Epäonnea matkanteossa

Olen usein ihmetellyt, kuinka ihmiset eivät tarkista passejaan… Lähtevät matkalle ilman voimassaolevaa tärkeää dokumenttia.

Mitäpä tapahtui tänään kun olimme lentokentällä, saaneet laukut hyvissä ajoin koneeseen ja viettäneet pari tuntia lentokentällä ja olimme juuri astumassa lentokoneeseen kun: ”tämä passi on mennyt vanhaksi”

Luulin maailman pysähtyvän… Vanhaksi??? Ei, EI, EI!!!

Näin lapsen kauhistuneet kasvot vieressä: mitä tapahtuu?

Totuus oli jälleen tarua ihmeellisempi: tonneja maksanut matka jota olemme suunnitelleet kuukausia, tuntui valuvan hiekkaan. Laukut tilattiin pois ruumasta, matka peruttiin. Laahustimme hakemaan laukut ala-aulasta, menin Air Francen tiskille kyselemään jatkotoimia, tilaamaan lentokentän tiukalta naisvirkailijalta uutta passia….

Nyt olemme jälleen kotona, olo on ihan hölmö. Tavarat ovat yhä laukuissa. Tunnen itseni maailman tyhmimmäksi ihmiseksi; miten olen voinut töpätä tällä tavalla?

Kuulemma näitä käy joka päivä, kertoi lentokoneen ovella seissyt virkailija joka huomasi vanhentuneen 10-vuotiaan passini. Sen joka meni vanhaksi viime kuussa, heinäkuussa.

Tänään ei muuta. En jaksa. Lapsella on maha kipeä.

Toinen kuva kentältä kun olimme vielä lähdössä iloisena lentämän etelän ekstoottiseen maailmaan. Toinen kotoa - laukut ehtivät käydä lentokoneessa, me emme.

Malvat kukkivat, hepokatit konsertoivat; kesä, oi kesä!

Sunnuntainen kesäilta – verannan lasien takana on jo aivan pimeää, yöperhoset törmäilevät pihavaloon.

Olo on haikea; tämän lauseen olen jo kirjoittanut monen monta kertaa, luulen. Olenko useinkin haikealla mielellä? Ehkä. Nyt haikeuden syy on sama kuin niin usein; olemme pian lähdössä pois täältä, paikasta jossa olen kuin lapsi kehdossaan. On mukava käydä maailmalla, on hienoa tulla tänne takaisin, paikkaan jossa on oma menneisyys läsnä ja tuntuvat vahvasti läsnä olevilta monet ihmiset ja aika joita ei enää olemassa ole, tässä todellisuudessa. Mummi ja vaari, isä ja monet naapurit ja menneet tavat ja tekemiset – tässä vanhassa pihapiirissä ja vanhojen rakennusten ja tavaroiden tuoksussa ja ilmapiirissä tuntuu, kuin olisi hiukan mukana siinä menneessä jonka on jo elänyt – tai mennyt mukana nykyisyydessä. Ja onhan täällä sukulaisia ja ihmisiä joita on tuntenut ”aina” ihan elämässäkin.

Lähdemme huomenna aamulla ajelemaan täältä etelään. Ennen kahdeksaa starttaamme autolla, lapsi ja mumminsa ja minä; kuski. Kisu jää tänne oljamiin meidän etelänmatkamme ajaksi, parin viikon päästä haen kisun täältä sitten taas kotiin. Äiti tulee mukaan koska hän menee hautajaisiin. Kerron siitä jossain toisessa vaiheessa – nyt en halua, en jaksa paneutua siihen.

Tämä sunnuntai on ollut tavallinen suomalainen mukava kesäpäivä! Poissa on kova ja hikevä helle – se meni ukkosmyrskyn mukana minne menikään. Eilen ja tänään on ollut lämmintä muttei nihkeää ja kävinkin eilen reilun tunnin naapurin muutama vuosi sitten hakkaamalla metsä-alueella etsimässä vadelmia – siellä on jo kahdetena aikaisempana vuonna ollut mahtavat vadelma-apajat niin kuin hakatuissa havumetsissä yleensäkin. Tämä naapurin ”raiskio” on ollut siinä mielessä kultakaivos: vadelmia aivan valtavasti – mahtavan hyviä, sinertäviä ja suuria, nukkaisia vaapukoita litrakaupalla! Viime vuonna tein maailman parasta kuningatar-hilloa purkkikaupalla – tänä vuonna ei tänne seudulle ole mustikkaa tullut juuri ollenkaan, mutta vadelmaa sentään jonkin verran. Keräsin eilen noin 700 grammaa ja tänään äidin kanssa puolisen kiloa kumpikin. Siihen sitten kilon verran valkoisia ja punaisia herukoita: siitä tuli NIIN hyvää mehua että oksat pois! Ei paljoa, mutta se onkin herkkua jota juodaan vain nautiskellen ja veteen sekoitettuna. Valitettavasti loma on taas lopussa täällä ja marhankeruu jäi tavan mukaan kesken.

Usein mietin, osaisinko asua täällä vuodet ympäriinsä. Käytännössä se ei tietenkään onnistuisi koska täällä ei ole minulla työtä ja lapset ovat kasvaneet kiinni ihan muualle. Kun he ovat joskus isoja ja jos olen vielä silloin elossa ja edes jonkin verran tolkuissani, voisin ehkä asua täällä jossain…. Mutta millä eläisin ja tulisinko yksin ihan pöhköksi täällä? Mutta enpä tiedä. Olisiko yksinolo täällä pahempaa kuin jossain muualla – vaikka ihan maalla asuessa ei tietenkään pääsisi kauppaan, elokuviin, kirjastoon, konsertteihin sun muuhun samalla lailla kuin kaupungissa… No – liian kaukaisia ajatuksia mietittäväksi kun todellisuus on toisenlainen.

Perhosia on tänä lämpimänä kesänä ollut nähtävillä paljon. Neitoperhosia on jo lennellyt vastaan monta. Suruvaippaa samaten. Lapsi näki kuulemma herukkaperhosen. Yöperhosten aika on kohta parhaimmillaan. Joitain isoja, tummia perhosia on liihotellut ohi päivittäin pihalla mutten ole päässyt näkemään päällipuolia niistä joten en tiedä mitä lajia ovat. En toki perhosia – sen koommin kuin lintujakaan – juuri tunne, mutta on kiva nähdä minkä näköinen perhonen pihalla on ja sen jälkeen katsoa opuksesta mikä laji ohi liihotteli. Pihalla on vieraillut ritariperhonenkin – en sitä itse kyllä nähnyt..

Lapsi pelasti pesutuvasta tänään sammakon. Se oli viettänyt luultavasti aikaa siellä päivä koska kissa on kytännyt yhtä nurkkaa siellä monena päivänä. Veli näki kuinka sammakko loikki lattialla ja meni piiloon vesipadan alle juuri kun hän oli laittamassa padan alle tulen. Se saatiin onneksi pelastettua ja päästettyä pensaikkoon!

Menen nyt aittaan nukkumaan, viimeisen kerran tällä erää – ehkä vielä saan siellä nukkua tänä kesänä, elokuun lopussa, jos hyvin käy!

Näin alkoi elokuu!

Lämpöennätykset paukkuvat päivittäin

Torstai-ilta jo meneillään. Istun verannalla pöydän ääressä konetta naputellen – muistin salasanatkin! Aivotkin pehmenevät tässä helteessä näin pitkän ajan kuluessa! Helteitä on tosiaan kestänyt jo kai koko heinäkuun; helle alkaa syödä jo olemista kun tähän ei ole näillä leveyspiireillä oikein totuttu. Voimat menevät ihan helteestä selviämiseen! Tämä helle on vielä trooppista, nihkeää sorttia eli kosteutta on ilmassa paljon. Kosteuden takia puut ja pensaat ovat pysyneet vihreinä – ruoho on paikka paikoin palanut ja metsämarjoja ei saada juuri ollenkaan nyt – sienisatoa lienee aivan turha odotella sitäkään.

Pohjois-Karjalan Liperissä on mitattu tänään Suomen kaikkien aikojen lämpöennätys: 37 astetta.

Mutta onhan ihanaa, että on kerrankin lämmin ja ihana kesä – saa nauttia lämpimistä uimavesistä ja pulikoida mielin määrin!

Vuonna 1972 oli myös kovat ja pitkään kestäneet helteet. Ne helteet päättyivät aivan kaameaan, suureen ukkosmyrskyyn joka tuhosi metsää hehtaarikaupalla; kokonaisia metsiä kaatui ja pitkät männiköt hajosivat kuin kasa tulitikkuja. Se oli kamala tuho – kuolleita oli niinä aikoina myös paljon. Oma mummi kuoli silloin, siksi sitä meillä perheenparissa paljon muistellaan – sitä, miten helteet alkoivat, kestivät, mitä kylällä silloin tehtiin ja miten kaikki alkoi aivan sinisenmustasta pilvestä ja aivan valtavasta tuulesta – ja siitä hipi-hiljaisuudesta joka tuli ennen suurta pauhua ja roisketta. Linnutkin vaikenivat! Äiti taisteli tuvan ikkunan kanssa tuulta vastaan; ei meinannut saada kaksin käsinkään sitä kiinni kun tuuli niin kovasti.

------------Tauko-------------

Nyt on jo seuraava päivä, perjantai 30. heinäkuuta.

On melkoisen mahdotonta kirjoittaa, lukea tai tehdä mitään ”omaa” kun on äidin luona – ei siinä mitään pahaa ole, mutta sen unohtaa helposti. Äiti toivoo seuraa ja heti kun tekee jotain pienen hetken, hän ihmettelee missä olet, meneekö vielä kauan, lopetatko kohta? Sikis jäi tuo eilinenkin teksti ihan torsoksi.

Äsken kävin kaupungilla – tulimme käymään näet täällä kaupunkiasunnolla ja menin ostamaan itselleni rintsikat Sokokselta samalla kun äiti jäi pesemään pyykkiä ja lapsonen pelaamaan nettipelejään. Edelliset ikivanhat rintsikat hajosivat päälle laitettaessa eilen; hihna poikki. Hmm - ne olivat toki aika vanhat jo... Toiset hajosivat edellisviikolla ja olivat nekin jo aika kulahtaneet. Suomalainen säästää alusvaatteista, sanotaan. Myönnän; niistä on helppo säästää kun niitä ei meikäläisen tapauksessa kukaan muu näe; jos olisi "ihmis-suhde" niin silloin tilanne olisi toinen; kauniit alusvaatteet ovat ihania! Mutta myös sen verran tyyriitä, että olen suosiolla käyttänyt kulahtaneita mutta muuten ok alkkareitani jo vuosikausia. Tänään ostin pitsiset ja kauniit rintsikat - sekä järkevät mustat tukisukat ensi viikon lomalennolle, että ei tule sen suhteen ongelmia jalkojen kanssa! Oma rintsikka koko on sen verran haastava, että niitä ei helposti alennustangoista löydy. Ei nytkään. Sekä pienempiä että suurempia oli alennuksessa paljon; ihanan värikkäit ja kivan näköisiä, jopa kympillä! Voi voi. Omat maksoivat 40 euroa, aih.

No, yritin olla nopea asioidessani kaupassa mutta sovitin aika monta paria ennen kuin löysin sopivat – äiti jo ennätti pyytää lasta soittamaan minulle ja kysymään, meneekö kauan vielä ennen kuin tulen. Eilen kirjoittelin tuota yllä olevaa tekstiä, äiti katsoi telkkarista samaan aikaan jotain. Kohta loppuikin se ohjelma ja oli aika keittää kahvia. ”Lopeta jo tuo naputtelu” oli samalla äidin pyyntö. Onhan se toki epäkohteliasta kirjoitella kun toinen haluaa jutella, myönnän.

Illalla oli kova ukonilma, melkeinpä myrsky. Paljon on kuulemma puita kaatunut, osa myös talojen päälle, juuri täällä meidän seudulla. Sähköt olivat aamupäivällä poikki kymmenissä tuhansissa talouksissa ja kaikenlaista harmia ja tuhoa oli ukkonen aikaansaanut. Meillä ei onneksi käynyt mitään vahinkoa. Olin ukkosen alkaessa naapurissa kylässä, istuttiin iltaa ulkona ”metsäbaarissa” eli kuusimetsän kätkössä Letun metsämökillä, nautittiin sangriaa jota olin tehnyt aikaisemmin iltapäivällä. Siirryttiin sitten ulkoterassille kun alkoi tulla hämäränpää, ehkä puoli yhdentoista paikkeilla. Kivitasku lauleli lähipuussa, oli leppoisaa. Lettu tarjoili juustoja ja punaviiniä. Juteltiin mukavia, katseltiin salamia taivaalla ja seurattiin lähenevää kumua taivaanrannan takaa. Kun salamat tulivat tiiviinä ja ukkosen jyminä oli jo lähes loppumatonta, kävelin peltojen poikki mummin luo – huomasin kännykästä, että hän olikin yritellyt jo soittaa – en ollut huomannut sitä aikaisemmin.

Sade alkoikin jo kävellessäni kotiin, kohta oli ukkonen ihan melkein siinä – ei tullut onneksi ihan päälle mutta pyöri siinä ympärillä parisen tuntia. Vasta puoli kahdelta yöllä oli niin rauhoittunutta, että mentiin nukkumaan. Maalla ukkonen pelottaa – meidän talo on myös mäellä eikä mitään ukkossuojaa oikein ole, päinvastoin on paljon puita joten hiukan tuollainen sää aina pelottaa. Tähän mennessä vain sähköjä ja jotain sähkölaitteita ja yksi puhelin on mennyt hajalle ukkosen takia. Naapuritaloista on mennyt aikaisempina vuosikymmeninä lehmiä salaman iskemien puiden alle kun karja on ollut laitumella - ja yksi koko navettakin paloi lapsuusvuosinani.

Nyt on raikkaampi sää; tosin lämpö alkaa taas nousta. Lähempänä 30 astetta varmaan taas jo ollaan, näin perjantai-iltapäivänä.

Laitan nyt tämän tekstin esiin, menen pesulle ja sitten lähdetäänkin takaisin maalle. Tänään syödään perunoita omasta maasta, sillin kera. Nikola on perunan nimi jota sisko on istuttanut. Nam.

Kuvat ovat toissapäivältä - käytiin uimassa monta kertaa silloin niinkuin muinakin päivinä. Nuo kuvat ovat samalta hiekkarannalta joka illalla on hämyisä ja utuinen kun päivällä lämmennyt vesi illalla höyrystyy yötaivaan ja vedenpinnan väliin. Iltayuinti tehtiin ennen puolta yötä jolloin auringosta oli vielä punainen muisto taivaan rannassa. Kovin kaunista!

Jaakon päivä - kylmä kiveä ei näkynyt

Sunnuntai-ilta. Rauhaisaa. Kaksi lasta on poissa kotoa – vanhin mummin luona enon perheen kanssa, toinen teini jossain kaverin synttäreillä. Sää on hyvin kostea; on ollut kuuman kosteaa koko päivän, hiukan on ripsinyt vettä ja taivas on ollut aika lailla pilvessä koko päivän.

Emme päässeet mummilaan pakastimen rikkoutumisen takia; olen sen sijaan puuhaillut erinäisten kotihommien parissa. Siivosin lusikkalaatikot – ja hämmästelin mitä kaikkea ihmisen pitääkään säästää laatikoissaan. Silitin pyykkiä tunnin verran, imuroin huushollia ja pyyhin kostealla melkein kaikki lattiat… Ihan koko huushollia en kyllä siivonnut, myönnän.

Tänään on Jaakon päivä; ei tänä vuonna kuulemma heittänyt kylmää kiveä veteen vaan säät lämpiävät entisestään vielä muutaman päivän. Kiva siinä mielessä, että päästään uimaan kun ollaan mummilassa! Metsälammelle olen luvannut lasten kanssa mennä. Veli oli siellä onkimassa pari päivää sitten. Ei kertonut, saivatko kalaa, tosin.

Katsotaan samalla, tuleeko marjaa; mustikoita ja vaapukoita pitäisi päästä jo kohta keräämään. Kuningatar-hilloa olisi kiva saada. Viime vuonna tuli molempia marjoja niin paljon, että teimme kuningatar-hilloa tosi paljon – ja se oli HYVÄÄ!

Juttelin äidin kanssa päivällä puhelimessa; oli hiukan matalalla mielellä, itkeskeli. Kyselin syytä – kertoi vain, että ei enää koskaan kysele lastensa elämästä mitään, ei neuvo eikä kommentoi… Ei selittänyt mitään tarkemmin; oli vain kovin matalana ja pieniäänisenä puhelimessa. Masentuneena, surkeana.

Veli on ollut perheineen siellä nyt pari päivää ja tämä vierailu jännitti äitiä jo viikkoja etukäteen; veli polttaa päreensä ja huutaa siellä ollessaan. Miniän kanssa on kuljettava kuin lasinsirujen päällä – varovasti, varovasti – ja silti jossain kohdassa tulee skismaa. Äiti kertoi tänään huomanneensa, että hän elää aivan täysin yksityistä elämää; ei ole mitään kosketuspintaa siihen elämään mitä muut elävät…. Surullista. Näin menee tosin aina kun tämä kesäloman hetki koittaa: äiti jännittää, veli tulee paikalle suureleisesti ja elää omaa hyvin äänekästä ja komentelevaa elämäänsä, omia rutiineja myös mummilassa eläen. komentaen ja omia periaatteitaan pilkkuun saakka seuraten, muiden puuhia siitä näkökulmasta kommentoiden. Elämä on valtavan äänekästä ja kaiken tilan vievää; lapsia kasvatetaan huutaen ja kun molemmat vanhemmat polttavat päreensä tämän tästä ja ruokapöytä on kuin sotatanner kun lapsille huudetaan, he itkevät ja sanovat vastaan – niin huh huh. Äiti ei osaa olla sanomatta asiasta ja kohta hänellekin annetaan kommentteja; sitten kaikki murjottavat, äiti itkee jne….

Kamalaa.

En itse yksinkertaisesti ymmärrä miksi asioiden pitää noin mennä. Miksi eivät ihmiset voi olla ”normaalin sivistyneesti” silloin kun tulevat toisen kotiin? Äidin koti on tietenkin hänen lastensa lapsuuden koti; mielestäni siellä pitäisi kuitenkin käyttäytyä niin, että kunnioitetaan toisen elämää eikä melskattaisi niin kamalasti… Mutta mikäpä minä olen mitään tässä sanomaan; en itsekään osaa aina käyttäytyä ja palaahan se pinna kaikilta joskus.

Olen siellä huomenna; katsotaan, kuinka elämä sitten kulkee. Toivotaan, että pakastin täällä omassa kodissa saadaan sitä ennen kuntoon.

Ja katsotaan, saako näitä kirjoituksia tehtyä, jostain kahvilasta kirkolla tai naapurikaupungista. Mummin luona ei ole laajakaistaa.

On syöty uusia perunoita melkein joka päivä; vielä olen ostanut Timo-perunaa, ovat makoisia. Seuraavaksi siirryn jo Siikliin; se on myös superhyvää! Sillin ja voin kanssa - ah, niin herkullista, niin makoisaa että ei voi kuin huokailla, että että tavallinen ruoka voi niin ihanaa olla. Ostin myös nipun punajuuria torimyyjältä eilen; uudet tuoreet punajuuret suolavedessä keitettynä ja voisilmän kanssa nautittinun: ah, ihanaa kesäruokaa!

Käytiin ajelulla lapsen kanssa; katsottiin kesäistä maisemaa, turisteja ja paikallisia kesäkaduilla.

Pientä viilentymistä kesken helteiden

Lehdistä saa lukea, että tämä kesä on kuumin 70 vuoteen niin Suomessa kuin muuallakin koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Siperiassa on ennätyksellisen kuumaa – ja sitten Etelä-Amerikassa aivan ennätyksellisen kylmää. Maapallolla on jonkinasteinen kriisi meneillään – vai onko? Ja jos on, onko syynä ihmisen ilmastolle ja luonnolle aiheuttama tuho?

Vaikea sanoa. Kukaan ei siihen oikeaa vastausta tiedä – paljon pahaa on tietenkin ihminen luonnolle aiheuttanut, ja koko ajan aiheuttaa.

Tätä kirjoittaessa soitti lapsen puhelimeen veli jolle oli tullut tieto, että minun kännykkäni on jäänyt paikalliseen kahvila-ravintolaan. Hui – noloa. Olimme tosiaan päivällä lapsen kanssa kaupungilla ja kävimme kahvilla kyseisessä paikassa. Kännykkä jäi sinne, jo monta tuntia sitten. En ole kännykkää kaivannut kun olen ollut kotosalla ja tiennyt missä lapset majailevat. Äidillekin ajattelin soittaa vasta huomenna.

Vanhin lapsi lähti eilen iltapäivällä enonsa – joka on hänen kumminsa – perheen kanssa mummin luo maalle jossa heillä oli tarkoitus rakentaa uusi mattoteline entisen jo melkoisen lahon tilalle. Näin on kuulemma tapahtunutkin; teline on melkein valmis, kertoi veli juuri puhelimessa.

Veli oli ärtyinen ja jotenkin kamalan negatiivinen. Se on nykyisin harmillisen tavallista; tuttua on toki, että miehistä tulee keski-ikäisyyden ja perhe-elämän myötä ja vanhetessaan harmillisen ärtyisiä. He ikään kuin tietävät miten asiat tulee hoitaa ja elämä elää – ja jos joku muu sitten toimiikin toisin tai ajattelee asioista eri lailla, syntyy huomattavaa ärtyneisyyttä.

Miehissä, monissa heistä, elää vahvana tämä patriarkaalinen elämän malli, tuntuu. Ennen mies päätti kaikesta, ohjasi ja oli se joka kaiken tiesi – ihan pelkästään sen takia, että on mies. Nyt kun moni nainenkin tekee niitä asioita joita eivät ennen tehneet – tulee helposti sitten skismaa. Itse olen siitä hyvä esimerkki; elän elämää ja teen asioita ilman miehen neuvoja ja sponsorointia, apua ja huoltajuutta. Toisaalta olen erityisen hyvä esimerkki siitä, kuinka elämäni miesten mielestä teen lähes kaiken jollain lailla pieleen. Ex-mieskin piti minun mottonani lausetta ”Vad du än gör misslyckas du alltid” eli mitä ikinä teenkin, mihin sormeni ja käteni laitankin, kuinka hyvin ikinä asiaani uskonkin, pieleen menee”. Valitettavasti tässä on iso totuus sisällä – mutta silti meikäläinen ja kaltaiseni muut ihmiset täällä vain palloilevat ja elävät elämäänsä. Ei siinä muu sitten auta kuin nähdä positiivisia puolia elämästä ja nauttia siitä, mitä saa – elämältä saa kuitenkin paljon upeaa ja hienoa, kaikki meistä.

Ex-mies elää toki jo toista avioliittoaan ihan muualla ja on sanojensa mukaan tällä kierroksella paljon harmonisempi kuin meidän liitossamme. Ei siis ole mitään syytä muistella vanhoja…

Nyt vain taannuin hiukan kun tuo puhelu veljeltä tuli. Voi voi. Se, että olin onnistunut unohtamaan puhelimen ja vielä kapakkaan ei anna hyvää kuvaa meikäläisestä, ei ihmisenä, huolehtivana äitinä sen koommin kuin itsestään huolehtivana aikuisenakaan. Uh – veljen repertuaari on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka möhlään asiani ja sen takia en pääse elämässä eteenpäin. Eniten suren tätä meidän vähäistä kommunikaatiota lapsuuden ajan jälkeen meidän molempien lasten takia; olisi niin kiva, jos he voisivat olla enemmän toisensa kanssa tekemisissä; olen aika lailla perhe-keskeinen ja arvostan juuria ja suvun yhtenäisyyttä. Mutta väkisin ei voi tuotakaan asiaa hoitaa…

Menen maalle joka tapauksessa maanantaina jolloin veljen perhe on vielä siellä. Katsotaan, miten asiat hoituvat. Oma nuorimmaiseni on samanikäinen veljen vanhimman kanssa ja he viihtyvät super-hyvin keskenään. Olisi kiva, jos he saisivat olla hetken yhdessä; keinua riippukeinussa ja jutella, pelata ja leikkiä ennen kuin heidät siirretään pois – veli ja vaimonsa tuntuvat pelkäävän jotakin pahaa tulevan meiltä heidän lapsiinsa. Tällaisia pieniä sukuskismoja on toki aika lailla muissakin suvuissa. Muistan yhden ranskalaisen elokuvan joka tätä käsitteli: hävettävän maalaismainen sisko tuli pariisilaistuneen siskonsa perheen vieraaksi ja mokasi ihan kaikessa – paljasti avoimesti oman maalaisuutensa parempiin piireihin päässeen siskonsa ja tämän hienon tuttavapiirin silmissä. Tunnistin itseni siitä maalais-siskosta joka mokaa vähän kaikessa. Paras on aina pysytellä vähän sivussa - paikalla olellessa mikaa aina...

Käsityöt ovat siinä jamassa, että tiskirätit - ne molemmat - ovat valmiit ja Rowanin kierrätys/eko-langasta neulomani pusero olisi kiva saada valmiiksi lähipäivinä. Helppo kahden kappaleen malli mukavasta langasta joka muistuttaa hiekkarannan hiekkaa - pieniä erivärisiä hiekkajyviä sen ruskena joukossa. Vähän kuin elämä - sielläkin on mustaa ja punaista, sinisestä ja violetista puhumattakaaan... Ja jokaisen meidän elämä on kuin yksi hiekanjyvänen maailman kaikkeudessa. Pieni, mutta tärrkeä siinä isossa kokonaisuudessa..

Lanka on tosi kivaa neuloa; siinä on osa silkkä, osa puuvillaa ja loput viskoosia; tuoksu on raakasilkin tuoksu, samoin käsituntuma neuloessa.

Teinien törmäilyt ja muut harmit; elämä koettelee

Pari päivää sitten tuli nuoremman teinin kännykkälasku: yli 50 euroa. Vedin herneen nenään koska olin noin kuukausi sitten vaihtanut – jo kolmen kuukauden vastaavien jättilaskujen jälkeen - liittymätyyppiä ja tehnyt muutoksia operaattorin kanssa. Laskujen piti sen myötä pienentyä, samoilla puhelumäärillä, noin kolmeen kymppiin. Näin ei käynyt vaan lasku on jopa pari euroa aikaisempaa isompi. Teini itse väittää, että operaattori itse keksii sinne omiaan – hän ei kuulemma missään tapauksessa soittele palvelunumeroihin eikä varsinkaan lähettele yli 300 tekstaria kuukaudessa.

Joopa joo.

Rahat on loppu, moisiin luksus-kuluttajiin kertaa kolme ei vain yksinkertsisesti ole varaa. Ja tätähän kersat eivät itse tietenkään ymmärrä; aina kun tulee rahasta puhe, on selitykset samat:
* en ole käyttänyt niin paljon rahaa, en varmasti.
* muut – siis kaverit – saavat aina enemmän kaikkea; miksi meidän pitäisi olla vähemmällä? Muilla on mopoja/skoottereita jopa auto käytössään. ”Meillä on hädin tuskin rahaa matkalippuun – ajattele vähän?” sanovat.
* ”Ei oo meidän vika jos sinulla ei ole rahaa. Eikä se ole meidän ongelma - se on SINUN ongelmasi, ei meidän. Olet äiti, äidin tarkoitus on pitää huolta ja hoitaa lapsistaan. Nyt ei eletä jotain kuuskytlukuu tai jotain ihme köyhäilyelämää…”
* Ei ole meidän vika jos meillä ei ole töitä. Jos olis, niin en pyytäis kotoa tietenkään
* …………

Soitin kännykkäoperaattorille ja he onnistuivat myymään minulle nyt 6,50 maksavan lisäpalvelun jolla saa 350 tekstaria siihen hintaan… Koko laskun pitäisi olla ensi kuussa siis noin 25 euroa. Parasta olisi varmasti vaihtaa operaattoria. Katsotaan yksi kuukausia nyt näin kuitenkin. Jotenkin tulee tosiaan mieleen, että höpönlöpöä puhuvat. Kun sinne soittaa ja haluaa keskustella liittymistä, on puhelimeen vastaamassa aina eri ihminen ja se jonka kanssa puhuu ei osaa sanoa miksi edellinen myyjä on myynyt aikaisemman paketin "kun meillä on tämä paljon parempikin…" Huijausta, rahankiskontaa…

Toinen teini sitten oli eilen illalla jossain puistokonsertissa ja kun se loppui, ei junia enää kulkenutkaan. Hänpä sitten soittaa pirautti äidilleen joskus neljältä yöllä ja pyysi hakemaan asemalta kun ei jaksa siellä odotella junaa.. Tämä äiti sai siitäkin herneen nenään; aamulla oli herätyskello soimassa kuudelta ja töihin lähtö. Lapsi - joka oikeasti on jo aikuinen - viettää vaan aikaansa itseään huvittaen ja kavereita tapaillen eikä voi itse seurata juna-aikatauluista milloin kotiin pitää lähteä. Ulkona oli lämmin ja valoisa ilma – sanoin hänelle, että senkun odottelee 1,5 tuntia junaa. Jos olisin lähtenyt hakemaan hänet, aikaa paikalle menoon olisi kulunut tunti ja toinen takaisin…

Sain haistattelut vastaukseksi puhelun lopussa ja vietinkin lopun yöstä kieriskellen sängyssä kaikenlaisissa tunnontuskissa.

Huono äiti, lapsen parasta ajattelematon

– toisaalta;

kuinka olen kasvattanut heidät näin kamalan huonosti että mielessä ei ole muuta kuin oma ja itse. Missä on vastuu ja järkevä ajattelu; miksen ole neuvonut siinä, vastuuttanut heitä ottamaan paremmin huomioon muuta ja vastaamaan omista asioistaan? Eivätkö he näe, että muillakin ihmisillä on arvo – ehkä jopa sillä äidillä joka ainakin yrittää hoitaa äidin velvollisuutensa, vähän isänkin.

niinpä - tämä menee jo pahasti itsesäälin ja marttyyriuden puolelle; totuus siitä huolimatta on, että en ole kasvatuksessa onnistunut; siitä lienee koko maailma samaa mieltä. Tiedän tietenkin, että yksinhuoltajien lapset ovat kunnon perheiden lapsia paljon huonommissa lähtökuopissa elämässä. Ja sitten minä vielä jätin lapsen asemalle yöllä, ärsyynnyn ja ajattelen vain omia yöuniani. Itsekäs tässä ei ole vain lapsi, äiti yhtälailla. Ja se on paha se.

Niin – hänpä siis suuttui, täysi-ikäinen lapseni, ilman ajokorttia ja autoa. Ei enää vastannut puhelimeen, ei tullut kotiin aamuyöllä, ei aamulla. Olin huolesta soikea – vaikka toivoin ja osin uskoinkin, että hän olisi mennyt jollekin kaverille yöksi. Vasta kahdelta iltapäivällä hän vastasi tekstarilla, oli matkalla kaverilta kotiin. Itse olin töissä silloin. Tuhlaajappika tuli takaisin, äiti ilahtui; hmm.

Aamuyöllä, kun en saanut unta, siivosin mansikoita, keitin niitä mehuksi ja pakastin osan nektarina. Iltapäivällä töistä tultua huomasin, että pakastin on rikki, lämpötila on 11 astetta. Sama vika oli juhannuksena, silloin korjaus maksoi 170 euroa.

Tekee mieli kiroilla kunnolla; huono päivä tämä. Raivostuttaa, ja itsesäälittää…Mutta eipä tässä itkut auta, ei kiroilut. Mikä sitten, prrrkele?

Olen laittanut pakastimeen taas aika paljon tavaraa niitä ihan uusia hienoja mansikoitakin monen monta litraa. Menevätkö nekin kaikki nytpilalle? Aamulla soitan huoltoliikkeeseen ja kysyn, onko huollolla takuuta.

Kello on nyt kahdeksan, pyydän suloiset pilttini syömään. Kanavartaita uunissa on, ne olivat 30 prosentin alennuksessa – vanha päiväys nääs. Kotona sitten huomasin, että en ollut saanutkaan sitä alennusta loppusummaan – en myöskään siihen maitolitraan jonka ostin -30% lapulla.

Miksi, miksi???? Miksi minulla näin kurjaa on?

------------------
Tauko. Puuhalin kotiaskareita, neuloin 10 senttiä kesäpaitaa jonka haluaisin valmiiksi piakkoin. Mietin näitä kodin kummallisuuksia - ja sitten ajattelin (onneksi kukkan ei tiedä tästä!) käydä katsomassa horoskoopissa mitä tämän kuun ennuste sanoikaan. Muistan sen 11.7. muka alkavan uuden vaiheen elämässä. Päivä kieltämättä oli mukava - silloin lähdin Saarenmaan reissulle joka kaikkineen oli hyvä. Alkaako sen perusteella uusi elämänvaihe - sitä ei tiedä. Ei ainakaan näytä siltä vielä. Mutta ei hätiköidä. Ehkä elämään tulee uusi työ tai jotain uutta työrintamalla. Se olisi kiva - olisi jo aika!

Mutta 21.7. (tai plus miinus viisi päivää) Saturnus tuo esiin erilaisia kotielämän hankaluuksia. Vanhemman perheenjäsenen tilannetta koskisi, analyysin mukaan - äitiä siis: You will now have a chance to create stability or to show an elderly relative how much he or she means to you.

Last month's eclipse on June 26 might have brought up difficult relationship questions that will need to be solved in July. Before you can fully digest all that has happened in June, a new moon solar eclipse in Cancer will barrel forward on July 11. This eclipse won't have as powerful an emotional punch, and will be quite welcome because it will open a whole new path.

Career opportunities are shining brightly and seem miraculously suited to your qualifications. Life is rarely this way, but now that it is, use the coming weeks to look at your options. Fight for the job that attracts you. You are being given a lovely and unexpected chance to make a name for yourself. Be confident and explore all offers.

Home-related matters are again pressing on you, and just when you thought the situation might resolve itself without your intervention, you see that it won't. You will have to figure out how to integrate rapidly changing career conditions with shifting responsibilities at home. This is coming about because of Saturn's return to your home and family sector July 21. Saturn will stay until October 2012, so when you weigh your career options, realize that your present home or family situation may be ongoing for a much longer period than you now can imagine. Two years seems to be the operative number.

Lapsen kanssa töissä

Tänään oli se päivä jolloin menimme yhdessä töihin, äiti ja lapsi.

Työpaikalla on suhteellisen hiljaista lomien takia ja itsekin ajattelin voivani tehdä hommia hiukan normaalia rauhallisemmin. Lapsi pakkasi laukun mukaansa – sinne rahapussi, kännykkä ja Aku Ankka. Mukaan tuli myös Ihaa – Nalle Puhin sininen aasi-kaveri pehmoversiona.

Läksimme matkaan aamulla tavallista myöhemmin – tein hommia ensin keittiön pöydän ääressä, herätin nuoren työntekijän ja tein perunaryynipuuroa (=silmäpuuroa) jonka jälkeen läksimme matkaan. Osallistuin muutamaan kokoukseen ja tein hommia – lapsi istui eri paikoilla eri pöytien ääressä, kirjoitteli ja piirsi. Hän myös vaelteli ympäriinsä, haki automaatista kaakaota, wiener-kahvia ja vettä. Eri vessat tutkittiin, samoin rappukäytävät ja kaikki neuvotteluhuoneet.

Syömässäkin tietenkin käytiin – kanttiini tarjosi meille molemmille hyvää sapuskaa: äidille herkullisia pinaattilettuja ja lapselle suuren kananrintaleikkeen riisillä, leipää ja maitoa juomaksi. Oli hyvää ja määrä oli runsas.

Kerran seikkailija päätyi lukittujen ovien taakse kun oli livistänyt pihalle ja mennyt ostamaan eukalyptuksia kahviosta kadun toiselta puolelta. Joku oli sitten hänet päästänyt jälleen sisään.

Tämän kesäinen työpaikalla käynti on siis saatu tehtyä. Käynti kuuluu ohjelmaan kerran - kaksi vuodessa ja on tietenkin hyvä, jos lapsi näkee missä äiti päivänsä viettää ja kenen kanssa työskentelee. Nyt töissä toki on niin hiljaista, että työkavereita ei juuri nähnyt.