Naisen elämää, naistenpäivän pieniä mietteitä

Naistenpäivän siivous oli kunnollinen:
matot, tyynyt ja peitot ulos lumeen, niinkuin mummi opetti!

”Olis aivan hirveetä jos pitäis elää yksin.” ”Suurin unelma elämässä on elää toisen kanssa, toisen jota rakastaa ja joka rakastaa.” ”Mun unelma on elää niin ihan normaalia elämää, tavallista elämää läheisten ja ystävien kanssa”. 

Katsoin juuri televisio-ohjelmaa jossa kaksi vakavasti sairasta ihmistä kertoi elämästään. Heille, niinkuin monelle muullekin ihmiselle on tärkeintä elää sellaista tavallista arkea jota ihmiset normaalisti elävät – sellaista jossa on koti, työ ja läheisiä. Tehdään tavallisia asioita niinkuin vaikka tehdään ruokaa, siivotaan ja puuhataan yhdessä. Käydään töissä, käydään kaupassa ja huolehditaan päivittäisistä tarpeista. Syödään, saunotaan ja mennään nukkumaan. Rakastetaan ja joskus kinastellaan.

Sellaista elämää toivoo melkein jokainen ihminen, missä päin maailmaa hyvänsä. Jos sellaista elämää jo elää, haluaa jotain lisää – lähteä lomamatkalle Thaimaahan, ostaa isompi ja hienompi asunto. Saada lapsi tai toinen. Ostaa uusi auto. Jotain uutta ja jännittävää pitää saada - muuten on tylsää.

Jos jotain perustavaa puuttuu, ei elämä tunnu sujuvan. Itse olen ollut naimisissa, suhteessa joka loppui. Oli ihanaa aikansa, oli hyvä olla ja kiva tuntea olevansa vaimo – sana joka oli aina ihanaa kuulla olevansa – hienoa sanoa, että ”minun mieheni sanoi...” ja tuntea ylpeyttä siitä, että on pari, osa toisen meitä. Se on se osa elämää jota ilman on vaikea olla – olla olematta yksi meistä, olla vain yksi, minä. Yksin.  

Parisuhteen hedelmät, lapset jäivät. Ne tärketä, upeat ja hienot. Ne, joiden takia eletään – joiden takia täällä ollaan olemassa. Kasvatetaan seuraava sukupolvi, että elämä jatkuisi. Siinä olen jo voiton puolella – kaksi on jo isoja, yksi kohta jo yläkoulussa. Työ takasi sen, että pystyin hoitamaan kaikki lapseni monen vuoden ajan. Kun kaksi isointa pääsi ylioppilaaksi ja löysivät seurustelukumppanin, tuntui että voin hiukan hellittää. Seurustelut päättyivät, löytyi uudet. Aikuisuuden harjoittelu kestää. Onneksi heillä on töitä – ja toivottavasti ensi vuonna jo opiskelupaikka.  

Oma työ hävisi alta – yksi lapsi pitäisi vielä saada aikuiseksi siitä huolimatta. Vielä meillä on koti – niistä tärkeistä asioista elämässä on vain muutama jäljellä ja ihan rehellisesti sanottuna – nekin ovat pois hiipumassa. Missään ei näy asiaa joka tulisi tähän elämään muutosta tuomaan. Mutta  toisaalta; miksi liikaa stressata? Tässä vaiheessa elämää kun paljon on jo saatu ja paljon myös menetetty, on syytä olla onnellinen ja iloinen. Joka päivä on lahja - jakainen päivä kun saa asua omassa kodissa, olla terve ja elää terveiden lasten kanssa on suuri lahja.

Jos kaikki loppuu kohta, on kuitenkin elämää takana. Elämä on ollut monimuotoista ja hurjan kivaa on ollut, monen monta kertaa. Rakastaa olen saanut. Suurta onnea olen päässyt kokemaan. Nyt on tosi vaikeaa, voimat ja elämänhalu tuntuvat ikäänkuin katoavan. Silti; kaipuu monene asian perään on valtava. Mutta millä oikeudella oikeastaan luulen ja kuvittelen, että minulla olisi oikeus, mahdollisuus ja peruste rakkauteen, mieheen, työpaikkaan, kotiin ja rahaan? Oikeuden antaa elämä itse; elämä ilman unelmia ja haaveita tekisi päivistä harmaat ja olosta tylsän. 

Naisen kuva, se kaikkein pyhin.

Silti - siihen normaaliin arkeen jota monet parhaana elämänä pitävät on monella liian pitkä matka. Sumu täyttää näkökentän.

Mitä toisaalta valitan - olenhan sitä saanut jo elää – lapsena, nuorena ja aikuisena. Saanut olla lapsi, tytär, rakastettu, kihlattu ja vaimo ja äiti.  

Jos jossain on mies jonka tulen vielä kohtaamaan ja häneen rakastumaan – en sitä tiedä. Jos jossain on joku tapa jolla voin itseni ja nuorimman lapseni elättää ilman häpeän tunnetta, en sitäkään tiedä. Olen kuilun äärellä, halu hypätä on suurempi kuin ikinä, koskaan.

Tänään on vielä päivä jolloin minulla on koti ja ruokaa kotona. Huomenna on päivä jolloin tarjoan suvulle iltäpäivän ja illan – olen käyttänyt parin viikon budjetin pelkkään huomiseen ruokaan ja siihen, että suku viihtyisi. Tulisi muutama kiva muisto mieliin säilytettäviksi ainakin omille lapsilleni, yhden lapsen seurustelukumppanille joka tapaa sukuamme ensi kerran - ja jännittää sitä. Ja omalle äidille ja siskolle, velsille. Tonen veli ilmoitti jo ajoissa, että hän ei viivy perheineen kovin kauan; on kiire lapsen matsiin aamulla.

Omaa mieltä kalvaa alemmuus - en ole menestynyt ja teen asiat aina jotenkin väärin. Olen köyhä ja aikaansaamaton, vanhoihin asioihin kangistunut, näpräilen elämäni kanssa enkä saa koskaan mitään aikaiseksi. Kasvatan lapseni yksinhuoltajana  kun en onnistu saamaan itselleni kunnon miestä – olen nainen joka on se suvun hölmöliini; ei osaa oikein kunnolla mitään, en onnistu missään - näprään kaikkea pientä - kuvaan kukkia ja kitken kukkapenkkiä kun pitäisi kaivaa salaojia ja remontoida kellari... 

En ole se penaalin terävin kynä – sinisilmäinen ja naivi olen; helppo huijattava ja mokaan mahdollisuuteni kerta toisensa jälkeen. Sukulainen, jonka tapaamisesta on hyvä selviytyä nopeasti, palata omaan elämäänsä liikaa aikaa tuhraamatta.

Se, että ei kelpaa niille joista tykkää, on elämän suurimpia tragedioita. Se, että huomaa läheisen iihmisen häpeävän, on asia jota hautoo mielessään hyvin pitkään. Siitä on vaikea, todella vaikea päästä yli. Vaatii pitkää kypsyttelyä – ennenkuin sen edes itselleen myöntää.

Tänään toivoisin, että jollei elämä mihinkään muutu, haluan pois. Pois elämästä. Mutta sellainen luuseri en ole – pidän mielipiteeni ja jatkan edelleen elämää. Päivä kerrallaan. Voi olla, että loppumatka alaspäin on pitkä ja kivulias mutta kyllä se joskus loppuu.  Ja voihan olla, että matkalla tapahtuu jotain hyvää - ja että matka ei olekaan sitten loppujen lopuksi alamäkeä!

Huomenna tarjoan kuitenkin ruokaa ja olen iloinen.  Lupaan nauraa paljon. Ja varmasti täällä on siistiä. Toivon niin, että myös veljen perhe viihtyy. Että kaikki viihtyvät, tulee kivaa!

Tiedän naisen, jonka veli pani välit poikki koska sisko oli työläinen ja veli oli päässyt johtajaksi. "Me ollaan eri sosiaaliluokkaa nyt. Meillä ei ole enää mitään yhteistä. Älä ota enää yhteyttä minuun, se aika on ohi." Näin sanoi veli parikymmentä vuotta sitten - ja sisko totteli. Heidän lapsensa, serkukset,  eivät tunne toisiaan ja sisko seuraa veljensä asioita netin ja lehtijuttujen kautta. Työläis-sisko on liian tietämätön, kouluttamaton ja ruma veljelleen. Tuon tarinan kuulin reilu vuosi sitten - se palaa mieleen usein.

 

Tänään on naisten päivä. Olen siivonnut ja laittanut ruokaa. Olenhan nainen ja äiti.