Tänään satoi lunta

Vaahterat pavekkeen ikkunalasin takaa noin pari viikkoa sitten. 
Nyt ovat paljaina nämä oksat ja lehdet maassa, jo ruskeina. 

Ensilumi satoi tänään. Parin päivän päästä se on jo poissa, mutta aamulla joskus yhdeksän jälkeen sitä alkoi sataa - kauniina, hentoina valkoisina pienen pieninä hiutaleina. En heti ymmärtänyt, että se on lunta! Ajattelin,  siinä kadulla ajatuksiini  uponnenna ja päivän hommia mielessäni suunnitellessani, että puista lentelee jotain höytyvää - kunnes tajusin, että eihän lokakuu lopussa mitään höytyä puista  lennä - eikä kai milloinkaan noin pientä ja kevyttä, melkein näkymätöntä, olemattoman pientä sitä paitsi! Se oli lunta! Sitä tuli sitten monta tuntia mutta pienesti ja nätisti. katu ja puut, ruohikot tulivat valkoisiksi ja lumi tallaantui kadun pikku-pakkasessa liukkaaksi kerrokseksi. Ensilumi siis taas yllätti kadulla ja teillä kulkijat! Moni kaatui ja liukasteli. Hih - niin aina, joka vuosi.

Tykkään lumesta ja siitä,  että kun lumi tulee, kirkastuu ilma ja tulee valoisampaa - syksy on muutoin niin super-pimeä. Viikonloppuna vaihtui aika talviajaksi vielä.

Sammakko rannassa pari viikkoa
sitten. Toivottavasti on nyt
kaivautunut maahan, talvipesään jo.

Lumen myötä tuli kaaos liikenteeseen ja penkat täyttyivät auoista. Joku oli onnistunut ajamaan auton kokonaan kaistojen välissä olevien kaiteiden päälle. Se vaatii jo taitoa!

Päivä meni toimistohommissa. Ei mitään erityistä. Tavallisen oloinen toimistopäivä; ketään en juurkaan tavannut, kirjoittelin ja tein sen mitä oli tarkoitus - suunnitelluista asioista jäi tietenkin monta tekemättä. Mutta vähän ennen viittä kuitenkin läksin lipettiin työpaikalta, etsimään jotain pientä lahjaa päivän syntymäpäiväsankarille jonka piti tulla leivoskahfeille kotiin - keskimmäiseni. Mutta koska oli liukasta, ei lähtenyt tulemaan autolla ja junalla ja bussilla ei halunnut tulla. Huomenna sitten.

Neulominen koukuttaa.
Joskus voi olla jonkun viikon neulomatta
mutta sitten on taas ihan pakko aloittaa...

Minäpä sitten neuloin. Ranneketta tänään. Ostin viisi lankakerää Adlibriksen tiskiltä kirjamessuilla viikonloppuna, kympillä. Ihan pakko oli ostaa. Siis niinkuin... En tiedä, miten olen hurahtanut neulomiseen ja lankoihin tällä tavalla - joskus virkkaamiseen, koukkuamiseen tai ompeluunkin - siis näin älyttömästi. En kuitenkaan niitä sukkia yms tarvitse tuollaista määrää - eivät myöskäään lapset, sukulaiset tai kukaan muukaan. Pitäiskö alkaa myymään jossain myyjäisissä...?

Sitten voi kysyä tietenkin, että miksi Adlibris myy lankaa - sehän on verkkokirjakauppa. Mutta hyvin näytti käyvän kaupaksi langat siellä.

Olen helposti kylmissäni ja suuri villasukkein ja kaikenlaisen lämpimän kuluttaja. Joululahjaksi ajattelin myös tässä neuloskella juttuja. Haluaisin lytää jonkin kivan villatakin tai puseron ohjeen jonka voisin tehdä. En ole läytänyt; neulelehdet ovat täynnä pipoa, sukkaa ja lapsta sekä lastenvaatteita.

Kävelyä pimeässä ja valoisassa

Kuuset, nuo upeat ja tuuheat, tuoksuvat ja kotoisat!

Viikonloppuna oli kovin tuulista. Osassa maata oli myrsky ja puita kaatui taas valtavasti, taloja jäi sähköttä. Koska eletään vielä elokuuta, puhutaan kesämyrskystä. Myrskyille annetaan nykyään aina nimi,  yleensä se nimi, jonka nimipäivä on myrskypäivänä. Lauantaina oli Raulin nimipäivä jotenka siitä tämän myrskyn nimi. Rauli-myrsky siis repi puita juurineen ja irroitteli kattoja ja sai kaikenlaista tuhoa aikaan eri puolilla maata.

Maamies on jo kyntänyt suuren pellon metsän reunalla.

Olin itse metsässä kun tulli oikein tosi kovaa. Kuuntelin puiden suhinaa ja kohinaa, katsoin kuinka suuret männyt, koivut ja kuuset taipuivat ja taas nousivat. Haapojen normaali, vieno ja ihana suhina oli nyt oikein kunnon kohinaa. Puut taiuuivat tuulessa kuin tanssissa, musiikkina korviahuumaavassa kohinassa. Oli vain tuulen ääni ja tanssivat puut - mitään muuta ei kuulunut kovassa tuulessa.

Höyhen metsäpolulla

Nautin valtavasti metsässä myös tuulen aikaan - luulen, että nautin siellä kyllä melkein aina, vuoden- ja vuorokauden ajasta riippumatta.

Pari viikkoa sitten olin muutaman lapsuudenystävän kanssa viettämässä iltaa naapurikaupungissa, siellä missä aina teini-  ja nuoruusvuosina pyörimme. Kotia kohti läksimme puolen yön paikkeilla - silloin, kun yö on aivan pilkkopimeä. Aikoinaan kuljimme 10 kilometrin matkan liftaamalla tai polkupyörillä - busseja ei tosiaankaan siihen vuorokaudenaikaan maalla kulje, ei silloin eikä nyt. Nyt, kun olemme jo kaikki tanakasti keski-iässä, emme kulkeneet polkupyörällä emmekä peukalokyydillä vaan autolla menimme kylältä kaupunkiin.

Ovi saunaan

Autoileva henkilö jäi kaupunkiin kun ilta paikallisessa soittoravintolassa päättyi. Kaksi meistä otti taksin osaksi matkaa, parikymppiä maksoi kyyti omalle kylälle, siihen entisen maitolaiturin paikalle. Pyysimme taksin jättämään meidät keskelle synkkää pimeyttä ja taksikuski ihmetteli, miten osaamme jatkaa eteenpäin. No, kyllähän ihminen oman maisemansa tuntee kun siinä on satoja kertoja kulkenut! Näin uskoin - ja kummasti jalat kulkevat tiellä kuin tuttua rataansa - vaikka aikaa edelliskerrasta on kulunutkin jo jonkin verran; autolla ja valoisassa on enemmän tullut viime vuosina kuljettua! Ystävä lähti tieltä omaan kotiinsa muutaman talon ja ladon ja navettarakennuksen ohi - minä jatkoin toiseen suuntaan parin kilometrin matkan ensin tien viertä ja sitten omaa pikkutietä joka on kahden pyörän tekemä "kärrytie" metsän läpi. Pari ylämäkeä, pari jyrkkää mutkaa ja yhden laakson läpi - valoisalla ihan kiva, pimeässä pitää kulkea melkein hajun varassa! Onneksi on hyvä hajuaisti! Metsä oikeasti haisee - tuoksuu - erilaiselta eri paikoissa. Kun ne tuoksut oppii, helpottaa se jo kulkemista.

Puronen

Pimeys oli toden teolla läpitunkematon. Taivas oli pilvessä joten yksikään tähti tai kuu ei valaissut tietä. Muutama hepokatti vetäisi muutaman soinnun sinä aikana kun taapersin pimeydessä, mutta eivät nekään ihan pimeässä sirittele, edes elokuun alkupuolella. Oli melkein epätodellinen olo; kuljin lapsuuteni ja nuoruuteni tietä, metsän reunaa ja tien poskea - tieosuudella hohti asfaltti hiukan muuta maisemaa vaalempana, aivan kuin se olisi hiukan kiiltänyt ja näyttänyt minulle reittiä. Aivan hipihiljaista oli, ei yhtään autoa, ei valoa - ei mitään. Lämpöä oli ehkä 10 astetta - sopiva kävelylämpötila, pienessä huppelissa  taisin vielä saunan ja illanvieton jälkeen.

Tuntematon pihapiiri

Tunsin valtavan hyvän olon sisälläni kun kuljin siellä pimeässä. En pelännyt yhtään, en mitään - en usko edes petojen metsästävän noin pilkkopimeässä - enkä ylipäätään usko, että mikään muu peto kuin toinen ihminen kimppuun hyökkäisikään. Eikä tuolla maalla nyt varmasti kukaan ihminen silloin liikkunut. Mutta mistäpä tiedän. Joku kettu tai muu on varmasti minut nähnyt. Tai joku isompi eläin - olinhan suurpetoalueella jossa oli jokunen viikko aiemmin karhu tallustanut. Mutta jos karhu tai hirvi huomasi ihmisen, mitäpä siitä - jatkoivat rauhaisasti oleiluaan ja uniaan!

Kun siirryin kävelemään asfaltoidulta tieltä omalle metsätielle, alkoi kuitenkin pimeys olla haastava. Metsä on istutettu 60-luvun puolivälissä eli kuusikko ja sen jälkeinen männikkö ovat tiheitä. Jouduin aika ajoin pitämään käsiä edessä, siltä varalta, että jalat vievät kapealta polulta metsän puolelle. Kävelyyyn meni aikaa - mutta eipä se haitannut. Omaan pihapiirin tultuani hipsin suoraan aittaan ja heitin vaatteet tuolille, kömmin peiton alle. Pesut hoidin seuraavana aamuna.

Ensi kerralla otan taskulampun mukaan - oli miten oli. Ehkä jopa otsalampun!

Traktorin kopista saattaa nähdä monelaisia eläimiä, lintujen lisäksi.
Nyt oli traktori jo toisaalla.

Naapurin kaunokaiset

Mietin, miten jotkut ihmiset pelkäävät pimeää - vaikkapa omaa, tuttua pihapiiriä heti kun pimeä tulee, vaikka piha aamulla, päivällä ja illalla on ihan turvallisen oloinen. Miksi se yöllä olisi turvaton? No - kun ei näe, ei voi tietää. Ja kyllähän tosiaan yöllä rosvota ja ryövärit usein liikkuvatkin.

Tulipa pitkä pätkä höpinää! Metsässä, teiden varsilla ja katuja olen tallannut joka päivä - koiran kanssa kuljen eri paikoissa, katselen luontoa, pihoja ja taloja. Joskus eläimiäkin - oravien ja rusakoiden ja tuttujen lintujen lisäksi tulee joskus jotakin harvinaisempaa esiin piiloistaan. Kanalinnut, palokärki ja käpytikka ovat kivoja kohtaamisia, ketuista puhumattakaan; niitä ei ihan joka viikko niitä näe! Korppi on kiva nähdä ja kuulla; se on hieno, älykäs lintu niinkuin muutkin varislinnut.

Tästä otuksesta en tykkää. En, en. Ei ole ukko-etana vaan Espanjan siruetana

Tässä jotain täysin turhaa:
lasikala. Mistä se on meille
ilmestynyt, sitä en tiedä!

Sen sijaan tuo ruskea  jätti-etana: YÄK! Onneksi niitä ei omassa pihassa ole - siellä sen sijaan majailee tuhottomasti kotiloita. Monet sekoittavat tuon ruskean viesraslajin ja suomalaisen, metsissä elävän ukkoetanan keskenään. Ne ukko-etanat joita olen nähnyt, jo lapsena, ovat olleet mustia ja niillä on ollut valkoinen maha. Kuvissa olen nähnyt kirjavia ja raidallisia myös. Niitä ei saa tappaa - kuuluvat luontoon toisin kuin nuo ruskeat ällötykset jotka leviävät kulovalkean tavoin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Syksyn mietteet ne matalalla lentelee

Syksy on oikeastaan hieno aika - ulkona on rauhallisen kaunista kun illat ja aamut pimenevät päivä päivältä ja luonto hiljenee. Suuret parvet lintuja liikuskelee vielä pihoilla ja puissa; naakkaparvet ovat olleet mahtavan isoja ja ihanasti heläjävät tilhiparvet ovat niin kauniita ja niiden ääni niin viehko! Ah! Oman keittiön ikkunan takana näkyy suuria talitinttiparvia ja olenkin niille syöttänyt vime vuoden joulupipareita joista tunnutaan kovasti pitävän. Oravilla on jo paksut talviturkit niskassaan. Kaiken kaikkiaan hiljaisuuteen vetäytyvä luonto on hienoa.

Itse ei voi vetäytyä yhtään mihinkään vaikka mieli tekisi. Kiire ja stressi syö... Sukulaisella todettu vakava sairaus on itkettänyt. Oman lapsen jo viikon jatkunut yli 38.5 asteen kuume ihmetyttää vaikka terveyskeskuslääkäri sanoi, että ei moisesta vielä hermostua kannata. Sanoi myös, että tämä voi olla alkava mykoplasma oireiden perusteella - tai sitten alkava keuhkokuume. Mitäpä tuollaiseen lausuntoon ja diagnoosiin tulevasta voi sanoi kuin "Jahas, vai niin. Kattellaan"

On huolta siitä ja tästä. Osaisipa vain ottaa rennosti. Jos kohta olen työtön - miten ihmeessä selviämme? Jo jouluna voi todellisuus olla toinen kuin nyt. Ne työt joita olen hakenut eivät ole johtaneet mihinkään yhteydenottoihin. Luulen itse, että olen liian vanha - kukaan ei halua keski-ikäistä naista palkkalistoille. Olipa syy mikä vain, töitä ei näytä olevan tarjolla.

Nyt toki töitä työpaikalla riittää yli kymmentuntisiksi päiviksi - nautin niistä nyt sillä mielellä, että kohta kaipaan näitä aikoja! Ainakin sitä tunnetta, että saan ostaa omalla rahalla ruokaa meille kaikille - lapsille ja eläimille. Maksaa lapsen lääkärin ja auton bensat - autokin pitää myydä jos työttömyys tulee. Kallis kapine, valtavan kallis. Mutta niin on julkinen liikennekin, sen tiedän kun lapsista sitä maksan.

Jos uutisia seuraa ja niihin uskoo, voi olla huolestunut ihan mistä vaan - talous pyörittää maailmaa ja taloushan on nyt kuralla ja huonompaan suuntaan ollaan vain menossa. Kaikki synkkyys on ladattu ihmisten silmien eteen - ja mitä voimme tehdä? Uskoa poliitikkojen hoitavan asiat? HAH!!

Olisin halukas menemään talviuneen. En haluaisi seurata uutisia enkä sitä itseään toistavaa uutisointia Kreikasta, Italiasta, presidenttiehdokkaista ja valelääkäreistä.... ei, ei ja ei.