Juhannusaatto - kissojen ja lapsen kanssa kotosalla

Kirjoitellana blogia. Minä kehrään, sinä naputtelet...

Juhannusaatto on jo illassa. Äiti soitti ja kertoi juhannuksen vietosta kotona - lippu on vedetty salkoon jo monta tuntia sitten, on laulettu Siniristilippumme lipun noustessa salkoon. Sisko säesti melodikalla. Koivut on laitettu niin aitan ovien kuin talon ovien pieliin ja vastat tehty saunaa varten. Söivät suolaisen uunilihan uusien perunoiden ja tomaattisalaatin ja oluen kanssa; herkullista oli, kuulemma - ulkona, pihapöydän ääressä nelistään. Nyt olivat juuri saunomassa, äiti jo tullut tupaan aamutakissaan. Olo oli leppoisa ja raukea. Menevät illemmalla kokkoa katsomaan seurakunnan rantaan.

Sellainen tavallisen rauhallinen ja mukaava kotoisan oloinen juhannus heillä siellä. Tuttu. On sinne ikävä - mutta nyt olen nuorimmaisen kanssa kotona. En yksinkertaisesti jaksanut lähteä ajamaan tuntikausia sinne ja samaa takaisin parin päivän päästä, varsinkin kun ensi viikko on taas tosi kiireinen ja nyt jo stressi on saanut pään kipeäksi ja silmiin mustia lämpäreitä - joku aivohäiriö mikä lie; näkö menee melkein kokonaan kun mustaa tulee näkökenttä täyteen ja päässä huminoi. Ja väsyttää käsittämättömästi.

Isot lapset ovat kavereidensa kanssa mökeillä juhannusta viettämässä. Kissat ja jyrsijät ovat meillä pikkuisen kanssa kotona seuranamme. Söinne miilunpolttajan spagettia tänään ja itse juon tässä viiniä. Aurinko paistelee keittiön pöydälle.

Söpö mikä söpö

Olo on yksinäinen; harmittaa, kun ei ole ketään joiden kanssa viettää aikaa, ei ystäviä eikä tuttavia ollenkaan.Yksinäisyys ei tunnu viikolla kun on niin paljon töitä ja kotihommia - koskaan ei ole kaikki tehty kuten pitäisi; aika ei riitä. Silloin miettii vain hetkittäin yksinäisyyttä ja sitä, ettei ole ketään omien lasten ja äidin lisäksi - ei juttelukaveria eikä ketään kenen kanssa pähkillä asioita ja miettiä mitä vain. Kyllähän sen toisten ihmisten puutteen tuntee kun kuuntelee töissä kuinka muut kertovat vaimosta ja tuttavista ja mitä kaikkea tekevät, missä eri paikoissa käyvät ja kuinka kutsuvat naapureita ja tuttavia kylään...

Luin eilen ja tänään ison pinon lehtiä jotka ovat jääneet lukematta kiireiden takia. Hesareita koko viikon pino, neljä Suomen Kuvalehteä... Viime viikon SK:ssa oli juttu valokuvanäyttelystä - Hannes Heikuran valokuvanäyttely on saanut paljon huomiota ja sen haluankin mennä katsomaan. Mustaa valoa tai oikeasti Dark Zone - kuvat ovat mustavalkoisen oloisia vaikka eivät mustavalkoisia olekaan. Kuvissa on mustaa paljon ja kirkkaan valon piirtämää kohta jossa yleensä on ihminen. Yksinäisyys on jonkinlaisena teemana väyttelylssä. "... elämä on valmistautumista siihen yksinäiseen hetkeen jolloin kuolen pois" sanoo hän SK:n jutussa. Näinhän se on, hyvin vahvasti olen tämän tuntenut jo vuosien jopa vuosikymmenten ajan itsekin. Kuolema on läsnä elämässä - mutta siihenkö me tosiaan koko elämän valmistaudumme? oman mummin kuolema sai itseni kuoleman lähelle. Se on lohtu ja kaiken tämän loppu - usein valtavan houkutteleva vaihtoehto kaikelle tälle jota päivittäin läpi käymme.Vaikka elämä onkin ihanaa ja kaunista, on se myös valtavan vaikeaa ja surullista. Haluaisin niin paljon kaikenlaista tehdä ja kokea - niinkuin kaikki. Mutta saamme mitä saamme; kuinka paljon loppujen lopuksi siihen itse voi vaikuttaa - en tiedä. Toisen läheisyyttä, hyvää yhteistä elämää ja omia ihmisiä kaipaa paljon.

Mutta yksin on pakko oppia olemaan - jos ei halua yksinäisyydestä kärsiä niin paljon. On maailma kaunis ihan pelkin ominkin silmin katsottuna! Keski-ikäisenä ei ehkä voi paljoa rakkauden ja kumppanuuden suhteen toivoa - mutta toivoohan sitä kuitenkin! Sisus on ihmisessä aika lailla samanlainen alusta loppuun - kaipaukset siellä sisällä jylläävät vaikka kroppa ei enää nuori pajunvitsa enää olekaan.
On ihana kesäinen ilta, juhannusaatto. Mittumaari. Mutta tässä sitä istutaan, kotona. Lapsi on iloinen, leikkii leluillaan ja puhuu rooli-osia hahmoilleen koko olohuoneen täyttävässä leikissään. Lupasin olla kuuntelematta. Pikku-kissa pitää seuraa minulle makoilemalla pöydällä ihan tässä vieressä. Kehrää kovasti. Ei saisi pitää kissaa pöydällä varmaankaan - mutta olen lepsu tässäkin asiassa. Miksei saisi, muuten?

Kollipoika täytti viime viikolla 9 vuotta. hieno kisu!

Radiossa soitetaan kansanlauluja.Tuleepa niistä haikea olo; oma vaari lauleli kansanlauluja tuvan keinussa istuessaan iltaisin, samoin navetanvintillä työkalujensa kanssa puuhaillessaan, ulkokeinussa myös illan tullen ja työt lopetettuaan... Taidan olla vanha sielu; haikeus on vallannut totisesti mielen, kaipaan jonnekin kauas pois! Minne - en tiedä? Johonkin toisenlaiseen ja ihan toiseen paikkaan...

Ennenkuin ihan itlkemään alan - täytyy jotain keksiä! Jospa lähtisin vähän lapsen kanssa pyöräilemään! Olisiko tuolla naapurikunnassa kokko illemmalla? Jospa mentäisiin katsomaan!

Sunnuntaikävelyä ja elämän pohdintoja

Kauniit vanhat puutalot ilahduttavat kävelijän silmää

Heräsin aamulla herätyskelloon vaikka on sunnuntai - laitoin kellon soimaan, että pääsisin aamukävelylle ennenkuin muut heräävät. Lapset valvovat (liian) myöhään ja heräävät sen mukaisesti myöhään joten join hyvällä ja rauhaisalla mielellä kupin teetä ja söin ruispuolukkapuuroa ennenkuin lähdin kameran kanssa aamulenkille. Väsytti vielä - olin itsekin valvonut neuleen ja äänikirjan kanssa pitkälle yli puolenyön.

Pikkupakkasessa oli hyvä kävellä ja miettiä elämää - oma oleminen ja elo tuntuvat olevan aivan lukossa ja jumissa. Ei oikein jaksaisi mitään- puhti poissa. Niin henkinen puhti kuin ruumiillinen kuntokin kadonneet jonnekin, jääneet menneisiin vuosiin ja aikoihin. Elämä ylipäätään tuntuu vaikealta - rahatkin aina loppu ja vaatimukset joka puolelta vain kasvavat. Miten maksaa hammaslääkäri, ylioppilaskirjoitukset, viulutunnit, poliklinikkamaksut kun tili on ihan tyhjä ja seuraava palkka jo menossa kaikkeen mahdolliseen?

Yritän hokea itselleni, että jos jaksan painaa ja yrittää vielä kymmenisen vuotta eli siihen kun kaikki lapset ovat hyvin oma elämänsä alussa, omissa kodeissaan ja omien - ehkä - kumppanien, perheiden ja ystävien kanssa tasapainossa (jos ihminen koskaan on!) - voin olla rauhaisin mielin ja voin lähteä pois. Minulla on elämässä yksi tärkeä: lapset ja äiti - ei muita. Missään tapauksessa en aio alkaa heille taakaksi tai kiusaksi sitten enää kun he ovat omillaan.


Kuolleet lehdet - kuin kuolleet sielut
Roikkuvat raskaina kiinni elävässä puussa
- ilman toivoa muusta kuin putoamisesta...

 Olisin valmis jättämään olemisen jo nyt mutta en voi jättää kesken sitä minkä olen luvannut tehdä: Huolehtia lapset aikuisiksi. He tarvitsevat minua vielä - ja sitä tienestiä jonka saan. Taloudellista tukea. Ja tietenkin ajattelen omaa äitiä - hän huolehtii valtavasti, että kaikilla olisi asiat hyvin ja suree kovasti, jos jotain käy. Nytkin, lasten joutuessa näihin talvisiin onnettomuuksiin, hän on huolehtivut ja surrit niitä paljon. Osaisinpa olla parempi tytär!

Oma elämä tarpoo suossa - en tiedä, miksen saa siihen puhtia ja miksi aina vain olen näin yksin - ja silti väsynyt ja uupunut. On liikaa huolehdittavaa, työtä, tekemistä. Tai sitten vain kaikki puuha ei tunnu mielekkäältä. Elämässä ei ole niitä elementtejä joita siihen toivoisi, asioita jotka tuntuvat tärkeiltä - lasten lisäksi.



Siis liian vähän - mitä siis? Sellaista elämää jossa voisi jakaa ajatuksia ja tuntemuksia ja tekemistä toisen aikuisen kanssa.

Urkumusiikki:
mahtavaa, koskettavaa

Valittaminen ei tietenkään mitän auta. Mutta mikä auttaisi? Näitä mietin ja kävelin, samalla katsellen talvimaisemaa, kuunnelleen jo kevääseen herääviä talitintteja.



Kävelin sitten kirkkoon - siellä on jo jumalanpalvelus meneillään ja kirkko sen verran täysi, että paikan löytäminen oli vaikeaa. Löysin paikan toiselle kankulle penkin päästä ja jäin kuuntelemaan. Tuli rauhaisa olo. Urut soivat upeasti. Saarna oli hyvä; teemana tänään yksinäisyys. Kuinka sopivaa!

Kirkossa oli paljon lapsia - tänään alkaa yhteisvastuukeräys jolla torjutaan nuorten yksinäisyyttä. Kolehti kerättiin myös lasten ja nuorten yksinäisyyden ehkäisevään työhön. Minulla - jonka juuri pitäisi tuollaisen työn arvo ymmärtää - ei ollut rahaa mukana olenkaan. En siis antanut kolehtia. En mennyt ehtoollisellekaan. En vain jaksanut. Halusin vain istua penkissä.  Itkettikin.



Kirkkokahveilla kävin - nautin kaksi kuppia kahvia, karjalanpiirakan ja domino-keksin ja kävelin takaisin kotiin - ne nelisen kilometriä kirkkoon ja sieltä pois antoivat aikaa ajattelulle ja liikuntahan tekee hyvää. Hyvää teki kirkossa käyntikin. Luulen. Kirkkomusiikki, kirkon rauhoittava tunnelma ja lohduttavat sanat tuntuvat hyvältä.

En tiedä, mistä apua voi oikeasti saada. Kovasti toivon, että sieltä... Tai jostain. En tiedä... Tai sitten pitää vain ottaa taas itseään niskasta kiinni ja piristäytyä - niinhän se aina ennenkin on mennyt. Sinällään hölmöä, että sitä odottaa apua jostain - ihmiset elävät omaa elämäänsä ja jokainen pärjää niinkuin pärjää. Kun kuuntelee uutiskeskusteluja ja muita keskusteluohjelmia, tulee mielikuva, että on aina "joku taho" joka auttaa. Todellisuudessa jokaisen täytyy kuitenkin itse oma elämänsäelää ja asiansa hoitaa. Varsinkin aikuisen ihmisen jolla ei verkostoa ole - vanhemman velvollisuus on hoitaa lapsensa mutta aikuisen on jo sitten pärjättävä itse. Väliilä ei vaan jaksaisi! Niinkuin nyt - tekisi mieli vaan nukkua, nukkua... heittää piut paut kaikelle. Ainakin joksikin aikaa. Jos saisi rroittautua edes joksikin viikoksi kaikesta - ja vaan nukkua ja ehkä liikkua ulkona... Uskon, että sellaiset sapattivapaat joita monet johtajat ottavat, ovat todella hyviä. Opettajat ja muutkin kuntien/kaupunkien/valtion työntekijät voivat lähteä vuorotteluvapaalle - firman leivissä oleva yh-äiskä ei voi muuta kuin purra hammasta yhteen. Mutta ei sekään ole syy katkeroitumiseen.... Toiset vaan ovat osanneet tehdä elämässään parempia valintoja kuin toiset. Ja niillä pelimerkeillä sitä vaan on pelattava jotka kdessä on. Vaikka olisi minkälaiset. Toisella on kaikki hyvät, jollain ihan surketa - ja ihmeitähän tapahtuu...

Katsotaan. Meneehän tämäkin päivä ja olo ohi. Vaikka eihän päivässä mitään vikaa ole ollut. Kaunis talvinen sunnuntai.



Kissa auttaa kun mieli maassa.
Tulee tykö, puskee ja kiehnää. Kultainen ystävä



Köyhiä ja rikkaita - Suomessa on

Viikonlopun ruokakorista

Tässä jokunen päivä sitten, ehkä viime viikolla, kerrottiin uutisissa, että suomalaiset syövät vain vähän hedelmiä – muistaakseni vähiten tai toisiksi vähiten Euroopassa. Itse ihmettelen, miten se voi ketään ihmetyttää! Hedelmät ovat hyviä, terveellisiä ja niitä olisi tosi kiva olla kotona syötävänä niin lapsille kuin itsellekin. Mutta ne ovat kalliita! Itselläni ei niihin juuri varaa ole – ostan toki joka viikko jotain vihreää; usein kurkun tai banaaneja, ehkä tomaattejakin. Mutta vain yhtä, korkeintaan kahta lajia viikon aikana. Yksi kurkku on saatava riittämään pitkälle – varsinkin kuin meillä on marsuja joille lapsi niitä myös syöttää. Kotona syttyi pienimuotoinen kärhämä muutama päivä sitten kun huomasin lapsen syöttäneen viikon kolmesta tomaatista puolitoista marsuille ”niiden täytyy saada terveellistä ruokaa” oli lapsen vastaus… Hyvää salaattia ei mitenkään raaski tehdä kuin kesällä - ja silloinhan niitä syödä pitääkin!

Aamupala lapselle ja äidille

Meillä syödään pääsääntöisesti edullista ruokaa – mieluusti alennusprosentilla varustettua koska ne ovat mielestäni ihan käyttökelpoisia vaikka eivät ihan tuoreita olekaan. Valmiita Saarioisten ym ruokia ei meilla kulu; emme pidä mausta ja itse tehtynä nekin ovat sekä edullisempia että makoisia. Teollisen ruuan maku ei hivele makunystyröitä edes köyhällä! Makuasioista ei tietenkään kannata kinastella; moni tykkää noistakin, kaupan hyllyt ovat niitä täynnä. Emme ole koskaan vanhoista ruuista sairastuneet – päinvastoin, minusta tuntuu että olemme terveempiä kuin kukaan työpaikalla tai kouluissa. Se toki ei ruuasta johdu kuin osittain; meillä lienee siihen hyvät perintötekijät… Eikä olla niin noko nuukia kaikesta.

Tänä viikonloppuna syötän itseni ja porukammen oin 15 eurolla – lauantaina makkarakeittoa jota oli syömässä myös nuorimmaisen kaveri. Sunnuntaina syömme uunissa valmistuvaa sian suolalihaa perunoiden kanssa, salaattina raastettua porkkanaa tai punajuurta siivuina. Ruokajuomana meillä on vettä, maitoa ja piimää. Piimän saa usein myös alennuksella, samoin muut ruuat – maito tosin useimmiten on normaalihintaista. Jos sitä saa halvalla, ostan hiukan enemmän ja teen kaakaota – varsinkin jos kermaa saa alennuksella! Hedelmiä ei saa ikinä alennuksella; ostaisin kyllä! Ja vähän huonompaa vielä halvemmalla toisin marsuille. Ihmettelen usein, miksi huonot elintarvikkeet pannaan mieluummin roskiin kuin annetaan käyttöön vähävaraisille?

Tänään meillä on oman nelihenkisen poppoomme lisäksi syömässä tuttavamies joka silloin tällöin käy meillä kertoilemassa hämmästyttäviä ja kiintoisia asioita maailman menosta omasta perspektiivistään.

Toki nyt on vielä vähemmän rahaa sen takia, että viikko sitten olin kutsunut sukua syömän - siihen kului paljon rahaa, mutta silti sen haluan pari kertaa vuodessa tehdä - muuten eivät pysy nämäkään suhteet kunnossa. Mitä sitten enää on - lapset, jotka häviävät minun elämästäni jo pian. Isommat ovat jo toinen jalka kodin ulkopuolella menossa; olen heille enää rahakukkaro ja huoltopiste. Heidän sosiaalinen elämänsä on jo muualla; täällä he ovat joko väsyneitä tai jotenkin kumman ärtyisiä. Eivät jaksa enää äiskää - joka ei ymmärrä heidän maailmaansa, ei siitä mitään tiedä.

Hauskana episodina tähän voin kertoa tarinan toisenlaisesta maailmasta jonka vieressä minäkin elän. Kaikilla ei ole näin tiukkaa rahan kanssa kuin meillä – tosin heti täytyy sanoa, että tiedän, että monilla on vielä paljon ankeampaa. itse olen kolmen lapsen yksinhuoltaja – mutta käyn töissä ja saan homman pysymään jotenkuten kasassa kun oikein yritän. joka viikko on tosin aina uusi tiristys: selvitäänkö maksuista? Saadaanko raha riittämään? Mitä jos minut tällä viikolla irtisanotaan? No – toisilla on heikommin, paljon heikommin. Ei ole työpaikkaa ja se masentaa. Monet syövät mielenterveyslääkkeitä, juovat kaljaa, kittaavat viiniä, viinaa… Onneksi ei itse edes tee mieli; viinilasillisen ja toisenkin juon toki mielelläni mutta se ei ole meitä vielä turmioon vienyt. Lauantai-lasillinen ja joskus perjantainakin otettu on ok; yksi punaviinipullo saattaa kestää kolmekin viikonloppua. Kaljasta en hirveästi edes välitä. Ja tabuja en syö vaikka kuinka masentaisi; kyllä se tunne hiipii usein mieleen - yksinäisyys ja elämän vaikeus eivät aina jätä rauhaan vaikka kuinka yrittäisi.

Voisipa joulupukilta pyytää ystävää, rakastettua - miestä joka välittää ja joka ei juo, ei lyö, fyysisesti eikä henkisesti!

Se toisen puolen erilainen maailma tuli näytille minulle kun olin kutsuttuna illanviettoon kauniiseen kotiin jossa perheen äiti ja kutsujen emäntä, kahden lapsen kotiäiti ja heille asuva ulkomaalainen kotiapulaisensa olivat loihtineet upean illanistujaistilaisuuden ja isäntä oli kutsunut kotiinsa ihmisiä. Pariskuntia tutustumaan toisiinsa, keskustelemaan ja nauttimaan todella upeasta ruuasta, juomasta ja toistensa seurasta – viihtymään perheen kauniissa kodissa. Katsoin kaikkea kaunista ihmetyksellä; miten he ovat tämän saaneet tehtyä, kuinka heillä on moiseen varaa? Tiedän toki – jo joissakin muissakin tällaisissa tilaisuuksissa mukana olleena – että tällaisia koteja on Suomessa paljon; kauniita ja aistikkaasti sisustusarkkitehtien opastuksella aikaansaatuja, hienoja ja uusia materiaaleja – kaikki kuin pilkulleen oikeissa paikoissaan. Kaikki kiiltävän puhdasta, värisävyt kohdillaan ja matot, pöydät, hylyt ja sisutusesineet kuin sisutuslehden sivuilta. Ei mitään kukunutta tai nuhjaantunutta missään, ei mitään vanhaa – tai ehkä joku tosi vanha hylly, jakkara tai muu satavuotias esine jostain suvun vanhalta tilalta kuin mausteena ja muistuttamassa omasta menneisyydestä tyylikkäästi muuten modernissa sisustuksessa. Suuri talo, paljon huoneita, hulppea iso keittiö kaikkine mahdollisine koneineen ja ruuantekoa helpottavine vempaimineen. Kotiapulainen hoitamassa kaiken ruuanlaittoon, siivouksen ja vaatteiden hoitoon liittyvine asioineen.

Tunsin, todellakin, olevani outsider - todellisesti ulkopuolinen. En ensimmäistä enkä viimeistä kertaa – tuttu tunne tällaiselle keski-ikäiselle täti-ihmiselle jolla ei ole puolisoa eikä mitään mielenkiintoista tai jännää elämässään, ei ystäväpiiriä eikä oikein mitään jaettavaa tällaisissa yhteyksissä. Olin saamapuolella siis sataprosenttisesti. Kuuntelin juttuja ja toki juttelin innokkaasti kaikkien kanssa vuorotellen. Mukavia ihmisiä, kaikki olivat kuin ”samaa kastia” lapsineen ja harrastuksineen, ulkomaanmatkakuvauksineen – minne kannattaa mennä talvella hiihtämään? Ei, kukaan ei brassaillut millään – ehkä hiukan lapsien ominaisuuksilla, mutta vain hillitysti – kaikki olivat todella kivoja! "Hauska" oli myös huomata, että kun ihmiset kyselivät toisiltaan lapsista ja koulutuksista, lomanviettopaikoista ja harrastuksista – kukaan ei huomaavaisesti kysynyt minulta mitään… Kerroin joillekin asuinpaikkani - ja he siihen "Ah, olen ajanut siitä joskus ohi. Sinulla taitaa olal todella pitkä työmatka? Ajatko itse kotiin autolla tänään? Kuljetko tosiaan joa päivä autolla tuon matkan? Minun ei ”tarvinnut” kertoa lapsistani eikä omasta taustastani, ei meidän kodistamme eikä harrastuksistamme. Minä siis vain nauroin mukana, kyselin ja yritin olla kiva! Alussa oli nolo olo – vieraana pidoissa jonne en oikeasti olisi kuulunut. Mutta olihan se kivaa – tosi mielenkiintoista nähdä tällaista muuallakin kuin telkkarissa!

Niin, siinä kodissa ei ollut ensimmäistäkään räsymattoa, ei seinillä ryijyjä, raanuja eikä vanhoja tauluja. Ei ollut käsityökoreja missään, ei myöskään ikkunalautoja, ei musiikki-instrumentteja. Siellä oli sisustustaulja, lamppuja ja lampetteja, takkoja ja pylväitä, upeat musiikintoistovehkeet. Meillä on täälä iso kirjahylly - mutta heillä oli kirjasto. Naivisti iloitsin siitä, että omassa kirjahyllyssäni on enemmän kirjoja vieläkin, vaikka vein vasta monta laatikkoa kirpputorille... Kateusko moiseen tunteeseen aiheen sai? Hmm...

Nyt on kolmas adventti. Leivon kohta joulupipareita oman mummon vanhan ohjeen mukaan tehdystä taikinasta - siinä on maustepippuria ja perunajauhoja; nämä piparit ovat ne kaikkein maukkaimmat mitä saada voi!. Taikina on ollut tekeytymässä viileässä eilisestä saakka.

Elämä on mielenkiintoista!

Kaksin aina kaunihimpi - yksin parien maailmassa

Muutama päivä paikassa joka on tehty hääpareille, pariskunnille ja perheille alkaa hiljalleen tehdä tehtävänsä; olo tulee vainoharhaiseksi, yksineläjä tuntee olevansa väärässä paikassa. Se, että varmuudella olemme ainoat äiti-lapsi tai vanhempi-lapsi ihmiset täällä on selvää. Vaikka siitä seikasta ei kukaan mitään ongelmaa täällä tee eikä kukaan ilmeelläänkään osoita paheksuntaansa, myönnän itse katselevani maailmaa jo täällä siltä kannalta, että olen yksin ja ”kaikki muut” ovat pareittain tai onnellisina kokonaisina perheinä liikkeellä. Se tuntuu hölmöltä.

Näinhän minulla on ollut elämässä jo vaikka kuinka kauan. Töissä ollessa ei asiaa ajattele – töissä ollaan ilman paria ja jokainen vastaa omasta hommastaa. Se siitä. Silloin harvoin kun töiden kautta on tarjolla jotain sosiaalista ”kivaa”, osallistun ja olen mukana vain lyhyen aikaa – virallisesti ja aika pitkälti myös ihan pakon sanelemana sen takia kun minulla on aina pitkä automatka enkä voi a) juoda sen takia kuin yhden lasillisen viiniä ja b) kun on pitkä ajomatka ensin kotiin ja huomenissa taas töihin ei voi jäädä pitkäksi aikaa, muuten ei jaksa ajaa ja työt kärsivät.

Olen omasta mielestäni sosiaalinen ihminen ja rakastan ihmisten kanssa juttelemista ja ylipäätään kaikkea kivaa – pakkoleikkejä joita joskus järjestetään en tosin voi sietää. Mutta huomaan muuttuvani erakkomaisemmaksi koko ajan; olen outsider, ulkopuolinen ja tunnen oloni epämukavaksi kun ihmiset puhuvat perheistään, vaimoistaan/miehistään/lapsistaan ja lomasuunnitelmistaan…

Täällä vaivaa sama ulkopuolisuus. Tänne ihmiset ovat tulleet perheittäin, jotkut puolen suvun kanssa - jotkut pareittain. Ruokasalissa huomaan parien rituaalit ja elkeet ja kuinka he juttelevat ja minkälaisia eleitä ja ruumiinkieltä he käyttävät. Ihmiset eivät kommunikoi oman porukkansa ulkopuolelle – lapsia lukuun ottamatta. Oma lapseni täällä on super-sosiaalinen ja ottaa kontaktia ja menee juttelemaan vaikka yhteistä kieltä ei olekaan. Se on hyvä. Aikuisena tuollainen jää pois – valitettavasti.

Ihmiset kautta maailman elävät toisen ja toisten kanssa – parisuhde on luonnollinen ja oletettu tapa elää – lapset ovat siihen kuuluva elementti. Ihminen on laumaeläin, Toisen kautta on helppo ja turvallista peilata maailmaa, jakaa asioita ja ajatuksia - jollei nyt mennä kaikkiin niihin kulttuurisidonnaisiin rooleihin ja odotuksiin joita parien elämälle asetetaan.

Itse olen jo ylittänyt sen iän kun nainen muuttuu sukupuolisesti näkymättömäksi. Ja olen lapseni saanut. Olen ulkona parisuhdemarkkinoilta – se tuntuu kurjalta mutta siihen varmasti tottuu; pakkohan näin on tapahtua, muuten kuluttaa vain turhaa aikaa itsestäänselvyyden läpikäymiseen mielessään – kun voisi tehdä jotain muuta ja mukavampaa! Elämässä on jäljellä vielä paljon velvollisuuksia lasten takia - mutta kaipuu toisen ihoon ja läheisyyteen ei ole kuollut. Tuntuu aika ajoin tunkkaisen raskaalta yrittää selvitä tehtävistään kun ei voi jakaa elämän iloja ja suruja, mietteitä ja pohdintoja kenenkään kanssa. Ja kuitenkin pitäisi jaksaa säilyttää iloinen ja positiivinen mieli.

Aina ei vaan jaksaisi kantaa sitä vastuuta jonka on ottanut kantaakseen – mutta periksi ei voi mitenkään, tietenkään, antaa.

Nyt olemme äiti-lapsi pari täällä maailman toisella laidalla jossa kuukin on taivaalla väärinpäin. Äiti-lapsi-parin toisena osapuolena on hienoa olla. Sekä äitinä että lapsena.

Samat ajatukset jylläävät päässä täälläkin mutta kyllä täällä on todella paljon nautittavia asioita jokaiselle päivälle meille molemmille.

Pääasia kuitenkin, että lapsi saisi nauttia ja löytää uusia asioita ja oppia elämälleen! Muistoja loppuelämäksi, eväitä elämän reppuun.

Mauritiuksella pulut ovat pienempiä ja sirompia kuin kotoiset pullukkamme. Nämä kuvan kaksi yksilöä, pariskuntako lie, nokkivat leivänmuruja päivällä parvekkeellamme.

Pareittain asetetut tuolit kutsuvat nauttimaan maisemasta... Maisema on upea - melkein mihin suuntaan hyvänsä.

Ensimmäiset suomalaiset täällä bongattu tänään. Nuori pariskunta istuu noin 40 sentin päässä minusta; hih!