Viljat on puitu, hanhet lähtevät pian. Elämä on

Puintityöt ovat käynnissä

Kävin sunnuntai-aamuna pienellä lenkillä - aamulla, kun muut nukkuivat heräsin katsomaan maisemaa ja nauttimaan aamukasteesta ja siitä tunteesta, kun kapuaa aitan pimeydestä narahtavan oven avauduttua pihapiiriin jossa ei edellisillan jälkeen ole tepastellut muita kuin ehkä supikoira tai kettu - ehkä jäniskin. Sammakko on loikkinut ja moni lintu suhahdellut marjaisten puiden ja pensaiden välillä.

Aamukastetta

Juoksin ja kävelin muutaman kilometrin lenkin - kunto on niin huono, että pääsen juoksemalla vain pienen matkaa - sitten on jo käveltävä. Säälittävää, mutta kyllä se tästä vielä paranee jos jaksan kammeta itseni uusissa juoksutossuissani kolme kertaa viikossa edes pienelle lenkille.

Nyt juoksin marjoja täynnä olevan vaapukkapensaan ohi - ja tietenkin pysähdyin syömään luonnon vitamiineja siihen. Nam! Sitten juoksin sieniä täynä olevan metsikön ohi, lönkyttelin tien vartta ja metsän reunaa kunnes tulin naapurin vasta puidun viljapellon reunaan - ja huomasin, että pellolle oli laskeutunut lauma hanhia. Siinä ne istuivat, suuret mustakaulaiset linnut! Näytti hienolta; reilut parikymmentä kanadan hanhea! Tiet ajoi polkupyörä - ja hanhiparvi lehahti äänekkäästi töräyttäen lentoon.

Ne kerääntyvät jo suunittelemaan matkalle lähtöä, pulskat ja hyvin kesän viettäneet linnut!

Viikonloppuna oli hieno sää. Monet viljelijät puivat viljaa - näimme jopa yhden puimurin töissä pimeällä pellolla, valot paloivat ja pöly lensi kun isäntä ajoi keltaista puimuriaan! Matkalla maalle launataina näimme varmasti yli 20 puimuria töissä!

Meillä leikattiin pihanurmikkoa tasaiseksi vähän toisenlaisella koneella; ruoho kasvaa lämpimässä ja kosteassa säässä kohisten - niinkuin sienetkin!

Viimeinen viikonloppu maalla on aina valtavan haikea. Äiti sanoi jättävänsä jäähyväisiä vanhempiensa maisemille, niille niin valtavan rakkaille. "Ei tunnu paalta, en halua poit väkisin kiinni. Olen vain niin kiitollinen tästä paikasta" sanoi hän kun joimme kahvia päivällä ja katsoimme tuttua aitan ja kukkien täyttämää maisemaa ikkunasta. Äiti jättää jäähyväisiä jo muullekin kuin vain tälle kesälle. Se sattuu kurkkuun ja silmien takana kirveltää - mutta niinhän se oikein menee, tiedän sen. Mitä tämän elämän jälkeen tulee, jos mitään; sitä emme tiedä. Monesti mietin, mihin kaikki se mitä olemme elämän aikana keränneet omaan itseemme, se elämänkokemus ja kaikki se mitä koemme ja luemme, teemme ja näemme - mihin se menee meiltä aivoista? Se on nyt, kohta sitä ei ole...

Utua . kuin elämää. Sumuista ja hiukan epäselvää..

Minä olen niin sanoinkuvaamattoman onnellinen niistä kesän päivistä jotka olen saanut viettää oman äidin, omien lasten ja oman onneni maiseman kanssa! Elämä voi tuntua rankalta monella tapaa - mutta aika omien isovanhempien rakentamalla paikalla, omien vanhempien ja omien lasteni ollessa lähellä tuntuu hyvältä. Kuulun tähän paikkaan, tunnen. Ymmärrän, että moni asia elää niiden mielikuvien ja ajatusten varassa jotka niihin itse tekee, jotka syntyvät omista muistoista ja omista arvostuksista. Toinen näkee ne eri lailla.