Aamulla on pimeää ja iltapäivällä on pimeää. Siinä välissä on hiukkasen harmaanvetistä aikaa: päivä. Tänä aamuna oli peltojen yllä sumuvaippa, harmaa peitto lepäsi maiseman yllä; luontokin olisi mielellään varmasti jäänyt vielä nukkumaan. Niinkuin minäkin; pimeys väsyttää mutta silti ei tule mentyä ajoissa sänkyyn. Aamulla kello soi joka tapauksessa viimeistään kuudelta - ja väsymys on taattu.
Loppuviikosta meni pari päivää työmatkalla ja sitten tuli viikonloppu jolloin laitetaan koti puhtoisempaan kuntoon, puuhataan kotitalousaskareissa ja tehdään osa rästiin matkan aikana jääneistä töistä..
Loppuviikosta meni pari päivää työmatkalla ja sitten tuli viikonloppu jolloin laitetaan koti puhtoisempaan kuntoon, puuhataan kotitalousaskareissa ja tehdään osa rästiin matkan aikana jääneistä töistä..
Liekö pimeyden ja paljon työn syytä, että kaikki tuntuu hetkittäin aivan täydellisen turhalta, tyhjältä.
Lapsista. Ja äidin roolista josta pakoon ei pääse
Lapset elävät omaa kasvuaan; olen ”ihminen” vain ja ainoastaan pienimmälle – isoille lapsille olen ärsytysmomentti vailla vertaa – harmaa ja ärsyttävä zombi kotona joka naputtaa samoista asioista. Minulle omat lapset ovat täydellinen mysteeri nykyään. Oma veli on kehottanut, aina kun lapsista tulee puhe, miettimään minkälainen olin saman ikäisenä… Vaikka kuinka mietin, en ollut noin välinpitämätön ja täydellisen itsekäs mielestäni. Näin ei ollut mitenkään luonteen paremmuuden takia vaan siksi, kun maailma oli silloin siinä mielessä erilainen, että lapsilla oli omat perhevelvollisuudet ja heillä oli rooli perheyhteisöissä. Nyt lapset ovat kuninkaita, vanhemmat heidän palvelijoitaan joita lapset komentavat ja pompottavat. Näin kärjistetysti sanottuna.
Kotona asuvat täysi-ikäiset lapset tekevät todellakin niin kuin itse haluavat – tulevat ja menevät omien kavereidensa menojen mukaan, syövt yhteisessä pöydässä jos ovat silloin kotona kun ruoka valmistuu.Silloinkin mieluiten ruuan television ääreen kuskaten. Äiti on palvelija joka siivoaa ja puunaa kaikki jäljet ja maksaa rahaa aina kun sitä tarvitaan. Kuskaa ja ottaa vastaan lähinnä vinoilua ja moittimista.
Rahaa ja taas rahaa: Saanko äiti kympin...
Olen siinä vaiheessa elämässä, että toivon ihan oikeasti, että lapset muuttavat kotoa. Luulen, että oma pää ei enää kestä, yksinkertaisesti, tätä tällasta. Jatkuva moittiminen, ikuinen sotku ja jatkuva tunne, että tekee kaiken väärin. Pitäisi olla koko ajan antamassa rahaa, rahaa, rahaa… Usein tuntuu, että ainut mitä he haluavat minulta on rahaa ja taas rahaa. Ja suuttuvat, kun sitä ei ole antaa niin paljon kuin pitäisi. Ei vain ole. Mutta pitäisi olla.
Muistoja menneestä liitosta
On kestämätöntä. Lasten isä oli avioliiton loppupuolella hiukan vastaavanlaista; mies ei puhunut minulle juuri mitään viikkoihin – istui omissa oloissaan, haki jääkaapista ruokaa ja istui kuulokkeet korvilla televisiota tai musiikkia kuunnellen, ikuista viiniään ja viskiään lipittäen. Jollen huomannut hänen tuloaan keittiöön, hän käveli tahallaan kohti niin, että potkaisi minua tai tönäisi jääkaapin ovella olkapäähän, selkään – hän selvästi halusi antaa ymmärtää, että olin hänelle ilmaa vain, passé. Toki hän oli kotona vain päivän, pari viikossa ja silloinkin enemmän ja vähemmän juovuksissa.
Lapset tuntuvat niin ikään halveksivan meikäläistä. Toisaalta luulen, että kyse on enemmänkin täydellisestä välinpitämättömyydestä. Olen kuin huonekalu joka on täällä; sillä on tietty funktio – ei muuta. Huushollin pyöritys, lähinnä. Maksaja.
Mietin jatkuvasti asiaa – ajatukset taitavat kulkevan samaa kehää ihan koko ajan. En saa mitään ratkaisua mieleeni; yritän vain elää ja yritän omalla tavallani samalla ymmärtäen, että en saa asiaan ratkaisua niin kuin en saanut heidän isänsäkään kansa. Yllätys oli ainoastaan se, että kun kerroin itkien, että haluan erota – hän ei olisi halunnutkaan sitä. Vuosien jatkuvan kamaluuden jälkeen jolloin hän ei puhunut ei pukahtanut, kun kaikki sukulaiset ja tuttavat olivat kehottaneet eroamaan kerta toisensa jälkeen… No – ristinsä kullakin. Elämä jatkuu vaikka haavat kuinka mätimään jäisivätkin. Mutta kuinka tehdä lasten kanssa??? Voi kunpa joku osaisi sanoa ihan oikeasti! Tiedän niin täydellisen hyvin, että ennen aikaan ei tällaista olisi sallittu (vanhempien sukulaisten alkulause sille, kun he alkavat kertoa kuinka aikoinaan tehtiin) ja tiedän, että en osaa pitää kuria… Mutta entä sitten, mitä minun pitäisi tehdä.
Nyt kersat istuvat kiltisti kumpikin oman tietokoneensa ääressä naputtelemassa viestejä. Pienin nukkuu uusien, puhtoisten lakanoidensa välissä. Yskiä louskuttaa melkein herkeämättä – yskä on hänellä kestänyt jo yli kuukauden ja mietin, pitäisikö jotakin sen suhteen keksiä. Syysflunssat ovat sitkeitä!
Pois valitus! Ilo pintaan!
Riittää! Pois valitus – jotain rajaa tällä napinalla. Ehkä tällainen jatkuva ”purkautuminen” hiukan helpottaa mieltä – tai sitten ei. Teemuki ja tietokeen ruutu; sitten vain avautumaan näppäimistöä napsuttelemalla! Nyt se on tehty. Sydäntä kevennetty. Nyt hymyä naamaan. Naama rypyllä ei kannata liian monta tuntia päivässä viettää.
Uunimakkaraa ja lihamureketta
Tänään olen siivonnut ja tehnyt jauhelihamureketta, kermakastiketta ja kuoriperunoita porukalleni. Jälkiruuaksi tämänvuotisia karpaloita kinuskikastikkeella. Tein kinuskikastikettä neljästä desistä kuohukermaa – kaikki meni! Puolen litran karpalosatsista sen sijaan jäi varmaan puolet jäljelle. Eilen ilahdutin porukkaa uunimakkaralla ja muusilla – vanhin lapsi loisti poissaolollaan – muut söivät hyvällä ruokahalulla. Perusruokaa – ei maksa paljon. Alennuksesta sain lenkit, kaksi kokonaista – ruuan hinnaksi tuli nelisen euroa eli euron per lärvi.
Liikuntaa kävelyn muodossa
 |
| Sunnuntain sää oli kaunis ja aurinkoinen! |
Kävin kävelyllä päivällä – kävelin pitkähkön metsäreitin, keräsin puolukanvarpuja ja havun oksia koristeeksi oven pienel kukkalaatikkoon. Eilen saatiin musta lyhty oven pieleen. Syksyn ulkokoristeet kunnossa siis! Parin viikon päästä laitetaan jotain jouluista vielä oven pieneen; kiva kranssi, ehkä jokin vanha kaivetaan esiin.
Eilen tein kävelyn pimeällä; tunnin, reilusti, tallustelin teitä pitkin ja mietin niitä näitä.
Käsitöistä ja lukemisesta
 |
| Rannekkeet ja panta metsäpolun varrren kauniilla alustalla |
Joku käsityö on aina meneillään, se pitää olon jotenkin virkeänä. Lukeminen hiukan jäänyt; entinen lukutoukka on nykyään ihan jotain muuta; toki yritän edes joitain lehtiä seurata – mutta kirjoihin ei millään meinaa aika piisata. Yhden kirjan lukemiseen saattaa mennä monta kuukautta. Vasta sain Harjunpään & rautahuoneen luettua; kyllä senkin lukeminen kesti kauan, vaikka niin helppo ja joutuisa kirja… Aloittelin kirjan joskus syyskuussa. Hmm
Neuloin mustankirjavalla ja sähkönsinisellä rannekkeet ja pannan. Ne olivat ensi käytössä tänään metsäkävelyllä. Ihan toimivat! Aloitin äsken kaksiväristen lapasten teon juuri, Smart-langasta.
Työsumasta
Olo on apea, jotenkin. Töitä on ihan hirveästi – mitään mahdollisuutta ei ole saada omaa työraskaansa hoidettua ns. normaalin työajan puitteissa. En toki ole ainut tässä tilanteessa mutta välillä moinen ottaa aivoon. Luen aamun lehdestä usein sarjakuvaa B. Virtasesta joka on pomojensa pompoteltavana. Ihan ylilyötyjä juttuja, sinällään. Mutta kun tarkemmin ajattelee, noinhan se likipitäen menee nykypäivän työpaikoilla. Kunnan ja valtion virastot taitavat pitää kiinni aika hyvin lomistaan ja muista ”oikeuksistaan” mutta yksityis-firmoissa tilanne on ihan toinen; jos ei tee hulluna töitä, pääsee ulos aika nopeasti. Parempi siis puskea kuin höyrypää ja toivoa, että saa työnsä pitää. Se ei kyllä ole silti taattu.
Työmatkoista
 |
| Aamu-utua ilmassa. Kohta noustaan! |
Työmatkojen yksi kiva anti on se, että saa istua hetkittäin aivan omissa ajatuksissaan, ilman että kukaan pääsee pyytämään tai käskemään, vaatimaan ja kinuamaan jotain. Kun istuu lentokoneessa monen kilometrin korkeudella, on oikeasti omissa oloissaan. Sieltä ei pääse kännykällä soittelemaan, ei ottamaan muutakaan verkkoyhteyttä. Toki sielläkin varmaan pitäisi vääntää jotain raporttia tai esitelmää, mutta minäpä en sitä yleensä tee. Istun ja lueskelen jotain. Tai vain torkun. Hotellissa sitten, kun olen opetellut kyseisen hotellihuoneen valaisinten ja vesiraanojen toiminnan, saatan mennä kylpyyn niin kuin tein torstaina. Tai menen ulos kävelylle, ehkä kameran kanssa. Voi katsoa rauhassa televisiota –sitä en tee normaalisti juuri ikinä – äidin kanssa ehkä, mutta tulen yleensä levottomaksi telkun edessä; pitäisi tehdä jotain, ei vain istua.
 |
| Perillä - hieno sää! |
Työmatkat sinällään ovat aika väsyttäviä. Superpitkät päivät toimistolla, usein ei ehdi syödä mitään koko päivänä. Lentokoneissa ei saa myöskään enää nylyisin ruokaa kuten aikoinaan; Blue Onen 2,5 tunnin aamulennolla Mûncheniin ei saanut kuin kupin kahvia – muoviin kääritty valkoinen juustosämpylä maksoi viisi euroa. Olipa kaamea nälkä kun pääsi iltakahdeksalta syömään paikalliseen Bier Staubeniin työkaverin kanssa. Maha oli jo valmiiksi kipeä – ja sen jälkeen kihahtikin se yksi oluttuoppi humahtamalla päähän! Lentoyhtiöillä menee huonosti ja tarjoilut vähenevät, ymmärrän. Jatkossa valitsen silti sellaisen lentoyhtiön jossa saa sen pienen aamiaisen jolla kuitenkin on jaksettava iltaan saakka.
Seurakuntavaaleista
Tänään kävin muuten äänestämässä kirkkovaaleissa. Niistä on puhuttu paljon – mutta en sen takia itse siellä käynyt. Äänestin naista jonka tunnen päällisin puolin; hyvä sydän on hänellä. Noin nelikymppinen; on hyvä saada mukaan eri-ikäisiä. Harkitsin itsekin jopa ehdokkaaksi ryhtymistä mutta aika ei taida mitenkään riittää. Ja seurakunta tuntui haluavan ehdokkaaksi nuoria – silti tuntuu, että iso osa ehdokkaista on eläkkeellä. Ja minä kun kuvittelin olevani liian vanha heidän ehdokkaakseen! Luulin, että sinne haluttiin parikymppisiä…
