Sunnuntaikävelyä ja elämän pohdintoja

Kauniit vanhat puutalot ilahduttavat kävelijän silmää

Heräsin aamulla herätyskelloon vaikka on sunnuntai - laitoin kellon soimaan, että pääsisin aamukävelylle ennenkuin muut heräävät. Lapset valvovat (liian) myöhään ja heräävät sen mukaisesti myöhään joten join hyvällä ja rauhaisalla mielellä kupin teetä ja söin ruispuolukkapuuroa ennenkuin lähdin kameran kanssa aamulenkille. Väsytti vielä - olin itsekin valvonut neuleen ja äänikirjan kanssa pitkälle yli puolenyön.

Pikkupakkasessa oli hyvä kävellä ja miettiä elämää - oma oleminen ja elo tuntuvat olevan aivan lukossa ja jumissa. Ei oikein jaksaisi mitään- puhti poissa. Niin henkinen puhti kuin ruumiillinen kuntokin kadonneet jonnekin, jääneet menneisiin vuosiin ja aikoihin. Elämä ylipäätään tuntuu vaikealta - rahatkin aina loppu ja vaatimukset joka puolelta vain kasvavat. Miten maksaa hammaslääkäri, ylioppilaskirjoitukset, viulutunnit, poliklinikkamaksut kun tili on ihan tyhjä ja seuraava palkka jo menossa kaikkeen mahdolliseen?

Yritän hokea itselleni, että jos jaksan painaa ja yrittää vielä kymmenisen vuotta eli siihen kun kaikki lapset ovat hyvin oma elämänsä alussa, omissa kodeissaan ja omien - ehkä - kumppanien, perheiden ja ystävien kanssa tasapainossa (jos ihminen koskaan on!) - voin olla rauhaisin mielin ja voin lähteä pois. Minulla on elämässä yksi tärkeä: lapset ja äiti - ei muita. Missään tapauksessa en aio alkaa heille taakaksi tai kiusaksi sitten enää kun he ovat omillaan.


Kuolleet lehdet - kuin kuolleet sielut
Roikkuvat raskaina kiinni elävässä puussa
- ilman toivoa muusta kuin putoamisesta...

 Olisin valmis jättämään olemisen jo nyt mutta en voi jättää kesken sitä minkä olen luvannut tehdä: Huolehtia lapset aikuisiksi. He tarvitsevat minua vielä - ja sitä tienestiä jonka saan. Taloudellista tukea. Ja tietenkin ajattelen omaa äitiä - hän huolehtii valtavasti, että kaikilla olisi asiat hyvin ja suree kovasti, jos jotain käy. Nytkin, lasten joutuessa näihin talvisiin onnettomuuksiin, hän on huolehtivut ja surrit niitä paljon. Osaisinpa olla parempi tytär!

Oma elämä tarpoo suossa - en tiedä, miksen saa siihen puhtia ja miksi aina vain olen näin yksin - ja silti väsynyt ja uupunut. On liikaa huolehdittavaa, työtä, tekemistä. Tai sitten vain kaikki puuha ei tunnu mielekkäältä. Elämässä ei ole niitä elementtejä joita siihen toivoisi, asioita jotka tuntuvat tärkeiltä - lasten lisäksi.



Siis liian vähän - mitä siis? Sellaista elämää jossa voisi jakaa ajatuksia ja tuntemuksia ja tekemistä toisen aikuisen kanssa.

Urkumusiikki:
mahtavaa, koskettavaa

Valittaminen ei tietenkään mitän auta. Mutta mikä auttaisi? Näitä mietin ja kävelin, samalla katsellen talvimaisemaa, kuunnelleen jo kevääseen herääviä talitintteja.



Kävelin sitten kirkkoon - siellä on jo jumalanpalvelus meneillään ja kirkko sen verran täysi, että paikan löytäminen oli vaikeaa. Löysin paikan toiselle kankulle penkin päästä ja jäin kuuntelemaan. Tuli rauhaisa olo. Urut soivat upeasti. Saarna oli hyvä; teemana tänään yksinäisyys. Kuinka sopivaa!

Kirkossa oli paljon lapsia - tänään alkaa yhteisvastuukeräys jolla torjutaan nuorten yksinäisyyttä. Kolehti kerättiin myös lasten ja nuorten yksinäisyyden ehkäisevään työhön. Minulla - jonka juuri pitäisi tuollaisen työn arvo ymmärtää - ei ollut rahaa mukana olenkaan. En siis antanut kolehtia. En mennyt ehtoollisellekaan. En vain jaksanut. Halusin vain istua penkissä.  Itkettikin.



Kirkkokahveilla kävin - nautin kaksi kuppia kahvia, karjalanpiirakan ja domino-keksin ja kävelin takaisin kotiin - ne nelisen kilometriä kirkkoon ja sieltä pois antoivat aikaa ajattelulle ja liikuntahan tekee hyvää. Hyvää teki kirkossa käyntikin. Luulen. Kirkkomusiikki, kirkon rauhoittava tunnelma ja lohduttavat sanat tuntuvat hyvältä.

En tiedä, mistä apua voi oikeasti saada. Kovasti toivon, että sieltä... Tai jostain. En tiedä... Tai sitten pitää vain ottaa taas itseään niskasta kiinni ja piristäytyä - niinhän se aina ennenkin on mennyt. Sinällään hölmöä, että sitä odottaa apua jostain - ihmiset elävät omaa elämäänsä ja jokainen pärjää niinkuin pärjää. Kun kuuntelee uutiskeskusteluja ja muita keskusteluohjelmia, tulee mielikuva, että on aina "joku taho" joka auttaa. Todellisuudessa jokaisen täytyy kuitenkin itse oma elämänsäelää ja asiansa hoitaa. Varsinkin aikuisen ihmisen jolla ei verkostoa ole - vanhemman velvollisuus on hoitaa lapsensa mutta aikuisen on jo sitten pärjättävä itse. Väliilä ei vaan jaksaisi! Niinkuin nyt - tekisi mieli vaan nukkua, nukkua... heittää piut paut kaikelle. Ainakin joksikin aikaa. Jos saisi rroittautua edes joksikin viikoksi kaikesta - ja vaan nukkua ja ehkä liikkua ulkona... Uskon, että sellaiset sapattivapaat joita monet johtajat ottavat, ovat todella hyviä. Opettajat ja muutkin kuntien/kaupunkien/valtion työntekijät voivat lähteä vuorotteluvapaalle - firman leivissä oleva yh-äiskä ei voi muuta kuin purra hammasta yhteen. Mutta ei sekään ole syy katkeroitumiseen.... Toiset vaan ovat osanneet tehdä elämässään parempia valintoja kuin toiset. Ja niillä pelimerkeillä sitä vaan on pelattava jotka kdessä on. Vaikka olisi minkälaiset. Toisella on kaikki hyvät, jollain ihan surketa - ja ihmeitähän tapahtuu...

Katsotaan. Meneehän tämäkin päivä ja olo ohi. Vaikka eihän päivässä mitään vikaa ole ollut. Kaunis talvinen sunnuntai.



Kissa auttaa kun mieli maassa.
Tulee tykö, puskee ja kiehnää. Kultainen ystävä



Homokeskustelua

Suomi puhuu homoista – tai oikeastaan Suomi eroaa nyt kirkosta viime viikolla olleen telkkarin ajankohtaisohjelman seurauksena - aiheena homot ja kirkko.

Vaikea uskoa, että kaikki ne kymmenet tuhannet ihmiset jotka nyt eroava, olisivat poistumassa kirkosta vain homokeskustelun takia; sen takia, että kannattavat kirkon siunaamia homoliittoja. Mutta kirkko on nyt kriisissä kun seurakuntalaiset hylkäävät kirkon - olipa erojen syy mikä hyvänsä.

En nähnyt itse ohjelmaa – mutta itse toivoisin sallivuutta ja hyväksyntää kaikkien ihmisten välille. Raamattu on kirjoitettu pari tuhatta vuotta sitten; jos sen mukaan eläisi kirjaimellisesti ei mitään kehitystä ikinä tapahtuisi.

Surkea tilanne – mutta kriisin kautta tapahtuu yleensä muutoksia ja uudistumista joka on lopulta hyväksi. Näin ehkä tässäkin. Vaikka keskustelu on osin tarkoitushakuisen ilkeää, kärjekästä ja pahansuopaa, on se myös asioita ja mielipiteitä avaavaa: nyt todella KESKUSTELLAAN!

Päivi Räsänen ei toisaalta ole kirkon edustaja mutta pääsee nyt patsastelemaan koko kirkon mielipiteen airuena – vaikka on puhtaasti poliitikko ja tunnettu kärjekkäistä mielipiteistään. Toki hän on julki-uskovainen ja evankelisluterilaisen kirkon jäsen – mutta yhtäkaikki: poliitikko. Ammatiltaan lääkäri – sen kun tietää, tuntuvat hänen mielipiteensä homoista entistä oudoimmilta. Hänen nyt jotain pitäisi ihan tietääkin, ei vain lasketella älyttömiä ja vanhakantaisia mielipiteitä. Mutta vaalit ovat siis tulossa joten….

No – minäpä en ohjelmaa nähnyt enkä kaikkia keskusteluja seurannut, televisiosta en varsinkaan. Radiosta olen kuullut kommentointia ja lehtien sivut niitä ovat täynnä. Jari Tervon kirjoituksen luin tuoreeltaan; ok teksti - mutta osaa hänkin yksinkertaistaa ja vetää mutkat suoriksi.

Hyvä kun siis keskustellaan. Katsotaan, mihin tämä vielä johtaa.

Naispappeutta ja naisten roolia miesten kanssa yhdenvertaisina yhteiskunnan jäseninä muuten vastustettiin paljon samoin argumentein kuin nyt homoliittoja. Nainen ei ole ollut yhdenvertainen vaan miehen "elätettävä" ja huollettava. Naisena joka arvostaa sitä, että saa elää omaa elämäänsä ilman miehen holhouavaa asennetta ja hankkia itse elantonsa ja hoitaa perheen aivan itse ei oikein voi mennä tuomitsemaan tämän hetken keskustelua. Kaikki me haluamme elää itsenäisinä ihmisinä, sellaisina kuin olemme, ilman, että toiset kertovat kuinka elää.

Siinä missä homot, niin myös syntiset naiset kuten minä, yksinhuoltaja-äiti, olisi tuomittu pahoihin rangaistuksiin vielä sata vuotta sitten – tänä päivänäkin monissa islamilaisissa maissa olemme molemmat ryhmät pohjasakkaa; kuolemantuomion ansaitsisimme molemmat.

Tänä päivänä, tässä maassa ja yhteiskunnassa eläessäni tunnen olevani oikeutettu elämään siinä kuin muutkin suomalaiset. Eikö se oikeus kuulu homoillekin - niin kirkon ristin suojassa kuin muutenkin yhteiskunnassa - mahdollisuus elää ja olla sellaisina ihmisinä kuin koemme olevamme. Se, että avioiliittoon ei homoja kirkossa vihitä on sitten jo toinen juttu.

Ensilumi - tuli ja meni