Tänään satoi lunta

Vaahterat pavekkeen ikkunalasin takaa noin pari viikkoa sitten. 
Nyt ovat paljaina nämä oksat ja lehdet maassa, jo ruskeina. 

Ensilumi satoi tänään. Parin päivän päästä se on jo poissa, mutta aamulla joskus yhdeksän jälkeen sitä alkoi sataa - kauniina, hentoina valkoisina pienen pieninä hiutaleina. En heti ymmärtänyt, että se on lunta! Ajattelin,  siinä kadulla ajatuksiini  uponnenna ja päivän hommia mielessäni suunnitellessani, että puista lentelee jotain höytyvää - kunnes tajusin, että eihän lokakuu lopussa mitään höytyä puista  lennä - eikä kai milloinkaan noin pientä ja kevyttä, melkein näkymätöntä, olemattoman pientä sitä paitsi! Se oli lunta! Sitä tuli sitten monta tuntia mutta pienesti ja nätisti. katu ja puut, ruohikot tulivat valkoisiksi ja lumi tallaantui kadun pikku-pakkasessa liukkaaksi kerrokseksi. Ensilumi siis taas yllätti kadulla ja teillä kulkijat! Moni kaatui ja liukasteli. Hih - niin aina, joka vuosi.

Tykkään lumesta ja siitä,  että kun lumi tulee, kirkastuu ilma ja tulee valoisampaa - syksy on muutoin niin super-pimeä. Viikonloppuna vaihtui aika talviajaksi vielä.

Sammakko rannassa pari viikkoa
sitten. Toivottavasti on nyt
kaivautunut maahan, talvipesään jo.

Lumen myötä tuli kaaos liikenteeseen ja penkat täyttyivät auoista. Joku oli onnistunut ajamaan auton kokonaan kaistojen välissä olevien kaiteiden päälle. Se vaatii jo taitoa!

Päivä meni toimistohommissa. Ei mitään erityistä. Tavallisen oloinen toimistopäivä; ketään en juurkaan tavannut, kirjoittelin ja tein sen mitä oli tarkoitus - suunnitelluista asioista jäi tietenkin monta tekemättä. Mutta vähän ennen viittä kuitenkin läksin lipettiin työpaikalta, etsimään jotain pientä lahjaa päivän syntymäpäiväsankarille jonka piti tulla leivoskahfeille kotiin - keskimmäiseni. Mutta koska oli liukasta, ei lähtenyt tulemaan autolla ja junalla ja bussilla ei halunnut tulla. Huomenna sitten.

Neulominen koukuttaa.
Joskus voi olla jonkun viikon neulomatta
mutta sitten on taas ihan pakko aloittaa...

Minäpä sitten neuloin. Ranneketta tänään. Ostin viisi lankakerää Adlibriksen tiskiltä kirjamessuilla viikonloppuna, kympillä. Ihan pakko oli ostaa. Siis niinkuin... En tiedä, miten olen hurahtanut neulomiseen ja lankoihin tällä tavalla - joskus virkkaamiseen, koukkuamiseen tai ompeluunkin - siis näin älyttömästi. En kuitenkaan niitä sukkia yms tarvitse tuollaista määrää - eivät myöskäään lapset, sukulaiset tai kukaan muukaan. Pitäiskö alkaa myymään jossain myyjäisissä...?

Sitten voi kysyä tietenkin, että miksi Adlibris myy lankaa - sehän on verkkokirjakauppa. Mutta hyvin näytti käyvän kaupaksi langat siellä.

Olen helposti kylmissäni ja suuri villasukkein ja kaikenlaisen lämpimän kuluttaja. Joululahjaksi ajattelin myös tässä neuloskella juttuja. Haluaisin lytää jonkin kivan villatakin tai puseron ohjeen jonka voisin tehdä. En ole läytänyt; neulelehdet ovat täynnä pipoa, sukkaa ja lapsta sekä lastenvaatteita.

Syksyinen viikonloppu - mennään metsään!

Maalaismaiseman herkkuja - lampaat ja puimuri pellolla

Ihana syksyinen päivä: vaahterat ja koivut alkavat jo olla selvästi syksyisen näköisiä; koivuista osa on jo aivan kellertäviä, vaahteroissa on punaisia ja keltaisia oksistoja ja pihlajanmarjat ovat jo punaisia - ja niitä on paljon.

Tähän kun lisää sinisen taivaan, auringonpaisteen ja vapaapäivän - niin valittaa ei voi! Eihän?

Mikä lie tämmöinen ruskea sieni. Kaunis se on ainakin.

Tuttava oli luvannut lähteä sienimetsään; suunniteltiin sitä jo viikko sitten. Ehdotus tuli lapselta joka halusi mennä keräämään sieniä vaikka mitään sieneen viittaavaakaan hän ei syö. Ei edes maista. Mutta hän viihtyy metsässä ja halusi pienelle mukavalle retkelle.  

Tuttu lupasi viedä meidät johonkin tuntemaansa mutta meille muille vieraaseen  metsään puolen tunnin ajomatkan päähän, paikkaan jossa on "takuuvarmasti" rouskuja. Mustarouskuja hän itse himoitsi, ja niistä suolasieniä. Vastapalvelukseksi reissusta lupasin hommata meille ämpärit ja tehdä löydetyistä sienistä jotakin hyvää. Ämpäreitä meillä on kotona monta, merisuolaa samoin monta pussillista. Sienikeittoa on kiva tehdä ja se on herkullista. Helppo luvata siis!

Ensimmäinen löydös: Wow!

Hyvä diili, sen otin vastaan. Meikäläistä ei ole metsään vaikea houkutella, ylipäätään! Uusi metsä tuntuu uudelta hienolta tuttavuudelta - metsät ovat erilaisia vaikka niissä samat lajot olisivatkin! Eri yksilöthän niissä asuvat ja luovat metsälle oman hengen!

Lauantaina aamulla piti lähteä jo ennen yhdeksää liikkeelle mutta lapsi on hidas... Auton ovet loksahtivat siis kiinni vasta kymmenen kieppeillä ja siitä se homma lähti.

Ajelimme maalaismaiseman läpi metsään joka oli tyystin toisenlainen kuin missä olen tottunut tallustelemaan! Kangasmetsää, puro solisi ohi mennessään! Taaempana rämeikköä, toisella puolen tietä kuivaa ja harvaa nuorta metsää. Kuljimme halki vanhan, märän kuusimetsän josta löytyi heti tummalakkisia herkkutatteja, ihan kuusten juurelta. Nuoressa männikössä oli paljon pienehköä sientä, samoin sammaleisessa  ja sekametsässä. Siirtolohkareita, kallioisia kohtia ja auringon säteitä oksien lomitse. Metsä tuoksui hyvältä - raikkaalta ja syksyiseltä. Näin suuren hämähäkin syövän lihavaa toukkaa. Koko hommakeinui langaaasata kasvojen korkeudella, melkein sain paketin naamalleni... Ööööh....

Sieniä oli paljon - tosin suurin osa tuiki tuntemattomia. Paljon erilaisia ruskeansävyisiä sieniä maahan pudonneiden koivunlehtien keskellä.

Lapsi sai näin hienon saaliin! Ei ole pakko syödä - aikuiset kyllä syövät!

Pieni metsäsamakko se siinä!

Kävelimme metsässä, sieniä kertyi kolmeen ämpäriin meille sopiva määrä ja lajejakin kivasti - itse keräsin kuusenherkkutatteja ja pari koivun herkkutattiakin. Kanterelleja löytyi muutama mutta roiskuja sitäkin enemmän. Karvarouskut eli karvalaukut olivat enemmistönä - niitä oli paljon ja niitä on kiva kerätä. Ovat kauniita!

Moni siivoaa sienet jo metsässä - harjaa ja leikkelee palasiksi, poistaa kaiken turhan ja saa valmiiksi keittiöön vietävän satsin kotiin tullessa. Tuohon en ole ikinä itse kyennyt; niin marjat kuin sienetkin vaativat useamman tunnin siivousrupeaman ennenkuin pääsee kokkailemaan.

Valokuvasin metsää ja ihastelin kärpässienten kauneutta - ne loistavat kangasmetsän pohjalla kuin liikennevalot! Suuret keltahaarakkaat ovat mielenkiinoisen näköisiä nekin  - ei kerätty.

Lapsen oli onnellinen kun näimme pienen mustan sammakon - hänen piti tietenkin saada pikku-saku käteen ja päästää se sitten menemään. "Ihana".

Käärme oli jännä tuttavuus: ihan pikimusta käärme paistatteli päivää aivan lähellä yhtä sieniesiintymää´! Käärme oli jäykistynyt aivan liikkumattomaksi - huusin lapsen katsomaan sitä ja hän olikin aivan innoissaan - "Äiti, tää on ensimmäinen elävä käärme minkä olen ikinä nähnyt! Siis luonnossa!"


Siinä se on, pelottava käärme! Musta nuori kyy oli rauhallinen
ja antoi katsoa itseään tarkkaan.

Käärme on hiukan pelottava.  Tai kunnioitustaa herättävä. Ihan lähelle ei uskalla mennä, koskea ei missään tapauksessa. Vinhasti se luikerteli menemään kun olimme sitä aikamme katselleet!

Keltahaarakas sai jäädä metsään vaikka syötävä onkin

Sienisato siivoittiin illalla, pääosin. Sienisaaliista menee iso osa roskana pois mutta jäljelle jääcvät osat ovatkin herkkua, tatit varsinkin. Tänään syödään tattikeitto ja jonkinlaista muhennosta niistä kanttarelleista ja muista vahveroista joita saimme saaliiksi. Rouskut ryöpättiin ja laitettiin suolaantumaan - niistä tehdään sienisalaattia vähän myöhemmin syksyllä.

 

Sienisatoa. Ihan mukavasti tuli metsän herkkua kotiin tuomisiksi. Ja siivottavaksi...

Tosi kiva reissu oli meillä - metsässä on aina kiva kävellä ja nauttia luonosta. Nyt extraa tuli sienisaaliista ja eläimistä jotka näimme!

Yritän kirjoitella sieniruuista jotakin alkuviikosta. Muistoksi, ikäänkuin!

Malvat kukkivat, hepokatit konsertoivat; kesä, oi kesä!

Sunnuntainen kesäilta – verannan lasien takana on jo aivan pimeää, yöperhoset törmäilevät pihavaloon.

Olo on haikea; tämän lauseen olen jo kirjoittanut monen monta kertaa, luulen. Olenko useinkin haikealla mielellä? Ehkä. Nyt haikeuden syy on sama kuin niin usein; olemme pian lähdössä pois täältä, paikasta jossa olen kuin lapsi kehdossaan. On mukava käydä maailmalla, on hienoa tulla tänne takaisin, paikkaan jossa on oma menneisyys läsnä ja tuntuvat vahvasti läsnä olevilta monet ihmiset ja aika joita ei enää olemassa ole, tässä todellisuudessa. Mummi ja vaari, isä ja monet naapurit ja menneet tavat ja tekemiset – tässä vanhassa pihapiirissä ja vanhojen rakennusten ja tavaroiden tuoksussa ja ilmapiirissä tuntuu, kuin olisi hiukan mukana siinä menneessä jonka on jo elänyt – tai mennyt mukana nykyisyydessä. Ja onhan täällä sukulaisia ja ihmisiä joita on tuntenut ”aina” ihan elämässäkin.

Lähdemme huomenna aamulla ajelemaan täältä etelään. Ennen kahdeksaa starttaamme autolla, lapsi ja mumminsa ja minä; kuski. Kisu jää tänne oljamiin meidän etelänmatkamme ajaksi, parin viikon päästä haen kisun täältä sitten taas kotiin. Äiti tulee mukaan koska hän menee hautajaisiin. Kerron siitä jossain toisessa vaiheessa – nyt en halua, en jaksa paneutua siihen.

Tämä sunnuntai on ollut tavallinen suomalainen mukava kesäpäivä! Poissa on kova ja hikevä helle – se meni ukkosmyrskyn mukana minne menikään. Eilen ja tänään on ollut lämmintä muttei nihkeää ja kävinkin eilen reilun tunnin naapurin muutama vuosi sitten hakkaamalla metsä-alueella etsimässä vadelmia – siellä on jo kahdetena aikaisempana vuonna ollut mahtavat vadelma-apajat niin kuin hakatuissa havumetsissä yleensäkin. Tämä naapurin ”raiskio” on ollut siinä mielessä kultakaivos: vadelmia aivan valtavasti – mahtavan hyviä, sinertäviä ja suuria, nukkaisia vaapukoita litrakaupalla! Viime vuonna tein maailman parasta kuningatar-hilloa purkkikaupalla – tänä vuonna ei tänne seudulle ole mustikkaa tullut juuri ollenkaan, mutta vadelmaa sentään jonkin verran. Keräsin eilen noin 700 grammaa ja tänään äidin kanssa puolisen kiloa kumpikin. Siihen sitten kilon verran valkoisia ja punaisia herukoita: siitä tuli NIIN hyvää mehua että oksat pois! Ei paljoa, mutta se onkin herkkua jota juodaan vain nautiskellen ja veteen sekoitettuna. Valitettavasti loma on taas lopussa täällä ja marhankeruu jäi tavan mukaan kesken.

Usein mietin, osaisinko asua täällä vuodet ympäriinsä. Käytännössä se ei tietenkään onnistuisi koska täällä ei ole minulla työtä ja lapset ovat kasvaneet kiinni ihan muualle. Kun he ovat joskus isoja ja jos olen vielä silloin elossa ja edes jonkin verran tolkuissani, voisin ehkä asua täällä jossain…. Mutta millä eläisin ja tulisinko yksin ihan pöhköksi täällä? Mutta enpä tiedä. Olisiko yksinolo täällä pahempaa kuin jossain muualla – vaikka ihan maalla asuessa ei tietenkään pääsisi kauppaan, elokuviin, kirjastoon, konsertteihin sun muuhun samalla lailla kuin kaupungissa… No – liian kaukaisia ajatuksia mietittäväksi kun todellisuus on toisenlainen.

Perhosia on tänä lämpimänä kesänä ollut nähtävillä paljon. Neitoperhosia on jo lennellyt vastaan monta. Suruvaippaa samaten. Lapsi näki kuulemma herukkaperhosen. Yöperhosten aika on kohta parhaimmillaan. Joitain isoja, tummia perhosia on liihotellut ohi päivittäin pihalla mutten ole päässyt näkemään päällipuolia niistä joten en tiedä mitä lajia ovat. En toki perhosia – sen koommin kuin lintujakaan – juuri tunne, mutta on kiva nähdä minkä näköinen perhonen pihalla on ja sen jälkeen katsoa opuksesta mikä laji ohi liihotteli. Pihalla on vieraillut ritariperhonenkin – en sitä itse kyllä nähnyt..

Lapsi pelasti pesutuvasta tänään sammakon. Se oli viettänyt luultavasti aikaa siellä päivä koska kissa on kytännyt yhtä nurkkaa siellä monena päivänä. Veli näki kuinka sammakko loikki lattialla ja meni piiloon vesipadan alle juuri kun hän oli laittamassa padan alle tulen. Se saatiin onneksi pelastettua ja päästettyä pensaikkoon!

Menen nyt aittaan nukkumaan, viimeisen kerran tällä erää – ehkä vielä saan siellä nukkua tänä kesänä, elokuun lopussa, jos hyvin käy!

Näin alkoi elokuu!