Työhaastattelussa ja sen jälkitunnelmissa

Junalla pääsee. Jolleivat ole myöhässä ja peruttu.
Mutta miksi ne ovat niin tyhjiä?

Perjantai-aamuna putputtelin junalla hyvän matkaa päästäkseni työhaastatteluun. Hyvin pääsin perille, ehdin jopa kuljeskella ja katsella paikkakuntaa hiukan tarkeminkin. Kahvilaa en löytänyt mutta onneksi pääsin ennen haastattelua käymään naistenhuoneessa – pelkäsin jo, että jollei sellaista pian löydy, käy huonosti...

Haastattelussa sitten vastailin mitä moninaisempiin kysymyksiin joita minulle esitti useampi haastattelija. Haastattelijat istuivat kaikki suuren pöydän toisella puolella, kirkas ikkuna takanaan. Itse istuin yksin pöydän toisella puolella, suoraa haastattelijaryhmää vastapäätä ja yritin näyttää fiksulta, filmaattiselta ja siltä, kuin tämänkaltainen tilanne olisi meikäläiselle mitä luonnollisin.

Omasta mielestä haastattelu meni hyvin. Mutta miten se meni heidän mielestään, jotka uutta työntekijää palkkaavat, on arvoitus – miten persoona vakuutti, miten kokemus ja osaaminen. Olinko osaava ja sellainen kuin mitä he etsivät – vai en. Porukka haastattelee kaksi kokonaista päivää yli tusinan hakijaa ja seuraavalle kierrokselle valitaan noin kolme kandidaattia. Heistä sitten katsotaan, ketkä lähetetään testeihin ja suurimpien johtajien tapaamiseen.

Saa nähdä mitä tapahtuu. Jätän asian pohdinna pois mielestä ja keskityn seuraavien hakemusten tekoon.  Niitä on tuossa plakkarissa kuusi uutta odottamassa.

Illalla lueskelin tuoretta Talouselämä-lehteä ja siellä mielenkiintoista juttua nimeltä "Seuraava voit olla sinä: insinööri ja ekonomi ovat uudet työttömät" jossa samoihin aikoihin itseni kanssa työttömäksi jäänyt insinööri Mikael Lönnqvist kertoi työttömän arkeaan, miten on selvinnyt menneet kuukaudet. Hänen mielestään kannattaa pitää huoli, että koko ajan on ”kierrossa” kymmenisen hakemusta. Tämä kyseinen insinööri viilasi CV:tään koko ajan ja teki tosi tiukasti töitä uuden työn saamiseksi. Jutussa oli kuvia miehestä kotonaan – kaunis koti jossa takka paloi ja keski-ikäinen mies käyskenteli siistissä ja keskiluokkaisessa kodissaan, hienossa talossa Espoossa.

Jutun lopussa kerrottiin, että kyseinen insinööri on saanut töitä lehden mennessä painoon. Onnea uudelle työlle, siis! Kova työ työn eteen tuotti tulosta.

Junassa istuessaan miettii kaikenlaista. Kuten nyt tätä:
Miksi asemalla, raiteiden välissä on suuria paperinkeräyslaatikoita?

Minulla ei ole kymmentä hakemusta kierroksessa samaan aikaan. Mututama kyllä on. Olen myös tehnyt vasta muutama päivä sitten excel-taulukon johon merkkaan kaikki hakemukset ja niiden tilanteen. Kuinkahan paljon rivejä siihen minulla tuleekaan? Nytriviä tulee kuusi lisää.

Työn hakeminen on toden totta kovaa työtä. Tuo lause muuttuu todemmaksi kuin tosi, päivä päivältä selvemmin sen huomaa. 

Perjantaina kotiin tultua olin aivan kanttu vei. Mitään en jaksanut – en ollut tietenkään nukkunut edellisenä yönä ja kai sitten jännitin haastattelua niin paljon, että kun vihdoin pääsin kotiin – junalla joka oli puoli tuntia myöhässä syystä jos toisestakin – en jaksanut kissaa sanoa. Kaaduin sohvalle ja nukuin pari tuntia. No, olin kyllä tehnyt lapselle syötävää sitä ennen.