutta, käsi kädessä eteenpäin elämistä...

Realistisemmin toivon hiukan enemmän aikaa töiltä - niin palkka- kuin kotitöiltäkin - lukemiselle, kirjoittamiselle, valokuvaamiselle, käsitöille, liikkumiselle. Jos vaikka saisin luettua kirjan kuussa, neulottua ja virkattua viikoittain jotain, pientäkin. Saisin kirjoittaa vaikka muutaman tunnin viikossa - aika pitäisi merkitä kalenteriin ja silloin tekisin tekstiä suunnitelmallisesti. Jospa yrittäisin saada viisi novellia tai yhden pidemmän tarinan tehtyä vuoden 2011 aikana. Sitten menisin mukaan valokuvakerhon toimintaan aktiivisesti ja osallistuisin luvatun näyttelyn tekemiseen. Ja sitten saisin aikaan edes jonkinasteista liikuntaa, minä joka tosiaan pidän liikkumisesta mutta en ole saanut aikaiseksi - ajan puute syynä - juuri mitään fyysistä liikettä kropalleni ikiaikoihin. Kohta olen ihan seniili ja sairastun vain sen takia, että en huolehdi omasta terveydestäni ollenkaan...

Utopiaako kaikki nuo monet haaveet? Haaveita on silti hyvä ihmisellä olla, unelmia ja toiveita siitä, kuinka elää haluaisi.

Paljon on toiveita listalla – en silti heti niistä karsi yhtäkään. Ja sitä paitsi: jos oikein miettiä alkaisi, olisi niitä paljon lisää - puutarhanhoitoon, luonnossa liikkumiseen ja sen sellaiseen liittyen. Matkailemiseen, lasten kanssa ajan viettämiseen, äidin kanssa puuhailuun liittyen ja vielä musiikin kuunteluun ja siitä nauttimiseen.

Päivä kerrallaan menee seuraavakin vuosi. Hetki kerrallansa. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on saada olla äiti ja tytär. Haluaisin olla hyvä molemmissa. Hyvänä sisarena oleminen on sitten kolmas. Ei ole ihan helppoa olla hyvä yhdessäkään; hyvänä lähimmäisenä - eikä siinä välttämättä onnistu vaikka miten yrittää. Silti täytyy yrittää; tietenkin.

Joskus halusin olla hyvä vaimo. Siinä en onnistunut. Silti... oli ihanaa olla vaimo. Puoliso. Ei yksinhuoltaja, sinkku... Yksin - kun ei voi olla kaksin.

C'est la vie...

Kaikenlaista - elämä kyntää matalalla

Maailmaa pyörii akselinsa ympäri, täällä maan tasalla sitä ollaan ja palloillaan. Pyöritään lähinnä oman navan ympärillä...

Arki on siis koittanut – teinit uhmailevat, viettävät öitä kavereilla, eivät satsaa kouluun, työn etsintään – eivät tunnu miettivän tuon taivaallista muuta kuin kavereita, juhlimista, hauskanpitoa – ja shoppailua. Heidän isänsä laittaa ukaasitekstejä miten heitä pitää kasvattaa, kurittaa ja pakottaa tekemään. Hänellä ei ole käytännön kosketusta lastensa elämään – mutta ohjeita antaa silti. Näinhän se menee, elämässä.

Pienimmän lapsen elämään saan vielä osallistua; siitä olen ikikiitollinen. Uusi lukujärjestys on saatu ja uusia kirjoja kannetaan koulusta kotiin. ”Äiti, nää pitää päällystää saman tien, ope sanoi”. Vanhempana on tullut vuosien saatossa huomaamaan, kuinka opettajalta tulee kotiin jatkuvalla syötöllä lappuja ja lippusia, ohjeita ja jopa käskytyksiä… Nyt alkaa taas koulukirjojen muovitus. Miksiköhän kirjoja ei alun alkaen tehdä niin paksuilla ja kestävillä kansilla, että kestävät vuoden käytössä ilman äidin kontaktimuoviharjoituksia??? Luulisi tässäkin olevan järkeistämisen paikka! Reppu pitää ostaa, uusia kyniä ja kumeja. Koululta saa yhdet versiot; säästöt kynissä ovat tiukkoja… Olisipa kuntasäästöt muuallakin yhtä napakat kuin lyijykynissä ja pyyhekumeissa!

Harrastustunnit pitää vielä sopia tällä viikolla. Niiden sovittaminen lukujärjestykseen onkin haasteellista. Musiikkiopiston opettaja halusi pitää musiikkitunnin perjantai-iltana puoli seitsemältä. Joopa joo. Kun tulee marras- ja joulukuu pimeine iltoineen, ei perjantai-illan väsymyksellä ole rajaa – ja harrastus kuivuu kasaan pelkästään sen takia, että lapsi on liian väsynyt.

Tunteja ei saa enää järkeviin aikoihin mitenkään, valitettavasti.

Oma työ on ok – oli mukava loman jälkeen ajella autolla töihin. Ruuhka oli jo aamuseitsemältä melkoinen – ja töppöileviä autoilijoita oli liikenteessä hölmöilemässä useampikin: liittymästä ampaisi suoraan eteen muuta liikennettä paljon hiljaisempaa ajanut auto, kovempaa ajavan autojonon eteen. vältin hilkulla peräänajon eikä puhelimeen puhunut tohelo edes huomannut mitään. Minun perässäni ajanut auto kiemurteli toiselle kaistalle jarrutuksen voimasta; mies näytti peilin kautta järkyttyneeltä - eikä ihme. Sitten oli moottoripyöräilijä joka lähti ohittamaan vaikka ohitustilannetta ei ollut, sukkuloi autojen väleistä ja kiersi pientareen kautta autojen eteen pieneen tilaan kiilaten. Annoin tilaa tälle kiireiselle ja sain keskisormen toiselta autoilijalta. Hmm... No – muutoin oli kiva istua autossa ja kuunnella aamuradiota – musiikkia ja ajankohtaisia uutisia. Pitkästä aikaa.

Oma työ on ok – silti tuntuu olo tyhjältä ja olo merkityksettömältä. Olen tehnyt samaa hommaa jo monta vuotta ja turhautuminen vaivaa. Olisi kiva tehdä jo jotain muuta, mennä eteenpäin, kehittyä… Tietenkin on hyvä kun on työ; se on aina pääasia kun on vastuulla useampia elättäviä… mutta kun into hiipuu, kun tuntuu, että koko elämä junnaa samalla paikalla on vaikea pakottaa itsensä kiljumaan ilosta! Mitä keksisi? Ei ole draivia, kyllästyttää – mutta miten vaihtaa uuteen? Keski-ikäinen äiti-ihminen ei ole ihanne-työntekijä missään; sanokoon kuka mitä vaan, näin se vain on. Ylipäätään koko elämä krsii - vaikka tiedänkin, että hyviä, positiivisia asioita on paljon ja syytä olla iloinen ja onnellinen on kasapäin.

Nyt on rahat saatu kulutettua (tyhlattua) viimeiseen penniin ja senttiin – seuraavat palkat menevät velkojen maksuun ja lasten koulu- ja harrastusmaksuihin. Itsekin ajattelin harrastaa jotakin syksyllä – jumpassa käyntiä, jotakin työväenopiston kerhoa… pyöräilyä… no, saapa nähdä.

Elämänmuutos; please tule tänne! Haluaisin uuden työn ja edes vähän paremman palkan. Haluaisin lapsilleni – ainakin noille isommille, enemmän järkeä päähän ja intoa opiskella etteivät jää lehdellä soittelemaan – koko elämää ei voi bailata ja elää kuin olisi rikkaan perijän lapsi. Voisin tehdä toivomuslistan tähän - mutta en taida viitsiä...

Talon ikkunaremontti lähenee – ensi talvena ei tarvitse toivon mukaan laittaa paksuja ikkunaverhoja estämään kylmänä puhaltavaa tuulta – sisällä keittiössä ja makuuhuoneessa! Asumiskustannukset nousevat remontin jälkeen - maksaahan moinen. Vessanpönttö on rikki; se lonksuttaa ja sihisee; vessan vetäminen onnistuu noin joka viides kerta. Ämpäri pöntön vieressä on avustanut huuhtomisessa jo viikkoja. Keittiön kattolamppu on rikki; kun siihen laittaa uuden lampun – kalliin pienen loisteputken – se toimii pari viikkoa ja sammuu. Kesän olemme nyt olleet ilman kattolamppua tyystin. Mies joka asensi valaisimen sanoi, että lamppu kestää ”vähintään kaksi vuotta, sitten vasta täytyy vaihtaa. Tällainenkin ottaa päähän – sitä on niin hölmö, että aina uskoo mitä ihmiset sanovat ja pettyy kamalasti kun huomaa, että eihän asia ole noin. Ja lopputulos on taas se, että joutuu maksamaan paljon rahaa ja vaivaa, että asia toimisi edes jotenkin. Ilman kunnon lamppua keittiössä on pimeää – mutta hiton kalliiksi tulee laittaa 30 euroa joka kuukausi uuteen lamppuun. Ja noita lamppuja ei saa edes täältä meidän pikku paikaltamme….

Vali vali… huono päivä. Paska mieliala. Haluaisin vain alkaa neuloa tai mitä vain, vaipua jonnekin... Hävitä, kadota... Nukkua.

Pakastimen korjaaja kävi täällä tänään. Kolmannen kerran saman vian takia. Hinta tällä kertaa 150 euroa. Kiva, kiva….

Eilen olin hammaslääkärissä – maaliskuussa varattu aika, nyt pääsin paikkauttamaan hampaan joka lohkesi silloin. Kunnallinen lääkäri – kuntalaisille varattu palvelu jonka käytöstä tulee jotenkin huono olo; on tunne, että pitäisi itse maksaa hampaidensa hoito ja käydä yksityisellä. Miksi muiden pitäisi osallistua minun kustannuksiini? Mutta kun ei ole varaa, kunnolla. Kunnallinen maksaa murto-osan yksityisen hinnoista – ja hammas oli pakko saada kuntoon. Yritin mielessäni selittää itselleni, että maksan veroa ja saan siksi myös käyttää kunnan palveluja hyväkseni.

Hinnat ovat yksityisellä niin korkeat, että niihin ei moni kykene, tosiaankaan.
Terveyskeskuksessa emme juuri käy; olemme tähän mennessä olleet niin terveitä, että ei ole tarvinnut käydä lääkärissä kuin muutaman kerran 15 vuoden aikana. Lapset eivät onneksi ole kukaan olleet oikein koskaan kipeinä, jollei nuhaa ja pientä flunssaa lasketa. Se on hyvä se - tiedän perheitä, joissa ollaan kipeitä joka kuukausi!

Raskaana ollessa käytin kyllä neuvolapalveluja, samoin vauvaikäisen kanssa kävin siellä. Ja toki, otettiin hepatiitti-rokotteet ennen reissua; terveyssisar pisti meidän itse hankkimamme rokotteet olkapäähän kesällä. Nykyään puhutaan kauheasti kalliista sosiaalisektorista ja työn raskauttamista hoitajista. Omassa terveyskeskuksessa ei kiire näy – hammaslääkärissä käydessä siellä ei ollut ketään minun lisäkseni. Ihan tyhjät käytävät – pari hoitajaa jutteli keskenään, muita ei näkynyt. Kesällä terveyskeskuksessa oli monta hoitajaa ja yksi pyörätuolissa istuva nainen meidän rokotteen ottajien lisäksi. Hoitajien huoneessa oli leppoisa tunnelma – ei kiirettä ollenkaan. Hoitaja jutteli niitä näitä oikein mielellään! Kunnallisilla aloilla työaika on usein aika lyhyt - neljän jälkeen ei yleensä saa ketän kiinni; siitä se kiire osittain tulee. Jos tekisi vaikka pari tuntia pitempää päivää niin saisi sumaa purettua - niinkuin omalla työpaikalla. Mutta eri työpaikoilla on toki niin erilaiset kulttuurit ja ihmiset pitävät kiinni ajoista tosi tarkaan.

Julkisuus puhaltaa pienet asiat jättisuuriksi usein. Luulen vahvasti, että se on tarkoitushakuista – poliittiset ristiriidat ovat hyödyksi monelle.

Herran jestas, että hampilääkäri porasi, porasi ja porasi… Tuntui kuin hän olisi käyttänyt moottorisahaa ja betonijyrsijää lekaluussani; sain puudutuksen mutta poraus vihloi silti alaleuassa ja koko illan oli leuka ihan turta. Tänään se on kuin jumissa; aika iso juttu, näköjään. ”Luu on niin kovaa, sitä on hankala porata kun siinä on vanhaa paikkaa joka on ihan samanväristä hampaan kanssa” kertoi nuori hammaslääkäri. Kimpussani oli kaksi hammaslääkäriä – vanha ja kokenut ja nuori, ehkä kesätöissä vielä. Kertoili opiskeluista ja omasta mummistaan joka oli ollut hammaslääkäri. Ja kun kysyin neilikkaöljystä, hän sanoi ”Apua – siitä meille ei ole puhuttu mitään koulussa!” Itse muistan neilikkaöljyn kaikilta muilta hammaslääkärikäynneiltä – se vasta hammaslääkäriltä haiseekin! Nyt sitä ei saanut siis ollenkaan.

Tuo hajoamispisteessä oleva kuvan vaja heijastaa omaa olotilaa täydellisesti. Kuin ihmeen kaupalla se on vielä pystyssä - aikansa elänyt hökötys joka pitää sisällään ties vaikka mitä vanhoista haravoista ja ämpäreistä lumilapiohin ja ruohonleikkureihin, muovipusseihin ja vuosien takaiseen romuun. Se kaipaisi maalia ja ehostusta - mutta kukaan ei noin vanhaan hökkeliin halua enää maalia eikä kattohupaa uhrata - aikansa elänyt hökötys. Mieluiten koko höskä pitäisi korvata uudella ja eholla.