Ylppärijuhlat mietityttävät

Parin viikn päästä ylioppilasjuhlat on ohi ja vietetty, kukat jo hiukan nuutuneet ja elämän arki taas juhlan jälkeen saavutettu. Onko silloin erilaista - ylioppilailla? Toivottavati juhlat, se muutaman tunnin humaus elämässä joka maksaa paljon ja jota hurjan paljon suunnitellaan, ovat onnistuneet ja kaikki tyytyäisiä!

Itseäni hiukan mietittyttää... Ex-puoliso on ollut niin tiukkana, että sen takia hermostuttaa, lähinnä. Muutoinhan asia ja koko juhla on mukava juttu, ihan pelkästään, mutta tosiaan exän hahmo kummittelee mielessä ja peklkään, että hän on hyvin tyytymätön siihen sun tähän ja on sitä mieltä että kaikki on kallista jne. Mitä jos se huutaa? Nälvii? Itkettää meikäläistä - se on helppoa! Tai miten hänen uusi ja nuori vaimonsa sitten? Heidän tyttärensä on kuulemma ihan ok; ex-mies on hänet adoptoinut eli hän on meidän lastemme sisko, ainakin juridisesti.

No - pitää vain tehdä niinkuin parhaalta tuntuu ja unohtaa muu. Enempää ei voi tehdä, kuin parhaansa. Sanoi jo mummi aikoinaan! Jos mies ei suostu maksamaan mitään tai vain vähän lasten kustannuksista, yritän lainata sitten äidiltä vaikka kustannusten kattamiseen. Kyllä me selvitään - kyllä minäkin selviän! Yksin kun siinä lasten kanssa seison ja mies tulee äitinsä, lapsensa ja vainmonsa kanssa tervehtimään - luulen että suhtautuu minuun kuin ilmaan. Olen sitten taas samanlainen ulkopulinen kuin aina ennenkin hänelle. Paitsi nyt vielä enemmän!

Upea, ihana kukka. 
Katson ja katson ruusua pöydällä, vedän sen enrgiaa itseeni!

Tänään kävin ostamassa paripitkävartista  ruusua ja otin niistä ja lakeista kutsukortteja varten muutaman kuvan. Vanhimman lapsen kummi toivoi virallisia kutsuja joten onhan ne nyt sitten pusattava! Tein pienet kutsut kuvista, Wordilla kun en muuta osaa. Printtaan ne huomenna töissä ja vien postiin sitten, ostan kauniit kuoret ja postimerkit ja laitan ne postin kautta jakoon. Jää sitten muisto niille jotka sellaisa säästävät.

Lempiväreistä toinen. Violetti, lila, sinipunainen.

Ostin kaksi ruusua, molemmille yhden - symbolisesti. Ruusuja oli vaikka minkä värisiä; yritin niistä pomia melkein mitä vain paitsi oranssia - mutta oranssit sitten ostin kuitenkin.En voinut sille mitään - ne vain olivat kauneimmat, uhkeimmat, ihanimmat!

Olen aivan hulluna tuohon väriin - en tiedä miksi se vetää puoleensa. Jo 18 vuotta olen ollut oranssin lumoissa. Vastustamattomasti. Se on upea, ihana! Kuin tuli, tulen leimuava liekki. Niin energinen, niin loistavan upea!!! Uritin poimia punaisia tai valkoisia ruusuja kuvaa varten: Ei onnistunut! Keltaisen: Ei, ei!

Oranssi ja kultaa - hiilellä

Mikähän väreissä oikein on; joku puhuttelee ja toinen taas ei. Oranssin vastaväri - onko se violetti? Sekin on minulle mieleinen väri.

Kynnetkin on minulla usein oranssit! Nyt on oranssia ja kultaa - ihan juhlia ajatellen tällainen väritys tällä kertaa!

Oranssi oli inhokki väreistä kun olin pieni - ehkä 7 tai 8 - ja vanhempi. Muistan, kun kerroin jollekin kaverille, että tykkään kaikista muista väreistä paitsi oranssista! Se on jäänyt mieleen. Oranssia sanoivat monet ennen punakeltaiseksi tai keltapunaiseksi. Niitä kahta vesiväriä sekoittamalla saikin oranssia kivasti aikaan. Violetti eli sinipunainen oli myös lapsena väri jota oli kiva vesiväreillä sekoitella.

Ei muuta tänään. Lapset ja heidän ajankäyttönsä mietityttävät aika paljon. Keskimmäinen on paljon poissa kotoa - löysin hänen huoneestaan kaapin hyllyltä aivan vahingossa kaksi vajaata alkoholipulloa kun hain yo-lakkia kuvattavaksi. Nyt on kamala olo. Juoko se? Paljonkin? Mitä pitäisi tehdä?

Äikän koe oli tänään

Talvi on kylmä - ja kaunis

Äidinkielen koe kirjoitettiin tänään. Monet abit pitävät tätä helppona nakkina - harva kai tähän tosiaan kompastuu mutta toisaalta - ei siitäkään ihan ilmaiseksi pisteet tule, ainakaan suurimamlle osalle. Jotain olisi hyvä ennen sinne menoa lukaista. Vai?

Tätä mieltä ei meillä kotona tunnuta olevan. Arvio tämänpäivöisestä oli: "Meni ihan hyvin". "En osaa sanoo. Kirjotin aika kauan et ehkä tulee hyvä mut voi olla et meni huonosti".

Tuohon ei voi sanoa äiti kuin "Hyvää päivää kirveenvartta". Mutta tulipahan kysyttyä - vaikka vastaus siis ei hullua hurskaammaksi tehnyt...

Tänään on lehdistö ja koko Suomi kohissut Nokian uutisesta alkaa yhteistyöhön Microsoftin kanssa. Lehdet uutisoivat tämän isonakin jätti-yllätyksenä vaikka uusi toimitusjohtaja Stephen Elop on nimenomman sieltä Nokialle tullut. Lisäksi yhteistyötä näiden kahden välillä on veikkailtu jo ahkerasti, toki vain yhtenä vaihtoehtona. Nyt kun se julkistettiin, koko media-kenttä on maalaamassa melkeinpä koko Suomea mustin värein - "työpaikkoja katoaa tuhansia" -tyyppisisllä otsikoilla.

Nähtäväksi jää mitä tapahtuu. Työpaikkoja katoaa koko ajan mutta syntyy niitä onneksi uusiakin.

Itsekin olen työpaikan aikoinaan menettänyt YT-neuvotteluiden seurauksena. Se oli oman elämän yksi isoista, järkyttävistä asioista. Avioero ja oman perheen kuolemantapaukset ovat olleet niitä muita - ne jäävät elämän merkkipaaluiksi ja ikuisesti mieleen isoina, mullistavina ja elämää aina jollain lailla muuttavina asioina. ähällä oli silloin, että kko elämä olisi mennyt päin prinkkalaa - en kertonut irtisanomisista kenellekään ja en mitäänmmuuta ajatellutkkaan, tehnytkään kuin hain uutta työtä. Onneksi sain; koko työn kuva muuttui mutta san jtkaa työelämän palveluksessa ja pitää kodin ja lapset.

Nyt on elämä taas muuttumassa. työ on menossa alta, elämä tuntuu olevan tosi heikoissa kantimissa. Jotenkin on vaikea nousta sellaiselle iloiselle ja positiiviselle oksalle jälleen josta olisi helpompi ponnistaa. Rahaa ei ole, lapset tarvitsevat vaikka mitä. ystäviä ei ole, ei mitään "sosiaalista verkostoa" lasten lisäksi. Ja työpaikka liukumassa pois alta.

Itselläni on ollut inhottava viikko. Kaikki on tuntunut menevän vain huonompaan ja hankalampaan suuntaan. Onneksi on perjantai ja saa kelata asioita omassa kotinurkkauksessaan pari päivää...

Torstaina pomo soitti ja ertoi, että osa minun hommistani siirtyy miehelle joka on jo ennestään ollut yhtenä ryhmän jäsenenä. Asia oli minulle järkytys, yhtään liiottelematta, koska kyseinen mies ei ole mikään järjen suuri jättiläinen - mutta on toki muuten ihan kiva ja joviaali, ystävällinen ihminen. Tekee vain pienen osan niistä hommista jotka hänen pitäisi tehdä - mutta on saanut työkaveinsa, naisen, tekemään aisoita joita hän ei saa tehtyä - kun ei osaa ja kun ei vain tee. Nainen haluaa asioiden olevan kunonssa joten hän ne sitten hoitelee. Juttelin toisen työkaverin kassa asiasta - tästä miehen siirrosta meidän pomoksemme - ja olemme aivan ymmyrkäisinä miten näin saattoi käydä. Vitsailimme joulun maissa siitä, että mitä jos tämä mies vaikka tulisi pomiksemme - heh heh. Ja nyt sitten näin kävi!

Nyt ei meistä kumpikaan halua tehdä hommia niinkuin yleensä tapahtuu: teemme hommat ja mies esittelee ne johtoryhmässä omina töinään. Tämä on minullekin käynyt lukemattomia kertoja - se on ikäänkuin luonnonlaki, että mies vie kunnian ja nainen tekee homan. Se tuntuu olevan se tapa jollamaailma menee eteenpäin - miehestä huokuu, laiskasta ja saamattoomastakin, sellainen miehinen pondus joka luo luottamusta. Nainen ei siihen yhtä helposti pyssty. Nyt tuntuisi oikealta antaa miehen kompastua omaan osamattomuuteensa ja antaa porukan huomata kuka oikeasti työt tekee... Mutta tämä ei liene realistinen toive - parasta olisi siirtää luunsa ja osaamisensa toiseen työpaikkaan!

Minun piti hakea toista työpaikkaa mutta en hakemut. Hölmö taidan olla. Pakko alkaa etsiä toista työpaikkaa - ymmärrän paremmin kuin hyvin, että seuraava siirto on ulos ovesta.

Värikkäitä pillereitä - karkkia olkaa hyvä!

Ajatella - olin kuviteelut saavani tuon homman itse. Omasta mielestäni olin siihen paras vaihtoehto - mutta myönnän, että en ole tehnyt sitä työn näkyvintä osaa niin hyvin kuin mies joka homman sai. Hän on vetänyt meidän muiden työt yhteen omissa nimissään - me olemme tehneet itse työn - joka taas on omasta mielestäni ollut se tärkein juttu. Näin se kostautuu, itsevarmuus.

Toivottavasti ensi viikosta tulee parempi viikko meille.