Sataa sataa aina vaan

Orkidean nuput saivat sedesuihkun!

Vettä tulee taivaan täydeltä. Laitoin kaksi vatia ulos että saan kerättyä vettä kukille - kukat pitävät sadevedestä enemmän kuin raanasta tulevasta. Annoin myös kaikkien kolmen orkidean "käydä suihkussa" - puoli tuntia sai lehdet pisaraisiksi ja mullan ainakin osin märäksi.

Yksi orkidea on taas kehittänyt nuppuja - niihin kahteen uuteen vihreään varteen jonka se kasvatti jo viime vuonna. Kolme nuppua näkyy nyt. Toisesta orkideasta tippuivat kukat juuri, enää on yksi valkoinen jäljellä. Kukat kestivätkin vanassaan useamman kuukauden.

Kävin pitkällä saapasjalkakävelyllä sateessa - lompsuttelin lätäköiden halki ja katselin yht'äkkiä tullutta ruskan väritystä. Monet puut ovat jo aivan puna-keltaisia, joistakin on tuuli jo vienyt puolet lehdistä ja maakin on aivan lehtiä täynnä.

Kävelyn jälkeen teki mieli jotakin hyvää. Kaapista löytyi aineksia muffinseihin - niinpä tein meille pellillisen kardemumma-muffinsseja joiden sisään lapsi laittoi yhden pakastevadelman jokaiseen. Tulipa hyvää! Varsinkin kahvin ja hiukan sulaneiden marjojen kanssa herkkuhetki on taattu!

Muffinseja ja pakastevadelmia - hyvää!

Olen silitellyt pyykkiä, olen tehty ruokaa  - ja olen nauttinut: kotielämä tuntuu tosi hyvältä! On jotenkin "oudon hyvä olo".  Annan ruokaa kissoille, marsulle. Teen ruokaa ja silitän pyykkiä. Haen pyykkejä vesisateessa narulta - ja nautin! Ärsyynnyn toki kun lapset saavat keittiön aivan kamalaan siivoon jo sinä aikana kun teen tunnin-puolentoista kestävää kävelyä sateessa; miksi he eivät osaa laittaa edes maitotölkkiä takaisin jääkaappiin kun ovat siitä ottaneet lasillisen? Miksi likaiset astiat pitää jättää pitkin poikin - jopa lattialle??? Silti, kun olen taas messunnut aikani ja sen jälkeen istunut keittiön pöydän ääreen juomaan teekupliista, tulee hyvä olo. Tämä on tällaista, elämä. Nyt on näin - ja näin on hyvä. Koko omma voi loppua vaikka tässä samantien - joka tapauksessa vuoden perästä on kaikki aivan toisin. Nyt on silti ihan hyvä ja hienoa saada elää ja olla vain. Lukea pari lehteä, tehdä kotihommia ja ottaa pari valokuvaa sateisista puista.


Ehkä elämä kantaa taas - niinkuin ennenkin. Paljon on arpia jäänyt, silti olen yhä tässä vaikka menneiden ajattelu sattuu ja tuo kyyneleet silmiin. Voihan olla, että tästäkin selvitään vielä. Jollei, niin sitten on minun tarinani tällainen - ja lapset jatkavat elämää sillä varustuksella joka on heillä repussaan. Toivottavasti se auttaa!

Tässä pöydän äärellä on hyvä olla. Kynttilä, kasa lehtiä ja muffinssi-kahvit.
Rentoa!

Työttömyys ja se synkkä ajatus, että kaikki menee elämässä nyt liukuna alaspäin, tuntuu kuin kohtalon määräämältä. Taistelen vastaan hakemalla hulluna töitä, yrittämällä vakuuttaa työnantajat siitä, että minuun kannattaa satsata, ainakin nyt edes tapaamalla minut yhdessä haastattelussa ja sitten toivottavasti työntekijänä.... Ikä on este jota ei kukaan usko ennenkuin tähän kelkkaan joutuu. On sen moni uutta henkilöstöä palkkaava esimies ja rekrytointikonsultti minulle kertonutkin;  miksi satsata viisikymppiseen kun nuorempiakin on samaa työtä hakemassa? Niin, miksi?



Silittäminen on rauhoittavaa, sanotaan. Onhan se - ja tuntuu, että saa aikaan
jotakin. Ainakin sileitä vaatteita, jollei muuta!!!

Onhan minullakin lapsia joiden toivon työtä saavan... onneksi ovat tähän mennessä saaneetkin. vanhimmilla on työ, tällä hetkellä. Sellainen, josta kumpikin saa kympin verran tuntipalkkaa, työkokemusta ja ymmärrystä, miltä tuntuu ottaa vastuu omasta tekemisestään.

Kerätään sadevettä kukille

Huomenna leivon ruisleipää. Huomenna menen myös haastatteluun sellaiseen työpaikkaan, jossa palkkaa ei makseta. "Kannattaa ottaa vastaan tällainenkin homma - on helpompi hakea töitä jos voi sanoa olevansa töissä." Näin kertoi TE-keskuksen kontaktini joka on minulle innokkaana näitä harjoittelupaikkoja suositellut.  "Monet työnantajat eivät palkkaa ihmisiä jotka ovat jo työttöminä."

Tänään haen vielä kahta työtä. Sunnuntaina on viimeinen hakupäivä yhteen avoimeen paikkaan.