Elämä kantaa, vieläkin!

Runebergejä menee vaikka kuinka paljon!
Lapset koristelevat ne mieluusti reippaalla ja humoristisella otteella!

Hernekeittoa ja laskiaispullia, silavapannukakkua ja runebergergin torttuja. Siinä viikonloput ruuat, neljälle syöjälle kun keskimmäinen lapsi kumppaninsa kanssa viettivät viikonlopun kotona. Itse puuhailin kotiasioissa ja neuloin ”tilaustyötä”, rannekkeita tai oikeastaan sormenpäät vapaaksi jättäviä lapasia - ne ovat kuulemma sikasiistit ulkona iPhonea näppällessä: ei tarvitse ottaa koko ajan hanskoja tai lapasia kainaloon tai suuhun kun tekstaa!

 

Niin se viikonloppu kului, puuhaillessa. Nopeasti ja helposti. Pyykin pesua ja pientä ulkona kävelyä siinä ohessa, jokunen telkkariohjelma – ja hups, viikonloppu on tosiaan kohta ohi!

Tilaustyö valmiina. Ihana luksus-lanka
cashmere-alpakka-silkki-sekoitteesta ei kutita yhtään.

Olympialaisia en itse jaksa oikein seurata – toki näin Enni Rukajärven suorituksen mutta vasta kun sitä näytettiin seitsemännen ja viidennentoista kerran uusintana. Ja tietysti näin haastattelun ja hopeamitallin joka kuulemma on painava kantaa, tulee niska kipeäksi!

Hieno saavutus, tosiaan. Kiva kun nuori likka onnistui! Onnea, onnea Enni, hienon hieno suoritus!

Tulevina päivinä seurailen Olympialaisia sen kun huvittaa – kun ei ole äijää kotisohvalla makoilemassa niin ei ole pakko seurata kisoja jollei huvita! Sekin vapaus täytyy ottaa nautinnon kannalta, vähän niinkuin kaikki muutkin ilon aiheet. Itse olen löytänyt päivä päivältä enemmän pikkuriikkisia asioita joista oikeasti iloitsee; se on ollut huisin upeaa huomata – ei ole teeskentelyä nauttia kahvikupposen juomisesta keittiön pöydän äärellä ja katsoa lintuja ikkunan toisella puolella. Laittaa kynttilää palamaan ja ottaa neule esiin, istahtaa risti-istuntaan lattialle ja kuunnella hyvää musiikkia radiosta. Tuntuu hyvältä, nautin siitä tunteesta! Yritän pitkittää tunnetta, huonon omatunnon hiipivä tunkkaisuus tulee kuitenkin jossain vaiheessa, teki mitä teki! Työnhaku ei useinkaan tuo nautinnollisia fiboja, mutta ei sekään aina kurjaa ole, kaukana siitä!

Kirjaston korkean pöydän ääressä lehteä lukiessa voin saada hyvän olon siitä, että olen siinä, on lämmin ja minulla on lehti jota lukea, saan olla tässä ja nyt, terveenä elämässä! Olen ollut kuin tunkiolle heitetty, loppuun käytetty työrukkanen jolla ei mitään enää tee. Kun silti vielä voin olla ja elää, ihan olla vain kuulematta yhtään moitteen sanaa; se tuntuu hyvältä. Pois viskattukin tuntee ja saa hengittää, olla ihan kuin olisi tavallinen ihminen! 

Ihanaiseni! Kaunokaiseni! Kiitos kun kukit taas tänä talvena.

Kaksi vanhoista orkideoistani on taas kukassa; ihanaa, kun tämäkin jaksaa kukkia vuosi toisensa jälkeen! Kaktukset ja orkideat saan talvisin kukkimaan, kesäisin nautin sitten ulkokukista ja pelargooneista!

Kirjastosta lainattu filmi ja kaupasta ostettu suklaalevy:
hyvä yhdistelmä!

Iltapäivällä katsottiin lapsen kanssa pitkään Wienissä kidnapatun ja vankina eläneen Natascha Kampuschsin elämästä kertova elokuva: 3096 päivää. Aika ahdistava, paikka paikoin. Tarina toki on tuttu ja lopputulema tiedossa – silti oli välillä pakko käydä keittiössä kävelemässä kun ahdisti.

Ilta-yhdeksältä oli vuorossa viimeinen osa suomalaista 12-osaista TV-sarjaa jota olen seurannut alusta saakka: Kansan mies. Poliittista draamaa, ihan kivasti näyteltynä. Tykkäsin näyttelijöistä, kokonaisuus oli muutenkin kiva. Varsinkin suomalaiseksi elokuvaksi se on hyvä! En ole suomalaisten näytelmien tai TV-sarjojen suuri fani mutta tätä on ollut kiva katsoa! Ja nyt se sitten loppui, harmi.

Nautin musiikista radiosta ja lapsen soitannasta – ihanaa istua sohvalle, tuolille tai lattialle, laittaa silmät kiinni, ottaa kissa syliin  ja antaa musiikin viedä minne se ikinä viekin.

Eihän minulla ole mihinkään kiire, voin antaa musiikin viedä ja elämän kantaa! Se kantaa loppuun saakka, elämä. Loppu voi  tulla milloin vain; mikäs siinä.

Kaikki on hyvin ja aina ilmaantuu jostain polku mitä tallata, uskon. Toivon. Tietenkin toivon, että oma elämäni kantaisi lapsien avuksi vielä, eivät he ihan valmiita vielä ole. Mutta kuka on, ikinä???

 

Hitto kun ärsyttää, turhautta ja raivostuttaa

Elämää ikkunalaudalla

Pakko saada purkaa turhautumista johonkin... Uusi viikko on alkanut, istun tietokoneen äärellä ja tarkoitus on taas rustata pari työhakemusta. Viime viikolla sain tehtailtua hakemuksia suunnitelman muukaisesti eli vähintään yksi per päivä. Tälle viikolle olen jo löytänyt kolme sopivaa paikkaa haettavaksi. Sitten pitäisi taas jälleen päivitellä sosiaalista mediaa joillain sopivan positiivisilla ja mukavilla tarinoilla. Ei huvita. Ei huvita tippaakaan. Työttömänä oleminen syö, ärsyttää ja ottaa raskaasti päähän.



Kuppikakkuja lapselta lapselle.

Viime viikko on mennyttä aikaa. Haastattelu ja käynti työpaikan vilinässä ei enää piristä, se oli ja meni. Tälle viikolle pitäisi saada taas jonkinlainen flow aikaiseksi - hyvä aalto jonka päällä seilata, soitella ja kirjoitella. Se on nyt kateissa, koko flow.

Päivärahat eivät ole tulleet tilille vaikka odotin niitä jo viikko sitten. Miten uskallan tuhlata viimeisiä paria sataa euroa jos vaikka uutta ei tule  ollenkaan; voihan olla, että valtion ja kassojen rahat on lopullisesti loppu ja työtön saa syyttää vaan itseään, saastainen luuseri.

Uloskaan ei huvita mennä, siellä on kylmä. Vaikka aurinko paistaakin ja orava hyppii ikkunan takana. Täällä sisälläkin on kylmä; 16 astetta ja sormet ihan jääkylmät vaikka minulla on rannelämmittimet käsissä.

Olen nyt niin negatiivinen kun olla ja voi. Paska paska paska.

Anteeksi, jos joku tätä lukee. Tämä on vain työttömän turhautumista elämään, ei ketään vastaan...



Pinaattilettu. Halpa, hyvä ja helppo tehdä.
Terveellinenkin.
Hiukan hitaita paistaa mutta onhan tässä aikaa

Mietitäänpä jotain kivempaa. Ai mitä siis? No, vaika mitä on tapahtunut viikonloppuna. No  tosi hauskaa tapahtuikin; tein ruokaa ja syötiin. Pinaattilettuja paistoin ja lapsi leipoi kuppikakkuja. Sitten kävin kävelemässä pakkasessa. Kivaa sekin. Lapsi ei halua mukaan; hänellä on kavereita ja hän on siinä iässä, että häpeää äitiä. Oikein kunnolla - autossa voi istua kyllä äidin vieressä mutta ei kulkea kadulla ja kaupoisa jossa voi törmätä tuttuihin. Kiva kiva.

Neuloin, tietenkin. Tai ehkä sitäkään ei kohta enää viitsi tehdä. Nyt vielä on syntynyt lapasia. Yritän saada vaaleanpunaiset langat käytettyä. Vielä yksi pari lapasia ja yksi pipo niistä tulee, jos sotkee muita värejä sekaan. Ei kukaan pelkkää vaaleanpunaista jaksa. Siksi tein pinkkiin lapasen mustan peukun; kontrastia elämään! Toisin päin ei noita värejä oikein voi käyttää, näyttää irvokkaalta. Hah!

Ikkunalaudalla tapahtuu mukavia: orkideoista kolme on kehitellyt pimeän syksyn aikana kukkia ja ensimmäinen niistä aukaisi pari kukkaa viime viikolla. Seuraavat avautuvat ehkä ensi kuussa - orkidea on hidas mutta kukka kestääkin sitten kauan.

Taidanpa mennä keittämään teetä ja syömään yhden viilin. Projekti nimeltä terveellinen elämä ja kapeampi vyötärö ei tunnu etenevän. En syö makeaa enkä isoja annoksia mutta mihinkäs tuo maha tuosta olisi liikahtanut. Siinä se vain on. GRRR.

Lapasia. Tiukkaa ja löysä malli.

Kukkasia ja neuleita - työhaastattelun odotusta

Upea talvisää. Pakkasta kymmenisen astetta ja aurinko paistaa kirkkaan siniseltä taivaalta, aurinko saa hangen sädehtimään. Kuusissa on paljon käpyjä - syvän vihreät kuuset ja niissä roikkuvat kävyt ovat pihkasta tahmean näköisiä. Mitä niistä pitää orava...?

Ladut ovat parhaimmillaan. Olisipa kiva hiihtää - aikaa on ja sukset ja sauvat nojaavat varaston seinään odottamassa ladulle pääsyä.

Mutta monot ovat jossain täysin tietymättömillä. Etsin niitä eilen kaikki mahdolliset kaapit, nurkat ja sopet läpikäyden – samalla siivoten. Ei löydy, ei. Harmittaa niin prrrrrkuleesti! Annoin monot lapselle lainaksi männä talvena ja nyt niitä ei enää ole missään. Rahaa uusiin ei tietenkään ole, ei mitään järkeä ostaa monoja näillä rahavaroilla näinä aikoina kun ne ovat kaupoissa kaikkein kalleimmillaan. Yritän käydä jostain kirppareilta ja netin vastaavista kyselemässä.  

Itkujen itku. Lähden siis vain kävelylle ihan kohta. Hyvä sekin.
  

Äidin orkidea, yksi monista

Taaimmaiset kukat puhkesivat
tänään. Valkoinen on ollut
kukassa joulukuun alusta

Orkideat ovat kivoja kasveja. En ole koskaan ostanut itselleni orkideaa – niillä on vaikean kukan maine. Sen sijaan olen saanut viimeisen noin kolmen-neljän vuoden aikana kolme orkideaa lahjaksi – kaksi äidiltä ja yhden veljeltä, kun  ovat tulleet meille syömään ja viettämään iltaa. Olen saanut kaikki kolme erilaista orkideaa viihtymään niin, että ne tekevät kukkaa jatkuvasti. Yksi kukkavana kukkineen voi kestää elossa yli kuukauden, jopa kaksi. Sitten kukka lepäilee hetkosen ja alkaa taas kasvattaa uutta vanaa johon hiljalleen putkahtaa nuppuja. Eilen avautui rusekansävyiseen orkideaan – se on kai Cymbidium – kolme kukkaa. Se on pieni määrä – mutta ihanaa, että niitä taas tuli. Toinen kukkavarsi on nupulla, viisi nuppua odottaa puhkeamistaan. Kaikki kolme orkideaa ovat nyt kukassa - samoin lehtikaktus vääntää jo kolmansia kukkia talven aikana! Kissa pudotti yhden kaktusruukun ennen joulua - kukka meni juuren reunasta poikki, laitoin sen mukiin jossa vettä. Nyt se kukkii siinä, samalla kun kasvattaa juuria! Ihailtavaa sitkeyttä kukassa; elämä voittaa, selvästi. Siitä vaan oppia ottamaan!!!

Täytyy pian selvittää kuinka orkideoja pitäisi lannoittaa ja lisähoitaa – kukkavanoihin on alkanut tula vähemmän kukkia kuin ennen. Kastelen niitä sadevedellä; näin talvella sulatan lunta ja annan sitä. Niille ei pitäisi koskaan antaa raanavettä, sanoo äiti jolla on parikymmentä orkideaa ja joita hän hoitaa niin, että ne saavat jatkuvasti uusia kukkia.

Kuvatessa katkaisin kukan
irti. Harmin harmi.
 

Huomenna menen työhaastatteluun. Olen käynyt työnantajan nettisivuja läpi niin, että tiedän paikasta maljon kun menen aamulla haastatteluun. Kyseessä on ensimmäinen, lyhyt puolen tunnin haastattelu ja meitä on kuulemma lähes 15 haastateltavaa. Yritän parhaani, katsotaan mitä seuraa. Tammikuun alussa kävin toisessa haastattelussa – siitä paikasta ei ole kuulunut yhtään mitään sen jälkeen. Näin niissä usein käy; firmat ja työnantajat eivät koe tärkeäksi informoida niitä joita eivät palvelukseensa valitse. Minusta olisi hyvää yrityksen viestintää, että hoidettaisiin yhteydenpito myös heihin päin; ihmisiin jotka ovat osoittaneet heihin päin kiinnostusta ja voisivat täten olla myös jatkossa mahdollisia työntekijöitä tai muuten hyviä ”viestinviejiä”.

Nämä neuleet sopisivat vaikka hiihtoladulle.

Emme tosin tällä hetkellä elä aikakautta jolloin kohteliaisuus ja oikeasti hyvä käytös ja huomioonottaminen olisivat käytössä. Elämme super-itsekästä aikaa jolloin kaikki mistä ei ole suoraa hyötyä, karsitaan pois. Kohteliasuudesta ei usein ole hyötyä – silloin kun lasketaan olevan, kuten median kanssa, ollaan sitten toisaalta liiankin mielinkielin.

Neuloin kirjaville lapasille pariksi pipon. Tuli hiukan kireä – ja lankaa jäi, piru vie, vieläkin jäljelle. Sukat pitää vissiin vielä tehdä että pääsee moisesta langasta vihdoin eroon...

Sataa sataa aina vaan

Orkidean nuput saivat sedesuihkun!

Vettä tulee taivaan täydeltä. Laitoin kaksi vatia ulos että saan kerättyä vettä kukille - kukat pitävät sadevedestä enemmän kuin raanasta tulevasta. Annoin myös kaikkien kolmen orkidean "käydä suihkussa" - puoli tuntia sai lehdet pisaraisiksi ja mullan ainakin osin märäksi.

Yksi orkidea on taas kehittänyt nuppuja - niihin kahteen uuteen vihreään varteen jonka se kasvatti jo viime vuonna. Kolme nuppua näkyy nyt. Toisesta orkideasta tippuivat kukat juuri, enää on yksi valkoinen jäljellä. Kukat kestivätkin vanassaan useamman kuukauden.

Kävin pitkällä saapasjalkakävelyllä sateessa - lompsuttelin lätäköiden halki ja katselin yht'äkkiä tullutta ruskan väritystä. Monet puut ovat jo aivan puna-keltaisia, joistakin on tuuli jo vienyt puolet lehdistä ja maakin on aivan lehtiä täynnä.

Kävelyn jälkeen teki mieli jotakin hyvää. Kaapista löytyi aineksia muffinseihin - niinpä tein meille pellillisen kardemumma-muffinsseja joiden sisään lapsi laittoi yhden pakastevadelman jokaiseen. Tulipa hyvää! Varsinkin kahvin ja hiukan sulaneiden marjojen kanssa herkkuhetki on taattu!

Muffinseja ja pakastevadelmia - hyvää!

Olen silitellyt pyykkiä, olen tehty ruokaa  - ja olen nauttinut: kotielämä tuntuu tosi hyvältä! On jotenkin "oudon hyvä olo".  Annan ruokaa kissoille, marsulle. Teen ruokaa ja silitän pyykkiä. Haen pyykkejä vesisateessa narulta - ja nautin! Ärsyynnyn toki kun lapset saavat keittiön aivan kamalaan siivoon jo sinä aikana kun teen tunnin-puolentoista kestävää kävelyä sateessa; miksi he eivät osaa laittaa edes maitotölkkiä takaisin jääkaappiin kun ovat siitä ottaneet lasillisen? Miksi likaiset astiat pitää jättää pitkin poikin - jopa lattialle??? Silti, kun olen taas messunnut aikani ja sen jälkeen istunut keittiön pöydän ääreen juomaan teekupliista, tulee hyvä olo. Tämä on tällaista, elämä. Nyt on näin - ja näin on hyvä. Koko omma voi loppua vaikka tässä samantien - joka tapauksessa vuoden perästä on kaikki aivan toisin. Nyt on silti ihan hyvä ja hienoa saada elää ja olla vain. Lukea pari lehteä, tehdä kotihommia ja ottaa pari valokuvaa sateisista puista.


Ehkä elämä kantaa taas - niinkuin ennenkin. Paljon on arpia jäänyt, silti olen yhä tässä vaikka menneiden ajattelu sattuu ja tuo kyyneleet silmiin. Voihan olla, että tästäkin selvitään vielä. Jollei, niin sitten on minun tarinani tällainen - ja lapset jatkavat elämää sillä varustuksella joka on heillä repussaan. Toivottavasti se auttaa!

Tässä pöydän äärellä on hyvä olla. Kynttilä, kasa lehtiä ja muffinssi-kahvit.
Rentoa!

Työttömyys ja se synkkä ajatus, että kaikki menee elämässä nyt liukuna alaspäin, tuntuu kuin kohtalon määräämältä. Taistelen vastaan hakemalla hulluna töitä, yrittämällä vakuuttaa työnantajat siitä, että minuun kannattaa satsata, ainakin nyt edes tapaamalla minut yhdessä haastattelussa ja sitten toivottavasti työntekijänä.... Ikä on este jota ei kukaan usko ennenkuin tähän kelkkaan joutuu. On sen moni uutta henkilöstöä palkkaava esimies ja rekrytointikonsultti minulle kertonutkin;  miksi satsata viisikymppiseen kun nuorempiakin on samaa työtä hakemassa? Niin, miksi?



Silittäminen on rauhoittavaa, sanotaan. Onhan se - ja tuntuu, että saa aikaan
jotakin. Ainakin sileitä vaatteita, jollei muuta!!!

Onhan minullakin lapsia joiden toivon työtä saavan... onneksi ovat tähän mennessä saaneetkin. vanhimmilla on työ, tällä hetkellä. Sellainen, josta kumpikin saa kympin verran tuntipalkkaa, työkokemusta ja ymmärrystä, miltä tuntuu ottaa vastuu omasta tekemisestään.

Kerätään sadevettä kukille

Huomenna leivon ruisleipää. Huomenna menen myös haastatteluun sellaiseen työpaikkaan, jossa palkkaa ei makseta. "Kannattaa ottaa vastaan tällainenkin homma - on helpompi hakea töitä jos voi sanoa olevansa töissä." Näin kertoi TE-keskuksen kontaktini joka on minulle innokkaana näitä harjoittelupaikkoja suositellut.  "Monet työnantajat eivät palkkaa ihmisiä jotka ovat jo työttöminä."

Tänään haen vielä kahta työtä. Sunnuntaina on viimeinen hakupäivä yhteen avoimeen paikkaan.