Sytytän kynttilän ja katson pimeässä tuiskuavaa lunta

Tänään sytytän kynttilän ystävän äidille joka nukkui pois iltapäivällä. Rauhallisesti korkeassa iässä. Häntä olivat saattamassa puoliso ja kolme viidestä lapsesta, vanhin tytär lisäksi puhelimen kautta omasta kodistaan. Terveyskeskuksen vuodeosastolla oli myös mukana pappi - hän jonka muistan viime kesäisistä oman perheen hautajaisista, molemmista. Hyvä pappi. Tänään hän piti sängyn laidalla ehtoollisen, rukoili ja laulettiin virsiä. Sairas kuunteli virsiä, hänen huulillaan nähtiin hymy vaikka morfiini olikin saanut kipujen ohella hänet jo poissaolevaksi päivien ajan.

Virsien tauottua hän avasi silmänsä, katsoi rakkaitaan. Sulki silmänsä ja oli poissa. Käsi miehensä kädessä hän siirtyi sinne jonnekin mistä mitään emme tiedä.

Kynttilä palaa rauhasasti vieressä. Muistan entistä naapurin emäntää, häntä en koskaan kunnolla tuntemaan oppinut vaikka olinkin jo nelivuotiaasta kaveri vuorotellen kaikkien lastensa kanssa ja vieläkin pidämme yhtä.

Juttelimme eilen ystävän kanssa, hän kertoi äidin päivien olevan jo vähissä. Mietti, lähteäkö junalla pitkälle matkalle äidin luo. Ehtisikö hän vielä? Viikonloppuna olivat tavanneet mutta äiti ei juuri enää jaksanut avata silmiään. Sisko soitti iltapäivällä sairasvuoteen ääreltä ja sanoi lääkärin olevan siellä – hetki oli pian käsillä. Sisko jätti puhelimen auki, niin hänkin pääsi kuulemaan isän ja sisarustensa laulun ja papin jakaman ehtoollisen äidin kuolinvuoteen äärellä. Tilaisuus oli kaunis ja liikutti minua kovasti.

Ikkunan takana sataa lunta pimeässä. On talvi ja naapuri kolaa paksua painavaa lunta ennestään korkeiden lumikasojen päälle.

Elämä on käsittämätön retki. Ei tiedä minne menee, missä on. Ei ymmärrä kuinka tehdä, mihin tarttua. Ja kohta se on loppu. Tässä nyt. Sitten sitä ei ole enää. Mihin se menee, miksi, milloin....