Marsu nukkui yöllä pois tästä maailmasta

Marsu vielä hyväkunoisena

Aamulla herätessä tiesin sen: Marsu on kuollut.

Keittiöön mennessä se ei sitten uikuttanutkaan, niinkuin yli kuuden vuoden aikana aina. Eilen se vielä pyysi ruokaa ja söi sitä mielellään. Illallakin annoin sille vielä lesepuuroa ja mantelin, kauraryynejä ja heinää. Kaikki se söi. Pidin sitä sylissä ja silittelin. Se oli jo poissaoleva, takajalat olivat jäykät. Viikon, tai ehkä ylikin, arvasin ja näin, että marsun aika on pian koittanut.

Aamulla oli pää painunut heiniä vasten, ei enää noussut tarkkailemaan, ruokaa ei enää tarvitse antaa.

Eläimestä luopuminen on aina vaikeaa - tämäkin marsu-poika on on ollut osa meidän perheen elämää yli  kuusi vuotta.

Kesäisin marsuhäkki vietiin ulos, nurmelle ne pääsivät veljen kanssa kauniilla säällä, vain häkin yläosa nurmella, etteivät linnut tai muut eläimet hyökkää niitä saalistamaan. Siellä ne kalusivat sitten ruohoa mahantäydeltä.

Isoveli

Isoveli kuoli jo syyskuussa 2012.

Elämä jatkuu.

Kotieläimen kuolema



Siellä se johtaja-marsu kurkistelee, elokuisella nurmella kisun selän takana

Ruokaa laittaessa niin itselläni kuin lapsillakin on tapana viedä herkkupaloja marsujen häkkiin. Kurkun päästä leikataan aina pari siivua marsulaan - molemmat tulevat kuono pitkällä odotttamaan häkin reunalle seisomalla takatasuillaan ja nojaamalla etutassuilla häkin reunaan. Nopeasti ne nappaavat tarjotun herkun hampaisiinsa ja kiirehtivät syömään palaansa peremmälle häkkiin. Samoin ne saavat tomaattia, salaatin lehtiä ja kaikkia vihanneksia joita keittiössä käsitellään - erityisesti porkkanaa jota ne syövätkin paljon. Jos ne haistavat ruokaa tai kuulevat jääkaapin oven, alkaa kimeä huuto – ne VAATIVAT ruokaa. Ruokahalu on kyltymätön, vaikuttaa!

Nyt omenoiden aikaan annamme niille paljon puista pudonneita omenoita. Pihalla rehottava minttu on niiden herkkua –mintun kirpeä tuoksu leviää huoneeseen kun ne syövät sitä ahnaasti suuhunsa vetäen, posket jauhaen!

Marsujen luonteet

Veeti

Kahdesta marsusta päivää vanhempi on suurempi ja karkeakarvaisempi - se on kahden uroksen "lauman" ehdoton pomo joka määrää kuinka häkissä ollaan ja se myös aina ottaa ruokaa ensin. Jos toiselle haluaa antaa ruokaa, ei auta kuin antaa ensin johtajalle, sitten vasta pienemmälle musta-valkoiselle velipuolelle. Muuten pienempi saa armottoman selkäsaunan - häkki vain tutisee ja piipitys kestää kauan.

Marsut ovat saman urosmarsun siittämiä, kahdelta eri äidiltä. Marsuja kasvattava paikallinen eläinkauppias kertoi vienosti hymyillen vaihtavansa uroksia parin-kolmen naaraan häkkeihin "että ne saavat vähän vaihtelua". Meidän marsumme ovat kasvattajan yhden häkin kahden naaraan poikasia - harmaan marsumme Veetin äiti oli ensisynnyttäjä ja sai vain yhden poikasen kun taas mustavalkoisen marsun, Allun, emo sai kolme poikasta joista Allu oli ainut uros.

Mietimme lasten kanssa, tuliko Veetistä tuollainen määräilevä päällepäsmäri kun se sai emonsa koko huomion poikasena ja Allu taas sai jakaa huomion kahden muun sisaruksen kanssa?

No - tällainen amatööritulkinta eläinten käyttäytymisestä varmast naurattaa mutta kun nyt olemme seuranneet näitä kahta masua kodissamme yli neljä ja puoli vuotta, tulee kaikenlaista mieleen. Suurempi ja dominoivampi marsu on kaikin puolin aktiivisempi ja möyrii häkissään enemmän - se ei myöskään ole niin arka ja pelokas kuin velipuolensa joka mielellään kyhjöttää häkin nurkassa. Välillä arempi Allu menee ottamaan tarjottua ruokaa ensimmäisenä - mutta se saa luovuttaa saamansa herkun melkein samantien Veetille.  

Kuolema enneunessa vanhimmalle lapselle

Perjantai-aamuna vanhin lapsi vei jälleen kurkun siivuja häkkiin josta Veeti nappasi ensimmäisen ahnaasti, tapansa mukaan. Allu sai oman viipaleensa perään ja esikoinenVeeti yhtä ahnas - siihen tuntuu mahtuvan loppumattomasti ruokaa ja aina se tunkee reunaan ensimmäsenä, nousee takajaloilleen korkeammalle ja tunkee kuonoaan kohti vaativasti.

Viimeinen hoito ja kampaus ystävälle

Omasta asunnostaan kotiin yöksi tullut esikoinen jutusteli aamuleipiä tehdessään "arvaa muuten mitä? Minä näin toissayönä tosi todellisen tuntuista unta että toinen marsuista kuoli". "Ei kai, hyvinhän ne onneksi voivat." vastasin ja nuori jatkoi "Joo, joo. Sitä minäkin ihmettelin - se uni oli niin todellinen, että ihmettelin tosissaan kun näin molemmat marsut häkissä. Tuo harmaa marsu on vielä noin ahne."

Annoin marsuille vielä aamuruuaksi vehnänleseestä tehtyä puuroa ja heinää. Ne söivät - tietenkin - ahnaasti ja menivät sitten makoilemaan heiniin. Kävelin häkin ohi monta kertaa ja siellä ne möyrysivät, jonkinasta cikinää kuului silloin tällöin.

Päivällä tein ruokaa ja heitin niiden kuppiin jälleen vihannesten perkeitä. Kuulin, kuinka niitä alettiin syödä - tuttu sihinä kuului häkistä. Sitä ennen oli häkistä kuulunut muutama vinkaisu johon en sen enempää kiinnittänyt huomiota.

Yht'äkkiä kuului nuorimmaisen sydäntäsärkevä huuto: "Äiti, äiti... Veeti on kuollut. Äiti Veeti on kuollut!” Ryntäsin häkille, lapsi oli ottanut lemmikkinsä syliin ja halasi sitä lohduttomana, ravisteli kuin se siitä tokenisi. Otin marsun omiin häneltä. Kyllä, oli todellakin kuollut. Viel' l'mmin, kuollut varmasti viimeisen tunnin aikana. Oli maannut sivullaan kun lapsi kutsui sitä, ei regoinut enää lapsen silitykseen.

Allu jatkoi kurkun syömistä vaikka veli oli kuollut vierestä.
 

Jäähyväiset lemmikille, omalle kaverille

Lapsi, marsujen omistaja, oli lohduton. Hän piteli vielä lämmintä  marsua sylissä, silitteli sitä ja kampasi sen turkkia sylissään. Kyyneleet valuivat vuolaina.

Veeti arkussaan, lähdössä viimeiselle maalliselle matkalle

Lapsen suru oli lohdutonta katsottavaa. Oma lemmikki kuoli ”enkä ollut edes sen vieressä vaikka olin kotona. Se joutui kuolemaan yksin ja ilman hyvästejä.”

Annoin hänen hoitaa kuollutta marsua, silittää sitä ja kammata se samalla kuin hän jätti sille jäähyväiset. Hain kenkälaatikon johon tein sille arkun jossa se seuraavana päivänä haudattiin. Laitoin ruskean kuitukankaan patjaksi ja peitoksi.Kukka vielä matkalle mukaan, niinkuin lapsi itse halusi. Punainen ruusu päällään Veeti-marsu alkoi viimeisen maallisen matkansa. Nyt se on haudattu pihan rauhaiseaan nurkkaan, pensaan juurelle.

Allu sylissä veljen kuoltua.

Allu elelee nyt yksin häkissään. Kävimme juttelemassa eläinkaupassa meille marsut vajaa viisi vuotta sitten myyneen miehen kanssa. ”Yksi on varmaa – suruun se ei kuole” Hän totesi myös, että tämän marsun kannattaa elää nyt yksin häkissään - uutta urosta sille ei kaveriksi kannata ottaa, siitä ei hyvää seuraa. Ja naarasta taas emme tietyistä syistä halua.

Moneien lähipiirissä viime aikoina sattuneiden suru-uutisten ja onnettomuuksien joukossa tämä lemmikin poismeno on yksi pieni lenkki elämän ketjussa - kaikki me kuolemme joskus.

Lapsi suree, että isoveljen kuolema voi olla merkki toisenkin marsun kuolemasta - mutta toivottavasti näin ei ole. Marsut voivat elää jopa kahdeksanvuotiaaksi – toivottavasti Allu elää ainakin jonkun kuukauden, ehkä parikin vuotta. Oma elämämmekin on niin epävarmassa vaiheessa, että en tiedä kuinka kauan voimme edes asua tässä kodissa. Meillä on muitakin eläimiä – kissat ja chinchilla. Kaikista täytyy pitää hyvä huoli. Jos joudumme muuttamaan työttömyyden pitkittymisen takia, joudumme luopumaan eläinten lisäksi monesta muustakin asiasta. Se pelottaa - en edes uskalla ajatella asiaa tarkemmin vielä.

Ehkä Allu elää nyt tyytyväisenä nyt kun se saa olla "oma pomo" häkissään. Lapsi hoitaa sitä nyt entistä paremmin, pitää sylissä ja silittelee joka päivä.

Mutta kuinka pitäisi ajatella unesta jonka esikoinen oli nähnyt ennen marsun kuolemaa? Oma mummi näki usein unessa omaisten ja/tai tuttavien kuoleman, yhtä-kahta yötä ennenkuin se tapahtui.

Hämmentävää.