Mietteitä taloudellisen ankeuden keskellä



Helsinkiläisiä otuksia, taiteiden yön hauskuttelua

 Taivas tumman harmaa, vettä satelee. Olen ollut töissä koko viikonlopun ja pitkät päivät viime viikolla. Tänään jo 9 tuntia enkä ruokatauollekaan ehtinyt. Aamulla söin aamupalaa sen jälkeen pari kuppia mustaa kahvia ja lasi vett. Nyt on maha kipeä ja nälkä. Ikkunan takana sataa vettä kohisemalla.

Jätskiä, sitä hyvää
jota lapset aina haluavat. Ja äiti.

Kotona ei ole nettiyhteyttä - ADSL-purkki meni rikki perjantaina - joten töissä on vaan istuttava että saa hommat tehtyä. Pidän tähän väliin pienen valitustauon - jatkan sitten taas työntekoa. Haen taas lasin vettä ja mukillisen teetä, eiköhän se sitten taas luista. Olisipa täällä kioski tai kauppa lähellä niin voisi hakea viilin tai hedelmän. No, eipä ole!

Nordea on ilmoittanut tänään tosi isoista irtisanomisista. 2000 ihmistä joutuu jättämään työpaikan Pohjoismaissa. Huh huh. Ei ole helppoa muillakaan. Oma työpaikka on samaten vähentämässä porukkaa. Kustannuksia pitää säästää... Katsotaan taas miten meikäläisen käy; minun ei pitäisi olla riskiryhmässä. Uutta työtä alan joka tapauksessa hakea pian. Yhden olen jo nähnyt mitä voisi hakea.

Kaveri, ystävä.

YT-neuvotteluiden keskellä on ankea elää. Olen sen kokenut jo monta kertaa, kerran saanut irtisanomistiedon. Se tapahtuma ja sen aiheuttama tunnevyöry on yhä, vaikka siitä jo muutama vuosi onkin jo vierähtänyt - yksi elämän kamalimpia kokemuksia. Nöyryytys on siitä jäänyt päällimmäisin tunne mieleen. Se, että ei kelpaa siihen mihin on halunnut kaikkensa antaa. Niin se meni avioiliitossakin; hiukan toisella tasolla vain. Avioero on asia josta itse en koskaan yli pääse.

Olin irtisanomiseni aikaan kolmen nuoren lapsen yksinhuoltaja; yksi tarhassa ja kaksi alakoulussa, eikä mitään tukea mistään muualta. Ei rahallista eikä "inhimillistä". Se oli aivan kamalaa aikaa. En kertonut kellekään että minut oli irtisanottu ja hain aivan hulluna uusia töitä - luulin, että pimahdan! Pelkäsin, että saan aivovernvuodon tai vastaavaa - ja kuolen! Kuvitelin, että lapset otetaan minulta pois ja joudun aivan hunnigolle. Ihan hirveä stressi.
Sain, onnekseni - parin, kolmen kuukauden kauhuajan jälkeen uuden työn.

Tuksuvia liljoja, ihania

Itse irtisanomistilanne oli niin kamala, että en sitä vieläkään tahdo ajatella. Nolo, täysin oman kontrollin ulkopuolella oleva ja nöyryyttävän alantava hetki; kuin olisi ollut tuomittujen penkillä ja kysytään, mitkä ovat viimeiset sanasi... Nuori pomo harjoitteli ensimmäisessä esimiestehtävässään ja toisit sanoja joita oli opetettu esimies-koulutuksessa. Häntä harmitti kun minulta meni kontrolli, sitten meni häneltäkin; homma ei mennyt kuin oppikirjassa opetetaan...Purskahdin itkun (nöyryyttävää sekin, en voinut sitä estää - menetin kontrollin täysin) ja kysyin pomolta, miten yksinhuoltaja sanotaan irti vaikka juuri olin saanut kuulla, että olen erinomainen työntekijä ja olin juuri saanut kiitoskirjeen talon korkeimmalta pomolta. Firma myös lupasi YT-neuvottelujen aikana, että vaikeassa taloudellisessa ja sosiaalisessa tilanteessa olevien tilanne katsotaan erikseen, niin, että kukaan ei joudu kärsimään kohtuuttomasti.

Sanoja, sanoja! Oma pomo vastasi kysymyksiini, että "firma ei ole mikään sosiaalitoimisto". No - eihän pörssiyhtiö sitä tietenkän ole. Koin samantien itseni täydelliseksi sosiaalipummiksi...

Nöyryyttävä päivä kaiken kaikkiaan - en tiennyt minne mennä piiloon, itketti ja hävetti niin. Hävisin sitten omia aikojani vessasta kun kaikki olivat menneet kotiin, putsasin pöydän enkä tullut takaisin osastolle koskaan. Kukaan työkavereista ei koskaan  perään kysellyt, kukaan ei soittanut. Olivat tietenkin tyytyväisiä kun säästyivät; tavoitteena oli silloin, että joka 5:s joutuu lähtemään, ikäänkuin "tasapuolisesti". Muut saivat jäädä.

Tuleekohan moista vielä eteen? En varmaan enää kestäisi, en jaksaisi sitä mieletöntä prässiä varmasti enää kestää. Mutta kun on lapsia eikä toista huoltajaa, ei olkapäätä johon nojata, ei vaihtoehtoja ole. Ei olisi nytkään! On vain löydettävä kaikki voima ja pusku itsestä.
Uhhhh...

Masentua ei auta. Siihen ei vain ole varaa! Pitää yrittää mennä tämäkin vaikeampi taloustilanne läpi. Itseäni ei haittaisi ollenkaan jos taloudellinen kasvu ja rahan valta voisi hiukan väistyä ihmisten elämästä - mutta sen aika ei varmasti vielä ole tullut, ei pitkään aikaan. Kyllä sekin joskus tulee. Raha ja taloudellinen kasvu ovat Jumalan asemassa, todellinen palvonna kohde ja vastaus ihmisen kaikkiin murheisiin: taloudellinen hyvinvointi ja kasvu - vastaus kaikkiin maailman ongelmiin!

Eihän se niin oikeasti ole. Mutta silti on - siinä maailmassa jossa nyt elämme ja jossa on pärjättävä.

Matot ulos ja imuroimaan, luuttuamaan!

Viikonloppu meni osin töissä, osin siivotessa. Olen ollut niin paljon poissa kotoa - äidin luona maalla - että siivoukset ja kodinhoito ovat jääneet vähemmälle. Nyt piti siivota ja pyykätä, tehdä ruokaa ja järjestellä. Tuli hiukan raikkaampaa kotiin, sentään! Työpaikalla oli sunnuntaina hiljaista - ei ollut monta ihmistä paikalla, tosiaankaan

Ajanvietettä
pelikorteista ja musiikista

Musiikki auttaa monissa ikävissä asioissa. Oikein ikävissä asioissa ja kun mieli on maassa ei jaksa mitään. Haluaa vaan olla hävitä kaikesta, haihtua ilmaan...

Nyt on nälkä ja väsyttää... vähän apea mieli tulee siitäkin, kun tietää, että hommat ei ikinä vähene ja pakko on paahtaa, mieluummin vielä paljon kovemmin kuin nyt tekee. Minän päivänä ei ehdi kaikkea mikä olisi tehtävä - töissä on stressi ja kotona sitten myös kun tekemättömät työt kasaantuvat pinoiksi ja kasoiksi...